Sudennahan sovitus

Viimeinen päivä Nyungwessa

2010-08-07T03:17:00.001-07:00

Nyungwessa teimme seuraavana päivänä vielä yhden kymmenen kilometrin patikkaretken eräälle vesiputoukselle. Tällä kertaa porukassa olimme vain Paavo ja minä Narcissen lisäksi. Kiirettä ei pidetty. Polku laskeutui rauhallisesti alemmaksi metsäisten mäkien rinteitä, ja kun päästiin kukkuloiden välissä olevaan kapeaan laaksoon, kohina kuului jo selvästi. Laakson pohjalla kiemurteli vaatimaton joki, joka juoksunsa tässä vaiheessa oli raukea ja kiireetön. Ylitimme sen kävelysiltaa pitkin.

Narcisse kertoili kaikenlaista erityisesti linnuista, joita matkan varrella näimme, mutta osoitti meille myös mittarimatoja, joiden purema kuulemma oli varsin kivulias, sekä metsän isoimman hämähäkin. Hämähäkki oli jalkoineen ehkä kolme-neljä senttiä pitkä, joten mistään jättiläisestä ei ollut kyse.

Kuten joen alajuoksulla oli voinut päätellä, putous ei ollut suuren suuri vesimassansa puolesta, eikä se ollut kauhean korkeakaan, vähän toistakymmentä metriä. Se oli kumminkin hienossa paikassa jyrkkien kallioiden keskellä.

Emme nähneet puistossa ketään muita ihmisiä, ja kun etenemistahtikin oli niin maltillinen, tunnelma oli levollinen. Kuljimme metsästä poistuttuamme valtavien, säntillisesti hoidettujen teeplantaasien poikki ja jutustelimme Narcissen kanssa niitä näitä.

Tämä oli oikeastaan täydellinen päätös seikkailuille Kongon ja Ruandan viidakoissa.

Sukuloimassa Nyungwessa

2010-08-03T13:13:00.001-07:00

Matka ei päättynyt, vaikka Kongosta poistuttiinkin. Ruandan lounaisnurkassa on Nyungwen kansallispuisto, jossa asuu neljätoista eri kädellislajia, esimerkiksi sini-, viher- ja monamarakatteja, gueretsoja (Colobus angolensis ruwenzori) sekä erityisesti simpansseja. Pieniä häntäapinoita näkee Afrikassa joka paikassa, mutta simpanssit ovat uhanalaisia. Ne ovat myös lähisukulaisia.

Kun olin pieni, isä osoitti joskus pajan oviaukossa ollut orangin kuvaa ja sanoi, että siinä on velipoika. Se oli hämmentävää. En keksinyt, kuinka oranki voisi olla veljeni, mutta en toisaalta katsonut ymmärtäväni nisäkkäiden lisääntymisperiaatteita vielä niin tarkasti, että olisin uskaltanut tietoa suoralta kädeltä kiistääkään. Sen verran minulla kuitenkin oli kriittisyyttä, etten ryhtynyt mainostamaan perheen erityispiirrettä ulkopuolisille.

Kenties hakeuduinkin alitajuisesti Afrikkaan etsiäkseni kadonnutta veljeäni. Orangit tosin asuvat Aasiassa eivätkä Afrikassa, mutta ylenmääräinen takertuminen faktoihin vain haittaa tutkimusmatkailua.

Simpansseja varten piti herätä viideltä, mikä oli muodostunut normiksi tällä reissulla. Varhainen herääminen ei haittaa lomalla, mutta töihin lähtiessä ei viitsisi nousta edes kahdeksalta.

Kun maasturi kaarsi aamuhämärissä kansallispuiston portista, vastassa oli taas aseistettu puistonvartija. Hänet nähdessään Simon huudahti, että ”katsokaa, simpanssi!” Onneksi volyymi oli tällä kertaa maltillinen. Toden totta: Simonin oli alun perin pitänyt lähteä Nyungween eri aikaan, mutta olimme järjestäneet aikatauluamme uusiksi niin, että hän saattoi pysyä edelleen retkikunnassamme. Matka pygmikylään olisi ollut paljon tylsempi ilman häntä, ja vaikka kolonialistiset möläytykset kävivätkin hermoille, hän lausui ne niin viattomasti, ettei monikaan paikallinen olisi varmasti suuttunut hänelle oikeasti. Olihan hän myös paljastunut viimeistään orpokodissa pohjimmiltaan myötätuntoiseksi tyypiksi.

Nyungwessa oli erilaista kuin Kongon kansallispuistoissa: opas Narcisse oli aseistamaton, metsässä oli hoidettuja polkuja ja niiden varsilla kylttejä, joista näki kulloisenkin kasvin suahilinkielisen ja tieteellisen nimen. Väkeä ei silti ollut hirveästi. Samalle metsäkierrokselle tuli meidän lisäksemme kaksi norjalaista ja yksi intialainen.

Nyungwen simpanssilaumaa jäljitetään jatkuvasti samaan tapaan kuin Virungan gorilloja, ja kun liikkeellä ollaan tarpeeksi varhain aamulla, jengiä ei tarvitse haeskella kaukaa. Opas sai jatkuvasti jäljittäjiltä tietoa simpanssien liikkeistä, ja lauman häntä saavutettiin alle puolessa tunnissa. Nyungwen puusto on korkeaa ja runsasta, ja kun poluilla kulki kaltaisiamme vähäkarvaisia apinoita, simpanssit katsoivat parhaaksi tarkkailla tilannetta yläoksistosta. Ne saattavat kuulemma jäädä alemmaksi, jos kulkijoita on vain pari, mutta isompia porukoita nyungwelaiset simpanssit vierastavat, koska puisto on perustettu vasta 2004 eikä eläimistö ole vielä tottunut ihmisiin.

Kun simpanssien kiivaan kiljahtelun kuulee ensimmäistä kertaa, ensimmäinen ajatus on, että nyt ollaan oikeasti viidakossa. Lienee television vaikutusta. Ainakin mustavalkoisissa Tarzaneissa viidakkotunnelmaa luotiin simpanssien ääntelyllä.

Saimme todistaa simpanssipariskunnan pitkää ja kovaäänistä perheriitaa, sitä seurannutta erittäin lyhytkestoista sovintoseksiä ja uutta riitaa. Tässä saattaa olla vähäsen antropomorfismia. Ihan vähäsen.

Samoilla kulmilla liikkui häntäapinoita, joita opas sanoi liikkuvan aina simpanssilauman liepeillä. Ne saattoivat olla monamarakatteja, mutta en ole varma. Marakatteja joka tapauksessa. Gueretsoilla on joskus tapana päätyä simpanssien ruokapöytään, joten niistä ei ainakaan ollut kyse.

Isompiaivoisten lähisukulaistensa tapaan simpanssit ovat hyvin sosiaalisia. Ne voivat olla myös hyvin väkivaltaisia ja tappaa lajitovereitaan. Tällä vuosituhannella on jenkeissä kaksi ihmistä joutunut karanneen simpanssin hyökkäyksen kohteeksi, ja molemmissa tapauksissa jälki on ollut rujoa. Simpanssiuroksella on terävät hampaat, kynnet ja useamman ihmismiehen voimat.

Viisumiongelma II: ihmispingistä raja-asemalla

2010-07-31T10:56:00.001-07:00

Ennen Gomasta lähtöä yritin lähettää postikortteja, mutta sellaisia ei ollut saatavilla. Tein työkavereille kortin keksipaketin kannesta. Siihen kului koko pakkaus, koska riittävä määrä postimerkkejä vei niin paljon tilaa, että tavanomaisia portikortteja olisi tarvittu kaksi. Yritin ostaa myös sanomalehden, mutta sellaisiakaan ei kuulemma kaupungissa harrastettu.

Vuorossa oli kolmituntinen laivamatka Kivu-järven poikki Bukavuun, josta oli tarkoitus siirtyä viipymättä Ruandan puolelle Cyanguguun ja sieltä seuraavana päivänä edelleen Nyungwen kansallispuistoon. Laivassa oli yksi yhtenäinen matkustamo, jonka etuosassa istuivat kippari ja toinen merimies hienoissa laivaunivormuissaan. Tilaa oli ehkä 30 hengelle, matkustajia oli kolmannes tästä. Etunurkassa oli iso laajakuvatelkkari, ja kun oli päästy vauhtiin, ensimmäinen elokuva pantiin pyörimään. Se oli hongkongilainen Heroes shed no tears vuodelta 1986, ohjaus ja käsikirjoitus John Woo... Nimi oli harhaanjohtava, sillä sankarit itkeskelivät yhtenään. Erikoinen elokuvavalinta, luotettavan johnwoomaiseen tapaan erittäin väkivaltainen. Runsaasta verenvuodatuksesta ilmeisesti oli lupa nautiskella, mutta kun päästiin seksikohtaukseen, stuertti hyppäsi sen yli pikakelauksella.

Bukavussa meitä odotti auto, ja kun nousimme kyytiin, se ampaisi kovaan vauhtiin kaupungin halki. Tässä vaiheessa saimme kuulla, että oli kiire, sillä raja-asema menisi kiinni kuudelta. Aikaa oli puolisen tuntia.

Kun pääsimme Kongon-puoleiselle asemalle, muodollisuudet saatiin ripeästi selviksi ja kaikki näytti muutenkin sujuvan hyvin. Marssime tavaroinemme rajajoen yli ja Ruandan rajavartijoiden konttorille, ja silloin alkoivat uudet viisumivaikeudet, joita olimme vähän pelänneetkin.

Ruandan kertaviisumia anotaan netissä. Vastaus luvataan kolmessa arkipäivässä, oli se sitten kyllä tai ei, ja ensimmäisellä kerralla eli Suomesta tullessamme olimme saaneet myöntävän vastauksen heti seuraavana päivänä. Tällä kertaa olimme tehneet hakemukset neljä päivää ennen rajanylitystä, ja taaskin minä olin saanut vastauksen heti seuraavana päivänä. Mutta Paavo ei ollut saanut mitään vastausta. Kyselysähköpostiinkaan ei tullut vastausta, ja kun maahanmuuttoviraston palvelunumeroon soitti, siellä ei joko ymmärretty ongelman luonnetta kielimuurin takia tai sitten yhteistyöhaluttomuudessa oli kyse byrokraattisesta kitkasta. Paavo teki uuden hakemuksen kaksi päivää ennen rajanylitystä, eikä siihenkään ollut tullut vastausta siihen mennessä, kun saapastelimme rajan yli.

Tällainen pelihän ei ruandalaisille sopinut, eivätkä asiat ole Ruandassa samalla tavoin sovittavissa kuin Kongossa. Ankaran vatkaamisen ja vääntämisen jälkeen meille osoitettiin ovea. Ei ole ilman viisumipäätöstä maahan asiaa. Raja-aseman päällikkö, isokokoinen ja hyvin englantia puhuva kaveri, käski meitä selkein sanakääntein suorimaan takaisin Kongoon ja tulemaan takaisin seuraavana päivänä, jolloin asia olisi luultavasti jo käsitelty tai ellei olisi, niin oikeat ihmiset saataisiin kiinni puhelimella ja kuvio selkiytyisi.

Mikään ei auttanut. Meillä oli tässä vaiheessa Fidelen tilalla kongolainen opas, joka ei osannut kunnolla sen paremmin englantia kuin ruandaakaan eikä siis ollut hyödyksi. Ylitimme siis rajajoen uudelleen ja siirryimme takaisin Kongon maaperälle, vaikka raja-asema oli jo sulkeutunut. Opas yritti puhua puhelimessa matkanjärjestäjämme Kennedyn kanssa, mutta prepaid-liittymästä loppuivat minuutit ja hän lähti etsimään lisää. Simonilla oli Saksassa myönnetty Ruandan viisumi, ja hän siirtyi ongelmitta rajan yli.

Kongon rajaviranomaiset olivat paljon joustavampia kuin ruandalaiset, mutta välitöntä ratkaisua ei syntynyt. Asemalta oli jo sähkötkin katkaistu eikä rajamiehillä ollut taskulamppuja, joten tarjosin virka-apuna omaa lamppuani, että passejamme päästiin uudestaan syynäämään.

Uudetkin 30 päivän viisumimme olivat kertaviisumeita, joten periaatteessa edessä olisi ollut kolmansien Kongo-viisumien hankkiminen, koska meille oli lyöty maastapoistumisleimat. Virkailijat pohdiskelivat, josko meille voisi antaa transit-viisumit, mutta pohdiskelu ei tuntunut johtavan mihinkään.

Seuraavaksi tuli kehotus yrittää puhua ruandalaiset uudelleen ympäri. Opas lupasi puhua heidät pyörryksiin. Tepastelimme taas raja-alueen poikki ja virnistelimme rajapuomia vahtiville kongolaisille, joiden naamat olivat jo käyneet tutuiksi. Ehdimme sillan puoliväliin, kun ruandalaiset jo komensivat meitä kovaan ääneen kääntymään takaisin. Jatkoimme perille saakka ja opas yritti puhua, mutta hän ei selvästi ollut mikään mestaripuhuja, eikä Ruandan rajapoliisi ollut helppo vastus. Raja-aseman päällikkö käännytti meidät hyvin suorasukaisesti, ja me siirryimme taas Kongon puolelle.

Kävellessämme tuumasimme, ettei Bukavu näyttänyt hassummalta kaupungilta viettää yksi yö. Kaupungilla oli Gomaakin hurjempi maine, mutta päältä ei nähnyt, mistä se johtui. Tässä vaiheessa tuli tieto, että Kennedy järjestää asian ja että meidän pitäisi odottaa puoli tuntia liikkumatta mihinkään. Sanottiin, että Kennedyllä on suhteita.

Ja kas kummaa. Puolen tunnin päästä opas kertoi, että Kennedy on järjestänyt asian. Me emme ensin edes uskoneet, mutta lähdimme silti ihmispingiksen seuraavaan erään. Sillan edellä olleella rajapuomilla seisoi Ruandan raja-aseman päällikkö, mikä jo itsessään oli erikoista, ja kun ehdimme hänen luokseen, hänen asenteensa oli muuttunut täysin. Hän saattoi meidät Ruandan puolelle ja kertoi hövelisti, että he olivat juuri saaneet puhelun Ruandan maahanmuuttoviraston päälliköltä. Meidän pitäisi jättää passimme raja-asemalle ja tulla aamulla uudelleen viisumien kirjoittamista varten. Ihmispingis siis päättyi siihen, että pallot pomppivat pois pöydältä.

Fidele ja Simon odottivat meitä puomien toisella puolella. He kertoivat tienneensä jo tunnin verran, että meidät saataisiin rajan yli tämän päivän puolella, sillä Kennedy tunsi kuulemma kaikki Ruandan korkeimmatkin poliitikot. Fidele sanoi myös, että Bukavuun jääminen olisi ollut erittäin huono idea.

Myöhemmin Kennedy selosti tarkemmin, kuinka hän oli asian järjestänyt. Hän oli soittanut maahanmuuttoviraston päällikölle, joka ei toki siihen aikaan illasta ollut enää työmaallaan, ja sanonut, että presidentti Kagame suuttuu, kun kuulee, ettei turisteja ole päästetty maahan. Lisäksi hän totesi, ettei Hakuna Matata Tours ota vastuuta, jos meidät tapetaan Bukavussa, ja että ruandalainen sellikin olisi meille suositeltavampi yönviettopaikka kuin Bukavu... Viimeistään tämä sai sitten viraston johdon pyörtämään päänsä. Bukavu on kyllä niin iso kaupunki, että siellä olisi pakosti ollut liikemiehille tarkoitettuja turvallisia hotelleja, mutta ilmeisesti paikka on erityisen vaarallinen juuri ruandalaisille eivätkä he siksi halua kenenkään muunkaan hilluvan siellä.

Pääsimme siis onnellisesti yöpuulle. Peace Guest Housen bungalowit olivat Kongon jälkeen positiivinen kulttuurisokki.

Rituaalinaamiot

2010-07-31T09:28:00.000-07:00

Ostin puisen elefanttiaiheisen rituaalinaamion viimevuotiselta reissulta Tansaniasta. Sansibarilaisen liikkeen myyjä selosti, mistä maasta ja mistä kulttuurista minkäkin naamion esikuva oli peräisin: saarelta, Tansanian mannermaalta, Keniasta, Malawista. Melkein kaikki olivat hienosti maalattuja ja lakattuja, ja siksi eräät erottuivat joukosta: ne olivat maalaamattomia, pölyisiä ja karkeatekoisia, ja mikä silmiinpistävintä, häijyn tai piinatun näköisiä. Ne olivat Kongosta, ja niiden hinnat olivat muihin nähden moninkertaiset. En olisi halunnut ostaa Tansaniasta kongolaista naamiota vaikka hinta olisi ollut pienempikin, mutta takaraivoon jäi ajatus, että sellaisen pahaenteistä mystiikkaa huokuvan naamion haluaisin saada. Jälkeenpäin ajatellen suunnitelma lähteä Kongoon alkoi kyteä juuri tuolloin.

Ennen Gomasta lähtöä piti siis lähteä etsimään rituaalinaamioita. Niitä ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä lähellä hotellia oli turistien naruttamiseen erikoistunut rihkamatori. Rituaalinaamiot olivat päämyyntiartikkeli ja lähtöhinnat tolkuttomia. Valitsin kaksi tarpeeksi oudon näköistä, joista toisen esikuvana oli ollut Luba-heimon ja toisen Songye-heimon naamio: ensin mainitun lähtöhinta oli 70 dollaria, sain sen lopulta 25 dollarilla. Toisen lähtöhinta oli 85 dollaria, mutta sain senkin 25 dollarilla. Sumeilematon tinkiminen istuu huonosti suomalaiseen tyyliin, ja monen reissun kokemuksellakin sitä edelleen vierastaa. Tulos oli tällä kertaa ehkä prosentuaalisesti hyvä, mutta eiköhän minut silti ryöstetty kaupanteossa. Lisäksi oli melko mahdotonta tietää, missä naamiot oli oikeasti tehty. Käytössä ollutta antiikkitavaraa ne eivät missään nimessä olleet; jossain niitä tehdään sarjatuotantona, sillä samoja naamioita kaupattiin Ruandassakin. Sielläkin tosin tiedettiin kertoa oikeaa heimoa myöten, että kyse on kongolaisista naamioista.

Maskit päätynevät olohuoneeseen sohvan yläpuolelle.

Vähäsumuisten vuorten gorillat

2010-07-29T07:58:00.000-07:00

Jouduimme siis hankkimaan 30 päivän viisumit. Matkaa Kongon alueella oli jäljellä kaksi päivää. Pääasia, ettemme päätyneet pyttyyn.

Viimeinen varsinainen ohjelmanumeromme Kongossa oli gorillojen etsiminen Virunga-vuorilta. Vuoristo ulottuu useamman maan alueelle, ja vuorigorilloja pääsee katsomaan luonnossa sekä Ruandassa, Ugandassa että Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Virungan luonnonpuisto on perustettu 1925 ja se on Afrikan vanhin kansallispuisto. Täällä Dian Fosseykin aloitti työnsä gorillojen parissa ennen kuin joutui siirtymään Ruandan puolelle sisällissodan takia.

Ruandassa gorillojen seurailuun vaadittavan lupapaperin saa 500 dollarilla, Kongossa riittää 400. Ugandan hinnasta en tiedä. Taksat ovat korkeat, koska turisteja ei niin hirveästi vielä tule näille seuduille eikä samoja otuksia paljon muualla vapaana näe. Gorillojen suojeluun menee paljon rahaa, koska salametsästäjien torjunta edellyttää reipasta määrää kunnolla aseistettuja ja koulutettuja puistonvartijoita, eivätkä paikalliset hallitukset tällä haavaa sijoita toimintaan suuria summia.

Luonnonpuistojen vartioinnista vastaavalla Institut Congolais pour la Conservation de la Naturella eli ICCN:llä on korruption suhteen parempi maine kuin monella muulla organisaatiolla, joten ison lupamaksun maksaminen sille ei kirpaise niin pahasti. Itäisen Kongon viidessä kansallispuistossa toimii yhteensä noin 1100 ICCN:n puistonvartijaa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana noin 150 on saanut surmansa taistelussa salametsästäjiä ja kapinallisia vastaan. Aika moni gorilla on nimetty kuolleen puistonvartijan mukaan.

Bukiman gorilla-asema on parin tunnin ajomatkan päässä Gomasta. Alkumatka on taas puoliksi päällystettyä, mutta loppupätkä on vielä pahempaa. Veikkaan, että tämä perusteellisen kokovartalohieronnan aiheuttava ryteikkö yksistään ajaa osan matkanjärjestäjistä Ruandan puolelle. Asia ei olisi ylettömän kallis korjata siihen nähden, kuinka paljon hyvä tie madaltaisi kynnystä tulla katsomaan gorilloja Kongon puolelle. Erikoista on sekin, ettei mitään gorilla-aiheista tavaraa -- paitoja, mukeja -- ole myytävänä asemalla. Kuvittelisi, että sellaista kannattaisi tehdä, vaikka turistimäärät eivät vielä hirveän isot olekaan. Muutama kuitenkin melkein joka päivä.

Bukimassa saimme hyvin lyhyet saattajaissanat aseman johtavalta oppaalta. Aseman alueella kerrottiin olevan kuusi gorillaperhettä: Humba, Kabirizi, Munyaga, Mapuwa, Lulengo ja Rugendo. Kabirizi oli isoin, siinä oli 33 jäsentä, Rugendo taas pienin, vain 5 jäsentä. Rugendo on ollut isompi, mutta salametsästäjät tappoivat siitä heinäkuussa 2007 seitsemän. Rugendon luo ei viedä turisteja.

Ryhmässämme oli meidän kahden suomalaisen sekä uskollisen teutonimme lisäksi kolme amerikkalaista New Yorkista. Kaksi heistä oli tutkijoita, kolmas oli lomailemassa. Lisäksi joukossa oli neljä puistonvartijaa, joista yksi oli varsinainen opas ja muut jäljittäjiä, joiden tehtävänä oli olla joka päivä selvillä gorillaperheiden sijainnista.

Vei noin tunnin marssia kumpuilevien viljelysmaiden halki metsänrantaan. Tässä vaiheessa pidettiin tauko. Päivä oli kirkas, eikä vuorilla ollut sumua; lämpöä oli sen verran, että edessä olevan metsässä rämpimisen saattoi olettaa muodostuvan yhtä rassaavaksi kuin Iturissa. Monilta ryhmiltä on kuulemma vienyt 3-5 tuntia löytää gorillat.

Meiltä meni alle 10 minuuttia. Humban perhe oli viettämässä siestaa alle sadan metrin päässä metsänrannasta, epäilemättä siksi, että gorilloilla on kuulemma tapana käydä varkaissa viljelyksillä. Kun kärkimies ilmoitti gorillojen olevan lähellä, laitoimme sääntöjen mukaiset hengityssuojaimet -- ihmisten pöpöt tarttuvat helposti gorilloihin.

