Katmandu ja Delhi

Katmandussa aika kului nopeasti. Kiersimme tavanomaiset turistikohteet kuten Pashupatinathin hindutemppelialueen, jolla seurasimme polttohautajaisten alkua, ja pari buddhalaista temppeliä. Samassa hotellissa kanssamme oli muitakin suomalaisia: metalliyhtye Ancara, joka oli ollut Everestin perusleirissä soittamassa maailman korkeimman metallikeikan, ja heidän kanssaan musisoinut viittomakielinen rap-artisti Signmark. En itse ollut heidän kanssaan tekemisissä, mutta oli hupaisaa seurata sivusta rokkareiden mesoamista hotellin aulassa.

Entinen kuninkaallinen palatsi, joka oli muutettu museoksi, oli kärsinyt kevään 2015 maanjäristyksessä, ja sen korjaustyöt olivat kesken. Gurkhat vartioivat paikkaa kukriveitset vyöllään. Nepalin kuningaskunta oli tullut tiensä päähän niinkin hiljattain kuin 2008. Kuningasvallan viimeisiin vaiheisiin oli kuulunut kymmenen vuoden sisällissota maolaississejä vastaan, laaja kuningasvaltaa vastustanut demokratialiike sekä ilmeisesti vaimon valinnasta syntyneen kiistan aiheuttama verilöyly, jossa kruununprinssi surmasi kuninkaan, kuningattaren, seitsemän muuta kuningasperheen jäsentä ja itsensä.

Ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa maolainen kommunistipuolue sai eniten parlamenttipaikkoja, demokratialiikkeen takana ollut sosiaalidemokraattinen Nepali Congress -puolue toiseksi eniten ja marxilais-leninistinen kommunistipuolue kolmanneksi eniten. Uuden parlamentin tärkein tehtävä oli luoda maalle uusi perustuslaki, mutta työ edistyi hitaasti. Kaksi kommunistipuoluetta eivät olleet monessakaan asiassa samoilla linjoilla eivätkä Intian rajalla asuvat madhesit yleensä olleet tyytyväisiä kohteluunsa. Kun uusi parlamentti ei saanut neljässä vuodessa aikaan uutta perustuslakia, pidettiin 2013 uudet vaalit, joissa suurimmaksi puolueeksi nousi Nepali Congress. Tänä syksynä syntyi perustuslakikin, mutta Intian tukemat madhesit katsoivat, että heidän oikeuksiaan oli poljettu, ja niin alkoi poliittinen kriisi, jonka vaikutukset olivat Katmandussa selvästi nähtävissä. Madhesit tulppasivat energiantuonnin Intiasta, mikä johti edelleen jatkuvaan vakavaan polttoainepulaan. Tuonti Kiinasta oli lisääntynyt, mutta ei tarpeeksi paljon eikä tarpeeksi nopeasti. Kaduilla näkyi satojen metrien mittaisia kaasujonoja. Valmiudet kompromissiin ovat ilmeisesti lisääntyneet. Maahan valittiin tänä syksynä myös ensimmäinen naispuolinen presidentti.

Turisteille matkamuistoja kauppaavalla alueella oli paljon kukriveitsiin keskittyneitä liikkeitä. Kun kysyin, millainen nepalin armeijan kukri on, sain joka liikkeestä vähän erilaisen vastauksen. Nettihakujen pohjalta päätin luottaa kauppaan, jota piti erehdyttävästi H.R. Gigeriltä näyttänyt ja kuulostanut miekkonen. Ostin kaikkiaan kolme, itselleni yhden ja isälleni kaksi. Lähtiessämme Katmandusta ostin vielä lentokentältä kukriveitsen muotoisen rommipullon Herrasmiesten sotaelokuvakerholle.

Kun sitten lähdimme Nepalista, jäimme yhdeksi yöksi hotelliin Intian puolella, koska kone Suomeen lähti Delhistä aamulla. Hotellin turvatoimet olivat samaa luokkaa kuin lentokentillä: kaikki kantamukset läpivalaistiin ja tulijat tutkittiin metallinpaljastimilla. Erillisessä pussissa ollut rommipullo huomattiin läpivalaisussa. "Ikävä kyllä tuota ei voi tuoda hotelliin, se on turvallisuussyistä jätettävä tähän. Saatte sen lähtiessänne", sanoi hotellin edustaja. Kerroin, että kyseessä ei ollut veitsi vaan pullo, mikä heidän olisi pitänyt itsekin nähdä, sillä pullo näytti vartijan näytöllä aivan erilaiselta kuin mikään metalliesine. Jouduin toistamaan asian vielä kahdesti, ennen kuin edustajalla lamppu syttyi ja pääsin sisään pulloineni. Perusleirilaukkumme tuotiin perästäpäin suoraan huoneisiimme, ja ryhmällämme oli niissä yhteensä toistakymmentä Katmandusta ostettua kukriveistä, osa niistä pienen miekan kokoisia. Ehkä niitä ei sitten huomattu läpivalaisussa. Turvatarkastukset olivat muutenkin Intiassa näennäisen tiukkoja mutta vähän epämääräisiä. Tulomatkalla perusleirilaukustani oli katkaistu lukko, vaikka se oli vain roikkunut laukun yhdessä lenkissä eikä ollut sulkenut mitään.

Palasimme Suomeen 24. marraskuuta. Delhissä oli ollut lähtiessämme 29 astetta lämmintä, Helsinki-Vantaalla oli pimeää ja kylmää. Olin ollut reissussa kolme ja puoli viikkoa, josta kolmisen viikkoa kokonaan ilman puhelinverkkoa, tv-sarjoja ja elokuvia, ja miltei kokonaan ilman nettiä. Uutisia ulkomaailmasta oli kuulunut korviimme hyvin vähän, ainoastaan Pariisin terrori-iskuista tuli tieto. Kuulin ensimmäiset kotimaan uutiset melkein kuukauteen taksikuskilta matkalla lentokentältä Kallioon. Mediapaasto oli siis ollut hyvin perusteellinen, ja se tuntui hyvältä. Pitäisi joskus yrittää sitä lähtemättä toiselle puolelle maailmaa.

Laskeutuminen

Yön pimeydessä loputtomalta tuntunut ylämäki olikin auringonvalossa ja alamäeksi muuttuneena paljon inhimillisempi, joskin edelleen pitkä, ja jarrutellen alaspäin laskeutuminen tuntui polvissa. Taivas oli kirkas ja näkyvyys vuorten ylle esteetön.

Käytimme jäätiköllä vielä kerran köysiä, kun tulimme alas vähän jyrkempää rinnettä, mutta aika pian olimme tutun louhikon edessä ja saimme riisua jääraudat. Pääsimme myös vaihtamaan ylävuoristokengät pois, mikä oli helpotus. Selvisimme kivikosta ilman uhreja ja jatkoimme yhtä kyytiä perusleirin paikan ohi ja kohti Kharea. Matka sinne tuntui venyneen pituutta, vaikka nopeutemme oli aikamoinen, ja kivien välisissä varjoissa oli petollista jäätä, joka teki menosta paikoin hermostuttavaa. Kun pääsimme kolmen ja neljän välillä perille, olimme olleet liikkeellä yhtäjaksoisesti yli kaksitoista tuntia. Ngima kietoi valkoiset liinat kauloihimme huiputuksen merkiksi, ja meille tuotiin teetä. Myös koira tuli tervehtimään.

Illalla ruoka teki kauppansa. Jossain kohtaa mahassa alkoi kuitenkin tuntua kummalta, ja äkkiä tuli kiire vessaan. Ehdin juuri ajoissa, tai ainakin suurimmaksi osaksi ajoissa, ennen kuin sotkin eeppisesti paikat. Tämä taisi olla yläleirin kosto. Onneksi huusissa oli iso pöntöllinen pesuvettä, joskin vähän jäistä. Diosmektiittia eli luonnollista savea sisältävä mahalääke onneksi teki nopeasti tehtävänsä.

Kun seuraavana aamuna lähdimme Kharesta, koira lähti mukaamme. Ajattelimme, että se varmaan jää Thangnagiin.

Olimme kuluttaneet molemmat varapäivämme Kharessa ja yhden ylimääräisen päivän perusleirissä, joten meidän oli palattava Luklaan suunnitellun kolmen päivän sijasta kahdessa. Muussa tapauksessa Katmanduun kaavailtu ohjelma olisi jäänyt väliin. Katmandussa odottava hotelli kuumine suihkuineen ja muine mukavuuksineen veti tässä vaiheessa jo niin ankarasti puoleensa, että kintereisiin olisi tullut liikettä muutenkin.

Ohitimme Thangnagin ja kiirehdimme Khoteen, jossa söimme lounasta. Koira seurasi: kun joukkomme vähitellen venyi ja erkaantui useammaksi ryhmäksi, se kulki aina jonkin aikaa yhden ryhmän mukana ja siirtyi sitten seuraavan seuraksi. Ehkä se katsoi aiheelliseksi vahtia, että kaikki pysyvät mukana.

Pian Khotesta lähdön jälkeen edessämme oli jyrkkä mäntyrinne, jonka laskeutuminen oli tullessa kestänyt niin kauan. Jää oli onneksi sulanut vuorella ollessamme, joten nouseminen ei ollut yhtä stressaavaa kuin laskeutuminen oli ollut, mutta osa voimista oli jäänyt matkan varrelle. Pysähdyimme yöksi Thaktoriin rinteen puoliväliin.

Seuraavana aamuna nousimme alppiruusupensaiden keskeltä harjanteen huipulle. Sää oli edelleen erinomainen, ja pidimme hyvää vauhtia. Ohitimme Tulikharkan, jossa olimme yöpyneet tulomatkalla, ja jatkoimme ylös kohti Zatrwa Lan solaa. Lumi oli sulanut miltei kokonaan. Tässä vaiheessa jokainen ryhmä eteni ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä etäisyydet ryhmien välillä olivat kasvaneet hyvin pitkiksi. Itse liikuin toisessa ryhmässä kaksistaan Jarkon kanssa.

Tullessa solan jälkeinen osuus oli ollut kokonaan usvan peitossa ja sen pituutta ja kestoa oli ollut vaikea hahmottaa. Nyt se tuntui joka tapauksessa pitemmältä, ja välillä kävi mielessä, josko olimme kulkeneet harhaan, sillä polku ei kaikilta osin ollut erityisen selvä. Kun lopulta ehdimme solaan, löysimme Tommin ja pari sherpaa. He olivat viritelleet köyden edessä olevan lumirinteen alkuosaan ja jakoivat nyt tulijoille jäärautoja ja hakkuja, jotka oli pakattu perusleirilaukkuihin jäätiköltä lähdön jälkeen. Osa huiputuksessa käytetyistä kiipeilyvarusteista oli vuokrattu Kharesta, eikä kaikille siksi riittänyt enää täyttä settiä. Otimme Jarkon kanssa kumpikin jääraudan vain toiseen kenkään ja lähdimme alaspäin Tommin kanssa.

Laskeutuminen oli kiikkerää, sillä tästä rinteestä lumi ja jää eivät olleet sulaneet. Näimme kuinka yksi edellä menevistä kantajistamme liukastui ja pudotti kantamuksensa, joka jatkoi matkaansa alas Khari Tengiin asti. Hetken näytti, että kantajalle saattoi itselleenkin käydä heikosti, mutta sitten hän tuli taas hyväkuntoisena näkyviin. Sattumoisin kantamukseen sisältyi minun perusleirilaukkuni, mutta senkään ei käynyt kuinkaan, koska Ortlieb oli lujaa tekoa.

Söimme Khari Tengissä vähän evästä ja jatkoimme taas alaspäin. Seuraava rinne oli taas vähän jäinen ja liukas. Laskeutumista alkoi haitata uusi ongelma: kuorihousujeni vyötärö oli syystä tai toisesta löystynyt niin, etteivät ne tahtoneet pysyä enää ylhäällä vaan valuivat yhtenään puolitankoon. Se oli aika kiusallista muutenkin, mutta haittasi kiipeämistä. Kun alempana alkoi olla jo aika lämmin, otin kuorihousut lopulta kokonaan pois ja jatkoin matkaa pelkissä pitkissä kalsareissa. Kun olimme ohittaneet ensimmäisen yöpaikkamme, otin pois kuoritakkinikin, jolloin olin pelkässä kerrastossa. Ei ehkä esteettisesti vahvin valinta, mutta toimiva.

Seuraava pysähdyspaikka olisi Lukla, mutta polku sinne tuntui vieraalta. Tullessammehan tämä osuus oli ollut aika lyhyt, nyt se ei loppunut millään. Polvia alkoi toden teolla kolottaa, kun tuntikausien loikkiminen kiveltä toiselle alkoi kantaa veroaan. Emme silti hidastaneet, olihan Lukla kuitenkin aivan lähellä, paitsi että ei ollut. Jokaista osuutta, jonka kuvittelimme olevan viimeinen, seurasi aina uusi. Kunnes sitten lopulta ilmestyimme kaupungin reunalle.