14-jäseninen gorillajoukkue loikoi hyvin keskittyneesti lepikossa eikä kiinnittänyt meihin oikein mitään huomiota. Yksi lapsukainen kävi vähän taiteilemassa näreen oksilla, mutta vetäytyi sitten takaisin yöpuulle emonsa kiskomana.

Raukean seurueen vaikuttavin ilmestys oli lauman johtava uros, parikymppinen hopeaselkä eli Humba itse. Hopeaseläksi sanotaan tyypillisesti yli 12-vuotiasta gorillaurosta. Nimi tulee selässä olevasta harmaasta väristä, jota nuoremmilla uroksilla ei vielä ole.

Humba ei aluksi jaksanut edes katsoa meihin päin vaan makoili vain selällään. Kun muzungut eivät tuntuneet lähtevän kulumallakaan, se viimein kääntyi vatsalleen ja alkoi mittailla meitä katseellaan kädet ristissä leuan alla. Emme selvästi tehneet Humbaan suurta vaikutusta.

Gorillauros voi olla pystyasennossa aikuisen miehen mittainen. En tiedä, kuinka pitkä Humba oli, mutta sen pää oli ruutinassakan kokoinen. Eipä huvittaisi vääntää kättä sen kanssa.

Tunnin määräaika tuli ja meni.

Don Boscon orpokoti

2010-07-28T10:19:00.001-07:00

Kun viisumit myöntävä viraston päällikkö saapui aamulla työmaalleen, saimme lisävahvistuksen, ettei jatkoviisumin kanssa ole mitään ongelmia. Se vain maksaa 153 dollaria per nuppi. Minkäs siinä paljon teit, kaivoimme kuvetta, mutta oppaan kanssa puhuttiin, että asiaan palataan matkanjärjestäjämme Hakuna Matata Toursin kanssa.

Kun myöhemmin puhuimme asiasta Hakuna Matata pomon Kennedyn kanssa, kuulimme, että Kongon rajalla myönnetyt viikon ja kahden viisumit eivät edes olleet virallisia vaan niistä kertyvät tuotot menivät suoraan virkamiesten omiin taskuihin. Virallisen Kongon viisumin perushinta oli 140 dollaria. Eipä silti, maahanmuuttovirastosta saamamme viisumi oli hyvin samannäköinen leimapohjainen viritys kuin ensimmäisemmekin.

Valmiit viisumit luvattiin iltapäiväksi, joten meillä oli koko päivä aikaa tehdä muita asioita. Halusimme vierailla orpokodissa, ja Gomassahan sellainen toki oli. Kaupungin kupeessa oli varsin iso Ngangin orpokoti, jossa oli asuintilat 300 lapselle ja muita tiloja yhteensä 450 lapselle -- monet seudun köyhien perheiden lapsista käyvät Ngangissa syömässä. Orpokodin toiminnasta vastasivat Don Boscon eli Giovanni Boscon (1815-1888) perustaman salesiaanien sääntökunnan papit. Paikkaa esitteli meille isä Piero.

Orpokotiasiaan oli törmännyt matkalla moneen otteeseen. Fidele oli kasvanut Rosamond Carrin perustamassa orpokodissa, ja matkanjärjestäjämme oli perustanut kaksi orpokotia, yhden Bunaganaan Kongoon ja toisen Gisenyihin Ruandaan.

Salesiaanien sääntökunta korostaa koulunkäynnin merkitystä, ja sen vuoksi sen ylläpitämissä orpokodeissa panostetaan kattavan opetuksen antamiseen orvoille, perheistään sodassa tai luonnonmullistuksissa eksynyille ja köyhille lapsille. Ngangissa lapsilla ja nuorilla on tilaisuus edetä peruskoulun kautta ammattikoulutukseen: orpokodissa on hyvät tilat muun muassa talonrakennuksen, puunveiston (erityisesti huonekalujen teon), maanviljelyksen ja metallitöiden opettamiseen. Siellä ollessa ei huomannut kysyä, onko tarjolla myös tekstiilityön ja ruoanlaiton opetusta. Koulutuksen ohella pidetään tärkeänä mahdollisuutta pelata pelejä ja urheilla, ja sillekin Ngangissa oli rakennettu hyvät puitteet.

Tilat olivat karut mutta siistit. Kun ehdimme 4--6-vuotiaiden lasten osastolle, meidät piiritti parvi kädet ojossa taapertavia tyyppejä, jotka kaikki halusivat valkonaamaisten vieraiden syliin. Lapsia oli niin paljon ja henkilökuntaa niin vähän, että pikkuiset kärsivät varmasti halipulasta. Simonista paljastui uusi sympaattinen puoli, ja lapset pitivät hänestä kauheasti.

Vierailun päätteeksi istuimme isä Pieron kanssa kahvilla ja kyselimme häneltä Kongon tilanteesta ja orpokodin tulevaisuudesta. Hänestä pahin ongelma oli se, että sota oli jättänyt jälkeensä niin paljon täysin särkyneitä lapsia. Esimerkiksi lapsisotilaiksi värvätyistä oli hyvin vaikea enää koulia tavallisia kansalaisia.

Jos vierailee Kongossa tai Ruandassa, kannattaa käydä orpokodissa. Siellä näkemiään ja kuulemiaan asioita ei unohda.

Viisumiongelma I

2010-07-28T08:05:00.001-07:00

Itäisessa Kongossa isommilla kaupungeilla oli tietullipisteet. Ne eivät yleensä olleet pelkkää tien tukkeeksi nostettua kylttiä kummempia, ja vaikka paikalla saattoi notkua poliisi tai sotilas, rahankerääjät olivat siviilivaatteissa ja muutenkin epävirallisen näköisiä. Tietullin maksaminen oli neuvottelukysymys, ja Timothei onnistui monesti välttymään maksulta selostamalla, kuinka nämä turistit ovat maksaneet itsensä jo kipeiksi hotelleissa ja luonnonpuistoissa ja kuinka tälläkin tiellä on tullut maksettavaa jo vaikka kuinka paljon.

Tietullipisteissä tarkistettiin usein myös ulkomaalaisten passit ja viisumit. Yleensä Fidele keräsi passimme ja meni niiden kanssa konttorille, missä ne tutkittiin, eikä kukaan varsinaisesti piitannut siitä, esittävätkö passien kuvat meitä. Benin tullipisteessä hän viipyi tavallista kauemmin, ja kun hän viimein palasi, kuulimme, että viisumeissa oli ongelma.

Tullessamme Ruandan puolelta Gisenyistä Gomaan meille oli myönnetty raja-asemalla viisumit 35 dollarilla. Passiin oli lyöty melkein sivun kokoinen leima, ja siihen oli tehty lisämerkintöjä kuulakärkikynällä. Jälki oli epäselvää, eikä päättymispäivää näkynyt; vain myöntöpäivä sekä kokoelma harakanvarpaita, jotka myöhemmin paljastuivat tekstiksi "7 jours". Ensimmäinen oppaamme, joka oli toiminut viisuminmyönnössä tulkkina, ei siis ollut katsonut, että meille myönnetään hakemuksen mukaan kahden viikon viisumit, ja niinpä meille oli lätkäisty vain yksi viikko. Tätä opas ei ollut edes huomannut.

Benissä sitten asiaan kiinnitettiin huomiota, ja viisumia vieläpä tulkittiin niin, että myöntöpäivä kulutti seitsemästä päivästä ensimmäisen. Tämän tulkinnan perusteella viisumit eivät olisi olleet enää voimassa seuraavana matkapäivänämme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä Gomaan enää saman päivän aikana, mikä nosti kylmän hien otsalle. Viisumin vanhettua me olisimme olleet laittomasti maassa ja meidät olisi voitu laittaa häkkiin ilman suurempia seremonioita. Fidele lohdutti meitä: "Ei hätää. Tämä ei ole mikään Ruanda. Tämä on Kongo!"

Tästä rajapisteestä selvittiin vielä oppaan ja kuljettajan yhteisillä retorisilla avuilla ja arvatenkin dollareilla. Mutta pian Benin jälkeen saavuttiin Butembon laidalle, ja siellä tietullimies piti asiaa sen verran vakavampana, että päätti siirtää asian kaupungin poliisipäällikön päätettäväksi.

Poliisipäällikkö sai passimme tutkittavikseen, ja aivan kuin ammattimaisuuttaan korostaakseen hän otti esiin UV-lampunkin, jota ei kuitenkaan sitten käyttänyt. Fidele toimi kuulustelussa tulkkina. Suahili oli hänen kolmas kielensä ruandan ja englannin jälkeen, joten kysymykset ja vastaukset vaihtuivat hyvin karsitussa muodossa, eikä päällikkö luultavasti oppinut meistä paljoakaan. Kielimuurin vaikutuksesta kertoo se, ettei päällikkö ilmeisesti uskonut minun olevan viranomaisen palveluksessa, koska minulla ei ollut asetta. Ihmettelenpä vain, voisiko poliisipäällikkö itse ottaa virka-aseen mukaansa lomamatkalle toiseen maahan, etenkin kun kongolaisen poliisin perusase näyttää olevan rynnäkkökivääri. Se ihmetyttää vähemmän, ettei hän ajatellut siviilin voivan olla poliisissa töissä.

Kun palasimme autoon, Fidele jäi vielä pitkäksi ajaksi jatkamaan neuvotteluja. Selvästi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin, koska Fidelellä oli tuomisinaan päällikön lupaus, että hän soittaisi kaikille seuraaville tarkastusasemille Butembon ja Goman välillä eikä meiltä enää kyseltäisi mitään. En kysynyt oppaalta yksityiskohtia, mutta Kongon demokraattinen tasavalta on selvästi hyvästä syystä maailman korruptoituneimpien maiden listalla.

Butembo Hoteliin päästyämme menimme syömään, ja kuinka ollakaan, poliisipäällikkö ilmestyi sinne jatkamaan keskustelua Fidelen kanssa. Oluet menivät meidän piikkiimme.

Seuraavana päivänä lähdimme taas hyvin varhain liikkeelle, että ehtisimme Gomaan hyvissä ajoin ennen pimeää. Alku sujui nopeammin kuin menomatkalla, mutta kun päästiin alas vuorilta ns. päällystetylle tielle, vaikeudet alkoivat. Asvaltin teräväreunaiset kuopat pureskelivat renkaita, ja jouduimme pysähtymään kahdesti renkaanvaihtoa varten. Myös taustapeili tipahti.

Muhkuraisesta kyydistä oli yksi hupaisa etukin. Kuljettaja huomasi, että jostain kuorma-autosta putosi tielle iso paketillinen suolapusseja; pussit kerättiin talteen, ja kun matkanteko seuraavan kerran tyssäsi -- tällä kertaa jäähdytysnesteen loppumisen takia -- muutamalla suolapussilla kustannettiin lisää nestettä.

Suolapusseja myös jaettiin lapsille, jotka tulivat ihmettelemään meitä erään renkaanvaihdon yhteydessä. Tihuutti vettä, ja me seisoskelimme tien varressa. Saksalaisvahvistuksemme Simon ryhtyi viihdyttämään lapsia laulamalla kappaletta, joka oli soinut autossa loputtomalla toistolla: Reggae never dies, rasta never dies... Lapset alkoivat laulaa mukana, kappale oli heille selvästi tuttu entuudestaan, ja sitten seurasi myös tanssia, johon Simon improvisoi koreografian. Lapsilla oli hauskaa. Se oli mieleenjäävä tilanne.

Kun viimein pääsimme Gomaan, menimme rajanylityspaikalle kysymään jatkoviisumia. Sieltä sanottiin, että viisumeja myönnetään vain Ruandasta tuleville rajanylittäjille ja että jatkoviisumia on anottava paikallisesta maahanmuuttovirastosta.

Se ei enää ollut auki. Paikalla oli vain vartiomies, joka Fidelen suostuttelemana kuitenkin soitti esimiehelleen. Esimies sanoi, ettei hätä ole tämännäköinen: kunhan muzungut vain tulevat seuraavana päivänä uudestaan ennen aamukahdeksaa, kaikki järjestyy.

Laittomasti maassa oleskelevat valkonaamat menivät niine hyvineen Lava Stone Hoteliin odottamaan aamua.

Suunnittelematon yöpyminen Mambasassa

2010-07-28T02:09:00.000-07:00

Epulusta lähdettäessä päivä oli puolessa, joten vaikutti epätodennäköiseltä, että pääsisimme Butemboon ennen pimeäntuloa. Beni oli hyvä varasuunnitelma. Emme kuitenkaan ehtineet kauas, kun tuli taas rengasrikko. Kun se oli korjattu ja matkaa tehty varttitunti lisää, tuli toinen rengasrikko. Sitten karja-aura irtosi taas -- tällä kertaa kokonaan eikä vain toiselta puolelta, joten se piti köyttää autonperään. Tie ei tässä vaiheessa edes ollut huonoimmillaan, joten ehkä vararenkaat olivat olleet huonolaatuisia. Karja-aura oli ainakin hitsattu puutteellisesti edellisellä korjauskerralla.

Ilman vararenkaita ei kannattanut yrittää kauaksi. Parin tunnin ajomatkan päässä Epulusta oli Mambasan pikkukaupunki, josta Fidele etsi meille hostellin siltä varalta, ettei vararenkaita löytyisi ajoissa.

Yöpaikan eduksi voi sanoa, että se maksoi vain 7 dollaria yöltä. Se oli juuri ja juuri hintansa väärti. Vessa ei toiminut, suihkusta ei tullut vettä, astiassa tuotu pesuvesi oli ruskeaa. Sähköpistoke törrötti irrallaan seinästä, samoin valokatkaisija. Jokaiselle oli kuitenkin oma huone ja aivan asiallinen punkka. Muita vieraita oli yksi, eikä sinne paljon enempää olisi mahtunutkaan.

Aika kului, ja toivo matkan jatkumisesta sinä päivänä hiipui. Pikkukaupungissa tai oikeastaan isossa kylässä ei ollut ravintolaa, joten söimme eväitä, joita oli vielä jäljellä metsäreissun jäljiltä. Olimme kuvitelleet huuhtovamme viidakkohiet illalla lämpimällä suihkulla, joten Mambasan karuus madalsi tunnelmia.

Kun matkustaa kaukana kotoa ja vähän sivussa yleisimmiltä turistireiteiltä, tulee useimmilla reissuilla vastaan ainakin yksi tällainen tilanne, jossa erityisesti kaipaa kotoisia asioita. Alkaa tehdä mieli salmiakkia ja länsimaisia elokuvia. Kun sen tietää ennalta, siihen voi varautua. Meillä oli mukana hätäannos Lakrisal-salmiakkia sekä Paavon koneella muutama jakso CSI:tä.

Miniläppärin ruutu oli pieni ja kaiuttimet hiljaiset, mutta näissä oloissa se ei kauheasti haitannut. Lawrence Fishburne ei edelleenkään sovi CSI:hin eikä sarja oikein toimi ilman Grissomia, mutta sekään ei haitannut. Katsoimme kolme jaksoa ja söimme yhden pötkön Lakrisalia. Alustavat tulokset ikävänkarkotuspakkauksesta olivat hyviä, sitä täytyy kehittää eteenpäin seuraavilla kerroilla.

Aamulla nousi aivan mielikseen jo viideltä. Edessä olisi Butembo, jonka nettiyhteys ehkä toimisi tällä kertaa. Ainakin siellä saisi hyvää ruokaa. Uudet vararenkaat oli saatu ja karja-aura korjattu, kaikki oli siis kunnossa. Paitsi Kongon viisumi, kuten pian saimme huomata.

Metsästysretki

2010-07-27T12:29:00.000-07:00

Herätys oli kuudelta. Kylä valmistautui metsästysretkeen: naiset pakkasivat korinsa, miehet ottivat keihäänsä ja verkkonsa. Joka miehellä oli noin metrin korkuinen ja muutaman kymmenen metrin mittainen verkko, joka oli kierretty rullalle. Metsästysretken alkajaisiksi naiset tanssivat jonossa koriensa kanssa ja katosivat edeltä metsään.

Pygmit metsästävät ensisijaisesti verkoilla. Koko sakki pienimpiä lapsia ja heidän vahtejaan lukuun ottamatta siirtyi syvälle metsään, ja kun sopiva paikka oli löydetty, verkot viritettiin maanrajaan yhdeksi ketjuksi, jonka päät kaartuivat toisiaan kohti siten, että syntyi väljä sumppu. Verkon yhteispituus oli luultavasti parisataa metriä.

Sitten istuttiin hiljaa odottamaan. Kerrottiin, että ainakin puoli tuntia istuskellaan, ja jos ei tule saalista, verkot puretaan ja siirretään uuteen paikkaan. Tarvittaessa kokeillaan ainakin kolmea paikkaa.

Hetken istuttuamme kuulimme verkon takaa epämääräistä mekkalaa. Sen tuottivat kylän naiset, joiden tehtävänä oli ajaa saaliseläimet ansaan.

Pian mekkalointi lakkasi ja metsän poikki kantautui yksittäinen korkea miehen ääni, jonka opas sanoi merkitsevän hyviä uutisia. Pygmit olivat edellisenä päivänäkin viestitelleet keskenään korkeilla, kauas kantavilla huudoilla, esimerkiksi ilmoittaessaan kaikille kyläläisille, että on aika palata kotiin keräilyretkiltä.

Kaikki rymistelivät metsän läpi paikkaan, josta äänimerkki oli annettu. Päällikkö ja muut metsästäjät seisoivat siellä pidellen tempoilevaa antilooppia maassa. Se oli isompi kuin edellispäivänä pyydetty, ja saattoi kukaties olla sen emo. Pygmit kehottivat meitä kaivamaan nopeasti kamerat esille, että he pääsisivät tappamaan antiloopin, eikä meitä tarvinnut kahta kertaa käskeä, sillä metsänelävän pelokas ääntely väänsi vatsanpohjaa. Kun kuvat oli otettu, pygmit viilsivät tottunein ottein antiloopin kaulan melkein kokonaan poikki, ja tempoilu loppui heti. Verta ei siis vuodatettu pois. Aikaa ei tuhlattu muutenkaan: saalis paloiteltiin heti, palaset käärittiin isoihin lehviin ja kaikki pakattiin koreihin.

Metsästysretki päättyi siihen. Meidän oli palattava Epuluun, emmekä siis enää käyneet kylässä. Ennen lähtöä kiitimme vielä isäntiä vieraanvaraisuudesta, ja päällikkö käänsi kiitoksemme pygmien kielelle arvauspohjalta.

Ohjelmassa oli vielä tipin antaminen pygmeille, koska oli epäilys, että heille annettu korvaus oli ollut turhan säästeliäs. Fidelen kehotuksesta tippi päätettiin antaa elintarvikkeiden muodossa, ja sen vuoksi päällikkö lähti mukaamme Epuluun muutaman riskin miehen kanssa.

Paluu Epuluun tiesi taas pitkää marssia viidakon halki. ICCN-varapäälliköllä oli kiire takaisin tukikohtaansa, joten monoihin pistettiin liikettä. Matka oli nyt hieman lyhyempi kuin tullessa, koska olimme jo taittaneet osan matkasta metsästysretken takia, mutta vastaavasti taukoja pidettiin vähemmän - ensimmäinen vasta noin puolentoista tunnin marssimisen jälkeen.

Kun selkä oli katkeamispisteessä ja pää humisi kuumasta, retkikunta saavutti taas Epulun. Kävelimme suoraan ravitsemusliikkeeseen ja tilasimme juotavaa ja syötävää, ja kun pygmitkin näyttivät janoisilta, viittilöimme heitäkin tilaamaan juotavaa meidän laskuumme. Sen he totta vie tekivät. Tarjoilija alkoi kantaa pöytiin ruokaa ja 0,7 litran Primus-oluita kiihtyvällä tahdilla, eikä aikaakaan, kun ensimmäiset alkoivat tanssia. Tässä vaiheessa olimme selvästi vielä pygmien suosiossa.

Syömisen jälkeen menimme Epulun pikkupuotiin ostamaan isännille luvatut elintarvikkeet. Kun riisit, pavut ja öljy olivat paketissa, huomasin lähtöä tehdessämme oppaan väittelevän päällikön kanssa. Fidele nauroi ja pyöritti päätään. Kun sitten tarjosin hyvästiksi kättä päällikölle ja kiitin kibirin kielellä, hän vastasi tervehdykseen haluttomasti eikä katsonut silmiin. Autoon noustuamme kysyin oppaalta, mitä oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että mukavaan nousuhumalaan ehtineet pygmit olisivat halunneet ruokatarpeiden lisäksi myös lisää kurkunkostuketta.

Pygmisanastoa

2010-07-23T07:57:00.000-07:00

Pygmit käyttivät meistä nimitystä muzungu. Se on valkoista miestä tarkoittava lainasana suahilista ja merkitsee suoraan käännettynä päämäärätöntä vaeltelijaa tai holtitonta toikkaroijaa.

Kokosin ICCN-varapäällikön ja Michaelin avulla muutaman sanan sanaston siltä varalta, että joku tähän blogiin eksyvä eksyisi joskus myös pygmien keskuuteen.

kalibo = tervetuloa (taustalla varmaankin suahilin karibu)
esusuki = hyvää huomenta
esindi = hyvää iltapäivää
ekbangi = kiitos (n ja g lausutaan eri tavuihin, eli ne eivät muodosta suomalaisittain äng-äännettä)
amesamea = anteeksi
ebo = mitä kuuluu?
anja / bonga = hyvää (vastauksena edelliseen, j lausutaan dz kuten englannissa)
ndura = metsä
moli = leopardi
muzungu apiki = valkoinen mies tulee

Pimeyden sydämessä iloista väkeä

2010-07-23T07:46:00.000-07:00

Nämä Iturin sademetsän pygmit olivat Mbuti-heimoa, ja geenitutkimusten perusteella he ovat planeetan vanhimpia kansoja. He ovat metsästäjä-keräilijöitä ja elävät hyvin pitkälti ikivanhoja tapoja noudattaen, joskin osa vaatteista on tuontitavaraa ja pari taskulamppuakin syttyi illan tullen. Niin ja se viina ei ainakaan tässä kylässä ollut kotipolttoista.

Olimme kylään saapuessamme niin uupuneita, että melkein kaikkien kyläläisten kättelemisen jälkeen oli pakko vain istua paikallaan ja antaa maailman pyöriä silmissä.

Kylä sijaitsi pienellä metsäaukiolla ja koostui noin 15 asumuksesta. Kunkin majan runkona oli tiheä joukko kaariksi taivutettuja pystyriukuja, jotka oli solmittu yläpäistään yhteen. Riukujen väliin oli punottu ohuempaa oksaa ja päälle oli kasattu harvakseltaan lehviä tai sammalta. Yhteen majaan mahtui kerrallaan ehkä yksi pygmiperhe, mutta tilaa oli niukasti. Niinpä useimmat viettivät aikaansa yhteisissä avoseinäisissä katoksissa, joita oli kaksi, toinen nähtävästi etupäässä miesten jutuille ja toinen naisille ja lapsille. Telttamme laitettiin kehän keskelle, sillä muuallakaan ei ollut tilaa.

Illan pimetessä palanen eteläistä tähtitaivasta tuli näkyviin kylän yllä. Aukio oli niin pieni ja sitä reunustavat puut niin korkeita, että taivasta tunsi katselevansa kaivon pohjalta.

Päällikkö Michael esitteli päivän metsästyssaalista, joka oli pieni antilooppi. Siitä alettiin valmistaa illan ateriaa. Ennen syömistä yksi kylän miehistä piti seremoniallisen puheen, jossa ymmärtääkseni kiitettiin esi-isiä. Periaatteessa vierailla piti olla omat eväät, mutta antilooppia tarjottiin palanen. Aterian päätteeksi päällikkö otti esiin kanisterin ja annosteli sieltä pienellä mukilla terävää jokaiselle miehelle vuorollaan.

Kun syömiset oli syöty, vuorossa oli keskustelua nuotion ääressä päällikön johdolla. Jokaisen osallistujan piti ensin kertoa nimensä, mistä on kotoisin ja mitä tekee työkseen. Fidel toimi tulkkina suahilista englantiin ja takaisin. Päällikkö Michael aloitti ja kertoi hoitavansa päällikköyden lisäksi jonkinlaisen seremoniamestarin virkaa sekä myös metsästävänsä jonkin verran. Pygmien ei tarvinnut erikseen kertoa, mistä olivat kotoisin, koska kaikki olivat saman sademetsän asukkaita. Heidän tarinansa olivat keskenään hyvin samantapaisia, ainakin sikäli kuin Fidelin käännös välitti asiat muuttumattomina. "Hänen nimensä on Masud. Hän metsästää ja jonkin verran kerää villihunajaa. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Bala. Hän metsästää. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Rama. Hän metsästää ja toimii laulunjohtajana. Siinä kaikki mitä hän tekee." Mekin vuorollamme esittäydyimme, opas ja puistonvartijat mukaan lukien. Minun nimeni muuttui käännöksessä Kaliksi, vähän niin kuin sisarenpoika sanoo Kalaksi. Suahilissa L:t ja R:t tuntuvat menevän helposti sekaisin.

Esittäytymisten jälkeen oli kysymysten ja vastausten vuoro. Päälliköllä oli paljon kysyttävää; hän oli neljännellä luokalla koulussa ja osasi laskea englanniksi yhdestä kymmeneen. Hän puhui suahilia sekä pygmien omaa kieltä, josta hän käytti nimeä kibiri, ja ilmeisesti jonkin verran ranskaakin. Kaikesta päätellen hän oli saanut koulussa aavistuksen nykyaikaisen teknologian mahdollisuuksista: hän sanoi haluavansa lentokoneen, koska se on Kongossa paras tapa liikkua pitkiä matkoja, ja toivovansa, että sademetsään rakennettaisiin pikitie, koska sitten turistien olisi helpompi tulla vierailulle heidän kyläänsä. Hänellä oli suuria suunnitelmia pygmien koulunkäynnin suhteen.

Meiltä kolmelta ulkomaanvieraalta päällikkö kysyi, onko kotimaissamme samanlaisia eläimiä kuin Kongossa - onko esimerkiksi okapeja. Hän ihmetteli myös, mikseivät turistit vie koskaan ketään pygmiä mennessään kotimaahansa, jotta pygmitkin näkisivät, millaista siellä on. Masud kysyi, kuinka lentokone pysyy ilmassa. Vastasimme minkä parhaiten taisimme, mutta aika vaikeita olivat nuo.

Minä kysyin, millaisiin jumaliin tai henkiolentoihin pygmit uskovat. Päällikkö vastasi, että he uskovat Jeesukseen, joka on kuollut heidän syntiensä edestä. Ei siis irronnut jännittäviä tarinoita magiasta ja kuolleiden hengistä. Olisi ollut mielenkiintoista selvittää, eroavatko heidän käsityksensä erikoisilla tavoilla esimerkiksi katolisen kirkon virallisista opeista, mutta kielimuuri typisti yksityiskohtaisemnan vuoropuhelun mahdollisuuksia.

Saksalainen ystävämme esitti taas kysymyksiä, joiden sai pelätä suututtavan pygmit tai puistonvartijat tai oppaan tai heidät kaikki. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan suuremmin pahoittavan mieltään kaverin ihmettelyistä tai siitä, että hän nauroi monille pygmien tavoille - esimerkiksi sille, että kaverukset saattavat toisinaan yhteisellä sopimuksella vaihtaa vaimoja keskenään, jos on alkanut kyllästyttää. Saksalainen hymyili niin viattomasti ja hänellä oli nauru herkässä, joten ehkä hän sai siksi kaiken anteeksi. Eipä silti, pygmikylässä hän oli huomattavasti asiallisemmin kuin tienpäällä.

Keskustelun jälkeen pygmit alkoivat laulaa, koko kylä yhdessä, ja se oli käsittämättömän lumoavaa kuunneltavaa. Moniäänistä laulua, jossa kaikille tuntui lankeavan luonnostaan jokin oma rooli, ja kaikkien osuudet kutoutuivat kuin itsestään osaksi suurempaa kokonaisuutta. Osa väestä alkoi myös tanssia.

Lauleskelun jälkeen vieraille tuli pian uni silmään, mutta kun valkonaamat olivat vetäytyneet telttoihinsa, päällikkö arvatenkin korkkasi kanisterin uudelleen. Laulu muuttui vähemmän monikerroksiseksi mutta kovaäänisemmäksi kylän riekkuessa pikkutunneille. Kylä tekee kaiken yhdessä.

Muzungu apiki!

2010-07-23T03:50:00.000-07:00

Aamulla lähtö Butembosta viivästyi, koska rengas oli taas puhki ja se piti vaihtaa.

Matkalla maaseutu muuttui köyhemmäksi. Talot olivat epäsiistimmin rakennettuja savipunostaloja, tiilisiä oli enää harvassa. Kyliä oli myös harvemmassa kuin lähempänä Gomaa. Butembosta Epulun tutkimusasemalle meni reilut 10 tuntia.

Teimme telttaleirin tutkimusasemalle Epulu-joen varteen kosken partaalle. Seuraavana aamuna saimme aseman ICCN-väen varapäälliköltä kansallispuiston yleiskuvauksen, joka olisi epäilemättä ollut hyvin informatiivinen, jos opas olisi osannut paremmin suahilia ja englantia. Välillä varapäällikkö itsekin korjasi jotain englanniksi, vaikkei omaan kielitaitoonsa muuten tuntunutkaan luottavan.

Kävimme katsomassa aseman okapeja, joita on aitauksissa yhteensä kolmetoista. Laji on uhanalainen ja niin säikky, etteivät edes puistonvartijat juuri törmää siihen luonnossa. Okapi on kirahvin lähin elävä sukulainen, mutta se muistuttaa peräpään osalta enemmän seepraa ja pään osalta muurahaiskarhua.

Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä pygmien kylään. Oppaan järjestämät kantajat saapuivat paikalle: he olivat kaikki pygmejä, ja vaikka he epäilemättä ovat hyvin sitkeitä ja vahvoja kokoonsa (pisimmätkin puoli metriä lyhyempiä kuin me) nähden, minun teki liian pahaa katsella heidän taisteluaan isojen rinkkojemme kanssa. Oma Fjällräven Kajkani on satalitrainen ja mitoitettu minun selälleni, ja ison ruokakuorman takia painoa oli lähemmäs 20 kiloa. Samanlaiseen hankalaan tilanteeseen on törmännyt ennenkin: käy luonnolle antaa omat kamat toisten kannettaviksi kuin parempikin siirtomaaherra, mutta jos kannamme kaiken itse, kantajat jäävät vaille työtä ja sitä myöten palkkaa. Nyt pygmeille oli luvassa kertakorvaus riippumatta siitä, paljonko he kantavat tai eivät kanna, joten tätä huolta ei ollut, mutta heidän kokonsa toi asiaan taas uuden ulottuvuuden -- kyky kantaa raskaita kuormia oli selvästi heille myös kunniakysymys. Niinpä päädyttiin kompromissiin. Paavo ja minä kannoimme omat rinkkamme, mutta olkalaukut läppäreineen sun muineen annettiin pygmien kuormaksi. Saksalainen tyytyi kantamaan päiväreppunsa.

Kävi ilmi, että yksi kantajista oli seudun kaikkien neljän pygmikylän päällikkö Michael (lausuttiin ranskalaiseen tapaan Mišel). Aika nuori, ehkä kolmikymppinen, tarmokas tyyppi.

Turistit ovat tutkimusaseman varapäällikön vastuulla, joten hän laittoi kenttävihreät ylle ja lähti saattamaan meitä toisen ICCN-sotilaan kanssa. Varapäällikkö oli tehnyt näitä hommia 16 vuotta. Hänellä niin kuin monella muullakin näkemällämme sotilaalla oli hylsy puristettuna rynnäkkökiväärin viritystapin päälle; ehkä se säästää vähän sormia, jos liikkuvia täytyy vetää yhtenään taakse. Saattaa toisaalta tarttua helposti johonkin, koska 7,62 x 39 -kaliiberin hylsy on pitempi kuin AK-47:n viritystappi ja ulkonee siksi enemmän rungosta.

Siirryimme ensin päällystämättömän kiitoradan tuntumaan, missä oli lähin pygmikylä. Odottelimme siellä saattajiamme, ja sillä aikaa kaikki pygmit halusivat kätellä jokaista vierasta. Meille osoitettiin jakkarat avoseinäisestä katoksesta, jollaisessa kylän väki viettää yhteistä aikaa. Heti alkajaisiksi uhkasi tulla katastrofi, kun törmäsin pygmeille mitoitetun katoksen kurkihirteen ja yksi olkikatetta paikallaan pitävistä puista tippui ulkopuolelle maahan. Onneksi ei romahtanut kokonaan.

Saattajien tultua lähdimme jotokselle. Edessä oli kunnon sademetsää ja kulkureittinä polku, jota pygmit käyttivät tullessaan tutkimusaseman yhteydessä olevaan pitkien ihmisten kylään ostoksille.

Pygmit ostavat kylästä riisiä, papuja ja öljyä, joskus vaatteitakin, ja viinaa. Oppaat pyrkivät järjestämään niin, että pygmit saavat turistien isännöinnistä palkakseen tavaroita, sillä kylän miehet kuulemma vääjäämättä juovat rahakorvauksen, kuten myöhemmin totesimme, eivätkä perheet saa mitään. Pygmejä siis varjellaan pahoille teille joutumiselta kuin lapsia. En ole aivan varma, mitä ajatella tällaisesta paapomisesta. Ehkä se on hyväksi, mutta siinä on jotain ylimielistä.

Viidakkovaellus oli elämys. Varapäällikkö piti kovaa tahtia, ja vaikka lehväkatos suojasi suurimman osan aikaa auringolta, kuumuus oli ankara. Ainoat eläimet, joihin törmäsimme metsässä, olivat vaeltajamuurahaiset. Paikoin piti edetä kyyryssä, sillä lepikko oli tiheää ja polku muuttui välillä pygmien korkuiseksi tunneliksi.

Ensimmäinen tauko pidettiin tunnin päästä lähdöstä. Hiki virtasi. Pygmit heittivät paidat yltään ja laittoivat tupakaksi, ja pienelle metsäaukiolle levisi makea tuoksu. Aine on marijuanaa ja kuulemma "antaa heille voimaa". Joku on spekuloinut, että ganja auttaa kestämään loputtoman tylsää väijyssä odottamista metsästysretkillä.

Seurasi vielä kaksi tuntia marssimista, ja kun takana oli varapäällikön mukaan 9,6 kilometriä, saavuimme metsän sydämeen kätkettyyn kylään, jossa asui 45 pygmiä.

Kohti Epulua

2010-07-21T11:48:00.000-07:00

Tulivuoren jälkeen edessä oli lähtö Iturin sademetsään, jossa on edelleen ikivanhaan tapaan elävien pygmien kyliä. Samassa metsässä asuu kirahvin sukuisia okapeja, mutta ne ovat niin harvinaisia ja säikkyjä, että niitä oli tarkoitus ihmetellä vain Epulun tutkimusaseman aitauksessa. Matka Gomasta Epuluun vaatii kaksi pitkää ajopäivää, ja pygmien löytäminen vaatii vielä sen päälle kunnon viidakkovaelluksen. Se oli tietysti oleellinen osa homman viehätystä. Epuluun ei voi poiketa hetken mielijohteesta eikä pygmien kyliin pääse turistibussilla.

Järjestelyissä oli yksi ongelma. Oppaamme ei osannut englantia niin hyvin, että olisi varsinaisesti ymmärtänyt, mitä häneltä kysytään; hän yritti arvata kysymyksen aiheen tunnistamiensa avainsanojen kuten paikannimien perusteella. Hän ei ollut myöskään etukäteen perillä matkaohjelmasta, vaan näki sen ensimmäistä kertaa, kun näytimme sen hänelle. Päälle päätteeksi hänelle oli tulossa flunssa. Pääsi helpotuksen huokaus, kun lähtöä edeltäneenä iltana tuli tieto, että Epuluun lähtisi sittenkin kanssamme eri opas.

Kerrottiin, että opas ja kuljettaja tulisivat seitsemältä. Nousin kuudelta ja valmistauduin kaikessa rauhassa pakkaamiseen, kun ovelle koputettiin. Siellä oli uusi oppaamme Fidel. Hän oli tietysti taas eri henkilö kuin se, joka edellisiltana oli oppaaksemme nimetty; lisäksi hän oli siinä uskossa, että lähtö olisi kuudelta eikä seitsemältä.

Eipä siinä mitään. Ulkona hiippaili huumehörhön oloinen saksalainen, joka esittäytyi Simoniksi. Hänkin oli tulossa matkalle, eli se siitä yksityiskuljetuksesta, josta olimme maksaneet. Simon laukoi yhtenään kolonialista huulta, onneksi oppaan huumorintaju tuntui kestävän. Ruandalainen Fidel osoittautui varsin päteväksi oppaaksi.

Ensimmäisen päivän tavoite oli Butembon kaupunki. Gomasta sinne vievä tie oli päällystetty, mutta siitä oli pelkkää haittaa, sillä puolet päällysteestä oli kadonnut ja loppu oli kovin teräväreunaista. Mitsubishi Pajerostamme puhkesi ennen pitkää rengas, koska kuljettaja Timothei halusi elvistellä; sama juttu joka maassa. Tosi hyvä kuski hän oli silti. Pajerossa oli kaksi vararengasta, ja vaihto tapahtui nopeasti.

Kun tiet ovat näin huonoja Afrikan kolmanneksi suurimmassa maassa ja kieliäkin on yli 400, niin ei ole ihmekään, ettei Kongossa ole oikein löytynyt yhteishenkeä.

Kun päästiin tasangolta ylös vuorille, repaleinen tie muuttui rehelliseksi soratieksi, ja meno oli koko matkan niin monttuista, ettei kyydissä voinut edes lukea. Pää sumeni onneksi koomaiseen tilaan, jossa aika kului äkkiä, sillä autossa soi viiden biisin kokoelma afrikkalaista poppia loputtomalla toistolla.

Zenistelyyn tuli tauko, kun autosta irtosi karja-aura. Se köytettiin paikalleen, mutta kiinnitys petti myöhemmin uudelleen. Röykytys jatkui. Kolmanneksi autosta katosivat virrat. Lyhyen korjauksen jälkeen kaikki toimi vähän aikaa normaalisti, kunnes vika toistui ja tarvittiin pidempi korjaus.

Suunnilleen Luberon tienoilta alkaen maisemat muuttuivat postikorttimateriaaliksi. Siinä missä Goma oli rähjäinen ja röttelöitä riitti, maaseutu oli täällä hyvin roskatonta ja hoidetun näköistä. Komeat, suuret puut reunustivat jyrkässä rinteessä kulkevaa leveää tietä; monet kukkulat oli tupattu siististi täyteen taloja, ja vaikutelma oli suorastaan idyllinen. Tunnelman kruunasi tienoon rauhallisuus, lapsetkaan eivät enää ammuskelleet turisteja etusormillaan kuten Gomassa.

Illansuussa ehdimme Butemboon, jonka pääraitilla voisi kuvata länkkärin. Leveä, päällystämätön katu, molemmin puolin kaksikerroksisia taloja, joista ylemmässä on koko mitalta parveke ja alemmassa liikkeitä, kaikkialla rakennetaan, ränsistyneitä julkisivuja, vilkas mutta hivenen anarkistinen meininki. Kuski käänsi keulan kohti porttia, joka sopi kadun varteen hyvin eli näytti hoitamattomalta. Sen takaa paljastui keitaan lailla komea, hiljattain remontoitu hotelli. Huoneet olivat sisäpuolelta vähemmän vaikuttavia, lämmintä vettä ei tullut ja luvattu langaton netti ei toiminut, mutta yhdentoista tunnin tehosekoittimessa istumisen jälkeen mielessä oli lähinnä punkka.

Goma

2010-07-21T11:46:00.000-07:00

Gomalla on kova maine kurkunleikkaajien ja onnenonkijoiden kaupunkina. Se sijaitsee hedelmällisellä vulkaanisen tuhkan tasangolla Virunga-vuorten juurella ja näyttää villiltä. Vuonna 2002 laava vyöryi pitkin pääkatua, ja vielä nytkin osassa rakennuksista on pohjakerros käyttökelvoton jähmettyneen ja lohkareiksi murentuneen laavan takia.

Suuret kansainväliset järjestöt parveilevat kaupungissa. UNICEF, UNHCR, Punainen risti, Lääkärit ilman rajoja, WWF. YK-joukkojen hallinnoima lentokenttä on aivan keskustan vieressä, ja yhtenä päivänä sieltä lähti Mi-24 Hind -taisteluhelikopteri. En erottanut, minkä maan tunnukset siinä oli.

Täällä on taisteltu paljon, mutta viimeinen vuosi on ollut rauhallinen useimpien sissijärjestöjen laskettua aseensa 2008-2009. Käynnissä on rakennusbuumi: komeita pytinkejä nousee joka puolelle, teitä päällystetään. Laavakivestä on rakennettu paljon kiviaitoja ja kokonaisia talojakin. Katukuvassa on jo paljon mainoksia, ja kuten monella muullakin kehittyvällä seudulla, kännykkäkauppiaaat ovat liikkeellä ensimmäisten joukossa. Nettiä käytetään täällä kuulemma ensisijaisesti puhelimella.

Kulttuurienvälinen viestintä

2010-07-21T11:45:00.000-07:00

- Paljonko tämän pyykkikasan pesettäminen maksaisi?
- 20 dollaria.
- Tosi kallista.
- Mikä olisi parempi hinta?
- Ajattelin, että 10 dollarin luokkaa.
- 10 dollaria riittää hyvin!
- Ristus.

Nyiragongon tulivuori

2010-07-14T12:51:00.000-07:00

Kongon demokraattisen tasavallan puolelle Gomaan siirryttiin varhain aamulla 13. heinäkuuta. Kaupunki on sekava, värikäs, äänekäs ja rosoinen. Siihen ei tutustuttu tällä kertaa lähemmin, vaan poistuimme samaa vauhtia kaupungista ja suuntasimme kohti Nyiragongon tulivuorta. Ohitimme matkalla ainakin kolme isoa YK-tukikohtaa, jotka oli ympäröity konteilla, hiekkasäkeillä ja piikkilangalla. Kongossa on melkein 20 000 YK-sotilasta, mutta turvallisuustilanteen parannuttua määrä on alkanut vähentyä.

Nyiragongo on 3470 metrin korkuinen aktiivinen tulivuori Goman pohjoispuolella. Se purkautui viimeksi vuonna 2002 ja tuhosi merkittävän osan Gomasta. Se on myös turistikohde ja osa Virungan kansallispuistoa. Kraaterille järjestetään kahden päivän matkoja, joissa ensimmäisenä päivänä noustaan kraaterin reunalle ja leiriydytään sinne, ja toisena laskeudutaan alas. Nousu oli pirun rankka.

Porukassa oli kaksihenkisen suomalaisretkikunnan lisäksi pari brittityttöä, brittijournalisti, kaksi Kalašnikovein aseistettua puistonvartijaa ja kaksi kantajaa.

Ensimmäinen pätkä noustiin ankarassa helteessä ja kovalla vauhdilla ylänköviidakon läpi, ja tässä vaiheessa alkoi jo pahasti piiputtaa ja heräsi pelko, kestääkö kunto mitenkään. Vähitellen ilma viileni armollisesti, kun päästiin ylemmäksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja voimat tuntuivat olevan finaalissa.

Kesken ei kumminkaan voinut jättää. Täysimittainen viidakko vaihtui miehenkorkuiseksi lepikoksi, sitten yhä karummaksi ja matalammaksi, kunnes lähestyttiin huippurinnettä, joka oli likimain paljasta. Viimeisellä pätkällä eteneminen jyrkässä irtosoraisessa rinteessä oli puhdasta tuskaa. Kilimanjarolla ei ollut kertaakaan näin vaikeaa. Huippu tuli silti ennen pitkää vastaan, ja vaiva kannatti.

Kraaterin reunalle saapuessamme savupilvi peitti punaisen hehkun kokonaan, mutta näky oli hurja, kun laavajärvi myöhemmin illalla tuli esiin udun takaa. Kraaterin halkaisija on 1200 metriä, ja pohjalla 800 metriä alempana on 600 metrin levyinen tulinen järvi. Sitä jää tuijottamaan: järven yhdellä laidalla käyvät palavat mainingit altaan reunoja vasten, keskemmällä magmaa pulppuaa ja roiskahtelee korkealle ilmaan. Kaikkialla kiviaines vuoroin jähmettyy ja taas sulaa laavaan.

Huipulla oli kylmä, etenkin siinä vaiheessa, kun kylmä iltaviima alkoi kouria hikisten vaatteiden alle. Puistovartija viritti tulen puuhiilestä, jota hän oli jättänyt huipulle edellisenä päivänä, ja se pelasti illan. Turistit kerääntyivät valkean ympärille kuin moskiitot, ja siinä vaihdettiin yksi ja toinen matkatarina.

Noustessa ajatteli, että tuli pakattua liian lämpimät (=painavat) vaatteet, mutta yöllä ajatukset olivat päinvastaisia. Paidasta, fleecestä ja takista huolimatta makuupussissa tuli vilu.

Paluumatka aloitettiin pian kuuden jälkeen aamulla. Vauhti oli taas kova, ja kun menomatka oli kestänyt neljä ja puoli tuntia, laskeutumiseen kului vain reilu kaksi. Etenimme pitkät pätkät samaa reittiä kuin laava vuonna 2002: aivan ylhäällä kivinen polku näytti nimenomaan jähmettyneeltä laavavirralta, mutta mitä alemmaksi ja lämpimämpään päästiin, sitä pienemmäksi sepeliksi laavakivi oli murentunut.