Lukla näytti auringonpaisteessa eri kaupungilta kuin se utuinen ja viileä paikka, josta olimme lähteneet. Suorastaan kutsuvalta ja miellyttävältä. Kävely alkoi olla lähellä hoippumista. Kun lopulta saavuimme hotellille, olimme olleet liikkeellä yhdeksän tuntia. Hotellilla meitä odotti myös tuttu koira. RK kertoi, että sama otus oli ollut Baruntsen kakkosleirissä ja kulkenut aiemminkin kiipeilyretkikuntien mukana. Joku sherpa oli kerran auttanut sen ylös jäärailosta, johon se oli pudonnut. Ehkä se siksi piti kiipeilijöistä. Tai ehkä siksi, että se sai ruokaa matkalaisilta, joita sen seura kovasti ilahdutti.

Viimeiset retkikuntalaisemme saapuivat vasta pimeän tultua. Illalla söimme yhdessä oppaidemme ja kantajiemme kanssa illallisen ja kiittelimme kaikkia. Lahjoitimme ylimääräiset varusteet heille. Aamulla lensimme takaisin Katmanduun.

Huipulle

Matkalla yläleiriin ei tuullut, ja päivä paistoi lämpimästi. Silti nousu oli uuvuttava: ilman ohuus tuntui eikä kroppa palautunut tässä korkeudessa enää kunnolla levosta huolimatta, joten eilisessä jäätikköharjoituksessa palaneet energiat olivat edelleen tiessään. Yläleiri ei tuntunut lähenevän, mutta kyllä se läheni, ja äkkiä se sitten ilmestyi näkyviin pystyn kallion takaa. Teltat pystytettiin ikään kuin pienillä terasseille, joita törrötti liuskeisen kivimuodostelman kyljestä. Leirissä ei ollut muita retkikuntia kuin meidän.

Tee maistui pahalta, sillä vesi ei mitä ilmeisimmin ollut puhdasta, vaikka se keitettiin. Yläleirissä ei kuulemma ollut tavatonta tulla sairaaksi. Sopivan suojaisia ja sopivalla etäisyydellä olevia vessanpaikkoja oli niukasti, joten koko paikka oli enemmän tai vähemmän likainen.

Lähtö oli aamuyön pimeydessä noin 2.40. Edeltävinä tunteina sherpa Reiska oli lähtenyt saattamaan yhtä kiipeäjistämme alaspäin pahojen vuoristotaudin oireiden takia, ja toinen joutui jäämään leiriin ankaran päänsäryn takia. Huippua kohti lähti siis enää puolet alkuperäisestä joukosta.

Etenimme kahtena köysistönä, joista etummaista johtivat Pasanen ja Rice Killer, takimmaista Tika ja Tommi. Kummassakin oli kolme turistia. Minä olin ensimmäisessä heti Pasasen perässä ja sain yhdessä Katjan ja Sannin kanssa nauttia Pasang Expressin vauhdista.

Oli aivan pimeää. Otsalampun valossa näkyivät vain Pasangin takajalat, välissämme oleva köysi ja pyöreä palanen lumista rinnettä. Nousimme ylämäkeen lyhyin, robottimaisin askelin. Tunnelma oli mystinen, toisesta maailmasta. Ainoa ääni tuli omista kengistä, ja senkin kuuli heikosti, koska pipo ja kuoritakin huppu olivat tiukasti korvien päällä. Näkymän muuttumattomuus ja rajoittuminen niin pieneen valopiiriin alkoi puistattaa, kun sitä oli jatkunut tunteja. Ajantaju katosi, ja kävi selväksi, että ylämäki oli pysyvä: se ei loppuisi lainkaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta korkean ilmanalan takia näpit alkoivat pian jäätyä. Jossain vaiheessa lakkasin käyttämästä nenäliinaa ja aloin pyyhkiä nenäni suoraan kintaaseen, joka tietysti jäätyi siitä vain lisää. Jossain kohtaa ohitsemme pyyhälsi venäläinen kiipeilijä, joka oli liikkeellä kaksistaan sherpan kanssa.

Tasaisin väliajoin tunsin köyden kiskaisun, kun Pasang hetkellisesti palasi meitä ripeämpään luontaiseen nousutahtiinsa. Oli epäilemättä hyvä, että hän oli pitämässä meillä vauhtia, koska liikkeessä pysyminen suojasi pahemmalta palelemiselta. Joka kiskaisun jälkeen hän pysähtyi hieman ja kääntyi katsomaan tummana hahmona meihin päin. Sitten liike taas jatkui. Jalkaterän tai puolen mittaisia askelia. Parasta oli, kun pystyi olemaan ajattelematta mitään, koska silloin kiipeämisen loppumattomuus ja ympäröivä pimeys eivät saaneet otetta. Mutta kun tietoisuus välillä heräsi, ainoa ajatus oli, että olin tyhmyyttäni lähtenyt aivan väärälle reissulle. Miksi kukaan täysijärkinen ihminen tekisi vapaaehtoisesti jotain tällaista.

Sitten taivaanrantaan syttyi ohut punainen viiva ja harmaiden vuorenhuippujen rivistöön alkoi tulla väriä. Aurinkoa sai vielä odottaa, mutta kun se pääsi taivaalle, kädet alkoivat sulaa armeliaan nopeasti. Ympäröivästä pimeydestä nousi esiin majesteetillinen maisema, kun aamuhämärän sininen piiloutui varjoihin ja koskemattomat valkoiset hanget alkoivat kimaltaa valossa. Huippu näkyi jo, ja se oli lähellä. Raajoihin tuli uutta virtaa.

Kun pääsimme huippuharjanteen juurelle, Pasang ja Rice Killer eli RK ryhtyivät kiinnittämään köysiä. Sillä välin takimmainen köysistö alkoi lähestyä.

Kiinnitimme itsemme köyteen ja kiipesimme huipulle nousukahvan ja hakun avulla. Näköala oli iso ja taivas muutamaa hattaraa vaille pilvetön: lähellä oli paljon korkeita vuoria, mutta ei niin lähellä, että maisema olisi jäänyt niiden taakse piiloon. Mt. Everestin ja Lhotsen muodostama massiivinen kivilinnoitus ei ollut aivan vieressä, mutta se peitti silti ison osan meitä ympäröivästä vuorikehästä. Muita yli kahdeksantonnisia näkyi Cho Oyu ja Makalu.

Poseerauksia ja ryhmäkuvia otettiin suuri määrä, ja huipulla viihdyttiin ainakin 15-20 minuuttia. Sitten alkoi kiitomatka alas.

Ylös

Perusleiriin noustiin samanlaista kivikkoa kuin Khareenkin. Matka ei ollut pitkä eikä sen rankempi kuin aiemmatkaan nousut, vaikka hapen vähyys tahtoikin hengästyttää, ainakin jos urheili. Thangnagissa tapaamamme japanilaiset tulivat vastaan, he olivat joutuneet kääntymään takaisin.

Leiriydyimme jäätikön juurella oleville kallioille. Tiedossa oli, että tuuli oli huipulla tyyntymässä, mutta seuraavana yönä oli vielä odotettavissa pientä puhaltelua tässäkin korkeudessa, joten telttojen narut sidottiin suuriin murikoihin ja liepeiden päälle kasattiin kiviä. Päivänvalossa oli vaikea uskoa, että edessä olisi kovin rauhaton yö, koska tuulta ei ollut nimeksikään. Kun pimeys sitten laskeutui, teltan seinät alkoivat hiljalleen lepattaa. Illallisaikaan ilma liikkui jo sen verran, että ruoka tarjoiltiin telttoihin.

Yöllä heräsi sitten sellainen puhuri, että oli syytä alkaa pohtia, miten lentävää telttaa tarpeen vaatiessa ohjataan ja miten sillä laskeudutaan. Aivan kuin lauma amfetamiinia käyttäviä simpansseja olisi riehunut teltan ympärillä ja pieksenyt seiniä painavilla kepeillä. Onneksi teltat olivat uudenkarheita ja hyvälaatuisia ylävuoristotelttoja, jotka oli suunniteltu kestämään tällaisia oloja.

Aamulla tuulta oli yhä sen verran, että suunniteltu lähtö yläleiriin jouduttiin siirtämään seuraavaan päivään. Me keveine kantamuksinemme ja jäärautoinemme olisimme ehkä pysyneet pystyssä ylöspäin viettävällä jäätiköllä, mutta kaikilla kantajilla ei ollut rautoja, ja kun mietti heidän taakkojensa painoa, järkevintä oli jäädä odottamaan. Lähdimme kuitenkin aamupäivällä kokeilemaan rautojamme ja ylävuoristokenkiämme.

Jäätikölle mentäessä täytyi ensin laskeutua jyrkkä alamäki järeältä lohkareelta toiselle loikkien. Ylävuoristokengät soveltuivat sellaiseen varsin huonosti: ne olivat täydellisen jäykät, ja kaksikerroksisina tarjosivat olemattoman tuntuman kävelyalustaan. Pääsimme kuitenkin kommelluksitta alas, laitoimme jääraudat kiinni ja nousimme jäätikölle. Aurinko paistoi ja tuuli oli hellittänyt, joten pian tuli kuuma. Energiaa paloi. Käännyimme lopulta takaisin, ja nyt louhikkorinne piti selvittää toiseen suuntaan. Porukka oli sen jälkeen hyvin uupunut, ja yksi retkikuntalaisista  totesi, että hänelle riittää, ja järjesti itselleen helikopterikyydin Kharesta Katmanduun.

Seuraavana aamuna yläleiriin lähdettäessä yksi kiipeilijöistä joutui jättämään kuumeen vuoksi leikin kesken. Olimme olleet maastossa kaksi viikkoa, ja kahdestatoista kiipeilijästä oli jäljellä kahdeksan.

Jumissa Kharessa

Nousu Khareen noin 4800 metriin oli aluksi maltillinen ja loppua kohden raskas. Näissä korkeuksissa hapen vähyys alkoi jo tuntua, ja kun uni oli edelleen katkonaista, pieni päänsärky vaivasi öisin ja nuhakin yltyi, askel oli iltapäivän tullen painavampi kuin aamulla.

Kharestakin sai länsimaisia lohtuherkkuja, tietyissä rajoissa, mutta hinta oli taas vähän kovempi kuin alempana. Tarjolla oli myös ensimmäistä kertaa nettiyhteys, mutta se maksoi 50 rupiaa eli noin 50 senttiä minuutilta ja oli niin hidas, ettei netissä roikkumisesta ollut kauheasti mieltä. Kotopuoleen sain kuitenkin laitettua viestin, että henki pihisee vielä.

Meidän oli tarkoitus viipyä täälläkin kaksi yötä. Harjoittelimme kiipeilyvaljaiden, nousukahvan ja laskeutumiskasin käyttöä sherpojen ja matkanjohtajamme Tommin opastuksella. Aika nopeasti touhuun sai sellaisen tuntuman, etteivät edessä olevat nousut jäätiköllä ja huipun tuntumassa tuntuneet ylikäymättömiltä mysteereiltä. Valjaisiin, jäärautoihin ja hakkuun olin tottunut jo Stanleyllä Ugandassa.

Valmistauduimme lähtemään seuraavana aamuna perusleiriin, mutta kun sääennuste lupasi lasketulle huiputusyölle lähes 30 metriin sekunnissa yltyvää myrskytuulta, edessä oli päätöksentekoa. Luvatut tuulet olisi Suomessa luokiteltu joko koviksi tai ankariksi myrskytuuliksi, eikä asteikossa olisi ollut niiden perässä enää kuin hirmumyrsky. Ennusteen mukaan tuuli ehtisi tyyntyiä myrskylukemista tavalliseksi kovaksi tuuleksi, jos viettäisimme Kharessa kaksi ylimääräistä yötä. Matkaan sisältyi kaksi varapäivää, joten asiaa ei tarvinnut sen enempää miettiä. Joillakin toisilla ryhmillä varapäiviä ei ollut ollut lainkaan, ja heidän täytyi joko uhmata tuulia tai lähteä kotiin. Esimerkiksi Khotessa tapaamamme britit lähtivät ennen meitä ja joutuivat kääntymään tuulen takia takaisin.

Ylimääräinen lepo tuli minulle tarpeeseen, sillä nuhani oli pahentunut eikä öinen päänsärky ollut hellittänyt. Yhdellä aamiaisella oli tullut yllättäen oksennuskin. Onneksi en osunut kuin kahteen muuhun retkikunnan jäseneen.

Päivät olivat kohtalaisen aurinkoisia. Jossain vaiheessa tupiemme edessä olevalle hiekalle ilmestyi nukkuva koira. Se tuntui nukkuvan aina koko päivän, kunnes pimeän tultua heräsi ja alkoi räksyttää. Joku mainitsi nähneensä ketun tapaisen eläimen, johon koira tuntui haukkunsa kohdistavan, ja jos tällaisesta kaksinkamppailusta oli tosiaan kyse, molemmat osapuolet olivat äärimmäisen sitkeitä, sillä haukkumista jatkui yöt läpeensä.

Kuulimme huhun, että japanilainen kiipeilijä olisi pudonnut railoon jossain ylempänä Meralla ja että häntä olisi jo kolmesti yritetty pelastaa. Mietimme, olivatko kyseessä Thangnagissa näkemämme japanilaiset. Myöhemmin selvisi, että japanilainen kiipeilijä oli kylläkin pudonnut, mutta ei railoon vaan alas vuorelta, ja vieläpä eri vuorelta, yli seitsentonniselta Chamlangilta, joka kylläkin oli Meran vieressä. Kiipeilijä oli jo käynyt huipulla normaalireittiä mutta halunnut sitten kokeilla soolona vaikeampaakin, ja sitten jotakin oli sattunut, ja rinteen juurelta löydettiin vain hänen saappaansa ja reppunsa.

Kharessa retkikuntamme pieneni kahdella. Yksi meistä jouduttiin evakuoimaan helikopterilla Katmanduun ja toinen laskeutui Thangnagiin flunssan ja vuoristotaudin takia. Me muut pääsimme viimein lähtemään ylöspäin neljän Kharessa vietetyn yön jälkeen. Nuhani oli onneksi paranemaan päin.

Ylös Hinkun laaksoa

Jyrkänpuoleisen ja lipevän lumirinteen selvittämiseen meni lopulta vain pari tuntia, vaikka loppuvaiheen pahimmissa paikoissa seisoskelimmekin hyvän aikaa paikallamme, kun sherpat menivät edellä ja hakkasivat lumeen jalansijoja. Olimme varjossa suurimman osan aamupäivää ja kuvittelimme, kuinka solan ylitettyämme aurinko näyttäisi meille parhaan puolensa harjanteen vastakkaisella puolella ja allamme leviäisivät vihreät rinteet.

Kun pääsimme värikkäillä lippusiimoilla merkittyyn solaan, näkymä ei vastannut haaveita. Edessä oli tuoreen lumen liukastama louhikkoinen rinne, ja vaikka aurinko olikin hetken pilkistänyt solaa lähestyessämme, olimme kohta taas harmaanvalkoisen usvan kylmässä syleilyssä. Korkeutta oli noin 4500 metriä.

Seurasimme harjannetta sen huipun tuntumassa, kunnes polku ylitti sen uudelleen. Poikkesimme yksinäisessä teetuvassa, jossa mies kuunteli radiota. Kävi mielessä, kuinka lämmin rakennuksen muovikelmukatto mahtoi olla kylmempinä päivinä, mutta ehkä täällä ei ihan jäätävää ollutkaan kiipeilykauden aikana. Nyt kausi oli lopuillaan, ja kun enimmät turistit olisivat poissa, myös nämä tilapäisasujaimistot tyhjenisivät talveksi.

Teetuvalta alas johtava polku oli ilahduttavasti lumeton, ja pitkän laskeutumisen päätteeksi löysimme seuraavan leiripaikkamme Tulikharkan.

Tulikharkan ruokasalissa oli tarjolla kamiina, jonka lämmittäminen maksoi 200 rupiaa eli noin kaksi euroa per henkilö. Ei ehkä kuulostanut halvalta, mutta näillä main ei kasvanut ensimmäistäkään puuta, joten jonkun täytyi kantaa kaikki polttoaine selässään. Eikä muutaman päivän värjöttelyn jälkeen paljon lämmön hintoja kyselty. Illalla juttelimme parin vastakkaiseen suuntaan matkalla olevan belgialaisen kanssa: he olivat joutuneet kääntymään takaisin huippua valtaamatta, koska tuuli oli ollut niin kova, etteivät he olleet pysyneet enää pystyssä.

Yövyimme teltoissa. Olimme paljon alempana kuin aamulla, mutta yöllä oli silti miltei yhtä paljon pakkasta kuin Khari Tengissä. Päätä särki aamuun asti juuri sen verran, että sapetti ja pänni, mutta ei niin paljon, että olisi vielä tarvinnut pelätä varsinaista vuoristotautia. Mietin kyllä, millaista ylempänä tulisikaan olemaan, jos jo nyt oli tällaista. Aiemmilla vuoristoretkilläni samoissa korkeuksissa ja korkeammallakin en ollut kärsinyt päänsärystä.

Seuraavana päivänä lähdimme taas ylöspäin ja ylitimme useammankin solan. Lumesta ei ollut enää tietoakaan. Eräästä solasta näimme ensimmäisen kerran Meran, ja sillä oli merkillinen vaikutus: yhtäkkiä kivikossa kompurointi lakkasi olemasta loputonta, päämäärätöntä harhailua ja muuttui pyrkimiseksi tavoitteeseen, joka oli nyt näköpiirissä ja konkreettinen.

Lähdimme laskeutumaan alas Hinkun laaksoon, jota tulisimme seurailemaan melkein vuorelle asti. Aluksi kuljimme alppiruusupensaiden peittämien rinteiden poikki, kunnes alamäki jyrkkeni ja ympärillemme kohosi mäntymetsä, jonka varjossa kivinen polku kävi jäiseksi. Vaellussauvoista oli taas paljon iloa, mutta siksakkina alaspäin kiemurteleva polku ei tuntunut loppuvan lainkaan. Tuntui, että olimme jo laskeutuneet kilometrin alemmaksi, ja silti jokaisen mutkan perässä tuntui olevan aina uusi polunpätkä ja uusi mutka. Polvet ja hartiat väsyivät, kun laskeutumista piti kaikin keinoin yrittää jarrutella ja jokaista askelta varoa.

Lopulta petäjien takaa tuli näkyviin laakso, jonka keskellä virtasi joki, ja vähän matkan päässä edempänä aiempia majapaikkojamme isompi rykelmä rakennuksia. Aurinko paistoi, kun pääsimme metsän siimeksestä majatalomme luo. Olimme Khotessa. Täällä oli tarkoitus nukkua ihan sängyssä. Rakennuksia oli ehkä pari-kolmekymmentä, ja melkein kaikki niistä olivat majataloja, ruokasaleja tai pieniä kauppoja. Täälläkään ei asunut talvisin ketään.

Olimme taas noin 3500 metrissä ja Khotessa oli aurinkoisempaa, mutta majatalon huoneissa sai silti kääriytyä samalla tavalla makuupussiin kuin ylempänäkin. Ruokasalin kamiina oli kovassa käytössä, vaikka siitä sai pulittaa Tulikharkan tapaan kovan hinnan, polttopuun helpommasta saatavuudesta huolimatta.

Useimmissa yöpaikoissa sherpat olivat laittaneet meille ruoan, mutta täällä tilattiin listalta, mikä tuntui aika ylelliseltä. Voi olla, että Tulikharkassakin tilattiin; en muista enää. Viivyimme kaksi yötä ja tilasimme kaikenlaisia herkkuja: Coca Colaa, friteerattua Snickersiä, Pringlesiä. Länsimaiset lohturuoat olivat kalliimpia kuin kotona. Varsinaisessa ruoassa oli enemmän proteiinia kuin maastoruokailuissa, sillä täällä sitä sai muustakin kuin kananmunista. Jakkipihviäkin olisi ollut tarjolla, mutta se tuntui tässä vaiheessa matkaa liialliselta.

Istuimme iltaisin tuntikaudet ruokasalissa ja päivisin jutustelimme ulkona; porukka tutustui toisiinsa vähitellen paremmin, ja kun jutun juurta alkoi löytyä, mieliala parani entisestään. Ensimmäisenä iltapäivänä oli jopa sen verran lämmin, että uskaltauduin sankosuihkuun. Pitäisi kotonakin peseytyä harvemmin, niin osaisi nauttia enemmän pitkän tauon jälkeisestä kylvystä.

Khoten ainoa haittapuoli oli nepalilaisen puun kovuus. Katot ja ovenkarmit olivat usein sillä korkeudella, että kolhin päätäni useamman kerran.

Joukko brittejä saapui myös Khoteen ja pystytti telttansa majatalomme lähelle. He taisivat kaikki olla eläkeläisiä, kuten oli asianlaita aika monessa muussakin kohtaamassamme ryhmässä. Kaikkiaan väkeä oli liikkeellä hyvin vähän.

Lepopäivien jälkeen jatkoimme matkaa marraskuun 9. päivän aamuna. Oli seitsemäs päivä maastossa. Suuntasimme ylävirtaan jokilaaksoa myötäillen. Nousua oli tällä osuudella vähän suhteessa matkan pituuteen eikä missään ollut erityisen jyrkkää, mutta paikoin saimme taiteilla korkeassa louhikossa.

Illalla saavuimme laakson perällä sijaitsevaan Thangnagiin, joka oli Khoten kokoinen tai vähän isompi. Tarkoitus oli yöpyä taas kaksi yötä teltoissa ja tottua korkeuteen, mutta omaan laskuun sai mennä majataloonkin. Melkein kaikki tarttuivat tilaisuuteen.

Näimme pari helikopteria, jotka toivat tavaraa ja veivät kiipeilijöitä pois, joko sairastuneita tai kyllästyneitä. Ruokasalissa näimme kolme japanilaista, mutta muuten turisteja oli täälläkin niukasti. Kahden yön jälkeen suuntasimme kohti Kharea, jonka jälkeen edessä olisi vain telttaleirejä itse Meralla.

Retkikunta

Meitä oli Suomesta kaksitoista kiipeäjää ja Mandala Travelin matkanjohtaja. Mandalan paikalliselta yhteistyökumppanilta Royal Mountain Travelilta oli mukana pääopas, neljä kiipeävää sherpaa, kokki ja kuusi keittiöapulaista ja kantajaa. Siinä missä me kannoimme vain omat reppumme, minun tapauksessani 7-10 kg tavaraa, kantajat kuskasivat moninkertaisen kuorman paljon heikommissa varusteissa.

Monet retkikunnan sherpat ja rait ­- kiipeilyssä erityisen lahjakkaita heimoja on siis näillä seuduin kaksi, vaikka länsimaissa kutsutaan yleensä kaikkia sherpoiksi ­- olivat aiemminkin vieneet suomalaisia Mandalan asiakkaita vuoristoon, ja siksi esimerkiksi päätirehtööri Ngima osasi monta suomenkielistä ilmaisua ja lausui ne moitteettomasti. ”Hitaasti mutta varmasti!” kuultiin useammankin kerran. Moni muukin osasi, tosin ei yhtä paljon kuin Ngima. Vastavuoroisesti me yritimme opetella muutaman sanan nepalin kieltä ja väänsimme samalla Rinchhenin Reiskaksi ja Pasangin Pasaseksi.

Jossain kohtaa retkikuntamme jäsenet Antti ja Perttu ottivat asiakseen opettaa sherpat laulamaan ”Pylly vasten pyllyä pum pum”, mutta aika loppui, ennen kuin sanat ja sävel jäivät paikallisten mieleen. Suomalaisen viihdetaiteen voittokululle Nepalissa luotiin kuitenkin edellytykset, ja sopii toivoa, että seuraavat retkikunnat jatkavat tässä asiassa työtämme.

Ennenaikainen kylmyys

Lähdimme Luklasta puolenpäivän aikoihin. Reitti kulki suurelta osin metsässä, ja kun aurinko oli pääosin pilvessä, päivä oli yllättävän viileä. Tasaista alkumatkaa lukuun ottamatta nousimme kuitenkin jatkuvasti ylemmäksi pitkin louhikkoista polkua, joten hiki valui eikä ehtinyt tulla vilu. Pääsimme kolme tuntia myöhemmin leiripaikkaamme, jossa kantajat olivat jo pystyttämässä telttojamme. Olimme nousseet reilusta 2800 metristä jonkin verran yli 3000 metriin.

Toisena kiipeilypäivänä nousimme ylös puutonta rinnettä. Polku oli jo vähän jyrkempi, ja sen kapuamista vaikeutti paikoin irtosora ja paikoin lumi ja jää. Yksi sherpa liukastui ja tömähti istualleen kivikkoon niin, että hetken pelotti, hajosiko luita, mutta sitten hän vain hymyili ja jatkoi matkaansa. Aamulla oli ensin kylmä, mutta kun aurinko tuli esiin, tuli kiivetessä hiostavan kuuma. Porukalla oli tähän saakka ollut paksusti vaatetta, minulla kuoritakin alla fleece ja osalla muutamalla untuvatakkejakin, mutta ne piti pian riisua. Sitten ne sai taas laittaa takaisin, kun alapuoleltamme laaksosta nousi pilviä, jotka kietoivat koko tienoon jäätävään valkoiseen utuun. Ylempänä rinteessä oli liukkaampaa, ja totesin pian, että vaellussauvojen ottaminen oli ollut hyvä idea. Niiden ansiosta oli paljon vaivattomampaa pysyä pystyssä ja veri kiersi paremmin hartioissa. En ollut aiemmin sellaisia tikkuja kokeillut.

Kiipesimme tänäkin päivänä kolmisen tuntia ja asetuimme noin 4000 metrin korkeuteen Khari Tengin leiripaikkaan. Sielläkin majoituimme telttoihin, mutta ruokailua varten oli edellisen leiripaikan tapaan kivistä kasattu rakennus. Sen seinät tuntuivat ennemminkin estävän kylmän pääsemistä ulos kuin lämmön pääsemistä sisään. Kamiina oli, mutta se oli tukossa.

Iltapäivällä tuli ensin rakeita ja myöhemmin räntää. Illallisella hytistiin. Yöllä tuli lunta ja lämpötila vajosi kymmenisen astetta pakkaselle. Makuupussissa oli kyllä mukavan lämmin, mutta sopeutuminen korkeaan ilmanalaan tarkoitti, että pussista täytyi joka yö ryömiä 2-3 kertaa ulos heittämään vettä. Uni oli muutenkin katkonaista, ja aina 1-2 tunnin välein herätessä piti muistaa juoda vettä. Alkumatkasta en juonut tarpeeksi ja sain siitä hyvästä pienen päänsäryn, joka palasi melkein joka yö, kunnes aloin juoda enemmän.