Meikäläiset lipsuivat ja kaatuilivat kivikossa, kantajat eivät.

Intore-tanssijat

2010-07-14T11:50:00.000-07:00

Gisenyi on aivan Kongon rajan pinnassa ja muodostaa Goman kanssa kaksoiskaupungin vähän samaan tapaan kuin Tornio ja Haaparanta. Molemmilla puolilla on köyhänsä, mutta Gisenyi on kokonaisuutena paljon rikkaampi ja siistimpi.

Peace Land Hotel on hienolla paikalla rinteessä, ja se on luultavasti vastikään remontoitu. Meidän lisäksemme vieraita on kaksi, joskaan heitä ei edes näe.

Illan ohjelmana on Intore-tanssi. Parinkymmenen hengen perinnetanssi- ja lauluryhmä tuodaan hotellin nurtsille esiintymään meille kahdelle suomalaisvieraalle... kunnon kolonialisteille. Tunnelma on surrealistinen, etenkin kun esityksen taustana ovat valtava lautasantenni ja maassa lojuva Coca Cola -päivänvarjo.

Näkee, etteivät asialla ole aivan kovimmat viihdemaailman ammattilaiset, mutta silti homma alkaa vedota, kun tilanteen kankeudesta pääsee yli. Laulajien ja tanssijoiden iloisuus on niin elävää laatua, että se melkein tarttuu jöröihin pohjalaisäijiinkiin.

Intore-tanssissa on mukana sekä soidinmenoja että taisteluhengen nostatusta. Kuinkahan tanhuamisen suosio nousisi Suomessakin, jos siinä heiluteltaisiin keihäitä ja kilpiä? Tai modernisoidusti moraa ja haulikkoa.

Viimeinen osuus on rummutusta, ja se rokkaa. Kongolainen rummutus on kuulemma myös pätevää.

Esityksen jälkeen ravintolassa ollaan suorastaan hämmentyneitä, kun joku tulee pyytämään ruokaa, ja sen mukaisesti ruoka ei valmistu aivan hetkessä.

Kansanmurhan logistiikka

2010-07-12T06:56:00.001-07:00

Nykyistä hyvin järjestettyä, siistiä Ruandaa ja sen ilmeisen työteliäitä asukkaita katsellessa alkaa miettiä, kuinka on mahdollista, että vain kuusitoista vuotta sitten täällä vallitsi murhanhimoinen kaaos.

Kansanmurhan museo on rakennettu paikkaan, jonne on haudattu 300 000 vuoden 1994 uhria. Kaikkiaan kuolleita oli paikallisten lähteiden mukaan yli miljoona, kansainvälisten arvioiden mukaan ehkä 800 000. Tappamiseen kului aikaa noin sata päivää. Jopa natseilta, joilla oli etunaan vanha saksalainen aikaansaavuus, vei jonkin aikaa optimoida joukkotuhontansa vastaaviin teholukemiin.

Ruandassa ei perustettu Treblinkan tapaisia teollisia tuhoamisleirejä eikä käytössä ollut raskaita aseita. Homma hoidettiin henkilökohtaisin asein, joista ilmeisesti enemmistö oli lyömäaseita. Ennen murhien alkua hallitus tuotti maahan muun muassa valtavan erän viidakkoveitsiä, ja niiden kahvoja pitelemään värvättiin propagandalähetysten avulla satoja tuhansia. Yhden sortin crowd-sourcingia.

Kansanmurhan toteutukseen tarvitaan määrätietoisia, ahkeria tekijöitä, ja ruandalaiset eivät selvästikään ole mitään vetelää sakkia. Jos olisivat, kansanmurha olisi jäänyt pelkäksi "etniseksi kahakoinniksi", jollaisena YK siihen liian pitkään suhtautui. Veikkaan, että suomalaisetkin olisivat aika perusteellisia siinä lajissa.

Ruandan kansanmurhan museo

2010-07-12T06:55:00.000-07:00

Seinällä on iso valokuva veikeästi hymyilevästä pikkupojasta. Alla on pieni plakaatti. "Nimi: Patrick. Ikä: 5 vuotta. Lempilelu: auto. Paras ystävä: isosisko. Kuolintapa: hakattu nuijalla." Samanlaisia kuvia ja lakonisesti kerrottuja tarinoita on monta.

Kun puhutaan suurista historiallisista hirmutöistä, herää kysymys, voiko niiden kauhuista todella välittyä mitään museokävijälle. Museot ovat siistejä paikkoja, joissa kaikki on sivistynyttä ja hillittyä.

Auschwitzissa museossa voimakkaimman vaikutuksen tekivät uhreille kuuluneet henkilökohtaiset esineet, sillä ne toivat ison historiallisen tapahtuman yksilön tasalle aivan eri tavalla kuin historiankirjojen tyylillä annettu kuvaus tai edes valokuvat surmapaikoilta. Vitriinissä oli tuhansia leirille kuljetettujen juutalaisten matkalaukkuja, joissa kussakin oli omistajan omakätisesti kirjoittama nimi ja osoite.

Ruandan kansanmurhan museossa on esillä suuri määrä pääkalloja ja sääriluita, joista monissa on isompia ja pienempiä vaurioita viidakkoveitsistä, keihäistä, kirveistä, vasaroista ja luodeista. Niissäkin on makaaberiudestaan huolimatta museomainen tuntu. Lasten tarinat ovat tämän paikan sävähdyttävin osa.

Jotain olennaista jäi jälkeenpäin ajatellen kuitenkin näkemättä. Kansanmurhan museossa uhri kohdataan suoraan, mutta murhaaja vain hänen pelkonsa ja kärsimyksensä kautta. Voi pohtia, millaiseen mielentilaan ihmisen on täytynyt joutua, että hän on kyennyt pieksemään kaksivuotiaan tytön hengiltä puunuijalla, mutta sen lähempää tekijää ei pääse näkemään; murhaaja jää etäiseksi hirviöksi, joka ei tartu matkaan. Museokävijä ei joudu miettimään, voisiko hän itse päätyä missään oloissa vastaaviin tekoihin, ja minusta se on ongelma. Ruandankin kansanmurhan toteuttamiseen tarvittiin niin paljon väkeä, että enemmistön täytyi olla tavallisia ihmisiä. Ehkä heidänkin tarinoitaan olisi voinut tuoda esiin: tällainen oli tavallinen jeppe, jolla oli tavallinen perhe, hän teki tavallisia töitä ja rentoutui tavallisten asioiden parissa; asiat menivät näin ja näin, ja hänestä tuli yksi pieni osa suurta teurastusta.

Kansanmurhan museon eräs tehtävä on pyrkiä valistuksen keinoin estämään vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa; ehkä se onnistuisi paremmin, jos kävijä saataisiin säikähtämään museossa itseään. Ministerit ja sotapäälliköt suunnittelivat kansanmurhat ja antoivat siihen johtaneet käskyt, mutta he olivat etäännyttävän, byrokraattisen välimatkan päässä itse toimeenpanosta eikä tavallinen museokävijä heihin muutenkaan samastu. Siksi tarvitaan tavallisten kansanmurhaajien tarinoita.

Hotelli Ruanda

2010-07-11T02:29:00.001-07:00

Neljän tähden hotelli seisoo rinteessä keskellä kukkulaista kaupunkia. Se on komea ja siisti, porttia vartioi aseistettu sotilas ja henkilökunta käyttäytyy arvokkaasti. Allasbaariin on kokoontunut muutamia hotellivieraita, ja kaksi polskii vedessä; useimmat ovat länsimaalaisia. Allas on kuuluisa, sillä suuri joukko pakolaisia joutui juomaan sen vettä kesällä 1994, kun hotelli toimi tutsien ja maltillisten hutujen turvapaikkana.

Bändi alkaa soittaa. Saksan ja Espanjan välisen ottelun uusinta on tullut jo niin monta kertaa, ettei sitä katso enää kukaan, ja sen äänet saavat hukkua ruandaksi laulettuun poppiin. Kokis maksaa 1400 Ruandan frangia eli noin kaksi euroa, huone luokkaa 135 euroa per yö.

Paikan nimi oli aiemmin Sabena Hôtel des Mille Collines, mutta omistajanvaihdoksen myötä Sabena on tiputettu alusta pois. Nimi viittaa Ruandan ranskankieliseen nimeen ja tarkoittaa tuhansia kukkuloita. Kun Ruandan verilöyly alkoi huhtikuussa 1994, hotellin pääosin länsimaalainen johto pakeni. Ohjat otti Hôtel des Diplomatesin johtaja Paul Rusesabagina, joka itse laskettiin hutuksi isänsä mukaan mutta jonka äiti ja vaimo olivat tutseja. Yli tuhat pakolaista haki turvaa hotellista, ja Rusesabagina onnistui suojelemaan heitä, koska hänellä oli hyvät liikesuhteet moniin hutujohtajiin ja hienon hotellin varastoista löytyi kaikenlaista lahjuksiksi kelpaavaa.

Kuten Hotelli Ruanda -leffassa kuvataan, pakolaiset pääsivät lopulta turvaan tutsisissien linjojen taakse. Rusesabagina asuu nykyään Belgiassa. Hän ja Paul Kagame ovat verivihollisia; Rusesabaginan mielestä Kagame on pilannut kaiken keskittämällä vallan pienen tutsieliitin käsiin.

Kigali, Ruanda

2010-07-09T01:33:00.000-07:00

Matkalla lentokentältä hotellille taksikuski kertoi, että kaikki ki-yhdistelmät lausutaan ruandan kielessä tši, eli pääkaupungin nimi sanotaan siis Tšigali (paino keskimmäisellä tavulla). Ruandalaiset itse sanovat kieltään kinyarwandaksi, ja se on bantukieli. Sitä puhutaan laajalti myös Kongon puolella niillä alueilla, joille olemme matkakaverin kanssa menossa; yleensä opiskelen tarpeellisia kieliä ennen matkaa, mutta tällä kertaa se jäi tekemättä, kun oli paljon muuta kiirettä.

Ruanda ei ole tämän kesäretken varsinainen määränpää, vaan ennemminkin tukikohta, jossa kootaan voimia ja totuttaudutaan keleihin ennen varsinaista ponnistusta. Maa sopii tarkoitukseen, koska se on tällä hetkellä eräs Afrikan turvallisimmista ja vähiten korruptoituneista maista. Hallinto on tehokasta, minkä on jo saanut huomata viisumin hankinnassa: 14 päivän kertaviisumia anotaan netin kautta, ja kun hakemuksen teki lauantaina, siihen tuli hyväksyntäilmoitus jo maanantaiaamuna kymmeneltä. Eipä silti, harva maa yrittää erikseen hankaloittaa maksavien turistien maahantuloa, etenkin, jos turismi on vasta nousemassa uudelleen jaloilleen vaikeiden aikojen jälkeen. Viisumit ovat hyvä tulonlähdekin.

Vaikeat ajat Ruandan tapauksessa tarkoittavat tietysti vuoden 1994 kansanmurhaa. Tutseja ja niin sanottuja maltillisia hutuja tapettiin silloin sadoin tuhansin, mutta kuinka ollakaan, he pitävät nykyään valtaa. Teurastus päättyi tuolloin, kun pääosin Ugandan puolella kootut ja aseistetut tutsisissit (mukana maltillisia hutujakin) ajoivat valtaa pitäneet äärihutut ja erityisesti Interahamwe-liikkeen pois maasta, ja uusi hallinto lähti Paul Kagamen johdolla rakentamaan Ruandasta taas yhtenäistä maata. Enimmät äärihutut menivät Kongon demokraattiseen tasavaltaan, minne heitä ei haluttu, ja tämä oli yksi syy 1996-1997 ja 1998-2002 käydyille taisteluille Kongon alueella. Uuden Ruandan armeija pelkäsi Interahamwen valmistelevan uutta hyökkäystä Ruandan alueelle, joten se iski Kongon - tai oikeastaan silloin vielä Zairen - alueelle yhteistyössä Ugandan sekä kongolaisen sissijohtajan Laurent Kabilan kanssa. Kabila halusi syrjäyttää Mobutu Sese Sekon Zairen johdosta, ja hänen sotilaansa olivat sopivasti pääosin tutseja.

Mobutu menettikin paikkansa, ja Kabila huudatti itsensä uudeksi presidentiksi Ruandan, Ugandan ja Angolan tuella. Samalla maan nimi vaihtui. Uuden sodan alku piili Ruandan ja Ugandan ja tutsien suuressa panoksessa: vakiinnuttaakseen riippumattoman asemansa kongolaisten silmissä Kabila osoitti ruandalaisille ja ugandalaisille ovea, ja kun vieraiden liike ei ollut tarpeeksi terävää, hän myös turvautui äärihutujen apuun. Ei aikaakaan, kun Kongon itäosien tutsit pääsivät taas äärihutujen huomion kohteeksi, ja hutuja kehotettiin tarttumaan macheteen tutsiongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi. Tutsit olivat kuitenkin vahvoilla ja Kabila alakynnessä, kunnes hänen tuekseen riensivät muiden muassa Angola ja Zimbabwe. Kun Ruandakin oli avoimesti mukana, syttyi niin sanottu Afrikan maailmansota, johon osallistuivat likimain kaikki keskiafrikkalaiset maat ja vähän muutkin. Välillä liittolaiset Uganda ja Ruandakin riitaantuivat ja ottivat yhteen Kisanganin timanttikaupungissa.

Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Joseph. Kongon itäosien tutsit alkoivat väsyä Ruandasta tuleviin ohjeisiin, ja viimein joulukuussa 2002 allekirjoitettiin rauhansopimus, jolla kaikki kongolaiset piirit pääsivät osille vallasta. Kongon pahimmat levottomuudet loppuivat siihen, mutta kahinaa on ollut näihin päiviin saakka. Itäisessä Kongossa käytiin vielä 2008-9 pienempi sota hallituksen joukkojen ja Laurent Nkundan johtamien kongolaisten tutsien välillä. Tämä konflikti päättyi tammikuussa 2009, kun Nkunda vangittiin hänen saapuessaan Ruandaan, Vastineeksi Nkundan neutraloimisesta Kongon hallitus salli ruandalaisten joukkojen siirtymisen Kongon alueelle jäljellä olevien entisen Interahamwen joukkojen (FDLR) tuhoamiseksi. Ruandalaiset ja Kongon hallituksen joukot yhdessä YK-joukkojen kanssa ajoivat FDLR:n ahtaalle, eikä järjestö ole viime aikoina pystynyt kummoiseen elämöintiin.

Ruandassa on ollut rauhallista pitkään, mutta viime aikoina Kagamen hallinto on alkanut saada kritiikkiä toisinajattelijoiden vaientamisesta. Elokuussa pidetään presidentinvaalit, ja Kagame luultavasti valitaan jälleen.

Seuraava matka

2010-05-14T10:15:00.000-07:00

Kevääntulo tarkoittaa sitä, että seuraava matka alkaa enenevässä määrin pyöriä mielessä. Alkaa lenkkeily, että jaksaa sitten kanniskella rinkkaa ja kavuta vuorenrinteitä; alkaa rokotusten ja malarialääkityksen mietiskely; alkaa uuden retkikeittimen koekäyttö (kokeilin sitä jo kerran ja sain sen syttymään tuleen, koko keittimen). Neuvottelut kohteen paikallisten matkaoppaiden kanssa jatkuvat, samoin kirjallinen valmistautuminen. Lukulistalla on sekä romaaneja että historiankirjoja, yksi runoteoskin. Tuoreehkon matkakertomuksen saatan jättää lukematta, koska siinä voi olla spoilereita. Iraniin otin mukaan yhden matkakirjan, joka oli varsin unettava.

Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow seuraa minua tällekin reissulle. En tiedä, mitä sitten teen, kun jonain päivänä saan sen luettua loppuun. Lopetan varmaan reissaamisen.

MP3-soittimeen laitan tuttuja ja turvallisia kappaleita, että voi tarpeen vaatiessa laittaa silmät kiinni ja palata hetkeksi kotiin. Joka reissulla tulee yksi sellainen hetki. Tämänkertaiseen maahan Doorsin The End on hyvin osuva. Mukana on aina oltava myös pari kappaletta Sandraa, koska Sandra on musiikkia väsyneille korville.

Matka Tansaniaan oli vaihteeksi aika turistimainen reissu, toisin kuin sitä edeltänyt seikkailu Persiassa. Tänä kesänä on taas seikkailun vuoro.

Kennedy Space Center

2010-05-14T08:57:00.000-07:00

Olin viikon työmatkalla Orlandossa, ja kun tuli tilaisuus, poikkesin Kennedy Space Centeriin. Avaruuskeskus on toiminnassa, mutta siellä on turisteille varattuja alueita, joissa voi ihmetellä amerikkalaisten avaruuslentojen historiaa ja vähän nykypäivääkin.

Opastetuilla kiertoajeluilla pääsee vilkaisemaan laukaisupaikkoja ja kokoonpanohalleja, joskaan ei kovin läheltä. Ajeluita on kahdenlaisia: pääsymaksuun sisältyviä ja lisämaksullisia. Kokeilin jälkäimmäistä, hinta oli parikymmentä dollaria. Jos perusreissulla pääsi näkemään sukkulan laukaisupaikan kahden kilometrin päästä, niin ökyreissulla pääsi kilometrin päähän. Oppaalla oli vauhti päällä, mutta vitsit olivat huonoja eikä paljon ketään naurattanut. Mies näytti ja kuulosti hämmästyttävän paljon George W. Bushilta. Taisi ollakin Teksasista.

Sukkuloiden kokoonpanohalli oli aika iso. Kuulemma mahtuisi vapaudenpatsaskin rullaamaan ovista ulos. Avaruussukkula Atlantiksen lähtö oli sen verran lähellä, että koko helahoito oli jo siirretty laukaisupaikkaan kerrostalon kokoisella telaketjualustallaan, joten kokoonpanohalli oli kaiketi tyhjä. Atlantiksen viimeinen laukaisu on 14.5.2010, minkä jälkeen syyskuussa laukaistaan vielä Discovery viimeiselle lennolleen ja marraskuussa Endeavour. Sitten on sukkuloiden lennot lennetty. Kaksihan on tuhoutunut, Challenger vuonna 1986 ja Columbia vuonna 2003.

Avataria elokuvateatterissa katsellessa kävi mielessä, että eipä tämä 3D-tekniikka niin kummoista ole. Kennedyssä on IMAX-teatteri, jossa vaikutelma on vähän toinen. Filmejä oli kaksi: toisessa kerrottiin... jotain kuumatkoista, punainen lanka jäi löytymättä, ja Tom Hanks onnistui melkein taas vaivuttamaan minut uneen. (Apollo 13 on ainoa leffa, jota katsoessa olen nukahtanut teatteriin.) Tästä ei siis vielä paljon kostunut, mutta Hubble 3D oli sitten aivan toista maata. Se on kuvattu sukkulalennolla, jolla Hubble-teleskooppia viimeksi korjattiin, ja pääosa ajasta killutaan turvakaapelien varassa kaukana Maan kiertoradalla ja yritetään korjata teleskooppia. Läsnäolon tuntu on huimaava. Melkein yhtä vaikuttavia ovat jaksot, joissa lennetään Hubblen ottamissa kuvissa: tähtisumujen keskelle, syntyvien tähtien ohi, toisiin galakseihin. Siinä on jotakin niin runollista, että välittömästi herää kapinahenki: miksi avaruusohjelmaan ei enää panosteta jenkeissä niin kuin ennen? Eipä Euroopassakaan niin häävisti. Kiinalaisilla on kova yritys päällä, mutta takamatkaa vielä paljon.

Apollo-ohjelma tuotti valtavia tieteellis-teknisiä harppauksia. Osaksi syynä oli tietysti tolkuton rahamäärä, joka ohjelmaan syydettiin; osaksi kyse oli kylmästä sodasta, neukut piti voittaa; mutta varmasti tärkeä syy oli sekin, että ihmisen saaminen Kuun pinnalle ja takaisin oli sellainen suuri tarina ja ihme, joka yhdisti ihmisiä ja tarjosi nuorille tutkijoille jotakin, mihin paneutua intohimoisesti ja mistä unelmoida. Olisiko sellaiselle tilausta nytkin? Syntyisikö miehitetystä Mars-lennosta sellainen projekti, johon tutkijat heittäytyisivät talkoohengessä ja keskenään kilpaillen niin, että tiede ja teknologia loikkaisivat taas uusiin sfääreihin? Vai onko maailma niin kyynistynyt ja sirpaloitunut, etteivät tällaiset tarinat enää jaksa sytyttää?

Tuossa alemmassa kuvassa makaa Saturn V -kantoraketti, jollaisia käytettiin Apollo-kuulennoilla. Mukavan kokoinen tuokin.

Kendwa Beach

2009-07-28T00:12:00.000-07:00

Zanzibar on merkillinen saari... muslimienemmistöinen mutta silti rento paikka, mikä on ollut Iranin kokemusten jälkeen outoa. Matkaoppaissa varoitellaan, että pukeutumisessa pitäisi huomioida paikallisten konservatiiviset tunnot, mutta se ei tunnu hidastavan länsimaalaisia, jotka ovat tulleet tänne nimenomaan rantaelämää varten. Eikä se kai ole kummakaan, koska paikalliset eivät tunnu huutelevan tai muutenkaan osoittavan mieltään paljasta pintaa esitteleville kalpeanaamoille.

Arkkitehtuuri on täällä jännä yhdistelmä arabialaista, eurooppalaista ja afrikkalaista perintöä. Kun istuu Stone Town Cafen terassilla, syö pizzaa ja katselee palmunlehvien leyhymistä, kaiuttimista kaupungin yllä alkaa äkkiä kaikua arabiaa, kun muezzin kutsuu uskollisia rukoukseen. Sitten englanninkielinen sorina palaa, kun tapahtuneesta järkyttyneet amerikkalaiset jatkavat debattiaan. Muualla Tansaniassa on tullut jatkuvasti vastaan erityisesti amerikkalaisia mutta myös hollantilaisia, brittejä ja saksalaisia. Täällä Zanzibarilla jenkkejä on vähemmän kuin muualla.

Vietimme muutaman päivän Kendwa Beachillä saaren pohjoiskärjessä. Siellä oli aika yllätys, kun erään majoitusliikkeen työntekijä tervehti meitä suomeksi. Hänen nimensä oli Mohammed, ja hän oli aikanaan asunut Hämeenlinnassa muutaman kuukauden. Oli kuullut meidän puhuvan keskenämme suomea. Kyseli, mistä saisi Madventuresiä video-cd:illä.

Menimme ensimmäiseksi yöksi naapuriputiikkiin. Tyyppi, joka tuli näyttämään huoneemme, kyseli hänkin kuulumisiamme suomeksi... kävi ilmi, että Kendwa Rocksin toinen omistaja on suomalainen nainen nimeltä Hanni. Hän oli tullut Zanzibarille joskus 90-luvulla ja pistänyt paikan pystyyn.