Seuraavan päivän pysyttelimme leirissä totuttelemassa korkeuteen. Päivällä oli aurinkoista, ja yön aikana varusteisiin tiivistynyt kosteus kuivui nopeasti. Aamulla moni oli jo ehtinyt vähän ihmetellä, olisiko koko matka tällaista palelemista, mutta nyt mielialat kohenivat. Paistattelimme tyytyväisinä päivää kimaltavien hankien ympäröiminä ja katselimme, kuinka eräs toinen ryhmä lähti nousemaan jyrkän ja liukkaan näköistä lumirinnettä ylös kohti Zatrwa Lan solaa. Se olisi meillä edessä seuraavana aamuna.

Sitten näimme, kuinka paksu valkoinen pilvimassa vyöryi ylös laaksosta. Seuraavassa hetkessä se heittäytyi äänettömästi päällemme ja lämpötila tippui kuin taikaiskusta. Edessä oli taas kylmä ilta ja kylmä yö.

Lukla

Vuorenseinämä suurenee silmissä hämmentävän nopeasti, kun Twin Otterimme lähestyy Tenzing-Hilaryn lentokenttää. Rinteen talot kasvavat äkkiä ja niiden pihoilla kävelevät ihmiset tuntuvat tulevan kosketusetäisyydelle. Sitten pyörät koskettavat asfalttia, ja seuraavassa hetkessä kone on jo pysähtynyt. Edessä kohoaa jyrkänne. Kiitorata on vain 527 metriä pitkä, ja siksi kenttää eivät voi käyttää aivan mitkä tahansa koneet.

Twin Otterin pilotit näyttävät mustine nahkatakkeineen ja silkkihuiveineen toisen maailmansodan hävittäjälentäjiltä. Meitä matkustajia on neljätoista, ja lisäksi koneessa on lentoemäntä, joka on jakanut vanua korvatulpiksi ja karkkeja. Istuimeni on niin kapea, että istun osittain tyhjän päällä, ja polveni ovat syvällä edessä olevan penkin selkänojassa. Ollaan kuin ruuhkabussissa.

2000-luvulla Luklan pienen kaupungin lentokentällä on sattunut ainakin seitsemän onnettomuutta, joissa on kuollut yhteensä 36 ihmistä, ja joku on sanonut paikkaa maailman vaarallisimmaksi kentäksi. Kiitoradan lyhyyden lisäksi sää on oikukas. Nyt taivas on aivan kirkas.

Lähes kaikki Khumbun alueen vuorille pyrkivät kiipeilijät lentävät Luklaan ja jatkavat sieltä jalan. Meidän kohteemme on Mt. Meran keskihuippu 6461 metrin korkeudessa. Nepal on aika mäkinen maa: näitä kuusitonnisia vuoria on siellä yli 250. Siihen päälle sitten seitsemän- ja kahdeksantonniset.

Koptilainen museo ja viimeinen päivä Kairossa

Viimeinen päiväni Kairossa oli samalla ramadanin viimeinen päivä, ja muslimit alkoivat valmistautua illan ilonpitoon ja juhla-aterioihin.

Lähdin aamupäivällä Vanhaan Kairoon, jossa on koptilaisia kirkkoja. Aiempina päivinä taksit olivat vieneet minut milloin minnekin väärään osoitteeseen, joten päätin kävellä. Minulla ei ollut kunnollista karttaa, joten piirsin Google Mapsin mukaan paperille Niilin tärkeimmät sillat ja pari kadunnimeä. Arvelin, että reitti on helppo, koska sain kulkea suurimman osan matkaa Niilin rantaa pitkin. Totesin, että matkaa oli aika monta kilometriä, mutta en mitannut sitä sen tarkemmin. Nyt jälkeenpäin tarkistin, että koptilaiselle museolle oli hotellilta hiukan alle kymmenen kilometriä.

Puolentoista tunnin kävelemisen jälkeen ennätin Tahririn aukion liepeille. Siellä alkoi olla samantapainen meininki kuin jalkapallo-otteluissa tai suomalaisilla festareilla: kojuissa myytiin muovisia torvia ja monivärisiä pehmosilinterihattuja, ja nuorta porukkaa kerääntyi yhä suurempina joukkoina norkoilemaan aukiolle ja sen lähistölle. Kuten muuallakin Egyptissä, monet kyselivät, mistä olen kotoisin, ja toivottivat tervetulleeksi. Kukaan ei tuntunut suhtautuvan nyreästi ulkomaalaiseen, ja joku halusi kuvaankin kanssani.

Edellisenä päivänä tunnelmassa oli ollut yksi ero, kun olin liikkunut saksalaisen ystäväni kanssa: miehet olivat huudelleen Miriamille jatkuvasti. Naisten ahdistelu on Egyptissä iso ongelma, ja Miriam työskentelee kansalaisjärjestössä, joka pyrkii ehkäisemään sitä. Voi olla, että huivia käyttävä ja muutenkin konservatiivisesti pukeutuva egyptiläinen musliminainen kuulee vähemmän huutelua kuin länsimaalainen, mutta hänkään ei säästy siltä kokonaan. Lisäksi vallankumouksen ja vapauden ilmapiiri oli tarkoitti joillekin vapautta tehdä naisille mitä huvittaa, ja Tahririn alueella tapahtui mielenosoitusten aikana valtava määrä raiskauksia. Joissakin tapauksissa raiskattiin vastapuolen edustajia, mutta kohteeksi saattoi yhtä hyvin osua poliittisesti samaan leiriin kuuluva nainen. Vielä nytkin Tahririn ympäristö oli naisille keskimääräistä tukalampaa aluetta, huutelua oli enemmän.

Aukion jälkeen jatkoin Niiliä seuraten kauemmas etelään. Alkoi olla kuuma, vettä kului, ja lenkkarini alkoivat antaa hajoamisen merkkejä. Kun olin kävellyt yli kolme tuntia, tuumin, että koptilainen alue oli luultavasti mennyt jo ohi. Koptilaisen museon löytäminen olisi edellyttänyt erään tienristeyksen havaitsemista, ja vaikka olin painanut paikan mieleeni Google Mapsistä, en ollut nähnyt sitä. Niilin rantakadusta erkaneva katu oli ilmeisesti ollut pienempi kuin olin olettanut.

Olin suunnilleen tarpeeksi etelässä, joten suuntasin jokseenkin suoraan itään ja toivoin, että osuisin hakemalleni kadulle jossain kohtaa. Päädyin pariksi tunniksi harhailemaan sokkeloisille kujille, ja jos totta puhutaan, se ei ollut hullumpaa hommaa. Tämä oli oikeaa Kairoa, jossa tavalliset ihmiset asuivat, ja sellaista on aina mielenkiintoista nähdä. Suurta ihmisvilinää ei näillä nurkilla ollut, ja väki oli leppoisaa. Pari kertaa pysähdyin ostamaan kylmää juotavaa, mutta muuten pysyin melkein koko ajan liikkeellä.

Harhailu päättyi, kun löysin takaisin Niilille ja palasin pohjoista kohti niin pitkälle, että löysin takaisin kartalleni. Niinhän olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, mutta joskus harhailemalla löytää paljon kiinnostavampia asioita. Koptilainen museo ei ollut enää kaukana, ja sen hyvin ilmastoidut, varjoiset käytävät olivat kovasti tervetullutta vaihtelua. Museon sisällöstä parhaiten jäi mieleen Nag Hammadin kirjoituskokoelma, josta valtaosa on piilossa varastossa mutta osa on näytillä. 1945 löydetyissä koodekseissa on enimmäkseen gnostilaisia tekstejä, mutta myös hermeettistä magiaa ja palanen Platonin Valtiota. Aineisto on aikamoinen aarre. Museossa on myös suuri määrä erityylisiä koptilaisia ikoneja.

Kävin vielä ostoksilla Vanhan Kairon koptilaisessa basaarissa ja kävelin sitten takaisin Tahrirille, josta uskaltauduin hyppäämään taksiin, sillä seuraava käyntikohde oli helppo ilmaista kuskille. Khan al-Khalilin basaari on niin iso, tunnettu ja helppo lausua, että sinne osaavat kaikki taksikuskit.

Yleensä basaarin matkamuistoalue on täynnä turisteja. Nyt tapasin siellä kaksi tai kolme muuta ulkomaalaista. Osa myyntipaikoista oli kiinni ja joidenkin myyjät olivat jättäneet kojunsa tyhjilleen ja menneet istuksimaan kollegojensa kanssa. Näki, että ajat olivat kauppiaille huonot. Moni yritti tehdä kauppaa epätoivon vimmalla ja protestoi ankarasti, jos heidän myyntipuheitaan ei kuunnellut. Toiset tiesivät, etteivät matkalaiset pidä tuputtamisesta, eivätkä tuputtaneet; toiset taas sanoivat, etteivät tuputa, mutta tuputtivat kuitenkin. Tyypillinen kauppias kysyi aina ensimmäiseksi, mistä maasta olin kotoisin, ja kuittasi Suomen aina sanalla Nokia, joskus lisäksi sanoilla "hyvä maa" tai "mukavia ihmisiä" ja joitain kertoja vielä tervehtien "terbe terbe!"

Ostin lopulta pari matkamuistoa ja tuliaista. Tinkiminen kesti kauan. Hankin itselleni punaisesta graniitista veistetyn Nefertitin rintakuvan, joka painoi monta kiloa.

Takseja tuli basaarin erään sisäänkäynnin kohdalle harvakseltaan, ja aina kun yksi pysähtyi kohdalle, selvitin kuljettajan kielitaidon ja käsityksen hotellini sijainnista. Jo toinen kuski ilmoitti tietävänsä, missä hotelli oli, ja kun hinnasta päästiin yksimielisyyteen, hyppäsin kyytiin. Jalat olivat aika väsyksissä, kello oli jo yli neljä iltapäivällä. Olin ollut melkein yhtäjaksoisesti liikkeellä kymmenestä lähtien. Kaupungilla olisi ollut mukava seurata ramadanin loppumisen juhlintaa, mutta olin niin uupunut, että hotelli houkutti enemmän.

Illalla söin hotellin ravintolassa kalliin mutta hyvän ja runsaan illallisen. Matkan parasta ruokaa olin syönyt edellisenä iltana libanonilaisessa ravintolassa, jossa jälkiruokana oli ghazal beirut, lasivillan tapaisella hattaralla päällystetty jäätelö.

Sanomalehdessä hallitus viestitti, että sen kärsivällisyys on loppumassa ja että Mursin kannattajien leirien tyhjentämistä suunnitellaan. Mursin kannattajat vastaavasti ilmoittivat olevansa valmiita marttyyrikuolemaan ja suostuvansa neuvotteluihin vain siltä pohjalta, että Mursi palautetaan virkaansa.

Lento Suomeen oli perjantaiaamuna 9. elokuuta. Kotiin ehdittyäni sain sähköpostia yritykseltä, joka oli järjestänyt oppaani ja hotellini Egyptissä. Firma toivoi, että kirjoittaisin matkastani arvostelun TripAdvisoriin ja kuvaisin erityisesti turvallisuustilannetta, joka oli koko matkani ajan ollut moitteeton. Olin aikeissa kirjoittaa arvostelun, mutta sitä ennen lähdin käymään vielä viimeisiksi lomapäivikseni kotopuoleen Etelä-Pohjanmaalle.

Pari päivää Pohjanmaalta paluuni jälkeen Egyptin turvallisuusjoukot tyhjensivät Mursin tukijoukkojen leirit Nahdan aukiolla ja Rabaa al-Adawiyan moskeijan luona, ja ainakin kuusisataa ihmistä kuoli. Maahan julistettiin poikkeustila. Seuraavana päivänä Mursin kannattajat järjestivät hallituksen kielloista huolimatta lisää protesteja, ja jälleen lähes kaksisataa ihmistä kuoli. Vastareaktion eräs muoto oli kymmenien koptilaisten kirkkojen polttaminen eri puolilla Egyptiä. Hallitus harkitsee Muslimiveljeskunnan kieltämistä.

Tätä kirjoittaessani ei ole vielä varmaa, mihin suuntaan tilanne kallistuu. Sisällissota on mahdollinen; armeija näyttää olevan yhtenäisenä Muslimiveljeskuntaa ja salafisteja vastassa, mutta epäsymmetrinenkin konflikti voi olla verinen ja kestää kauan. Mubarakin kaadossa mukana olleilla liberaaleilla on varmasti jakomielitautinen olo: pitäisi valita, ollako samalla puolella liipasinherkän ja bisnesintressejään suojelevan armeijan vai toivottua jyrkemmän islamistisemmaksi osoittautuneen Muslimiveljeskunnan kanssa.

Tahririn aukio ja Anwar Sadat

Egyptin arkeologisen museon edessä Tahririn aukion laidassa oli parkissa komppaniallinen M113-miehistönkuljetusajoneuvoja. Jokaisen yläluukulla oli vaunumies vahdissa raskaan konekiväärin kanssa. Sotilaat eivät vaikuttaneet kireiltä, mutta eivät he toisaalta nojailleet rennosti luukunreunoihinkaan.