Nyt olemme taas Stone Townissa. Huomenna lautalla Dar es Salaamiin, siellä yksi yö ja sitten kotiin.

Zanzibar

2009-07-26T08:43:00.000-07:00

Saavuimme Zanzibarin saarelle pian safarin jälkeen. Bussimatka olisi vienyt puoli vuorokautta, joten tulimme lentäen... tansanialaisella potkurikoneella. Ei kovin dramaattista oikeasti.

Freddie Mercury syntyi Zanzibarilla ja muutti pois joskus kahdeksanvuotiaana.

Karibu Innissä oli erittäin suuri ja äänekäs tuuletinroottori. Se kuulosti niin paljon helikopterilta, että oli pakko kuunnella Doorsin The Endiä. Täällä on sitä oikeaa kolonialistista tunnelmaa, tosin ilman siirtomaaherroja, koska meillä ei ole siihen hommaan uskottavuutta. Vaikka meillä olikin viisi kantajaa Kilimanjarolla.

Paras paikallinen ruoka on ollut friteerattu kalmari. Myös vuohi oli hyvää.

Ngorongoro ja Manyara-järvi

2009-07-26T08:24:00.000-07:00

Serengetistä siirryttiin Ngorongoron kraatteriin, jossa elelee kompaktissa tilassa kaikenlaisia tyyppejä. Tarangiren ja Serengetin jälkeen uutta nähtävää oli jäljellä niukasti, mutta onnistuimme sentään bongaamaan uhanalaisen suippohuulisarvikuonon ja taas vähän aiempaa lyhyemmältä matkalta myös hyeenoja. Ensin mainittu oli niin kaukana, aran tuntuinen otus kun on, ettei tapaus jäänyt mieleen erityisenä tämän elämän merkkipaaluna. Hyeena näytti läheltä entistäkin ikävämmältä elukalta.

Manyara-järvellä oli pilvistä ja viileää. Paikan vetonaulana ovat aikanaan olleet flamingot vaaleanpunaisessa vaiheessaan, mutta nyt rantaviiva on vetäytynyt niin kauas, ettei tipuja näe kunnolla. Kaikenlaisia lintuja näkyi muuten paljon.

Järvikeikan ainoa täysin uusi eläin oli parimetrinen musta käärme. Se luikerteli pois tienposkesta sellaista vauhtia, etten ehtinyt ottaa kuvaa. Oppaan mukaan kyseessä oli mustamamba, mikä meni meihin untuvikkoihin ensin täydestä, mutta kun asiaa jälkeenpäin tutki, kävi ilmi, ettei mustamamba ole musta vaan hiekanvärinen. Ainoastaan suun sisäpuoli on musta, mistä nimi siis on tullut. Ainoa noilla tienoilla esiintyvä isompi tumma käärme on naja nigricollis, muuan kobralaji.

Olduvain kautta Serengetiin 14.7.09

2009-07-21T03:04:00.000-07:00

Olduvain rotko kuuluu Ngorongoron kansallispuistoon, joka oli retkellämme vuorossa vasta Serengetin jälkeen, mutta poikkesimme vilkaisemassa Louis ja Mary Leakeyn vanhoja kaivauksia, koska ne olivat sopivasti matkan varrella. Siellä on pieni museokin, jossa esitellään rotkosta löytyneitä ihmisen kantaäitien kalloja. Australopithecukset olivat kyllä aika pieniä.

Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme Serengetin kansallispuistoon. Pääosa puistosta on tasankoa, johon on syntynyt kova ja tasainen kansi tulivuorenpurkausten syöksemästä tuhkasta. Puut eivät tyypillisesti saa juuriaan kannen läpi, ja siksi Serengetin savanni on miltei pelkkää matalaa ruohostoa. Laitamilla on korkeampaa pensasta ja vähän puita, etenkin jokivarsissa. Tasaisuuden rikkovat vain kopjet eli maasta työntyneet kivimuodostelmat, joiden päällä leijonat tykkäävät ottaa aurinkoa.

Näimme illan mittaan ja seuraavana päivänä lisää elefantteja, strutseja, gaselleja, seeproja, gnuantilooppeja ja kirahveja. Myös virtahepoja nähtiin, tai ainakin niiden vedestä pilkistäviä selkämyksiä. Samoissa vesistöissä lillui myös pari niilinkrokotiilia. Harmillisen pieniä, kaukana kuudesta metristä, jollaisia kuulemma vielä näkee. Puunhaarukassa nukkui leopardi, samalla tavalla retkottaen kuin pienemmätkin kissat, ja tienposkessa torkkui leijona, joka oli uuvahtanut lounastettuaan puolikkaan gasellin. Näimme myös hyeenoja vähän lähempää, eivätkä ne näyttäneet yhtään aiempaa sympaattisemmilta. Leijonanaaraita käveli automme vieressä mitään pelkäämättä. Kaksi gepardia yritti lähestyä gasellilaumaa, mutta epäonnistui surkeasti, mistä opas arveli, että kyseessä olivat juuri emon maailmalle potkaisemat aloittelijat.

Korppikotkat olivat läheltä kauhea näky. Niiden kalmankatkuisessa olemuksessa ei ole mitään kaunista.

Illalla leirissä tähdet näkyivät niin kirkkaina ja runsaina, ettei Pohjanmaallakaan näytä aivan samalta. Tuli mieleen yö Gobin autiomaassa, missä sielläkin pääsi katselemaan vähän eteläisempää tähtitaivasta vieraine kuvioineen.

Serengetissä väkeä oli enemmän kuin Tarangiressa. Kun jossain näkyi pari-kolme safariautoa pysähdyksissä, kaikki olettivat siellä olevan jotain nähtävää ja säntäsivät paikalle. Usein siellä olikin jokin kissapeto.

Vietimme Serengetin leirissä kaksi yötä. Jälkimmäisen aamuna me olimme vielä nukkumassa, kun kokki avasi telttansa vetoketjun aloittaakseen aamupalavalmistelut. Leirin keskellä tepasteli leijona. Se oli ilmeisesti haistanut ruoan keittiökatoksesta ja tullut katsomaan lähempää, mutta se lähti pois, kun huomasi leirissä asuvan ihmisiä.

Leijonia Tarangiressa 13.7.09

2009-07-21T03:03:00.000-07:00

Arushassa pyykkäsimme vähän ja huomasimme, ettei Kilimanjaron ryönä lähde kylmällä vedellä, mutta pesuaineesta jäi puhdas tuoksu. Ilta oli kylmä, eivätkä vaatteet tahtoneet kuivua millään. Masai Campin ravintolassa säädettiin taas vaihteeksi, ja iltaruoan saaminen kesti puolitoista tuntia. Sittenkin se oli kylmää. Tässä maassa ruoka tuodaan yllättävän usein pöytään kylmenneenä. Ehkä sillä on jotain tekemistä kuuman sään kanssa.

Aamulla selviteltiin lisää Tropical Trailsin sähellyksiä, ja kun olimme pesseet niistä kätemme, tutustuimme safarioppaaseemme Johniin. Hän oli kaikenkokenut opas, joka puhui parempaa englantia kuin esimerkiksi oppaamme Kilillä. Hänen aisaparinsa oli kokki Immanuel, nuoren näköinen kaveri, joka oli silti ollut näissä hommissa jo neljä vuotta. Pääsimme liikkeelle vähän ennen puoltapäivää ja karautimme kohti Tarangiren kansallispuistoa.

Matkalla näin muiden firmojen safariautoja ja harmittelin omamme surkeutta niihin verrattuna. Ikkunat olivat niin pienet ja matalalla, että jouduin painautumaan kasaan nähdäkseni ulos. Onneksi itse safarin alkaessa paljastui, ettei tilanne ollut oikeasti huono. Katon sai nimittäin melkein kokonaan nostettua ylös, jolloin näköala olikin parempi kuin hyvä. Autosta ei saa poistua safarin aikana muuten kuin leirissä.

Tarangire on aika pieni luonnonpuisto, ja oikein viihtyisä. Siellä oli vain muutama muu safariauto, ja suurimman osan aikaa olimme ylhäisessä yksinäisyydessä. Nähtävää oli paljon: ensin impaloita ja dikdikejä eli kissan kokoisia miniatyyrigaselleja, sitten vervettimarakatteja ja kirahveja. Tunnen tiettyä sympatiaa viimeksi mainittuja kohtaan. Onneksi Tarangiressa ei ole ovenkarmeja, joiden ali niiden pitäisi kumartua. On vain akaasioita ja baobaopuita. Jälkimmäiset lehtivät vain sateen jälkeen, ja nyt edellisestä sadekaudesta oli jo aikaa. Niinpä valtavan leveät ja muhkuraiset baobaot olivat aivan paljaita. Niissä on jotain demonista. Kuin suoraan kauhuelokuvista.

Elefantit olivat vaikuttavin ilmestys sekä täällä että myöhemmin Serengetissä, Ngorongorossa ja Manyarassa. Järkyttävän isoja otuksia. Kun niitä on parikymmentä samassa laumassa, kokonaisuudessa on jotain mykistävän pysäyttämätöntä. Niillä on samantapainen tuoksu kuin lehmillä kesälaitumella.

Näimme myös villisikoja, strutseja, seeproja, hyeenan, sakaalin ja leijonia. Villisiat eivät olleet kovin isoja, mutta yhdellä oli valtavat torahampaat. Strutsit olivat kookkaampia kuin olin odottanut, seeprat kummallisia jääkiekkoerotuomarin näköisiä semihevosia. Hyeena oli vähän sellainen kovapintaisen katujätkän näköinen tyyppi, sakaali taas liian isolla korvilla varustettu ketturepolainen.

Impalaa popsivan leijonaperheen näkeminen oli kuulemma poikkeuksellista. Siinä oli sitä Avara luonto -meininkiä: naarasleijona nuolee melkein hellästi verta raadon kyljestä, ja kömpelöt pikkuleijonat telmivät onnellisina ruokapöydässä. Läsnä oli kaksi naarasleijonaa ja kaksi tai kolme poikasta.

Yöllä leirissä ei kuulunut muiden luontokappaleiden kuin lintujen ja kovaäänisten saksalaisten turistien ääntelyä.

KUUDES KIIPEILYPÄIVÄ 11.7.09: HUIPUTUSYRITYS

2009-07-20T05:43:00.000-07:00

Adronis herätti meidät noin varttia ennen puoltayötä. Olimme menneet nukkumaan kuuden jälkeen illalla ja saaneetkin vähän unenpäästä kiinni; ei kuitenkaan kunnon unta. Monet eivät nuku yläleirissä yhtään silmäntäyttä. Mietin, että olisi ollut fiksua ajoittaa retki niin, että huiputusyönä olisi ollut kuutamo. Eipä tullut aiemmin mieleen.

Safiri toi meille telttaan laihaa ällönmakeaa puuroa, kahvia ja paahtoleipää. Puin paksummin päälleni kuin aiemmissa vaiheissa: alimmaisena merinolammasvillainen kerrasto, sitten fleeceasu ja päällimmäisenä sadetta ja tuulta pitävä kuoriasu. Päässä paksu pipo ja kädessä käsineet, jotka olin ostanut Tiibetistä ja jotka olivat vähän liian pienet. Astuin ulos teltasta otsalampun valossa ja totesin, ettei ollut niin kylmä kuin opas oli pelotellut. Tuskin kymmenen astetta pakkasta. Totesin myös, että oli kuutamo, joten tuuriakin oli vaihteeksi.

Lähdimme liikkeelle noin neljännestä yli kaksitoista. Edessä oli reilun kuuden tunnin nousu ja viiden kilometrin matka huipulle. Alkumatkasta oli kivikkoa, sitten loputtoman tuntuinen sorarinne, joka valui joka askeleella. Onneksi otsalamppu rajasi näkökentän edellä kulkevan jalkoihin, oli helpompi keskittyä vain seuraavaan askeleeseen. Vähän zeniläiseen mielentilaan siinä vaipui. Askel, askel, askel. Ei mitään muuta.

Pian tuli hiki, ja etenkin jalkoihin oli kuuma. Samalla aloimme taas ohittaa muita ryhmiä. Tällä kertaa syynä ei ollut vauhdikas harppominen vaan se, ettemme aluksi pitäneet juuri ollenkaan taukoja. Oppaan ajatus oli se, että tauolla kylmettyy, joten on parempi pysyä liikkeessä. Tässä oli varmaan jokin teoreettinen järki, mutta käytännössä ratkaisu oli huono myös siksi, että etenemisemme oli kokonaisuutena liian nopeaa. Kysyin Adronikselta, mitä tapahtuu, jos ehdimme huipulle ennen auringonnousua. Häntä nauratti: "Huippu ei ole lähellä, vaikka siltä näyttää." Naureskeli samaa asiaa myös toiselle oppaalle, jonka ryhmän ohitimme.

Jossain vaiheessa Adronis kehotti sammuttamaan otsalamput. Ne luultavasti vaikeuttivat hänen näkemistään, koska hänellä ei itsellään ollut minkäänlaista lamppua. Kuutamossa näki kuitenkin riittävän hyvin.

Tunnelma oli aavemainen. Ympärillä täydellinen hiljaisuus ja pelkkää elotonta kivikkoa, joka näytti kuun kelmeässä valossa... kuun kamaralta. Nousu ei tuntunut loppuvan lainkaan.

Vähän ennen kuutta saavuimme viimein Stella Pointille, josta huippuharjanne alkaa. Tässä vaiheessa tuuli alkoi purra. Haltin Tunturisusi piti aika hyvin pintansa, mutta silti yläkroppaan hiipi pieni kylmyys. Oppaalla asiat olivat huonommin: hänellä oli sormettomat käsineet ja sormet sitä myöten jäässä. Ei ihme, että hänellä oli niin kiire.

Viimeisen harjanteen puolivälissä tulivat vastaan ensimmäiset huiputtajat. He olivat ehtineet huipulle niin varhain, etteivät olleet voineet jäädä odottamaan valkenemista. Meidän kohtalomme oli samantapainen.

Harjanne päättyi huipputasanteeseen. Huipun nimi on Uhuru. Suunnilleen korkeimmalla kohdalla oli plakaatti, joka osoittaa Afrikan mantereen korkeinta kohtaa. Perillä oltiin. Edellämme huipulle oli saapunut kuuden-seitsemän hengen retkue, joka otti paljon kuvia kyltin luona, muun muassa sponsoreiden tunnuksia pidellen, mikä tuntui aika hölmöltä, kun kyseessä ei kuitenkaan sen korkeampi vuori ollut. Kuvausvuoroa odotellessa aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa, mutta pilviä oli niin paksusti, ettei huipulla ollut vielä valoisaa, kun pääsimme räpsimään omat huiputuskuvamme. Niistä tuli niukan valon takia huonoja.

Pian kuvausten jälkeen lähdimme alaspäin. Apuopas William johti joukkoa ja vetikin sellaista tahtia, että voimat kuluivat paljon nopeammin kuin nousussa. Ohitimme suuren joukon väkeä, joka oli vasta nousemassa huippuharjanteelle, ja harmittelimme, ettemme olleet samassa matkassa - nyt oli nimittäin jo aivan valoisaa, ja paitsi kylttikuvat, niin myös maisemakuvat huipulta näkyvistä jäätiköistä olisivat nyt olleet aivan erilaisia. Toki alempaakin sai pari maisemaa räpsäistyä. Huipulle pääseminen oli kuitenkin ollut pääasia.

Ohittamiemme kiipeilijöiden joukossa oli myös vanhempi japanilainen rouva, jonka olimme nähneet vaikeuksissa jo Barrancon jälkeisessä jyrkässä rinteessä. Hän eteni hyvin hitaasti, mutta jokin hänen liikkeissään antoi ymmärtää, ettei hän antaisi periksi.

Noin puolessatoista tunnissa ehdimme takaisin Barafuun. Heitimme puoleksi tunniksi pötköllemme ja söimme vähän kokin valmistamia eväitä. Sitten piti jo lähteä jatkamaan, vaikka kroppa oli siinä uskossa, että päivän kiipeilyt oli kiipeilty. Edessä oli vielä kymmenen kilometrin laskeutuminen alempaan Mwekan leiriin 3100 metriin. Ilmeisesti ajatus on, ettei 4600 metrissä pysty lepäämään kunnolla, ja siksi kiipeilijät pyritän ajamaan heti alempaan leiriin.

Kolmen tunnin matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Tuntivauhdista voi päätellä, että alamäessä pääsi aika kovaa. Ei olisi huvittanut enää ponnistella, mutta kaukana edessä häämöttävä leiri antoi motivaation. Illan mittaan pääsi vähän peseytymään ja syömään, ja palautuminen alkoi. Mystinen viides kantajakin ilmestyi, kun tuli aika jakaa tipit. Hänen nimensä oli "Johnson". Kumpikaan meistä ei muistanut nähneensä häntä aiemmin. Kyselin oppaalta asiasta, mutta selitys kuului, että Johnson kuskasi usein roskia, kun muut veivät leiritarvikkeita. Tiedä häntä. Jotenkin nolona Adronis näihin kysymyksiin vastaili.

Viimeiseksi päiväksi oli jäljellä vielä reipas kymmenen kilometrin pyrähdys Mwekasta portille. Se meni yllättävän nopeasti, noin kolmessa tunnissa, parin britin kanssa jutellessa. Portilla sai käteen virallisen todistuksen Kilimanjaron huiputuksesta. Oli kohtuullisen mukava hypätä jeepin kyytiin ja suunnata takaisin kohti Arushaa.

VIIDES KIIPEILYPÄIVÄ 10.7.09: KARANGA-BARAFU

2009-07-20T05:41:00.000-07:00

Aamu oli kurja: ensin tuli hirveä tutina, vilunväreet ja päänsärky, jolloin arvelin, että nyt se tauti vasta iski kunnolla päälle. Tajusin kuitenkin sen verran, etten ollut saanut vähään aikaan kahvia - ja kun sitä sain, päänsärky väistyi ja muutenkin olo parani vähän. Söin taas vähän paahtoleipää. Kun pohdin keiton syömistä, kokki sanoi, ettei kannata. Hänen mukaansa ei saanut syödä mitään vetelää, jos maha oli vetelänä, vaan piti keskittyä mahdollisimman kuivaan muonaan eli tässä tapauksessa paahtoleipään. Se tosiaan oli aivan kuivaa. Kokki teki minulle vielä parantavan juoman, suolavettä. Se kuulosti järkevältä; pieni määrä suolaa kuitenkin helpottaa nesteen imeytymistä. Hörppäsin juoman ja totesin välittömästi, että suolaa oli siinä todella paljon. Niin paljon, että kun pääsin ulos ruokailuteltasta, paahtoleivät ja kahvi tulivat ankaralla voimalla ylös ja ketoon. Jekki muistelikin, että väkevää suolavettä käytetään oksennuttamiseen. Vanhoille afrikkalaisille poppamiestaidoille miinus viisi pistettä.

Ei auttanut, piti jatkaa matkaa. Voimia riitti yhä. Tähtäimessä oli Barafun leiri 4600 metrin korkeudessa. Se oli viimeinen leiri ennen huippua. Lähdimme liikkeelle yhdeksän korvissa ja ehdimme leiriin varhain iltapäivällä.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme viimeiseen nousuun liittyvät asiat läpi Adroniksen kanssa. Hän sanoi, että mukaamme tulee myös William, jota olimme luulleet kantajaksi muiden joukossa. Hän oli siis apuopas.

NELJÄS KIIPEILYPÄIVÄ 9.7.09: BARRANCO-KARANGA

2009-07-20T05:40:00.000-07:00

Aamupala jäi väliin, kun maha heittäytyi hankalaksi eikä neste enää imeytynyt kunnolla. Leikkiä ei kuitenkaan voinut jättää kesken. Lähdin liikenteeseen kahden Siripirin voimalla. Olin varannut näitä mummokarkkeja, jotka koostuvat melkein pelkästä glukoosista, äkkinäistä energiantarvetta varten etenkin viimeiselle kiipeilypäivälle, mutta nyt niille tuli jo etuajassa tarvetta.

Matka alkoi tähän saakka jyrkimmällä nousulla. Teknisiä nousuja ei tällä reitillä ole, mutta käsiä tarvittiin silti avuksi. Jotain jyrkkyydestä kertoo sekin, että kun eräs kantaja pudotti kantamuksensa 2/3-matkasta, se putosi samantien alas laaksoon saakka. Tyyppi porhalsi nauraen pakkauksen perään. Tarina ei kerro, säilyikö rinkan sisältö ehjänä.

Jyrkän nousun perään oli yhtä jyrkkä lasku, ja taas uusi nousu, jonka päällä oli seuraava leiripaikka, Karanga. Pahoista aavistuksista huolimatta en hyytynyt kesken. Onneksi tälle päivälle sattui vain vajaan viiden kilometrin matka, ja olimme perillä jo yhden-kahden maissa. Kokki teki lounasta, jätin sen väliin. Illallinenkin piti skipata. Söin koko päivänä vain pari paahtoleivän siivua ja muutaman Siripirin.

Machame-reitin voi kulkea joko kuudessa tai seitsemässä päivässä, tai kahdeksassakin, jos haluaa tehdä ylimääräisen lenkin Shiran suunnalla. Ne, jotka halusivat käyttää retkeen vain kuusi päivää, eivät pysähtyneet Karangassa lainkaan vaan jatkoivat suoraan Barafun leiriin 4600 metrin korkeuteen. Me olimme valinneet seitsemän päivän matkan, koska molemmilla oli kokemusta yli viiden kilometrin korkeuksista ja tunsimme siltä pohjalta pitemmän aklimatisoitumisen edut. Huipulle ei ole mukava ponnistella hirveässä päänsäryssä, ja jo yksikin ylimääräinen päivä korkealla auttaa sopeutumaan niin, ettei jomotusta tule.

Menin varhain nukkumaan siinä toivossa, että maha kuntoutuisi levon aikana. Yöt olivat tässä korkeudessa jo varsin kylmiä, mutta makuupussissa se ei haitannut.

KOLMAS KIIPEILYPÄIVÄ 8.7.09: SHIRA-BARRANCO

2009-07-19T07:16:00.001-07:00

Päivä alkoi pitkällä loivalla nousulla avoimessa maastossa. Melkein koko leiri oli liikkeellä samaan aikaan; amerikkalaisia oli todella paljon, useimmiten isoissa ryhmissä, samoin brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Pyrimme taas tekemään pesäeroa äänekkäimpiin ryhmiin, ja kun saavuimme Lava Toweriksi kutsutulle laavamuodostelmalle, edellämme ei ollut enää montaakaan retkikuntaa, vaikkei vauhtimme ollut mitenkään hurja. Isot ryhmät liikkuivat todella hitaasti.

Kantajat olivat menneet alempaa reittiä Barrancon leiriin, joka oli suunnilleen samalla korkeudella Shiran leirin kanssa, kun taas me nousimme laavatornille 4600 metriin totutellaksemme korkeaan ilmanalaan. Viimeinen nousu oli jyrkkä, mutta jalat pelasivat hyvin eikä hengästyttänytkään ihmeemmin. Tornin luona lounas teki kauppansa. Loppumatka Barrancoon oli melkein pelkkää laskeutumista, ja ehdimme jo varhain iltapäivällä leiriin.

Illallista odotellessamme leiri äkkiä katosi, kun alhaalta laaksoista nousi pilviä, jotka leikkasivat näkyvyyden muutamaan metriin. Pilviverho hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Onneksi vastaavaa ei sattunut kiipeämisen aikana.

Illalliseksi oli pasta bolognesea. Ei ehkä kaikkein perinteisin tansanialainen ruoka. Tässä vaiheessa mahasta alkoi tulla epämääräisiä signaaleja, ja seuraavana aamuna iski Kilimanjaron kosto.

TOINEN KIIPEILYPÄIVÄ 7.7.09: MACHAME-SHIRA

2009-07-19T07:15:00.000-07:00

Aamulla oli leirissä kuura maassa. Outo tunnelma; kuin lokakuinen aamu Suomessa. Ylös seitsemältä, naamanpesu, pakkaus, aamiaiseksi laihaa puuroa, nakki, paistettu kananmuna, paahtoleipää ja kahvia. Lisäksi Ödemin-tabletti, joista tuonnempana lisää. Liikkeelle kahdeksalta, ensimmäisten retkikuntien joukossa.

Päivän reitti oli melko lyhyt, nelisen kilometriä, mutta alusta loppuun jyrkkää nousua. Polku kaartoi hieman vasemmalle sen sijaan, että olisi pyssyttänyt suoraan kohti huippua, ja tavoitteena oli Shira Camp 3840 metrissä. Tähänkin väliin kului noin viisi tuntia. Pidimme hyvää vauhtia jätättääksemme äänekkäät jenkit, joiden pulina kävi hermoille, ja onnistuimme hyvin. Loppumatkan saimme taivaltaa armeliaassa hiljaisuudessa, mitä nyt opas jutusteli välillä kollegojensa kanssa pitkienkin matkojen yli. Se ei häirinnyt yhtä paljon, koska siitä ei ymmärtänyt mitään, se asettui samaan kategorian lintujen laulun ja muun taustahälyn kanssa.

Päivän kuluessa aurinko pääsi ensimmäistä kertaa porottamaan kunnolla, ja aurinkorasvalle ja -laseille tuli käyttöä. Rasvana minulla oli samaa kuin Iranissakin, lasten aurinkorasvaa, jonka suojakerroin on 50. Sitä kun laittaa, ei tule rusketusraitoja. Koska ei rusketu mistään yhtään. Aurinkolaseina oli kategoria 4:n lasit, mikä tarkoittaa sitä, että ne suojaavat myös korkealla vuoristossa vallitsevalta voimakkaalta uv-säteilyltä.

Saavuimme tavoitteeseen jo alkuiltapäivästä, joten teimme vähän päästä pienen ylimääräisen reippailun ja kävimme Lemosho-reittiä nousevien kiipeilijöiden Shira 2 -leirissä. Siellä oli vain pari hassua telttaa, enkä ihmettele. Lemoshon reitti on pitkä ja yksitoikkoinen.

Päivän varustus oli aamukuuran vaikutuksesta tukevampi kuin edellisenä päivänä. Alimmaisena merinolampaan villasta tehty kerrasto, joka hengittää hyvin ja lämmittää märkänäkin. Mainostetaan, että se ei ala haista, vaikka sitä pitäisi yllä monta viikkoa putkeen. Mutta ei se kyllä estä ihmistä itseään haisemasta pahalta. Merinokalsareiden päällä vaellushousut ja -paidan päällä fleece. Näillä pärjäsi aivan hyvin, joskin tuuli kylmäsi välillä. Kun tuli hiki, fleece piti riisua; mutta kun sen riisui, tuuli alkoi äkkiä kalvaa luita. Ehkä jonkinlainen kevyt tuulihuppari olisi ollut asiaa. Lierihattuni ei myöskään suojannut korvia kokonaan tuulelta, minkä huomasi sitä enemmän, mitä korkeammalle nousimme. Tähänkin olisi saanut avun hupparista. Täytyy varmaan koota varustehavainnot jossain vaiheessa omaksi postauksekseen.

YLÖS LOUNAISRINNETTÄ

2009-07-19T07:14:00.000-07:00

Olimme koko ensimmäisen nousupäivän rehevän mutta ei erityisen lämpimän sademetsän suojassa. Reitti ei ollut erityisen jyrkkä. Varustuksena alkumatkasta oli kapealierinen hattu, vaelluskengät, vaellushousut ja tekninen t-paita. Puolessamatkassa täytyi heittää harteille myös paksu fleecetakkini, kun tauoilla uhkasi tulla kylmä. Vimevuotisesta Damavandin-retkestä viisastuneena olin katsonut tarkkaan, että tällä reissulla kaikki vaatteet hengittävät ja kuljettavat kosteutta pois iholta. Tekninen t-paita ei tässä suhteessa toiminut niin hyvin kuin kevään aikana juoksulenkeillä, mutta fleece oli erittäin hyvä. Hattu oli hyvä, vaikka aurinko ei metsään paljon paistellutkaan. Kun sen otti päästä, tuli äkkiä kylmä. Saattoi johtua osittain siitä, että olin ennen Helsingistä lähtöä ajellut pääni melkein klaniksi.

Päivän matkaosuuteen kului reilu viisi tuntia. Sademetsä loppui, ja astuimme avarampaan maastoon, jolloin vuoren yläosa tuli näkyviin auringonlaskun kultaamana. Olimme tässä vaiheessa jo kokonaan pilvien yläpuolella, vuoren juurella levittyviä maita ei näkynyt enää ollenkaan.

Ensimmäinen leiri oli nimeltään yksinkertaisesti Machame Camp. Se oli 3000 metrin korkeudessa, eli olimme nousseet iltapäivän aikana 1200 metriä korkeammalle. Oppaan mukaan kävelymatkaa oli kertynyt 13 kilometriä; opaskirjan mielestä vain 10,5 kilometriä. Adroniksella oli välillä taipumus arvioida matkat ja korkeudet yläkanttiin, luultavasti motivointitarkoituksessa. Lihakset eivät vielä väsyneet, mutta välillä hengästytti.

Leirissä meillä oli kolme telttaa: meille kahdelle yksi, oppaalle toinen ja lopuille kolmas. Isoimmassa teltassa, jossa ei ollut edes lattiaa, nukkui siis kuusi tai seitsemän ihmistä. Luultavasti kuusi, koska retken tässä vaiheessa emme koskaan nähneet ryhmässämme enempää kuin seitsemän paikallista. Isoin teltta toimi samalla keittiötelttana. Sään salliessa ruokailimme ulkona, muulloin keittiöteltassa. Opas söi kanssamme samaa ruokaa, muut saivat pelkkää puuroa. Kantajan osa ei ollut häävi. Raskain työ, huonoin muona, kylmät nukkumisolot.

Illallista odotellessa joimme kahvia ja söimme popcornia. Jostain syystä popcorn ja Kilimanjaro kuuluvat yhteen. Joskus popcornit on ikävä kyllä sokeroitukin. Tai unohdettu suolata. Myöhemmin illalla oli varsinainen ruokailu: kurpitsakeittoa, tilapiapihvejä ja perunaa. Etenkin keitto oli hyvää. Marcus oli etevimmillään keitoissa.

ENSIMMÄINEN KIIPEILYPÄIVÄ 6.7.09: KOHTI KILIMANJAROA

2009-07-19T07:13:00.000-07:00

Kävimme nousun perusasiat nopeasti läpi firman edustajan kanssa, ja siinä yhteydessä selvisi sekin, etteivät he olleet lähettäneet varustelistaa tai tippiohjetta. Ensin mainittu ei ollut suuri ongelma, meillä oli kattava varustus, mutta tippiohjeen olisi mielellään nähnyt aiemmin. Ohjesummat olivat nimittäin niin paljon korkeampia kuin netistä löytämämme, että erotuksella oli jo vaikutusta budjettiin. Tropical Trailsillä on siis toisinaan taipumusta säheltämiseen.

Pakkauduimme autoon. Kyytiin tuli Marcus, joka esittäytyi vatsatieteen tohtoriksi - siis kokki. Matkan varrelta poimittiin mukaan oppaamme, jonka nimi oli Adronis. Kuulin ensin väärin, että Adonis, ja puhuttelinkin häntä siten... hän korjasi nopeasti virheen.

Machame-reitti lähtee vuorelle läheltä samannimistä kylää 1800 metrin korkeudesta. Portilla täytyi taas odotella, kun opas kirjasi kantajia ja jakoi varusteita heidän kannettavikseen. Machame-reitillä kannettavaa on paljon, koska matka on pitkä, joko kuusi tai seitsemän päivää, ja yöt vietetään teltoissa. Marangu-reitillä asutaan mökeissä ja reitti on lyhyempi. Sitä sanotaankin Coca Cola -reitiksi, siinä missä Machame on Whiskey-reitti. Muitakin on, mutta ne ovat vähemmän käytettyjä.

Machamen portilla oli vartija, jolla oli Kalashnikov. En ole varma, lisäsikö vai vähensikö se turvallisuudentunnetta.

Joukkoomme kuului Tropical Trailsin antaman listan mukaan opas, apuopas, kokki ja neljä kantajaa. Kunnon kolonialistinen tunnelma; kahta eurooppalaista palvelee seitsemän alkuasukasta. Kannoimme itse vain muutaman kilon päiväreppuja, joissa oli päivän juomavarat (3 litraa), lounaseväät, sadeviitat, kamerat ja sensellaiset. Rinkat lämpimine vaatteineen kulkivat kantajien matkassa. Itse asiassa myös matkalukemiseni oli rinkassa - yksi piruparoista joutui kantamaan Thomas Pynchonin Gravity's Rainbowta, joka oli taas mukanani. Pääsin Tiibetissä noin sivulle 180. En lue sitä kirjaa kuin matkoilla. Jäljellä on 800 sivua.

Kilimanjarolla on sääntönä, ettei yhdelläkään kantajalla saa olla yli 15 kilon kuormaa. Tai 18 kilon, tai 20:n, riippuen keneltä kysyy. Mutta tätä joka tapauksessa vahditaan, kantamuksia punnitaan portilla. Adronis tulikin yllättäen sanomaan, että kantajia tarvitaankin viisi eikä neljä. Osan kuuluu tietysti tippua matkalla jyrkänteiltä tai joutua leijonien ruoaksi, ja Pynchonkin painaa aika paljon, mutta muutos kuulosti epäilyttävältä, koska neljästä oli puhuttu vielä samana aamuna. Mitään suoria lisäkustannuksia ei sanottu koituvan, mutta tippaamista ajatellen asialla oli merkitystä.

Kilimanjaro-matkaoppaassa varoitettiin ylimääräisistä haamukantajista. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt etukäteen pyytää, että kaikki ryhmäläiset olisi esitelty meille ennen lähtöä. Nyt mielessä oli kuitenkin vain vuori, eikä kantajien lukumäärä paljon päätä vaivannut. Opas jäi vielä setvimään asioita, mutta lähetti meidät jo matkaan Marcuksen kanssa. Kello oli ehkä yksi tai kaksi iltapäivällä.

5.7.09: LENTO

2009-07-19T07:12:00.000-07:00

Kilimanjaron kansainvälinen lentokenttä ei ole mikään mannertenvälisen liikenteen solmukohta. Koneemme oli saapumishetkellä ainoa koko kentällä, mutta yksikin koneellinen riitti saamaan aikaan tungoksen. Olimme päättäneet hankkia viisumit vasta kentältä, koska Suomessa ei ole Tansanian edustustoa, ja nähtävästi kaikki muutkin olivat ajatelleet samoin. Virkailijat urakoivat kiitettävästi ja jono lyheni; pääasia oli selvästi viidenkymmenen dollarin maksun kerääminen eikä maahantulijoiden syynääminen.

Olimme varanneet Kilimanjaro-retken ja safarin Tropical Trails -nimiseltä firmalta, joka toimii Arushassa. Heidän kyytimiehensä oli odottamassa. Samaan autoon piti odotella hyvä tovi toista kaksikkoa, ja kun viimein pääsimme liikkeelle, oltiin jo lähempänä yhtätoista illalla. Kuskin mielestä olimme kauhean hiljaisia. Päivä oli alkanut aamuyöherätyksellä vähän kolmen jälkeen, ja tässä vaiheessa teki mieli jutella vain nukkumatin kanssa.

Ajomatka Arushaan vei noin tunnin. Tropical Trailsillä on kaksi majoituspaikkaa: olimme varanneet yösijan halvemmasta eli Masai Campistä, mutta meidät vietiin tietenkin kalliimpaan eli Karama Lodgeen, jolloin kävi ilmi, että firma oli tehnyt varauksenkin väärään paikkaan. Olisi tehnyt mieli jäädä Karamaan nukkumaan, mutta se oli niin luksustasoa ja kallis, että siirryimme kaikesta huolimatta Masai Campiin, joka oli aika lähellä.

Masai Campissä on huoneita, makuusaleja, telttailualue ja firman toimistot. Siellä kävi ilmi, ettei yhtäkään huonetta ollut vapaana. Pari tyyppiä alkoi pystyttää telttaa. Oltiin jo puolenyön pahemmalla puolella, joten kenttämajoitus ei suuremmin haitannut. Enemmän arvelutti leirin isosta ravintolasta kuuluva mekkala. Ravintola on kuulemma suosittu menopaikka, ja sinne tulee matkalaisten lisäksi paikkakuntalaisiakin. Tänä yönä siellä bailattiin Michael Jacksonin muistolle, ja vaikka musiikki olikin hyvää, volyymi oli valtava ja etäisyys telttaan mitätön. Siitä huolimatta uni tuli äkkiä.

Heti aamulla edessä olisi lähtö Kilimanjarolle. Se on Afrikan korkein vuori, 5982 metriä.

Tansaniaan

2009-07-04T23:35:00.000-07:00

Schipholin kentällä Hollannissa. Parin tunnin päästä jatkolento Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle. Illalla Arushaan.

Tämän kesän reissu on vähän toisenlainen kuin viimevuotinen. Tansania on Iraniin verrattuna vapaa maa, ja nyt matkassa on taas Jarkko, jonka kanssa on aiemmin vallattu Mongoliaa, Tiibetiä ja Eurooppaa.

Valmistautuminen alkoi muutama viikko sitten tiiviillä treenauksella Kilimanjaroa varten ja keltakuumerokotteen ottamisella. Jälkimmäinen aiheutti kolmen päivän lihaskivut ja pientä päänsärkyä ynnä pahoinvointia. Tämä loi suuria odotuksia myös malarianestolääkettä kohtaan, mutta matkailuklinikan Afrikka-gurun määräämä Lariam on tähän mennessä osoittautunut mainettaan vaisummaksi. En ole edes nähnyt niitä tavallista vilkkaampia unia, joita luvattiin, saati mennyt psykoosiin. Toisaalta guru itse ei luvannut mitään sivuvaikutuksia, niistä vastasivat lähinnä urbaanit legendat ja tutut.

Huomenaamulla alkaa Kilimanjaron valtausyritys.

Kotka on laskeutunut

2008-07-20T09:57:00.000-07:00

Palasin perjantaina Suomeen. Ensimmäinen kulttuurisokki tuli vastaan taksissa, kun käytössä oli mittari, taksissa oli taksin merkki, hinnasta ei tarvinnut neuvotella etu- eikä väitellä jälkikäteen, kuski tunsi reitin, auto oli hyvässä kunnossa ja liikennekin maltillista. Toisaalta hinta oli moninkertainen.

Olin aika väsynyt romahtaessani taksin takapenkille. Olin herännyt varhain ehtiäkseni Teheranin basaariin ennen pahimpia ruuhkia; en tietenkään onnistunut, koska jäin heräämisestä huolimatta punkkaan lojumaan.

Heiluin basaarissa, kunnes paikat menivät alkuiltapäivästä kiinni (oli torstai eli sikäläinen lauantai) ja lähdin sitten etsimään nettikahvilaa, mihin sain kulumaan noin kaksi tuntia. Kahvila oli toki kiinni sen päivän.

Illan tullen koneen lähtöön oli aikaa kymmenisen tuntia - lähtöaika oli puoli viideltä aamulla. Onneksi Teheranin suomalaiset pelastivat minut tylsältä odottelulta. Tapasin vielä kolmannenkin kerran Kaisua ja Annaa, joihin olin tutustunut aivan alkumatkasta. Kävimme ensin valokuvanäyttelyssä ja menimme sen jälkeen ravintolaan. Huivipakko ja Iranin poliittinen asema puhuttivat pitkään.

Tällaiset keskustelut olivat yksi syy, miksi matka Iraniin oli voimakas kokemus. Maassa on jännitteinen tilanne, johon ei ehkä normaalilla reppumatkalla olisi välttämättä päässyt kunnolla sisälle. En tiedä, pääsinkö minä, mutta ainakin minulla oli kaksi etua: ensimmäinen oli aiemmin mainitsemani matkustelu kaksistaan englantia puhuvien oppaiden kanssa, ja toinen oli vastaava yhteys Teheranissa asuviin suomalaisiin.

Kaisu, Kristiina ja Veikko olivat Suomen Teheranin-suurlähetystön palveluksessa, Anna taas UNHCR:n; lisäksi seurueeseen kuului yhtenä iltana Päivi, joka oli Iranissa lomalla niin kuin minäkin. Heiltä kuulin havaintoja, joita en olisi paikallisilta voinut saada. Sanomattakin on selvää, että mainitunlaisiin työtehtäviin eivät päädy kapeakatseiset monokulturalistit tai piilokolonialistit. Kuulemani toteamukset olivat silti rehellisiä ja kaunistelemattomia.

Teheranin-suurlähetystön väelle kuuluu suuri kiitos näiden illanistujaisten järjestämisestä. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että oman maan edustusto voi olla keidas, joka suojaa koti-ikävältä.

Tuon viimeisen illanistujaisen jälkeen joskus puolenyön jälkeen siirryin Imaami Khomeinin kansainväliselle lentokentälle. Siellä asiat etenivät hyvin hitaasti: en ole missään nähnyt niin hidasta passintarkastusta. Minun passini syynäämisessä heillä ei toki kauan nokka tuhissut, mutta edelläni olevien arabien asiakirjat tutkittiin hyvin perusteellisesti.

Kone lähti Istanbulia kohti jotakuinkin aikataulussa. Konstantinopolissa nuokuin nelisen tuntia ennen jatkolentoa Helsinkiin. Jo täällä tärmäsin outoihin juttuihin, kuten siihen, että luottokortti alkoi taas toimia. Ostin Timbuktua käsittelevän kirjan. Malia ja tuaregeja käsitteleviä kirjoja on kertynyt jo aika monta; jospa ensi kesänä...

Alkuun palatakseni: taksikuski toi minut kotiovelle perjantaina iltapäivällä. Huomenna maanantaina menen töihin. Kuukauden loma ei kestä kuin neljä viikkoa.

Mitä jäi käteen? Jos viimevuotinen Tiibet oli osin ahdistava paikka Kiinan miehitysvallan takia, niin Iran oli sitä kaksin verroin ydinasekriisin ja etenkin uskonnollisen kireyden takia. Olisi hölmöa sanoa, että tämä oli "mukava" loma; ei kai kukaan lähde Iraniin etsimään hauskanpitoa. Tämä oli ensisijaisesti kokemus ja elämys, sukellus todelliseen vierauteen. Eikä se silti tarkoita, etteikö usein olisi ollut mukavaa.

Taas Teheranissa

2008-07-16T05:16:00.002-07:00

Kierros Iranin etelä- ja keskiosissa on sitten takana. Huomenillalla koneeseen ja perjantain puolella kotiin.

Paluu Abyanehista Teheraniin sujui kohtuuttoman helposti. Ei odottelua missään. Kukaan ei yrittänyt nyhtää ylihintaa mistään, tai mitä nyt yksi taksikuski, mutta löysin halvemman. Pääsin taas nettiin, minkä huomannee blogaustulvasta - heitin läppärillä kirjoittamani tekstit kerralla verkkoon.

Tulipa mieleeni, että katsoin Esfahanissa hotellihuoneen telkkarista Steven Seagalin leffaa farsiksi dubattuna. En käsittänyt siitä mitään, tapahtumat pomppivat tolkuttomasti, mutta minulla on sellainen fiilis Stevenin leffoista myös suomeksi ja englanniksi.

Mummot raitilla

2008-07-16T05:16:00.001-07:00

Tein äsken iltakävelyn Abyanehin kylänraitilla ja kylän edessä olevilla kukkuloilla ja pelloilla. Kuvasin monia vanhuksia perinteisissä puvuissaan, heitä istuskeli talojen rappusilla iltaa viettämässä. Yksi mummo, joka istuksi kaverinsa kanssa, kutsui lähemmäksi ja kaivoi laukustaan keksin. Kun lopulta otin sen, hän kaivoi laukustaan lisäksi muutaman karkin ja loppujen lopuksi vielä omenankin. Koetin - kai tyhmyyksissäni - tarjota rahaa, mutta se torjuttiin niin selkeästi, etten tuputtanut. Samanlaisia mummot joka paikassa! Mukava havaita.

Otin sitten muutaman kuvan mummokaksikosta, toinen oli kyllä kauhean ujo. Toinen poseerasi kuin vanha tekijä, mahtoi ollakin sellainen. Rouvat luettelivat kai kaikki maat, jotka tiesivät, mutta Suomi ei ollut tuttu. Koetin pyytää pirteämmältä mummolta osoitetta kuvan lähettämistä varten, mutta hän meni menojaan ja viittilöi vähän siihen tapaan, että hän menee kohta taivaaseen.

Minä sitten lähdin jatkamaan harhailua uuden eväspussukkani kanssa.

Syötykin on

2008-07-16T05:15:00.001-07:00

Söin Esfahanissa hotellin pizzeriassa pizzan. Minulle kerrottiin, että voin tilata vain 'special pizzan', mutta sain toisaalta ottaa kantaa siihen, laitetaanko sisällykseksi makkaraa vai kanaa ja ehkä sieniäkö myös. Lopputulos oli aivan hyvä pannupizza, jonka tarjoili aristokraattisen vampyyrimäinen hovimestari hienossa takissa. Aivan Christopher Leen näköinen. Pizzan mukana tuotiin ketsuppipullo, koska täkäläiset eivät laita pizzaan tomaattimurskaa. Mutta minä en laita pizzan päälle ketsuppia.

Yazdissa söin muhennettua kamelia. Oikein hyvää, melkein yhtä hyvää kuin tiibetiläinen jakkipihvi.