Tahririn aukio on ollut paljon uutisissa, sillä ensin Mubarakin ja sitten Mursin vastustajat käyttivät sitä leirinään ja kokoontumispaikkanaan. Nytkin siellä oli paljon viirejä ja banderolleja Egyptin lipun väreissä, mutta leirielämää siellä ei enää vietetty eikä väkeä muutenkaan ollut joukoittain. Aukion laidoilla oli kojuja, joissa myytiin t-paitoja, laminoituja pienoisjulisteita ja Guy Fawkes -naamioita. Paidoissa ja julisteissa esiintyivät sotilasvallankaappauksen johtaja el-Sisi ja jotkut muut viimeisimmän vallankumouksen nokkamiehet, Tahririn aukion väkijoukot ja erilaiset iskulauseet vapaudesta ja kansanvallasta; pinsseissä näkyi Egyptin lippuja ja Anwar Sadat.

Assuanissa eräs taksikuski sanoi, että Sadat on ollut Egyptin paras presidentti: hän teki rauhan Israelin kanssa ja sai takaisin Siinain, joka menetettiin israelilaisille 1967. Ensin mainitusta syystähän hänet kai salamurhattiin. En kertonut taksikuskille, että Anwar Sadat oli myös Santun, avaruuslaivaston komentajan, isä. Santtu oli nukke ja mielikuvitushahmo, jonka ylivertaisia saavutuksia selostin sukulaisilleni ennen kouluikää. Nimi oli kai suomalaisittain hienonkuuloinen ja Sadat valikoitui siksi monista uutisissa esiintyvistä henkilöistä Santun isäksi. Uutisista tarttui juttuihini muutakin, sillä julkaisemani Sippolan Sanomat -lehden vaaliluetteloissa oli mukana Jasser Arafat Suomen maaseudun puolueen ehdokkaana. Tunsin myös sympatiaa Irakia kohtaan, sillä sen nimi on oma nimeni takaperin.

Assuanilainen taksikuski kertoi olleensa Mursin kannattaja ja mutta pettyneensä raskaasti. Samaa sanoivat monet muutkin egyptiläiset, joiden kanssa keskustelin; etenkin Kairossa monet halusivat ehdottomasti kertoa poliittisista näkemyksistään. Hotellin aamiaisella miestarjoilija tiedusteli ensin täysin neutraalilla äänellä - ei erityisen ystävällisesti - matkani senastista sujumista; vähän ajan päästä hän tuli yhtäkkiä pöytäni luo ja kysyi, mitä ajattelen Egyptin kriisistä. Vastasin, että tilanne on monimutkainen, jolloin hän kysyi heti, että miten niin monimutkainen. Tuntui kummalta olla kuulusteltavana näin hienossa hotellissa, jossa henkilökunta kaikkiaan oli toiminut hyvin  ammattimaisesti, mutta aika oli sellainen. Tarjoilijaa tuntui ahdistavan ajatus, että ulkomailla ei ymmärretä Egyptin tilannetta. Hän ei ollut Mursin kannattaja, ja hän oli vahvasti sitä mieltä, että Muslimiveljeskunta oli käytännössä ryöstänyt vaalivoiton.

Myös oppaani päätyi väittelemään politiikasta Kairossa asuvan saksalaisen ystäväni kanssa, kun kiersimme kolmisin kaupungin hienoimpia moskeijoita. Hän ei ollut selkeästi Mursin puolella, mutta toi vahvasti esiin, että presidentti oli kuitenkin valittu demokraattisesti ja syrjäytetty sotilasvallankaappauksella. Tästä syntyi yhteisymmärrys, joskin ystäväni lisäsi, että Muslimiveljeskunnalla oli vaaleissa huomattava etulyöntiasema liberaaleihin ja maallistuneisiin poliittisiin liikkeisiin verrattuna, sillä veljeskunnalla oli 90 vuoden historia ja valmis kenttäorganisaatio, joka kykeni mobilisoimaan äänestäjiä kaikkialla. Muslimiveljeskunnalla oli myös perussuomalaisten tapaista silmää populismille: se jakoi ruokaa köyhille äänestäjille. Muslimiveljeskunta kelpasi monelle myös siksi, että se esiintyi hyvin sovittelevana ja maltillisena tiukan islamistisiin salafisteihin verrattuna. Maallistuneella elämänmenolla on jalansijaa Egyptissä, ja koptilaisia kristittyjäkin on kymmenisen prosenttia väestöstä.

Aika pian Mursin valtaantulon jälkeen alkoi näyttää siltä, ettei Muslimiveljeskunta ollut islamismissaan aivan niin maltillinen kuin oli antanut ymmärtää. Teatterien ohjelmiston "säädyttömyyteen" alettiin vaivihkaa puuttua, ja taide-elämässä alkoi muutenkin tunnelma käydä painostavaksi. Enemmistöllä egyptiläisistä oli kuitenkin isompia murheita. Vähän useampi alkoi ajatella asioita uudelleen siinä vaiheessa, kun Mursi koetti kylmästi kasvattaa valtaoikeuksiaan.

Tavallisten ihmisten suurin murhe oli ollut huono talous, ja he odottivat Mursilta kärsimättömästi parannuksia. Sähkön ja bensan jakeluongelmat tuntui kuitenkin vain pahenevan, ja monet vähävaraiset katsoivat, että Muslimiveljeskunta oli unohtanut heidät heti vaalien mentyä. Muutamassa kuukaudessa moni entinen Mursin äänestäjä oli valmis palaamaan Tahririn aukiolle.

Kun armeija el-Sisin johdolla sitten siirsi presidentin sivuun, sähkökatkot vähenivät heti jyrkästi ja bensajonot katosivat. Hallituksen toimia siis sabotoitiin salaa, joten ei ole ihme, ettei talous kohentunut. Eipä silti, Mursille suodussa ajassa talous tuskin olisi ehtinyt mullistua mihinkään suuntaan, vaikka kaikki olisivat soutaneet samaan suuntaan.

Kairossa oli rauhallista, kun liikuin keskustassa ja vähän syrjemmässäkin. Näin Mursin kannattajien mielenosoituksen Salah Salemin kadulla, mutta siihen osallistui vain muutamia satoja ihmisiä ja tunnelma oli enemmän karnevaalimainen kuin vihainen. Mielenosoituksesta aiheutunut ruuhka ei oikeastaan erottunut Kairon normaalista liikenteestä. Pääosa Mursin tukijoukoista oli koolla al-Nahdan aukiolla ja Rabaa al-Adawiyan moskeijan luona. Näin korkeat hiekkasäkkisuojat, mutta matkan päästä, ja kaikki oli vielä levollista.

Suuri pyramidi

Kaukaa katsoen ei tajua, kuinka isoista kivistä Gizan suuri pyramidi on rakennettu. Alimmat kalkkikivikerrokset ovat melkein miehen korkuisia, ja  isoimmat seinälohkareet ovat lähemmäs kymmentonnisia.

Pyramidi rakennettiin noin 4500 vuotta sitten. Rakennuttaja oli faarao Khufu, joka tunnetaan lännessä helleenisellä nimellään Kheops.

Valmiina pyramidi oli 146,5 metriä korkea ja se oli päällystetty kiillotetuilla valkoisilla kalkkikivitiilillä, jotka oli sovitettu yhteen niin mystisen saumattomasti, että vastaava tarkkuus olisi nykyvälineilläkin mestarillista. Huippu oli ilmeisesti kullattu - oppaat sanovat mielellään, että se oli umpikultaa, mutta se on aika epätodennäköistä, sillä jo kuutiometri kultaa painaa 20 tonnia. Nykyään huippu on tasainen ja kahdeksan metriä alempana kuin alun perin. Ulkoseinien päällyste on melkein kokonaan kadonnut, ja näkyvissä ovat kiillottamattomista vaaleanruskeista kalkkikivilohkareista rakennetut porrasseinät.

Alkuperäinen sisäänkäynti oli 17 metrin korkeudessa pyramidin kyljessä, ja sen luota lähti alaspäin viettävä tunneli. Nykyään pyramidiin mennään haudanryöstäjien tunneliksi sanotusta aukosta, jonka yritteliäät rosvot kaivoivat 1200 vuotta sitten oikean sisäänkäynnin alapuolelle. Tätä karkeaa kulkureittiä jatkuu kolmisenkymmentä metriä, kunnes se kohtaa ylöspäin johtavan käytävän, jolle myös alkuperäinen sisäänkäynti vie. Kaksi metriä leveä käytävä nousee 26 asteen kulmassa, ja siksi sen lattia ei ole aivan sileää kiveä vaan noin puolen metrin välein on puinen puola.

Kun tulin, pyramidin lipuntarkastajat istuivat varjossa audanryöstäjien tunnelin suulla, mutta muuten paikka oli tyhjä. Sisällä ei ollut lisäkseni ainoatakaan turistia.

Käytävän korkeus pystysuoraan mitattuna oli vain 120 senttiä, joten jouduin kumartumaan melkein kaksinkerroin, että mahduin kulkemaan. Sisällä ei ollut yhtä kuuma kuin ulkona, mutta ilma oli paksua ja täysin liikkumatonta.

Ahdasta tunnelia tuntui jatkuvan mahdottoman kauan, se on nelisenkymmentä metriä pitkä. Sitten se avartui äkkiä suurena galleriana tunnetuksi käytäväksi, joka nousi edelleen samassa kulmassa kuin tunneli mutta oli yli kahdeksan metriä korkea. Se oli lähes viisikymmentä metriä pitkä.

Suuri galleria päättyi tasanteeseen ja lyhyeen käytävään, jonka päässä oli faaraon hautakammio. Kammio oli viisi metriä leveä, kymmenen metriä syvä ja vajaa kuusi metriä korkea, ja sen ainoa sisustus oli faaraon kanneton graniittisarkofagi. Seinät eivät olleet enää kalkkikiveä vaan punaista graniittia. Hautakammiota ympäröivä pyramidin ydin on tehty 40-50 tonnin graniittijärkäleistä, jotka on tuotu Assuanista 900 kilometrin päästä.

Haudassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka tajusin vasta, kun hengitykseni tasaantui kiipeämisen jäljiltä. Massan tuntu oli valtava. Pyramidissa on kaikkiaan 2,5 miljoonaa kivenlohkaretta, jotka painavat yhteensä 6,5 miljoonaa tonnia. Kaikki seinät ovat täysin sileitä, missään ei ole ensimmäistäkään kaiverrusta tai kohokuvaa. Jonkinlaisesta ilmanvaihdosta huolimatta tuntui siltä, että happea olisi saanut olla enemmän.

Sain ihmetellä Khufun hautaa yksikseni pitkän aikaa. Vasta, kun lähdin takaisin alas, törmäsin turistipariskuntaan, joka oli juuri tulossa galleriaa ylös. Milloin tahansa muulloin paikka olisi ollut täynnä väkeä, ja kaksisuuntainen liikenne gallerian jälkeisessä tunnelissa olisi epäilemättä ollut hankalaa ja kenties hieman vaarallistakin. Kheopsin pyramidi on maailman seitsemästä ihmeestä ainoa jäljellä oleva, ja tuntui hyvin kummalliselta olla sen sydämessä yksin.

Kairoon

Ylä-Egyptin arkeologisissa kohteissa oli hyvin vähän muita matkalaisia. Myös hotelli oli lähes tyhjillään, ja vain parissa kerroksessa pidettiin valoja. Kun menin hotellin italialaiseen ravintolaan lounaalle, tapauksen todistanut tarjoilija hätkähti ja lähti etsimään kokkia naapurin libanonilaisesta ravintolasta.

Siirryin Luxorista yöjunalla Kairoon. Juna tärisi ja nytkyi koko matkan niin, että sen kiskoilla pysyminen vaikutti epävarmalta, mutta nukahdin äkkiä. Opas oli sanonut, että juna saapuu Gizan asemalle neljältä aamuyöllä, minkä laskin tarkoittavan viittä, koska juna lähti yli tunnin myöhässä. Nousin varmuuden ennen neljää, ja siinähän sitten istuskelin, kun juna oikeasti saapui Kairoon vasta lähempänä kahdeksaa.

Asemalla oli vastassa seuraava opas, jonka kyydissä pääsin hotellille. Se oli Fairmont, paikallisella mittapuulla viiden tähden hotelli. Vieraita oli täälläkin niin vähän, että huoneen oli saanut pilkkahinnalla. Tässä vaiheessa matkaa pieni ylellisyys ei tehnyt pahaa. Nettiyhteys oli kyllä kallein mitä olen koskaan käyttänyt missään.

Katsoin telkkarista ensin Steven Seagalin merkkiteoksen Kaappaus merellä ja heti perään sen jatko-osan Kaappaus raiteilla. Muutenkin ensimmäinen päivä Kairossa meni levon puolelle, sekä aivojen että kropan. Seitsemännen kerroksen ikkunasta aukeni näkymä Niilille. Kairo näytti valtavalta. Tässä vaiheessa missään ei näkynyt merkkiäkään levottomuuksista.

Rakentajia

Kuningatar Hatšepsutin temppeli, jossa vuoden 1997 verilöyly tapahtui, on varsinaiselta nimeltään Djeser-Djeseru, ja se on osa Deir el-Bahrin temppelikokonaisuutta. Sen rakennuttaja oli yksi historian suurista naisista, jonka historioitsijat unohtivat pitkäksi aikaa, sillä hänen seuraajansa - on kiistanalaista, ketkä tarkalleen ja miksi - raaputtivat hänet pois monista seinäkaiverruksista ja patsaista. Temppelin seinissä on esimerkiksi kuvakertomus egyptiläisten matkasta Puntiin, mahdollisesti nykyisen Somalian alueelle, ja puiden tuomisesta sieltä. Siinä kuningatar vielä esiintyy, mutta eräät muut kuvat on retusoitu näkyvästi: Hatšepsut on naputeltu pois niin, että seinässä on tarkasti kuningattaren muotoinen epätasainen alue. Myös hänen nimensä on poistettu.

Hatšepsutin valtakaudella arkkitehtuuri kehittyi ja kaikenlaista komeaa rakennettiin paljon. Djeser-Djeserusta on tuhottu riveittäin Hatšepsutin patsaita, sfinksejä ja pari Osirista eikä 1900-luvun alussa tehty rekonstruktio ilmeisesti vastaa kovin hyvin alkuperäistä, mutta paikka on silti vaikuttava, ja sitä pidetään yhtenä Egyptin hienoimmista temppeleistä. Hatšepsut hallitsi yli 21 vuotta ja kuoli viisikymppisenä luultavasti luusyöpään. Hänen aikanaan Egypti vaurastui ja voimistui.

Niilin vastakkaisella rannalla Karnakin temppelialueella seisoo edelleen Hatšepsutin rakennuttama 27-metrinen graniittiobeliski, joka on hyvin täsmällistä ja hienoa veistotyötä. Karnak oli kauan aktiivisessa käytössä, ja siihen rakensi jätti oman peukalonjälkensä noin 30 faaraota - heidän joukossaan myös Ekhnaton, joskin hänen luomuksensa tuhottiin sittemmin.

Karnakin temppelialueen sanotaan olevan maailman suurin muinainen uskonnonharjoituspaikka. Sen ala on 123 hehtaaria, ja se on ollut aikanaan hyvin värikäs paikka, alkuperäistä maalausta erottuu vielä siellä täällä. Sisäkatot ovat olleet usein sinisiä ja niissä on ollut keltaisia tähtiä, aivan kuten useissa Kuninkaiden laakson hautakammioissakin. Amonille pyhitetyn pääosan pylvässalia jatkuu yli sata metriä, ja sen kattoa on aikanaan kannatellut 134 pylvästä, joista isoimmat ovat 21 metriä korkeita ja yli 3 metriä paksuja.

Suurin osa pylväiköstä on Seti I:n ajalta, mutta työn viimeisteli hänen poikansa Ramses II. Hän ehti rakentaa paljon uutta 67 hallitusvuotensa aikana, mutta hän myös paranteli eräiden edeltäjiensä patsaita vaihtamalla niihin oman nimensä. Samaa tekivät monet muut faaraot ennen häntä ja hänen jälkeensä. Memfisissä makaa häntä esittävä patsas, joka on jalaton mutta silti kymmenmetrinen.

Tutankhamon

Tutankhamonin hauta Kuninkaiden laaksossa Luxorissa on kovin pieni. Faarao kuoli vain noin 19-vuotiaana ja ilmeisesti yllättäen, ja kun hautaan piti päästä 70 päivän kuluessa kuolemasta - tai nopeamminkin, jos seuraajalla oli kiire varmistaa asemansa - hänet työnnettiin kammioon, joka oli ehkä suunniteltu jollekulle vähemmän jalosukuiselle. Kiire on tullut sikälikin, että vain itse hautakammio koristeltiin seinäkaiverruksin ja maalauksin, kun muissa faaraoiden haudoissa kaikkien huoneiden ja käytävien sisäseinät ja -katot ovat täynnä kuvitusta.

Kuolemanjälkeiselle matkalle mukaan annettavia arvoesineitä ja tarvikkeita ei sentään tarvinnut tehdä siinä vaiheessa tyhjästä, joten haudasta löytyi melkoinen aarre, kun Howard Carter löysi haudan 1922. Osa tavarasta oli ryövätty tai muuten vain siirretty jonkun toisen kammioon mahdollisesti pian Tutankhamonin hautauksen jälkeen, mutta itse hautakammio oli jätetty koskemattomaksi ja se oli myöhemminkin säästynyt rosvoilta, koska sen sisäänkäynnin päälle oli kasattu tai vyörynyt ylimääräistä kiveä. Lähes kaikki muut Kuninkaiden laakson haudat putsattiin kauan ennen arkeologien tutkimuksia.

Nyttemmin yli 3300 vuoden kypsän iän saavuttaneen Tutankhamonin kuolemansyystä ei ole yksimielisyyttä. Aiemmin uskottiin, että hänet murhattiin; sittemmin on arveltu hänen kuolleen sirppisoluanemiaan taikka tulehtuneen polvivamman, malarian ja sukurutsan aiheuttamien kehitysvammojen yhteisvaikutuksesta. Tutankhamon oli todennäköisesti Ekhnatonin ja hänen sisarensa poika, hän meni itse naimisiin sisarpuolensa kanssa, Ekhnatonin isä Amenhotep oli muiden muassa nainut kaksi tytärtään eikä lähisukulaisten naiminen ollut epätavallista aiemminkaan.

Tämän vuoden heinäkuussa julistettiin uusi teoria, jonka mukaan sotavaunut olisivat törmänneet TUtankhamoniin taistelukentällä ja murskanneet hänen rintakehänsä ja samalla sydämensä. Yleensä muumioidun faaraon sisäelimet ovat erillisissä purkeissa mutta sydän alkuperäisellä paikallaan, sillä sen painoa verrataan viimeisellä tuomiolla höyheneen, mutta Tutankhamonin sydän on teillä tietymättömillä.

Tutankhamonin varsinaisessa hautakammiossa ei alun perin ollut juurikaan tyhjää tilaa. Kullattu hautakaappi oli niin iso, että sen ympärillä oli hädin tuskin tilaa liikkua. Kaapin sisällä oli toinen, toisen sisällä kolmas ja kolmannen sisällä vielä neljäs kullanhohteinen hautakaappi. Neljännen kaapn sisällä oli graniitista veistetty laatikon muotoinen sarkofagi, ja sen sisällä kolme sisäkkäistä muumion muotoista arkkua. Uloin näistä on edelleen haudassa, ja se on vaikuttava näky - sillä on Tutankhamonin kullatut kasvot mutta muuten se kuvaa tuonelan herraa Osirista ja pitelee hänen varstaansa ja paimensauvaansa, jotka ovat samalla faaraon tunnukset. Kaksi sisempää arkkua, joista sisin on puhdasta kultaa ja painaa 110 kiloa, ovat Kairossa museossa, samoin faaron 11-kiloinen kultainen kuolinnaamio. Itse Tutankhamon on edelleen haudassaan, mutta hänet on otettu pois sarkofagistaan ja laitettu lasivitriiniin hautakammion eteiseen.

Tutankhamonin isoisä Amenhotep III teki muutoksia Egyptin uskonnollisiin tapoihin. Jumala Aton, joka oli ollut auringonjumala Amonin tai Amon-Ran eräs ilmenemismuoto, aurinko itse, nostettiin aiempaa keskeisempään asemaan, ja Amenhotep totesi syntyneensä suoraan Amonista ja olevansa itse auringonjumalan ruumiillistuma. Faaraoista tapasi tulla jumalia aiemminkin, mutta vasta kuoltuaan.

Amenhotep III:n poika nousi valtaistuimelle nimellä Amenhotep IV, mutta muutti nimensä Ekhnatoniksi eli "Atonin eläväksi hengeksi" muutamaa vuotta myöhemmin ja jatkoi isänsä uskonnollisia uudistuksia. Hän julisti Atonin ainoaksi jumalaksi, ilmoitti itsensä hänen ainoaksi sanansaattajakseen, kiisti muut jumalat ja pani heidän papistonsa viralta. Hän myös perusti uuden pääkaupungin ja omisti sen Atonille. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen papiston kaataminen oli epäilemättä operaation keskeinen syy, ja Ekhnaton hankki sillä itselleen voimakkaita vihollisia.

Ekhnaton myös uudisti Egyptin taidemaailman. Aiemmin faaraot oli kuvattu atleettisina yli-ihmisinä, mutta Ekhnatonin suojeluksessa taiteilijat saivat ikuistaa heidät aiempaa realistisemmin ja kuvata teoksissaan myös arkielämää.

Tutankhamonista tuli hallitsija noin yhdeksänvuotiaana, ja hän pysyi valtaistuimella kymmenisen vuotta. Hän oli siis hallitsijakautensa alussa pikkupoika, ja todellista valtaa käyttivät suurvisiiri Ay, josta tuli seuraava faarao Tutankhamonin kuoltua, ja kenraali Horemheb, josta tuli faarao Ayn jälkeen. Varmaankin voimakkaiden neuvonantajiensa vaikutuksesta Tutankhamon perui monet isänsä tekemistä uudistuksista, palautti vanhojen jumalten ja niiden papiston aseman, korjautti vanhat temppelit ja siirsi pääkaupungin takaisin vanhaan paikkaansa. Silti Horemheb katsoi kaikki edeltäjänsä Ekhnatonista alkaen kerettiläisiksi ja pyrki pyyhkimään kaikki jäljet heidän olemassaolostaan.

Joidenkin tietojen mukaan Tutankhamonin hauta aiotaan sulkea kokonaan yleisöltä vielä tämän vuoden aikana, minkä jälkeen turistit voisivat käydä ihmettelemässä haudan täysikokoista kopiota.

Abu Simbelin kolossit

Seuraavana aamuna herätys oli puoli kolmelta aamulla, ja opas tuli hotellille varttia yli kolme. Kun kello tuli neljä, muutaman pikkubussin ja parin bussin kolonna lähti liikkeelle kokoontumispaikalta. Jokaisen auton kyytiin oli noussut rynnäkkökiväärillä aseistettu vartija.

Turvatoimet johtuivat niinkin vanhasta asiasta kuin vuoden 1997 verilöylystä Hatšepsutin temppelissä Luxorissa. Tuolloin Mubarakin hallintoa vastaan taisteleva ääri-islamilainen terroriorganisaatio al-Gama'a al-Islamiyya surmasi 58 turistia, pääasiassa sveitsiläisiä ja japanilaisia, ja 4 egyptiläistä. Nykyhetkeen asian sitoo mutkan kautta se, että ex-presidentti Mursin kesäkuussa nimittämä Luxorin kuvernööri kuului Al-Gama'a al-Islamiyyan poliittiseen siipeen. Organisaatio luopui väkivallasta vuonna 2003, ja vuoden 2011 vallankumouksen jälkimainingeissa se muodosti poliittisen puolueen, joka sai seuraavissa parlamenttivaaleissa kourallisen paikkoja. Nimitys aiheutti kuitenkin niin ankaria mielenilmauksia Luxorissa, että kuvernööri erosi vain viikkoa myöhemmin.

Ajomatka kesti kolme tuntia. Turistijoukko ei ollut iso. Törmäsin täälläkin australialaisiin ja britteihin, joihin tutustuin Sudanissa.

Abu Simbelin kaksi isoa temppeliä ovat aiemmin olleet 60 metriä alempana, mutta ne siirrettiin 1968, koska ne olisivat muuten jääneet Assuanin padon synnyttämän Nasserjärven alle. Siirto oli kunnioitusta herättävä aikaansaannos, mutta se unohtuu äkkiä, kun näkee alkuperäisten rakentajien työn tulokset. 1200-luvulla eaa. rakennettujen temppelien alkuperäisenä tarkoituksena on ollut viestittää nubialaisille, ettei egyptiläisten silmille kannata hyppiä, mutta epäilemättä ne ovat myös pönkittäneet Ramseksen egoa. Ramses II paneutui huolellisesti pr-toimintaan ja muutti monia muita faaraoita esittäviä patsaita omiksi kuvikseen vaihtamalla niihin oman nimensä.

Kumpikin temppeli on hakattu kallioseinämään niin, että vain julkisivu näkyy ulospäin, ja kaikki osat julkisivun patsaita myöten on alun perin hakattu samasta kalliosta niiltä sijoiltaan.

Ramseksen oman temppelin julkisivu on 35 metriä leveä, ja sen oven kummallakin puolella istuu kaksi Ramsesta, joiden 4 metriä leveät päät ylettävät 20 metrin korkeuteen. Ramseksilla on yhdistelmäkruunu, jossa on Ylä-Egyptin hallintaa kuvastava valkoinen osa ja Ala-Egyptin hallintaa kuvastava punainen osa.

Temppeli on pyhitetty ensisijaisesti Ra-Horakhtelle, joka on haukanpäisten jumalten Horuksen ja Ran yhdistymä, mutta temppelin pyhimmässä osassa on myös Amon-Ran, Ptahin ja jumalaksi kohotetun Ramseksen itsensä patsaat. Kahtena päivänä vuodessa auringonvalo osuu näihin temppelin perimmäisessä osassa - 60 metriä ovelta - oleviin patsaisiin manalaan liittyvää, aina varjoissa pysyvää Ptahia lukuun ottamatta.

Pienempi temppeli on Ramseksen suosikkivaimon Nefertarin, ja se on pyhitetty lehmänkorvaiselle hedelmällisyyden jumalattarelle Hathorille.