Kebab on iranilaisten pääravintoa. Abyanehin hotelliravintolassa on tarjolla ruokalaji nimeltä 'lamp kebab'. Ehkä sellaisen syömällä löytäisi sisäisen valon. Laskun perässä lukee sotilaallisesti "Tanks for your purchase".

Abyanehissa poikkesin ravitsemuslaitokseen, joka paljastui grilliksi. Tilasin special hamburgerin, mutta se oli ennemminkin patonki. Iso oli. Juoman kanssa 2 dollaria, listahinta. Olipa mukava löytää paikka, jossa ulkomaalaiselta ei yritetty kiskoa ylimääräistä.

Abyaneh

2008-07-16T05:14:00.000-07:00

Abyaneh on pieni parinsadan asukkaan kylä noin satakunta kilometriä Kashanista lounaaseen. Täällä ei paljon autoja näy, ja koska kylä on vuoristossa, hellekään ei vaivaa. Asukkaat ovat vanhuksia, nuorisolle ei ole täällä mitään. Teheranista tullaan tänne usein viettämään viikonloppua, mutta nyt ei ole se kausi. Hotelli on melkein autio, ja henkilökunta kuluttaa aikaansa lähinnä nukkumalla aulassa. Vastaanottovirkailijakin koisaa tiskiään vasten.

Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.

Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.

Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.

Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.

Virkavallan kynsissä

2008-07-16T05:07:00.000-07:00

Abyanehissa. Olihan operaatio päästä tänne.

Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.

Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.

Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.

Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.

Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.

No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.

Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.

Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.

Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.

Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.

Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)

Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.

Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.

Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.

Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.

Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.

Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"

Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.

Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.

Oppaista

2008-07-16T05:06:00.000-07:00

Mongoliassa osallistuin yhdeksänpäiväiselle jeeppiretkelle, jota veti opas, Tiibetissä nelipäiväiselle, mutta muuten paikallisia oppaita ei ole juuri tullut hyödynnettyä. Täällä Iranissa olen käyttänyt oppaiden palveluksia jo neljästi.

Yksi syy on se, että iranilaiset eivät juuri puhu englantia. He opiskelevat sitä seitsemän vuotta, mutta lopputuloksena useimmat kykenevät sanomaan kaksi asiaa: where are you from ja welcome to Iran. Jälkimmäinen on tietysti mukava, etenkin kun sitä kuulee hämmentävän usein. Monia asioita on joka tapauksessa vaikea hoitaa ilman farsintaitoa, minkä lisäksi tuntuma paikallisiin jää vääjäämättä puutteelliseksi. Oppaat puhuvat vähintään kohtuullista englantia, mikä yhtäältä sulavoittaa asioiden järjestelyä ja toisaalta tarjoaa yhteyskohdan, jonka kautta voi oppia lisää iranilaisista ja heidän tavoistaan.

Toinen syy oppaiden käyttöön on se, että olen poikkeuksellisesti yksin liikkeellä. Kavereiden kanssa matkustellessa tulee herkemmin pitäydyttyä omassa joukossa ja harhailtua päättömästi. Sitä Lonely Planetiakaan ei aina jaksa lukea, ja niinpä monista paikoista jää hämärän peittoon paljon mielenkiintoista. Yksin liikkuessa oppaalle jää ikään kuin luontevasti tilaa.

Liikuin kaikkien neljän oppaan kanssa kaksin, joten sain tilaisuuden keskustella tuntikausia paikallisen kanssa ja esittää luvuttomasti kysymyksiä. Kaikki vastailivat auliisti ja jokainen otti automaattisesti puheeksi aiheet, joita en itse olisi rohjennut, kuten uraanin rikastamisen, naisten aseman ja uskonnon Iranissa. Oppaiden näkemykset Iranin tilanteesta olivat hämmästyttävän avomielisiä ja kriittisiä.

Ensimmäinen oppaani oli Muhammad, joka näytti tietä Damavandille ja josta olen jo kirjoittanut. Hän oli kirjanpitäjä, intohimoinen vuorikiipeilijä ja professorisperheen vesa. Vähän minua nuorempi, yhtä lailla runouden ystävä. Oikein hyvä tyyppi, vaikka hän ei aina muistanutkaan mainita, jos ei ollut ymmärtänyt jotakin lausumaani. Hän opetti minulle monta keskeistä farsinkielistä fraasia.

Persepoliksessa minua valisti Masumeh. Olin jotenkin kuvitellut, ettei naispuolista opasta päästettäisi kahdestaan minnekään miehen kanssa, saati ulkomaalaisen miehen, mutta mitään ongelmaa ei ollut havaittavissa. Masumeh oli opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja puhui erinomaista englantia, minkä lisäksi hän tunsi laajasti Persian historiaa. Hän oli myös ilo silmälle. Kiertokäynnin loppuosa meni istuskellessa ja meni ainakin tunnin yliajalle, kun jäimme keskustelemaan huivipakosta ja islamista. Hänelle huivi suojautumiskeino; hän tunsi tarvitsevansa suojaa miehiltä. Hänen kuvauksensa huivipakosta auttoi ymmärtämään asian toista puolta, mutta ei muuttanut mielipidettäni.

Esfahanissa oppaanani oli keski-ikäinen, läpikotaisin hienostunut herrasmies nimeltä Ahmad. Hänkin oli opiskellut englantia ja englantilaista kirjallisuutta. Hänen historiantuntemuksensa ylitti tavanomaisen oppaan tiedot, minkä lisäksi hänen lukeneisuutensa käsitti myös filosofian. Nietzsche tuli pakostakin esiin, kun liikuttiin zarathustralaisten vanhoilla pyhillä paikoilla. Mahmud selvitti minulle laajasti moskeijoiden arvoasteikkoa mullaheineen, imaameineen ja ajatollaheineen. Mahmudilla oli luultavasti myös toimivat provikkasuhteet muutamiin paikallisiin elinkeinonharjoittajiin, sillä hän vei minut sopivan vahingossa tutustumaan miniatyyrimaalari Mustafa Fotowatiin ja suureen mattokauppaan. Mattokauppoja ei syntynyt, mutta Mustafan työt olivat upeita: hän työskenteli paraikaa ja näytti, kuinka maalaa miniatyyrikokoiset maalauksensa kissankarvasiveltimellä kamelinluulle. Ostin lopulta kaksi, toisessa on Omar Khaijam viinipikarin ja muusan kanssa, toisessa sufimystikko kirvestunnuksineen. Ahmad sai odotella aika kauan, kun valitsin mieleisiäni, joten toivotaan, että hän tosiaan sai provikan. Ainakin hän tinki hintaa puolestani.

Entinen upseeri Ali opasti minua Yazdin autiomaaretkellä. Hän oli ollut šaahin aikana brittiläisessä sotilasakatemiassa ja puhui siksi moitteetonta englantia. Rehellinen ja suoraselkäinen mies. Hän sanoi todenneensa aikanaan, että joutuisi sotilaana liian usein toimimaan omantuntonsa vastaisesti, ja vaihtaneensa siksi alaa. Hänen kanssaan keskustelin etupäässä politiikasta, ja muista oppaista poiketen hän kommentoi piikikkäästi myös EU:n Lähi-idässä harjoittamaa politiikkaa. Alin mielipiteet kansainvälisestä politiikasta olivat linjassa hänen vahvan moraalisen ajattelutapansa kanssa, ja hänelle realpolitik oli pelkkää selkärangattomuutta. Hän oli sitä mieltä, että suojautuakseen ydinasevaltojen painostukselta Iraninkin pitäisi hankkia ydinase. Ali ripitti eurooppalaisia siitä, että Iran niputetaan aina yhteen arabimaiden kanssa, mutta hän toisaalta teki itse saman Euroopan maille. Luulen, että Iranin nykyinen asema ahdisti häntä tavattomasti, koska mikään osapuoli ei vastannut hänen käsitystään oikeamielisestä toimijasta.

Tulen varmaan myöhemmilläkin reissuilla palkkaamaan paikallisia oppaita, vaikken matkustelisikaan yksin. Pienestäkin paikasta saa paljon enemmän irti.

Iranilaiset ja islam

2008-07-16T05:05:00.000-07:00

Iranilaisten suhde islamiin tuntuu merkilliseltä. Useampikin on sanonut, että islam on valloittajien tuontitavaraa ja että zarathustralaisuus olisi miellyttänyt iranilaisia enemmän. Silti eräskin opas, joka oli alkujaan ollut zarathustralainen ja ilmoitti pitävänsä sitä maailman parhaana uskontona, poikkesi kesken kaiken syrjäkylän moskeijaan rukoilemaan. Toinen sanoi rakastavansa uskoaan ja uskontoaan, vaikka ei hyväksynytkään sitä, että arabit olivat sen Persiaan tuoneet. Hänen mielestään islam oli suurista kirjauskonnoista nuorin ja siksi pisimmälle kehittynein ja yksinkertaisesti paras.

Olennaisen ristiriidan ohella kuulostaa minusta hassulta sanoa, että jokin uskonto on toista parempi. Ymmärtäisin sen uskonnollisista ajatuksista riisuttuna sosiologisena kannanottona, siis suhteessa johonkin mitattavissa olevaan yhteiskunnalliseen tai yksilölliseen hyvinvointiseikkaan, mutta omaan uskoon liitettynä se saa uskoontulemisen vaikuttamaan rationaaliselta, punnitulta valinnalta tarjolla olevien uskontojen välillä. Törmäsin samantapaiseen ajatteluun myös Mongoliassa, jossa muuan paikallinen totesi buddhalaisuuden - hänen oman uskontonsa - olevan paljon parempi kuin kristinusko.

Kyse voi olla pelkästä oman kulttuurin arvonnostosta, onhan uskonto siihen tiiviisti sidoksissa. Ja länsimaissa monet pitävät islamia barbaarisena uskontona, mikä on sama asia hieman peitetymmässä muodossa - "heidän" uskontonsa on luonnollisesti huono nimenomaan "meidän" uskontoomme verrattuna, vaikka näkemyksen esittäisivätkin agnostikkointellektuellit. Tai sitten uskoontuleminen onkin paljon arkisempi kokemus - tai toimenpide - kuin olen kuvitellut.

Ne muut

2008-07-16T05:04:00.000-07:00

Persialaisista näkee, että he ovat vanhaa kulttuurikansaa. Heissä on sellaista perushienostuneisuutta, ja he ovat lähtökohtaisesti myös vieraanvaraista, uteliasta ja ystävällistä väkeä. Monet ovat sanoneet toivottavansa esimerkiksi amerikkalaiset turistit tervetulleiksi siinä missä muutkin, koska nykyiset ongelmat ovat hallitusten eivätkä tavallisten ihmisten asia. Amerikkalainen elämäntapa ja populaarikulttuuri kiehtovat ainakin nuoria iranilaisia hirveästi.
Iranilaisten ystävällisyys ei kuitenkaan ulotu aivan kaikkiin. Afgaaneja on perinteisesti pidetty sivistymättöminä rosvoina, mutta he ovat pikkutekijöitä; persialainen rasismi on varattu melkein kokonaan arabeille. Vähintäänkin sanotaan, että "ne arabit nyt ovat vähän", mutta useimmiten "en pidä arabeista" ja aika usein suorastaan "vihaan arabeja ja kaikkea, mitä he ovat tullessaan tuoneet". Jokainen iranilainen, jonka kanssa olen vähänkään pitempään keskustellut, on jossain vaiheessa lausunut jonkin edellä mainituista.

Persialaisesta näkökulmasta arabit ovat vähemmän sivistynyttä väkeä, jotka valloittivat Persian ja pakottivat vanhat zarathustralaiset kääntymään muslimeiksi, omaksumaan arabialaiset aakkoset, vaihtamaan perustervehdykset ja kiitokset ynnä muut arabiankielisiksi ja vieläpä antamaan lapsilleen arabialaisia nimiä kuten Ali ja Mohammed. Muuankin Ali, jonka kanssa juttelin, vihasi omaa arabialaista nimeään ja teki selväksi, että on antanut omille lapsilleen kunnon persialaiset nimet.

Täytyy vielä mainita juutalaiset. Eräs paikallinen sanoi, ettei iranilaisilla ole mitään juutalaisia vastaan, koska mainitut kansat ovat pitkälti samanlaisia. Ongelmia on sen sijaan siionistien kanssa! Siionismihan ovat vanhan uskomuksen mukaan juutalainen salaliitto, joka pyrkii maailmanvaltaan, ja sitä on käytetty Israelin vastaisessa retoriikassa iät ja ajat. En ole onneksi kuullut täällä kuin yhden iranilaisen melskaavan siionismista, ellei lasketa Ahmadinejadia televisiossa, sillä olisihan se osoitus aika paksun propagandan nielemisestä purematta.

Yazd

2008-07-16T05:03:00.000-07:00

Esfahanista siirryin Yazdiin, joka on 750 000 asukkaan kaupunki kahden autiomaan, Dasht-e-Kavirin ja Kavir-e-Lutin, välissä. Lonely Planet kehuu kaupunkia rennoksi ja arvelee syyksi sitä, että Yazdissa on maan suurin zarathustralaisten keskittymä. Täällä ovat myös useimmat heidän pyhistä paikoistaan. Voi olla, että Yazd on zarathustralaisten ansiosta rennompi kuin se muuten olisi, mutta... kaikilla musliminaisilla on täällä täysi musta tšadori. Shirazin, Esfahanin tai Teheranin mallin mukaisia värikkäämpiä vaatteita ei näe lainkaan. On kuin paikan olisi vallannut Mustakaapujen armeija. Näin kyllä yhdellä lapsella myös Mikki Hiiri -paidan.

Vietin yhden päivän oppaan kanssa autiomaaretkellä, josta tosin puuttui pääosin se autiomaa. Luvattuja hiekkadyynejä ei löytynyt, mutta kävimme zarathustralaisten hautakukkuloilla eli hiljaisilla torneilla, Chak Chakissa zarathustralaisten pyhällä paikalla, Meybodissa vanhassa karavaanien levähdyspaikassa sekä autioituneessa, perinteiseen tapaan rakennetussa savitiilikylässä. Lämmintä oli reippaasti yli 40 astetta, joten vilu ei tullut, vaikkemme kunnon hiekkaerämaahan päässeetkään.

Hiljaiset tornit ovat paikka, jonne zarathustralaiset toivat vainajiaan vielä 60-luvulla. Vainaja jätettiin korkean kivimäen päälle, missä korppikotkat ja madot söivät lihat luiden päältä. Luut heitettiin lopuksi tornin ytimessä olevaan syvään kuoppaan. Näin toimittiin, ettei mätänevä liha pääsisi saastuttamaan elementtejä. Maahan kaivettuna ruumis olisi pilannut maan ja poltettuna tulen. Puhtaiksi kalutut luut eivät enää saastuttaneet mitään, joten ne voitiin haudata. Myös mongolit hautasivat aikanaan vainajiaan samalla periaatteella. Nykyään zarathustralaiset hautaavat ruumiit tavallisen näköiselle hautausmaalle, mutta hauta on vuorattu betonilla, jolloin maa ei pääse saastumaan.

Yazdissa Silk Road Hotelissa tapasin ensimmäistä kertaa Damavandin jälkeen useita ulkomaalaisia matkalaisia. Oli saksalainen, hollantilainen, pari belgialaista ja kiinalaista, pari brittiä, aussi. Hotellin sisäpihalla käytiin ruokapöytien ääressä monta mielenkiintoista keskustelua. Reppumatkailijoiden mittapuulla pohjat veti muuan skotti nimeltä Colin. Hänen projektinaan oli ollut kiertää maailma lentämättä, ja nyt hän oli lähestymässä kotikontujaan oltuaan tienpäällä neljä vuotta.

Puoli maailmaa

2008-07-11T08:01:00.000-07:00

Loistonsa päivinä 1600-luvulla Esfahan tunnettiin lempinimellä, joka on suomeksi suunnilleen Puoli maailmaa. Paikka oli hyvässä lyönnissä šaahi Abbas I:n rakennustöiden jälkeen.

Komea se on edelleen. Keskusaukion sanotaan olevan maailman toiseksi suurin Tiananmemin aukion jälkeen, mutta on paljon komeampi. Sen yhdellä laidalla on kuninkaallisen perheen jäsenille rakennettu yksityinen moskeija, toisella Imaamin moskeija, kolmannella kuninkaallinen Ali Qapun palatsi ja neljännellä suuren basaarin sisäänkäynti. Aukio on vihreämpi kuin useimmat vastaavat, ja hyvin siisti. Moskeijat ja palatsi on koristeltu ylenpalttisesti lasitetuilla tiilillä ja mosaiikeilla, mutta yleisvaikutelmasta on saatu rauhoittava harkitulla valon käytöllä ja hillityillä väreillä.

Joka kaupungissa on täällä Jameh-moskeija eli suuri moskeija, jossa imaami vetää perjantairukoukset. Esfahanin suuri moskeija on erikoinen kahdestakin syystä. Siinäon ensinnäkin kaksi kupolia, koska kaksi kilpailevaa kirkonmiestä halusi aikanaan kumpikin omansa. Toisekseen moskeijassa on mongolivallan aikana rakennettu pienempi pyhättö, jonka kattoholvit muistuttavat siältä jurttien kattoja. Vallatessaan vanhoja persialaisia maita 1200-luvulla mongolit laittoivat melkein kaiken päreiksi, mutta aloilleen asetuttuaan heistä tuli taidemesenaatteja. Jo Tšingis-kaanin pojanpoika Hülegü kääntyi muslimiksi.

Eräs pienempi moskeija on tunnettu muista syistä kuin taiteellisten tai uskonnollisten arvojen perusteella. Sitä sanotaan huojuvien minareettien moskeijaksi. Nykyisin joka tunti kiipeää virallinen minareetinhuojuttaja ylös, ottaa tukevan otteen kapean minareetin ikkuna-aukoista ja alkaa repiä. Hetkeä myöhemmin minareetti alkaa heilua kuin se olisi kumia. Toista hetkeä myöhemmin vapina tarttuu toiseenkin minareettiin. Kummallisen näköinen ilmestys. Tornit eivät näytä pelkästään keikkuvan, vaan taipuvan. Heiluttelua on kuulemma tehty ikiajat, eikä romahdusvaaraa ole...

Esfahanissa on kaksi vähemmistöä, jotka ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa ja uskontonsa: armenialaiset ja, yllätys yllätys, juutalaiset. Ikivanhassa juutalaisten kaupunginosassa asuu edelleen viitisentuhatta juutalaista. Armenialaisten alue on isompi, heillä on yhteensä kolmetoista kirkkoa. Kävin yhdessä niistä. Se oli hämmästyttävä yhdistelmä kristillistä kirkkoa ja moskeijaa: tiilikuviointi ja ylipäänsä ei-esittävä koristelu oli värejä myöten aivan samanlaista kuin moskeijoissa ja kirkossa oli jopa moskeijatyylinen kupoli, mutta seinät olivat täynnä raamatullisia kuvia, alttarikalustus oli selkeästi kristillistä ja kupolinkin huipussa oli risti.

Esfahan

2008-07-06T10:16:00.000-07:00

Shirazin lähellä pellot ovat kuin suoraan Kauhavan alajoelta: viivasuoraa tasankoa, siellä täällä pörrää Massikoita ja jopa vaaleanvihreitä Claas-puimureita. Mutta alajoella ei ole vaaleanruskeita vuoria, jotka yhtäkkiä nousevat tasangosta. Kuinka täällä maatalous voi toimia? Niin kuivaa, että nurmikoita kastellaan jatkuvasti.

Istun linja-autossa matkalla Shirazista Esfahaniin. Ympärillä hiekkaerämaata, jossa kasvaa vain pientä surkeaa vihertävää siellä täällä. Kuuntelen alussa Doorsin The Endiä. "The blue bus is calling us..." Tämä on kyllä oranssi, mutta kuuman eksoottinen tunnelma on sama. Ehkä The Endin erämaalataus on peräisin Oliver Stonen Doors-leffasta. Toisaalta tietty hikinen mielleyhtymä voi olla myös Ilmestyskirja.Nytistä. This is dead land, this is cactus land... Sanoi Eliot.

Vieressä on istunut luonnollisesti bussin lihavin mies, joka etenkin nukahdettuaan on levittynyt koko majesteetillisuudellaan kylkeäni vasten. Samalla edessä istuva teini on kaatanut selkänojansa syliini. Vaatii vähän zeniläistä meininkiä. Onneksi ilmastointi pelaa. Olen lukenut Cormac McCarthyn The Roadia ja kuunnellut musiikkia mp3-soittimella. Musiikki on tärkeää tässä, sen avulla voi sulkea osan nykyhetkestä (äänet) ulkopuolelle.

Nyt jos sulkisin silmät, siirtyisin hetkessä Conanin kohtaukseen, jossa Thulsa Doom ja kumppanit seisovat nuoren Conanin ja hänen äitinsä edessä. Basil Poledouris, joka musiikin sävelsi, on nykyään matojen muonaa. Paras elokuvasäveltäjä evö.

Perillä Esfahanissa totean, että Facebook-blokkaus on taas voimassa.

Hafez

2008-07-04T06:47:00.000-07:00

Tänään kävin eräänlaisessa pyhiinvaelluspaikassa. Shirazin laidalle on rakennettu hieno puutarhakokonaisuus, jonka ytimessä on runoilija Hafezin hautapaasi. Katselin, kuinka iranilaiset lähestyivät paatta varoen, tavattoman kunnioittavasti, ja hipaisivat sen pintaa kahdella sormenpäällä.

Puutarhan varjoissa makoili pari-kolmekymmentä varusmiestä. Ilmeisesti heidän varuskuntansa oli melkein vieressä, täällä on muutenkin paljon sotilasalueita, mutta eivät sotilaat pelkästään varjoja ja yleisöpuhelimia täältä olleet hakemassa; monet kävivät haudalla siinä missä muutkin.

Sanotaan, että Hafez on Iranin suosituin poptähti. Hän on tosin ollut kuollut jo 600 vuotta. Ihmiset istuksivat hänen hautapuutarhassaan ja lukevat toisilleen hänen säkeitään, jotka kertovat rakkaudesta sekä tietysti viinistä, koska kyse on persialaisesta runoilijasta. Kaikenikäiset osaavat siteerata häntä, kuten aiemminkin mainitsin.

Istuin itsekin kirja kourassa ja yritin tavoittaa rytmin ja sävelen sulokkuuden, josta iranilaiset niin juopuvat. Ehkä englanninkieliset käännökset eivät tavoittaneet oleellista, mutta vaikutus ei ollut erityisen voimakas. (Ehkä tutustun Hämeen-Anttilan suomennoksiin, kun palaan kotiin.) Toisaalta Tommy Tabermann lienee Suomen luetuin ja rakastetuin runoilija. Kai runon täytyy olla aisteihin vetoavaa eikä liian kryptistä vedotakseen suuriin ihmisjoukkoihin? Voikohan Iranissa saada kivitystuomion siitä, että vertaa Hafezia Tabermanniin? Vaikka ei Tabermannissa minusta mitään vikaa ole, pieninä annoksina.