Sisäpuolelta temppelit on koristeltu katosta lattiaan hieroglyfeillä ja korkokuvilla, jotka kuvaavat jumalia purjehtimassa aurinkolaivoillaan, kuninkaallisia antamassa uhrilahjojaan eri jumalille tai Ramsesta joko pieksemässä vihollisiaan tai alistamassa heitä jalkansa alle. Seinissä etenkin hieroglyfien kaiverrustyön tarkkuus on hämmästyttävää. Isommassa temppelissä Ramses on ikuistettu kahdeksana kappaleena myös pääkäytävän isoihin pylväisiin. Vasemmanpuoleisilla Ramseksilla on Ylä-Egyptin valkoinen kruunu ja oikeanpuoleisilla Ala-Egyptin punainen kruunu.

Kaivertamista ovat harrastaneet myös monet vierailijat eri vuosisadoilla. Seiniin ja patsaisiin on raaputettu roomalaisia ja kreikkalaisia tekstejä sekä uudempiakin, kuten ranskalaisia ja saksalaisia. Napoleonin 1798-1801 tekemän sotaretken jäljiltä monissa Egyptin muinaiskohteissa on ranskalaisten sotilaiden nimiä ja huomautuksia.

Assuan

Poikkesin laivalta päästyäni hotellilla, joka sijaitsi Elefantine-saarella keskellä Niiliä ja jonne oli kymmenen minuutin välein kulkeva veneyhteys. Saarella on elänyt muinoin juutalaisyhteisö, ja heidänkin kerrotaan säilyttäneen liitonarkkua, ennen kuin se jatkoi matkaansa Etiopiaan.

Egyptiläinen matkanjärjestäjä, joka järkkäsi minulle oppaan ja auton Egyptin arkeologisia kohteita varten, varasi myös hotellit. Hoidin tämän osuuden loppuun vasta Etiopiasta käsin enkä enää siinä vaiheessa jaksanut kauheasti miettiä majoituksen yksityiskohtia. Protestoin ensin, kun matkanjärjestäjän tarjouksessa puhuttiin viiden tähden hotelleista, mutta he sanoivat, että ne ovat eurooppalaisella mittapuulla kolmen tai enintään neljän tähden hotelleja ja etteivät he suostu laittamaan ketään sitä huonompiin hotelleihin.

Elefantine-saaren Mövenpick olikin komea hotelli, mutta ei silti eurooppalaisittain varsinainen luksuskohde. Useimpiin aiempiin tämän matkan yöpaikkoihin verrattuna se oli kuitenkin eri maailmasta, ja Wadi Halfan ja laivan jälkeen mukavuus ei haitannut. Hotelli oli valtavan kokoinen, mutta siellä oli lisäkseni ehkä kaksi tai kolme vierasta, ja aina syömisen jälkeen seurasi jännitysnäytelmä, kauanko hotellihenkilökunnalta tällä kertaa kestää löytää vaihtorahaa.

Iltapäivään sisältyi jo ensimmäinen arkeologinen kohde, Agilkian temppelisaari, jolla oli muiden muassa Isiksen temppeli. Kuten monet muutkin arkeologiset kohteet Egyptissä, Agilkian temppelit ovat alun perin olleet muualla, tässä tapauksessa Filaen saarella, ja siirretty sitten patojen synnyttämien tulvien alta uuteen paikkaan korkeammalla. Siirtotyö on tehty Unescon tuella ja suurella pieteetillä, mitään ei huomaisi ellei tietäisi.

Isiksen temppeli oli massiivisen kokoinen ja täynnä hienoja kaiverruksia ja korkokuvia. Ainakin yhden temppeleistä oli rakennuttanut keisari Trajanus ja päätemppeliä oli laajennuttanut Diocletianus, joten Rooman vallan aikana näillä seuduin on harjoitettu jonkinasteista ekumeniaa. Filaen saarella palvottiin vanhoja jumalia vielä kauan sen jälkeen, kun roomalaiset olivat tehneet alueesta kristityn. Vasta Justinianus teki lopun vanhoista tavoista vuonna 535.

Totesin, että tämänkertainen oppaani puhui ja ymmärsi englantia aika hyvin. Kaikesta hänen sanomastaan en saanut selvää, koska hänellä oli voimakas egyptiläinen korostus, eikä hänkään aina ymmärtänyt, mitä yritin tiedustella, mutta kaikkiaan kommunikointi oli helpompaa kuin yhdenkään aiemman oppaan kanssa tällä matkalla. Sudanissa autokuskini ei puhunut englantia kuin muutaman hassun sanan, ja Etiopiassakin oli välillä melkoisia vaikeuksia.

Laiva

Sudanin pohjoisosien arkeologisen kiertomatkan jälkeen vietin yön laivalla, joka risteili Wadi Halfasta Egyptin puolelle Assuaniin. Aluksessa oli tilaa kuulemma reilulle 500 matkustajalle, ja väkeä oli tällä matkalla noin 350. Minulla oli ykkösluokan hytti, jota olisi ensisilmäyksellä voinut luulla laivan putkaksi. Se oli ahdas ja epäsiisti, mutta siellä oli hyvä ilmastointilaite, jonka päällä juomatkin pysyivät hyvin viileinä.

Yksittäiselle matkustajalle ei ollut omaa hyttiä, ja minulla oli hyttikaverina egyptiläinen, jota matkanjärjestäjäni yhteyshenkilö Wadi Halfassa oli pyytänyt auttamaan minua käytännön asioissa laivalla. Yhteistä kieltä oli niukasti, mutta hän auttoi silti kommunikoimaan laivan porukan kanssa ja huolehti siitä, että tiesin mennä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Hytin ovessa oli lukko, mutta avainta siihen ei ollut saatavilla. Hyteissä ei ollut omia vessoja, ykkösluokan matkustajille oli yhteiskylppärit, miehille ja naisille omansa. Miesten puolella oli kaksi koppivessaa, jotka menivät täysin pimeiksi, kun oven veti kiinni, mutta lamppu oli kummastakin rikki. Haju oli taaskin sisuksiakääntävä. Kun tuli rukousaika, muslimimatkustajat kävivät pesemässä kasvonsa, kätensä ja jalkansa kylpyhuoneen pesualtaissa.

Rukouskutsut soitettiin kovaäänisistä isolla volyymillä, ja ne rytmittivät olemista laivalla. Iltahämärän tullen joukko miehiä istui jo ykkösluokan matkustajille tarkoitetussa pikkuisessa ravintolassa edessään korilliset viikunoita ja muita pieniä herkkuja. Kun kovaäänisistä kajahti tieto, että paasto on tältä päivältä päättynyt, miehet alkoivat syödä välittömästi. Etenkin kesäaikana ramadan on kova koettelemus.

Jossain vaiheessa totesin hyttiolojeni olevan oikeastaan hulppeat, kun näin, kuinka enemmistö matkustajista oli majoitettu. Samaan hyttiin oli ahdettu niin paljon väkeä, että samassa punkassa nukkui varmasti useampi ja osa lattialla. Liikkuminen käytävillä ja kannella oli vaikeaa, koska joka paikassa istui väkeä ja seisoi laukkuja. Arabiaa osaavalle laivalla olisi voinut olla mukavakin tunnelma, mutta kielitaidottomana jäin ulkopuoliseksi ja keskityin lukemiseen.

Laiva oli liikkeessä 17 tuntia. Kun lasketaan lähtöjärjestelyt maissa ja lähdön viivästyminen, olin laivassa yhteensä melkein täyden vuorokauden. Maissa Egyptin puolella ei ollut enää erillistä rajatarkastusta, vain laukut läpivalaistiin. Pääsin ulos kaoottisen ja hikisen jonotuksen jälkeen.

Kushin kuninkaiden pyramidit

Nubiassa Khartoumin ja Egyptin rajan välissä riittää arkeologisia kohteita, jotka ovat peräisin Kushin kuningaskuntien ajalta tai Egyptin faaraoiden valtakaudelta. Kushin alueella vaikutti ensimmäiseksi kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Kerma. Myöhemmältä ajalta erotetaan pääkaupungin mukaan Napatan ja Meroen kaudet.

Egyptin kultakausina kushilaiset olivat altavastaajia, mutta vuonna 727 ennen ajanlaskun alkua. Napatan kuningas Piye valloitti Ala-Egyptin eli Egyptin pohjoisosan ja saattoi siten päätökseen edeltäjänsä Kashtan valloitukset. Tästä alkaneesta niin sanotusta mustien faaraoiden valtakaudesta muodostui Egyptin 25. dynastia, jonka aikana maan kulttuuri nousi hetkeksi vanhaan kukoistukseensa, vaikka kushilaiset pitivätkin pääkaupunkinsa kaukana etelässä Napatassa. Etenkin faarao Taharqa (valtaistuimella 690-664 eaa) panosti suuriin rakennushankkeisiin, korjautti vanhoja temppeleitä ja monumentteja ja rakennutti uusia. Hänen kädenjälkensä näkyy Gebel Barkalin pyhän vuoren temppeleissä Sudanissa sekä nykyisen Egyptin alueella Karnakin temppeliin tehdyissä suurissa laajennuksissa. Nubialaisten valtakausi Egyptissä päättyi tappioon taistelussa assyrialaisia vastaan 656 eaa.

Napatan ja Meroen kuningaskuntien aikana yhteydet Egyptiin olivat tiiviit ja kushilaiset omaksuivat vaikutteita pohjoisesta, ja hallitsijoiden hautakammioiksi alettiin rakentaa pyramideja. Tässä vaiheessa pyramideja ei ollut pystytetty Egyptissä enää vuosisatoihin. Nubialaisten pyramidit olivat paljon pienempiä kuin Egyptin suurimmat - useimmiten 10-30 metriä korkeita, korkeinkin vain 40-50 metriä -  ja jyrkkäseinäisempiä ja niissä oli usein eräänlainen eteisrakennus, joka toimi temppelinä uhrauksia varten

Kävin Nurissa, jonka pyramideihin on haudattu monet Napatan kuninkaista ja kuningattarista, ensimmäisenä Taharqa, jonka edeltäjät oli haudattu el-Kurruun. Pyramidit ovat heikossa kunnossa eikä niissä ole paljoa nähtävää; yhteenkään ei pääse sisään.

Enemmän nähtävää oli Meroessa, jonne hallitsijat alettiin haudata pääkaupungin siirryttyä seudulle. Siellä pyramideja on kymmenittäin, pelkästään kuninkaallisia hautoja on kahdessa paikassa yhteensä 50. Monet niistä on entisöity, osa aivan hiljattain, mikä tekee kokemuksesta vähemmän autenttisen mutta toki näyttävämmän. Korkeat hiekkadyynit ympäröivät pyramideja joka puolelta ja osa rakennelmista on uponnut pehmeämuotoisten hiekkavallien alle.

Gebel Barkalin pyhän vuoren kupeessa on myös pyramideja sekä useita temppeleitä. Isoin ja parhaiten säilynyt temppeli on Taharqan rakennuttama ja auringon jumala Amonille pyhittämä. Sen yläpuolella vuoren jyrkässä seinämässä on hiekkakivipilari, jonka sanotaan muistuttavan pystyyn noussutta kobraa. Faaraon päähineen otsassa on usein suojelijaeläinten, kobran ja korppikotkan, päät vierekkäin.

Nagan temppeleissäkin piipahdin, mutta niistä ei ole paljoa kerrottavaa. Varsin pieniä olivat. Vanhan egyptiläistyylisen temppelin lähellä oli roomalaisten rakentama pienempi temppeli, jota sanotaan roomalaiseksi kioskiksi. Mussawaratissa melko lähellä Nagan muinaista kaupunkia oli todella iso temppelikokonaisuus. Sen pinta-ala oli noin 45 000 neliömetriä. Kovin korkeita seiniä tai pylväitä ei ollut pystyssä, mutta korkokuvia oli paljon.

Olin useimmissa näissä paikoissa ainoa vierailija, ja vain harvoissa niistä oli esimerkiksi opastauluja tai muuta turistitoimintaan viittaavaa, lipunmyyjä toki useimmiten. Meroessa törmäsin omituisen jättikokoiseen kuormuriin, joka kuului viiden australialaisen ja britin ryhmälle. Joukkoon kuului keski-ikäinen pariskunta Sharon ja Tim, jotka olivat olleet tienpäällä kaksi ja puoli vuotta, kulkeneet silkkitien päästä päähän ja ajaneet Suomenkin läpi Norjasta tullessaan. Suzie oli kuormurin omistaja, ja hän oli lähtenyt Sharonin ja Timin kanssa liikkeelle Espanjasta kymmenen kuukautta sitten, ajanut Länsi-Afrikan läpi ja edelleen rannikoita myöten Etelä-Afrikkaan asti, missä mukaan oli neljä kuukautta sitten liittynyt Scott, joka halusi tehdä perinteisen reissun Kapkaupungista Kairoon. Suzie oli tehnyt saman kierroksen kerran aiemminkin, ja sinä aikana hän ehti todistamaa kolmea sotilasvallankaappausta. Viidennen matkalaisen nimeä en muista.

Sarjatulisaarnaaja

Emma McCunen tapaan myös amerikkalainen Sam Childers haluaa auttaa Sudanin lapsia, mutta hänen menetelmänsä ovat erilaiset.

Nuorempana Childers kauppasi ja käytti huumeita ja oli kova tappelemaan. Sitten hän tuli uskoon, raitistui ja ryhtyi rehellisiin töihin. Muutaman vuoden kuluttua hänellä oli menestyvä urakointifirma, ja tarina olisi voinut jatkua samaan malliin amerikkalaisena unelmana, mutta hän koki vielä toisenkin herätyksen.

Childersin kirkossa oli vierailevana puhujana lähetyssaarnaaja, joka halusi levittää tietoa LRA:n eli Herran vastarinta-armeijan hirmuteoista Ugandassa, Kongossa ja Sudanissa. Puhe teki vaikutuksen Childersiin, ja hänestä tuntui, että Jumala halusi hänen kantavan kortensa kekoon. Hän lähti Sudaniin lyhyeksi aikaa 90-luvun lopussa hyväntekeväisyysjärjestön rakennushankkeeseen, mutta nähtyään hädän määrän omin silmin hän totesi, että enemmän on tehtävä. Hän varusti ensin lääkeauton, jolla hän vei lääkintätarpeita avustustyöntekijöiden karttamille vaarallisille alueille.

Eteläisessä Sudanissa hän tutustui SPLA:n sisseihin ja ryhtyi auttamaan heitä, ja he vastaavasti auttoivat häntä, kun hän päätti perustaa Sudaniin aivan Ugandan rajan tuntumaan orpokodin LRA:n orpouttamille lapsille. Hän kuvaa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Other Man's War melkein nautiskellen, kuinka orpokoti on linnoitettu ja varustettu konekivääripesäkkein, ympäristöön on raivattu ampuma-alaa, majat ovat luodinkestäviä eikä LRA ole koskaan onnistunut tunkeutumaan sen aitojen sisäpuolelle.

Turvapaikan pyörittäminen ei riittänyt: hän myös pyrki pelastamaan LRA:n kynsiin jääneitä lapsia, tarvittaessa aseellisesti. Hän kuvailee asennettaan näin: "Yksi asia on varma - neuvotteleminen on ajanhukkaa. Ties kuinka monta kyläläistä tapetaan sillä aikaa kun valkoiset istuvat päivittelemässä, kuinka isosta ongelmasta on kyse, mutta kun mennään ja tapetaan muutama vihollinen, tapahtuu edistystä. - - Jos puhetta olisi vähemmän ja ampumista enemmän, koko konflikti päättyisi paljon aiemmin ja ihmishenkiä säästyisi."

Hän myös kertoo saavansa tarkkoja ohjeita yläkerrasta: "Olin juuri aikeissa vetäytyä, kun tunsin Jumalan kehottavan minua olemaan valmiina. Hän halusi minun sijoittavan Peter-nimisen sotilaan maasturin katolle .30-kaliiberisen konekiväärinsä kanssa."

Kotiseudullaan Pennsylvaniasa hänestä tuli pastori, ja hän perusti kirkon, joka oli tarkoitettu narkkareille, prätkäjengiläisille ja muille hänen itsensä kaltaisille pahoilla teillä kulkeneille. Hän alkoi toimia saarnamiehenä myös Sudanissa ja Ugandassa, ja piti rukoushetkiä SPLA:n miehille.

Orpokodin perustamisen myötä enin osa hänen ajastaan ja perheensä rahoista alkoi kulua Afrikassa, ja hän tunsi kovan piston sydämessään, kun tytär kysyi, miksi isä rakastaa afrikkalaisia lapsia enemmän kuin häntä. Childers kuitenkin perusteli asian niin, että Jumala oli antanut tehtävän ja sillä hyvä. Hän pohtii kirjassaan, että taloudelliset vaikeudet olivat Jumalan tapa koetella palvelijaansa. Hän toteaa saaneensa sittemmin kaiken takaisin korkojen kera ja listaa arvokiinteistöt, joita hänellä on nykyään Pennsylvaniassa ja Kampalassa.

Childersin kirjan pohjalta on tehty Hollywood-leffa Machine Gun Preacher, jossa pääosaa näyttelee Gerard Butler. Elokuva noudattelee pääkohdissa Childersin kirjaa, mutta erot ovat kiinnostavia: toisin kuin kirjassa, elokuvassa Childers ei kuule Jumalan ääntä päässään ja uskonnollista paasausta on muutenkin hillitty. Hänet esitetään ylivertaisena taistelijana, joka niittää LRA-sissejä rynnäkkökiväärillään ja syöksyilee ympäriinsä taisteluvyössään, mutta elokuva ei ole tässä railakkaampi kuin kirja, päinvastoin. Kirjassa Childers kehuskelee taistelutaidoillaan vielä enemmän ja esiintyy kovanaamana, jota LRA pelkää ja vihaa mutta ei saa hengiltä. Toki hän muistaa aina välillä sanoa, että hän on itse vain Luojan työrukkanen: "Niin uskomattomilta kuin nämä jutut kuulostavat, ne ovat täyttä totta. On kuitenkin tärkeää muistaa, etten minä tehnyt näitä hämmästyttäviä tekoja, jopa ihmeitä, vaan se oli aina Jumala."

Childers tykkää isotella. "Meitä oli viisi miestä kahtasataa vastaan. Minusta se oli juuri hyvä määrä. Ajattelin, että kukin meistä vastaa neljääkymmentä heikäläistä, joten asetelma oli ihan tasaväkinen." On vaikea tietää, suurenteleeko Childers sotilaallisia saavutuksiaan ja rohkeuttaan taistelukentällä. Ainakaan hän ei ole haavoittunut, minkä hän itse katsoo Jumalan varjelukseksi. "Minulla oli vain kaksi asetta mukanani, mutta olin selvinnyt niiden avulla lukemattomista tiukoista paikoista: kulunut Raamattu ja hyvin öljytty AK-47, venäläistä tekoa, luotettava, sarjatulella 600 laukausta minuutissa." Childers kertoo myös tapauksesta, jossa paholainen yritti yön aikana hypätä hänen kimppuunsa ja tappaa hänet, mutta hän rukoili ja Jumala suojeli häntä, ja aamulla hänen vuoteensa ympärillä oli erikoinen tuhkavana, joka oli jäänyt Jumalan ja paholaisen välisestä voimankoitoksesta.

Mitä pitäisi ajatella rambosta, joka lähtee toiselle mantereelle tappamaan ihmisiä lasten pelastamisen nimissä? Childers on selvästi törmännyt kysymykseen, ja hän vastaa siihen useampaan kertaan. "Jos joku on sitä mieltä, että saarnamiehen ei pitäisi lähteä ase kädessä pelastamaan afrikkalaisia lapsia, antakaa kun kysyn: entä jos oma lapsesi olisi siellä?" Hän ei turhia kainostele: "Jumala antoi minulle viisauden nähdä, että tarvitsen aseen voidakseni tehdä hänen työtään Afrikassa." (Hän kirjoittaa hän-sanan melkein aina pienellä puhuessaan Jumalasta.) Päälle päätteeksi hän lainaa vielä Jeesustakin: "Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan." (Luuk. 22:36)

Kuulostaa tavallaan poikien väkivaltafantasialta: on hyvä ja kaunis aate, jonka varjolla pääsee ampumaan ihmisiä eksoottiseen ympäristöön. Tarinan sankari on oikeamielinen lasten pelastaja ja samalla lännen nopein ampuja, joka selviää kaikista tiukoista tilanteista sarjakuvatyyliin ilman naarmuakaan, koska Jumalan käsi suojelee häntä. Avustustyöntekijä sanoo elokuvassa Childersille, että paikalliset puhuvat hänellä olevan taikavoimia, häntä ei voi tappaa luodeilla. Sitten hän lisää, että Joseph Konystä sanottiin alun perin samaa.

Tappelunhalustaan puhuessaan Childers viittaa isäänsä, joka oli myös kova tappelemaan mutta ei enää vanhemmalla iällä aloittanut otteluita, lopetti vain, ja teki sitäkin vain silloin, kun näki jonkun rökittävän heikompaansa. Childers katsoo perineensä isältään tarpeen puolustaa puolustuskyvyttömiä. Hän kuvaa itsensä mielellään yhtenä harvoista oikeista kristityistä lammasmaisten tapakristittyjen joukossa, ja kuulee Jumalan sanovan, että näin on asia: "Tunsin hänen sanovan minulle: tämänpäiväisessä konsertissa oli monia kristittyjä, mutta vain yksi heistä toi Jumalan Pojan mukanaan, ja se olit sinä." Hän pitää jopa nuoruutensa väkivaltaisia aikoja vain osana Jumalan suunnitelmaa, sillä täytyihän hänen karaistua voidakseen tehdä Herran työtä Afrikassa.

Isottelullaan ja muulla suunsoitollaan hän on selvästi edelleen hyvä hankkimaan vihollisia myös Yhdysvalloissa, sillä hän kulkee sielläkin aina aseistettuna, hänen vaimonsa on aseistettu ja heidän kotiinsa on piilotettu eri puolille aseita ja ammusvarastoja. Heidän kirkossaan on aseistetut vartijat, videovalvonta ja jopa salaovi.

Childers saattaa vaikuttaa sotahullulta, jolla on taipumusta henkilökultin lietsomiseen, mutta hän on saanut paljon aikaan. Hänen orpokodissaan asuu turvallisesti, hyvin syöneinä ja puhtaissa vaatteissa ja lakanoissa 300 lasta, ja siellä ruokitaan lisäksi muitakin lähiseudun ihmisiä. Childers laskee pelastaneensa yli 1000 lasta LRA:n kynsistä tai muuten vaikeista oloista. Hän rakastaa lapsia. Sekin täytyy sanoa, että kaikesta kehuskelustaan huolimatta hän myös ruoskii itseään: hän kuvaa armottomasti häpeän kokemuksiaan, kuten nuoruuden tekojaan ja perheensä laiminlyömistä sekä tilanteita, joissa hän ei ole kyennyt pelastamaan kaikkia kohtaamiaan hädänalaisia lapsia.

LRA:ta vastaan taisteleminen tarkoittaa käytännössä taistelua lapsisotilaita vastaan, juuri niitä, joita on tarkoitus pelastaa. Kirjasta syntyy vaikutelma, että vastassa on pääasiassa aikuisia, mutta elokuvassa asiaan paneudutaan jonkin verran. Childers lähtee väijyttämään LRA:n sotilaita ja kohtaa samalla lapsisotilaita, mutta he eivät ammu häntä eikä hän heitä: valkoisen miehen maine on kiirinyt hänen edelleen, aivan kuin vanhoissa Tarzaneissa, ja ihailevat mustat lapset kieltäytyvät taistelemasta häntä vastaan. Myöhemmässä kohtauksessa hän ampuu tarkkuuskiväärillä vihollisen, joka on juuri ampunut yhden SPLA:n miehistä. Hän paljastuu pikkupojaksi. Elokuvassa ei ole kohtausta, jossa Childers tietäisi olevansa vastakkain lapsisotilaiden kanssa ja ampuisi kuitenkin. Katsoja jää miettimään, eikö tällaista ole kuitenkin vääjäämättä tapahtunut, jos Childers on todella ollut aktiivisesti mukana taistelutoiminnassa. Kirjasta ei tule lisävaloa asiaan.

Childers puhuu paljon Sudanin muslimihallituksen julmuuksista etelän asukkaita kohtaan ja kertoo omistavansa SPLA:n jäsenkortin. Välillä hän kuulostaa siltä kuin hänen aseellinen toimintansa olisi ristiretki islamisteja vastaan, mutta kaikki taistelukuvaukset liittyvät LRA:han. Julmat lapsisotilaiden hyväksikäyttäjät ovat tietysti paljon parempi vastus kuin Sudanin hallitus, mutta Joseph Kony pitää itseään kristittynä. Childers mainitsee kirjassa kuulleensakin tästä vangiksi jääneeltä LRA-upseerilta, mutta asia ei ole ilmeisesti hänelle täysin kirkastunut tai sitten hän vain ei hyväksy sitä, että vastustaja voisi kuulua samaan uskontokuntaan: "Jos perumme tämän jumalanpalveluksen, ihmiset ajattelevat, että Joseph Konyn palvelema jumala on mahtavampi kuin meidän Jumalamme."

SPLA kuvataan sekä kirjassa että elokuvassa pyhimysmäisenä LRA:n vastustajana, joka suojelee Childersin orpokotia. Kristitty Uganda tuki SPLA:ta sen taistelussa Sudanin hallitusta vastaan ja vastaavasti Sudan tuki LRA:ta, koska se taistelu Ugandan hallitusta vastaan. SPLA käytti todennäköisesti lapsisotilaita Sudanin hallitusta vastaan. Poliittinen käytännöllisyys tahtoo mennä idealismin edelle.

Other Man's War antaa SPLA:n johtajasta John Garangista täysin vastakkaisen kuvan kuin Emma's War. Childers kuvaa hänet rauhantahtoiseksi valtiomieheksi, jolla oli suuria visioita, Scroggins taas pelkäksi vallanhimoiseksi sotapäälliköksi lukuisten muiden joukossa. Kumpi on lähempänä totuutta? Piru tietää.

Sam Childers pyörttää edelleen orpokotiaan Nimulessa, joka on nykyään Etelä-Sudania. Hänen organisaationsa tunnetaan nimellä Itä-Afrikan Enkelit, ja se on avannut pienen orpokodin myös Ugandaan ja rakentaa yhtä Etiopiaan. LRA on ollut jo pitkään melko heikko eikä se ole kyennyt toimimaan Ugandan alueella eikä juuri Etelä-Sudanissakaan. Nimulen orpokodin alue on rauhallinen. Voipi olla, että sarjatulisaarnaajalla on tylsää, sillä hänen blogissaan on kuvaus tiedusteluretkestä Darfuriin.