Persepolis

2008-07-04T06:10:00.000-07:00

Darius ja Kserkses ovat useimmille tuttuja kai lähinnä kreikkalaisista tarinoista. Jälkimmäisen joukot junnasivat Thermopylaissa, kuten 300:sta voi todeta. Kävin eilen heidän haudallaan. Naqš-e-Rustamissa lähellä Persepolista sijaitsevat kammiot on koverrettu korkealle kallionseinämään, ja ne herättävät tiettyä kunnioitusta majesteetillisuudellaan. Mutta joku on jo ammoisina aikoina iskenyt ovet sisään ja vienyt mukanaan kaiken, mitä reilut alamaiset olivat varanneet hallitsijansa tuonpuoleista matkaa varten.

Vierailin myös itse Persepoliksessa tarkastamassa, millaista hävitystä Aleksanteri Suuri sai aikaan näillä seuduin. Ja kyllä siitä Parsasta oli tullut selvää jälkeä.

Persepoliksessa minulle selvisi sekin, miksi Persian kuninkaallista kaartia kutsuttiin kuolemattomiksi. Jengiin kuului 10 000 ukkoa, ja aina kun joku haavoittui tai heitti lusikan nurkkaan, tilalle valittiin uusi. Tällä tavoin kaartissa oli aina vakiomäärä väkeä, ja voitiin sanoa, ettei se ole kärsinyt tappioita. Palatsien seiniin kaiverrettujen piirrosten perusteella kuolemattomat eivät olleet aivan sellaisia mystisiä örkkejä kuin siinä Frank Millerin sarjakuvassa.

Damavand: korkealla on kylmä

2008-07-03T08:56:00.000-07:00

Tässä vielä viimeinen jakso Damavand-jatkosarjasta. Viimeksi sankarimme saapuivat ylempään leiriin 4200 metrin korkeuteen.

Bargah Sevvomissa tai täydellisemmin kai Bargah-e-Sevvomissa oli paljon porukkaa, josta osa yöpyi omissa teltoissa. Itse suojassa, jonne itse majoituimme, oli kaikki muut punkat täynnä iranilaisia.

Keli oli vilpoinen, etenkin tuuli pureksi luita, ja nokka vuoti koko ajan osin sen ja osin pölyn takia. Ylämäessä oli tullut vastaan parikin porukkaa, jotka olivat joutuneet kääntymään jossain vaiheessa takaisin kylmän takia. Pari venäläistäkin, eivät mitään hymyveikkoja, mikä kyllä saattoi huiputuksen epäonnistumisen lisäksi johtua myös Venäjän edellispäiväisestä nöyryytystappiosta Espanjalle EM-jalkapallossa. Sanoin toiselle että strastvui, ja hän vastasi enempiä reagoimatta samoin.

Yöllä en saanut unta kuin ehkä pari tuntia. Joukko iranilaisia lähti yöllä huiputukseen ja pölpötti ja mellasti kuin päivällä. Ottivat aikansakin. Aamulla väsytti, ja kova laveeri tuntui luissa. Hyvää nukkuma-asentoa ei oikein löytynyt. Niin sitä tullaan vanhaksi? Muistan, kuinka nuorenamiehenä armeijassa nukahdin radion päälle. Korkea ilmanala kyllä aiheuttaa myäs unettomuutta, mutten ollut kärsinyt sellaisesta Himalajalla tätä suuremmassakaan korkeudessa.

Seuraavana päivänä teimme sopeutumisnousun jääputoukselle ja vähän yli. Ensin mainitulle 4850 metrin korkeuteen päästiin noin kolmessa tunnissa, ja siitä viiteen tonniin meni vielä ehkä puoli tuntia.

Kun istuskelimme ylhäällä sopeutumismielessä, seuraamme liittyi iranilainen, jolla ei ollut reppua, ainoastaan puolentoista litran pullo ja siinä ehkä puoli litraa vettä. Sanoi olevansa matkalla huipulle. Muhammad arveli, ettei tyyppi ollut kovin kokenut. No, palasi myöhemmin suojaan onnistuneen huiputuksen jälkeen, joten ihan turha kaveri hän ei ollut.

Tuuli kylmetti hien äkkiä, joten lähdimme alas. Poissaollessamme suoja oli tyhjentynyt iranilaisista mutta tilalle oli tullut iso seurue englantia puhuvista maista. Oli ausseja, englantilaisia ja ainakin yksi skotti. Oli mukava puhua vaihteeksi niin, että vastapuoli ymmärsi joka sanan. Iranilaiset opiskelevat englantia kakkoskielenä vähintään seitsemän vuotta, mutta keskittyvät kuulemma etupäässä kieliopin pänttäämiseen. Perusilmaisut sujuvat aika monelta, mutta siihen se useimmiten jää.

Päivän mittaan aloin aivastella tihenevään tahtiin ja nuha paheni. Ei kauhean hyvä merkki seuraavan aamun huiputusta ajatellen.

Yöllä oli tarkoitus lähteä liikkeelle neljän aikaan. Alettiin nukkua kai kahdeksan maissa, mutta uni ei tullut. Joskus kymmenen ja kahdentoista välissä nousi kuume. Sekoitin Panadol Hotin kylmään veteen, mutta siitä ei ollut apua, tietenkään. Ja se oli sitten siinä. Damavandin valtaus karkasi kertalaakilla käsistä.

Loppupäivä meni pääosin nukkuessa, tosin välillä jutustelin aussien kanssa. Niin korkealla toipuminen on hidasta tai olematonta, joten iltapäivällä käveltiin Muhammadin kanssa takaisin ykkösleiriin, mistä kuski haki meidät Teheraniin. Seuraavat pari päivää menivät aika sumuisissa merkeissä hotellihuoneessa, kun kroppa ihmetteli, kuinka tällaisessa ilmanalassa voi olla flunssa.

Huippu jäi siis kuudensadan metrin päähän. Ehkä teen joskus kahden tai kolmen kuukauden sapattimatkan, jonka kuluessa kierrän sekä Mongoliasta, Tiibetistä että Iranista kaikki ensimmäisellä käynnillä väliin jääneet paikat.

Pännii, voin kertoa. Mutta matkaa on vielä paljon jäljellä, monta hienoa paikkaa jo nähtynä ja monta edessä. Kunhan vain eräät maat eivät saa päähänsä aloittaa mitään typeryyksiä täällä.

Damavand, 1. päivä

2008-07-02T04:46:00.000-07:00

Palaan hetkeksi ajassa taaksepäin ja jatkan Damavand-retken kuvausta.

Tochalin valloituksen jälkeen lähdettiin aamulla Damavandia kohti. Olin käsittänyt, että mennään kahteen tonniin autolla ja noustaan siitä ensimmäisenä päivänä jalan kolmeen tonniin. No eipä vainkaan, auto posotti suoraan kolmeen tonniin ykkösleiriin eli Gosfan Saraan. Siellä oli alunperin tarkoitus olla yötä. Paikka vaikutti ankealta, eikä siellä ollut muita kiipeilijöitä, minkä lisäksi kello oli vasta yksitoista aamupäivällä - en käsitä, miksi oli pitänyt lähteä liikkeelle seitsemältä, että pääsee ykkösleiriin istuksimaan melkein vuorokaudeksi. Akklimatisaatio ei ole hyvä selitys, koska leiri oli vain 3000 metrin korkeudessa ja meillä oli jo Tochalin huiputus takana.

Halusin kiipeillä ainakin vähän, ja Muhammad tuumasi, että seuraavaan leiriin eli Bargah Sevvomiin (joka tunnetaan myös kolmosleirinä, vaikka kakkosta ei ole - liekö toisella puolella vuorta sitten) 4200 metriin pääsee helposti noin kuudessa tunnissa. Niin sitten lähdettiin sinne.

Rinkkoja ei onneksi tarvinnut itse kantaa, omassa selässä oli vain päiväreppu. Kamoja eivät kuitenkaan tuoneet kunnon kolonialistiseen tapaan alkuasukaskantajat, vaan turvauduimme veljeksiin Masood ja Hossein, jotka pyörittävät Damavandilla muulibisnestä.

Muulikaravaani ei ollut missään aikeissa lähteä siinä vaiheessa, kun itse suuntasimme ylös, joten arvelin kamojen saapuvan ylempään leiriin joskus illalla. Mutta kun olimme kiivenneet puolisen tuntia, alkoi alempaa kuulua kulkusten kilinää. Ajattelin että ei helvetti, kyllä muulit pitää voittaa. Mutta ei mennyt kuin vartti, niin muuliviisikko karautti Team Finlandin ohi että heilahti. Oli niillä tietysti kotikenttäetu ja yksi jalkapari enemmän. Myös kuskit olivat ratsailla.

Nousuun meni kai kolme tuntia ja risat, ja Muhammad myönsikin, että antaa aina ylimitoitetun arvion ensiksi, ettei tule pettymyksiä. Mainitsi aiemmin käyneensä jonkinlaisen turismikurssin.

Bargah Sevvom olikin sitten paljon viihtyisämpi paikka kuin Gosfan Sara, mutta se oli myös aika täynnä.

Sivistysmaat

2008-07-02T04:30:00.001-07:00

Joskus 90-luvulla interraililla jaoteltiin kaverin Euroopan maita sivistyneisiin ja sivistymättömiin. Jaottelun pohjana oli lista tekijöistä, joista tunnistaa sivistysmaan. Vuosien mittaan tunnistusopas on kehittynyt eteenpäin, ja tässä on otteita siitä ulkomuistista kiskaistuina.

Sivistysmaassa
1) vesijohtovesi on juomakelpoista,
2) kahvi ei ole mitään espressoa eikä turkkilaista eikä ranskalaista eikä nescafeta eikä muutakaan hämärää, vaan rehellistä tavallista kahvia,
3) tippiä ei tarvitse antaa, hankinnan lopullisen hinnan näkee suoraan luettelosta sekä ravintolassa että ruokakaupassa ja
4) takseissa käytetään mittaria, eivätkä kuskit yritä jatkuvasti naruttaa ulkomaalaisia

Ykköskohta tiputtaa jo monta Euroopan maata pois, samoin kakkonen. On huomattava, että maata ei tee sivistymättömäksi se, että esimerkiksi espressoa on, vaan se, että sitä rehellistä peruskahvia ei ole tarjolla. Mongoliasta ei saanut kunnon kahvia: sieltä sai vain Coffee Kingiä, joka on kauheinta litkua, jota olen maistanut. Yksi kolmannes kahvia, toinen sokeria, kolmannes soijapohjaista maitojauhetta (muistutti luonnonvalkoista lateksia).

Kuinka Iran pärjää julkean fennosentrisessä sivistyskisassa? Hanavettä voi juoda. Kahvi on oletusarvoisesti nescafeta. Tippi kuuluu yleensä asiaan, ja eräässäkin ruokaravintelissa ilmoitettiin, että hintaan lyödään sitten päälle 17 prosentin palvelumaksu. Osa takseista käyttää mittaria, osa ei, ja usein matkan hinta sovitaan lähtiessä. Matkan päätteeksi kuski saattaa tosin nostaa hintaa, ja sitten väitellään jos virtaa riittää.

Kaikkiaan ollaan siis tultu kauaksi ajasta, jolloin Persian sivistys oli koko muun maailman kateuden aihe.

Mutta noin vakavammin puhuen olisi aika hienoa, jos Suomessakin ihmiset heittäisivät ruokapödässä pätkiä 2000 vuotta aiemmin kuolleilta runoilijoilta.

Shiraz

2008-07-02T04:08:00.000-07:00

Ennen kuin kirjoitan Damavandin-retkestä, mainittakoon tähän väliin, että olen saapunut Shiraziin. Tämä siis on se kuulu runoilijoiden kaupunki, jossa Omar Khaijam ei asunut. Hafez ja Sadi ja kumppanit kylläkin, ja heidän nimensä olen nyt kylmästi kirjoittanut väärin, koska tässä helteessä ei ruveta kaivelemaan aksnttimerkkejä html-merkkikartoista. Kotiin palattua täytyy tutustua paremmin Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämiin persialaisrunoilijoihin, joita täällä nuorikin väki osaa siteerata lonkalta. Eipä Suomessa vain... Leinon Nocturnoakin heittävät etupäässä keski-ikäiset, ja hekin vain kahta ensimmäistä riviä.

Ensimmäinen hauska havainto on ollut se, että täältä pääsee Facebookiin. Joidenkin tietojen mukaan ero tosin on yksinkertaisesti Firefoxissa, jota pääsen täällä käyttämään - muualla on ollut tarjolla vain Explorer.

Noin muuten kaupunki ei ole vielä tehnyt erityisen miellyttäväävaikutusta, ihmisiä lukuun ottamatta: esimerkiksi taivasta ei ole vielä näkynyt smogin takaa. Pakokaasujen käry tuntuu juuri nyt voimakkaammalta kuin Teheranissa, joten ei ihmekään, että jotkut pitävät täällä samanlaisia hngityssuojaimia kuin Aasian suurkaupungeissa tapaa nähdä.

Edelliseen kappaleeseen viitaten voin viimeistään nyt vahvistaa sen, mitä asioista perillä olevat henkilöt sanovat iranilaisista: he ovat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Ja mikä hienointa, yställisyys on sellaista mutkatonta ja vilpitö:ntä, ei harjoiteltua eikä lipevää.

Kun olin Mongoliassa, ajattelin, että sikäläinen liikenne on siellä täysin mahdotonta. Tiibetiin päästyäni totesin, että mongolit ovatkin erittäin kurinalaisia ja systemaattisia kuljettajia. Nyt täällä Iranissa sanoisin, että myös Tiibetissä ollaan sentään todella rauhallisia ja säntillisiä ratissa. Iranilaisten autokuskien puolustukseksi on sanottava kyllä se, että ovat he sitten taitaviakin. Harvoin näkee niin käppärää ratinkäsittelyä.

Ilma on täällä niin saastunutta, että välillä tekee mieli vain jäädä hotellihuoneeseen katsomaan BBC Worldiä. Ilman kaoottista liikennettä, saasteita ja Ahmadinejadia tämä olisi aivan upea maa.

Tochal: kohti Damavandia

2008-07-02T04:03:00.000-07:00

Yksi tämän retken pääkohteista oli Damavand Teheranin pohjoispuolella Alburz-vuorilla. Vuori on Lähi-idän korkein, 5671 metriä, ja sillä on keskeinen rooli alueen mytologiassa, sen uumeniin on vangittu lohikäärmeitä ja muuta vastaavaa. Nooan arkkikin on paikallisen tiedon mukaan rysähtänyt Damavandille, ja Ararat on ollut jonkinlainen väärinkäsitys.

Tuossa korkeudessa happea on jo kolmannes vähemmän kuin merenpinnan tasossa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on keskeinen juttu. Koska tarkoitus oli nousta huipulle saakka eikä vain ihailla maisemia juurelta, aloitin oppaan kanssa sopeutumisnousulla Tochal-vuorelle torstaina 26. päivä.
Tochal on 3962 metriä korkea vuori, joka on ensisijaisesti hiihtokeskus mutta näin kesäisin myös patikkapaikka. Lähtöpaikkana oli parkkipaikka noin sadan metrin korkeudessa, joten matkaa ylöspäin oli lähemmäs neljä kilometriä.

Ensin oli tarkoitus säästää aikaa nousemalla köysiradalla kakkosasemalle 2400 metriin ja jatkaa sieltä jalan, mutta radan aikataulu oli jostain syystä tunnin normaalista myöhässä, joten lähdimme aamuseitsemältä kävellen rinteeseen. Reitti kulki leveää, loivasti nousevaa soratietä pitkin, ja jalka nousi kepeästi. Aikaa ei lopulta mennyt kuin kaksi tuntia. Ehkä reissua edeltäneellä kunnonkohotuksella oli ollut sellainen vaikutus, että kunto oli kohonnut. Myöskään hapen vähyys ei nousun aikana aiheuttanut päänsärkyä tai muita oireita.

Kakkosasemalle ehtiessämme köysirata kulki jo. Pidimme ensin pienen tauon ja söimme välipalaa aseman pienessä ruokasalissa. Seinällä oli hieno, koristeellinen huoneentaulu, jossa oli persialaista kirjoitusta. Kysyin Muhammadilta, oliko se Koraanista. Ei ollut, vaan siinä sanottiin, että ravintolassa ei saa syödä omia eväitä.

Välipalan jälkeen nousimme köysiradalla viitosasemalle - kolmosta ei ole ja nelosen jätimme väliin. Tällä välillä nousua ei tullut kuin 370 metriä, mutta vaakasuunnassa matkaa oli sen verran paljon, että nopeampi kulkupeli säästi meidät kävelemästä iltaan saakka.

Pääsimme huipulle noin kello 12.40. Siellä oli joukko muita kiipeilijöitä makoilemassa sekä pieni suoja, jossa kiipeilijät joskus yöpyvät tai pitävät säätä talvella.

Köysirata kulkee vain kahteen saakka, joten lähdimme muutaman minuutin ihmettelyn jälkeen taas alas voidaksemme mennä radalla saman pätkän kuin tullessakin. Ehdimmekin sopivasti, mutta kun šaahin aikainen vaunu oli keikkunut asemien puoliväliin, matkanteko yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Siinä sitä sitten killuttiin pienessä kopperossa, joka muuttui hyvin nopeasti saunaksi.

Lopulta homma jatkui, ja kun pääsimme asemalle, pysäytyksen syyksi paljastui jonkinlainen vaihteenvaihdos.

Kokonaisuutena vuorella käynti sujui yllättävän keppoisesti, enkä olisi uskonut, että niin korkealle on niin helppo nousta niin nopeasti, mutta jälkeenpäin päässä humisi hiukan ja varjopäänsärky vaivasi. En juonut tarpeeksi vettä. Damavandia varten karttui hyvää kokemusta: miten reppu kannattaa pakata, paljonko vettä tarvitaan. Samaten auringolta suojautumiseen osasi pääretkellä varautua paremmin. Totesin myös, että joskus alamäki on vaikeampaa kuin ylämäki: ylämäkeen voi mennä kuinka hitaasti hyvänsä, mutta jos alamäki on jyrkkä, sitä on pakko valua alaspäin tiettyä vähimmäisvauhtia. Varpaat pakkautuvat kenkien päähän, pohkeet ja polvet ovat kovilla.

Hyvän nousun jälkeen toiveet olivat korkealla. Mutta Damavand oli sitten vähän toisenlainen vuori.

Exodus Teheranissa

2008-06-30T21:53:00.000-07:00

Eilen illalla istuin ruokasalissa ja kuuntelin pianonsoittoa, joka kuului avaran aulakahvion puolelta. En tullessani ollut pannut merkille, oliko soittaja nuori vai vanha tai kuuluiko hän ehkä johonkin muuhun etniseen ryhmään kuin persialaisiin. Oli aika yllätys, kun hän alkoi soittaa elokuvan Exodus tunnussävelmää.

Elokuvahan kertoo juutalaisista, jotka pyrkivät Exodus-aluksella Palestiinaan vuonna 1947, ja tarina kytkeytyy nyky-Israelin perustamiseen vuonna 1948. Turha sanoakaan, että elokuvantekijöiden sympatiat ovat olleet voimakkaasti juutalaisten puolella. Useimmat muistavat elokuvasta ainakin tunnussävelmän, joka on hyvin mieleenjäävä.

Kappale jäi esityksen viimeiseksi. Seuraavaksi kaiuttimista alkoi kuulua islamilaishenkistä, rukouskutsuja muistuttavaa laulua. En tiedä, oliko setin tarkoituskin päättyä juuri tuohon kappaleeseen vai puuttuiko hotellin henkilökunta asiaan, enkä tiedä sitäkään, tuliko soittajalle asiasta seuraamuksia. Täällä voisin melkein hämmästyä, ellei tullut.

Huivi

2008-06-30T21:44:00.000-07:00

Ennen lähtöä luin ulkoasiainministeriön Irania koskevan matkustustiedotteen. Siinä kehotettiin maahan tulevia suomalaisia lähettämään matkasuunnitelmansa paikalliseen edustustoon ja jättämään samalla yhteystietonsa. En ollut aikaisemmilla reissuillani tehnyt mitään vastaavaa, mutta koska nyt olin liikkeellä yksin ja Iranin maine - pääosin aiheetta, mutta kuitenkin - on mikä on, päätin ottaa yhteyttä Suomen Teheranin-suurlähetystöön.

Vastaus oli ystävällinen, ja kun olen työnikin puolesta paljon tekemisissä UM:n kanssa, päädyin lopulta istumaan iltaa Darband-vuoren kylkeen kolmen Teheranissa asuvan suomalaisen kanssa. Olin ollut tienpäällä vasta muutaman päivän, mutta kautta Ahmadinejadin parransängen, olipa ilo kuulla jo suomea, ja vieläpä viehättävässä seurueessa, joka keräsi paikallisten miesten katseet.

Yksi puheenaiheista oli tietysti huivipakko. Olen miettinyt sitä paljon tuon illan jälkeen, kun olen nähnyt enemmän, ja käsitykseni on, että tässä kohdin kulttuurien erilaisuus lakkaa olemasta rikkaus. Kyse on alistamisen välineestä, joka on erityisen raivostuttava näin kuumassa ilmastossa.

Vaatimusten mukainen naisen asu on nimeltään hijab. Pää hiuksineen peitetään huivilla ja kaikki raajat sekä vartalonmuodot muilla vaatteilla. Muut vaatteet voivat tarkoittaa joko tšadoria eli telttamaista kaapua tai sitten paksunpuoleista takkia ja housuja.

Olen nähnyt, kuinka musliminaiset näyttävät ulkomailla pukeutumisensa puolesta länsimaisilta, kunnes rajan ylityksen yhteydessä huivit kiskaistaan päähän. Ja Iranin rajojen sisäpuolellakin huivi tippuu päästä heti, kun siihen tulee pienikin tilaisuus. Kaikki iranilaiset miehet, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat pitäneet pukeutumiss&aml;auml;ntöjä keskiaikaisina ja vastenmielisinä.

Naiset käyttävät mielikuvitustaan rikkoakseen pukeutumissäännösten henkeä rikkomatta niiden kirjainta. Meikkaukseen ilmiselvästi panostetaan paljon, koska kasvot ovat ainoa ruumiinosa, jonka kautta voi esteettä viestiä viehätysvoimaansa. Aivan oma taiteenlajinsa on vaatteiden muotoileminen juuri niin kireiksi ja ohuiksi, ettei poliisi aivan ensisilmäyksellä pidätä säädyttömyydestä. Osa ilmestyksistä on jättänyt yllättävän vähän mielikuvituksen varaan, ja toivon, etteivät poliisit ole nähneet samaa kuin minä.

Silmät vilkkuvat Teheranissakin, huivista huolimatta.

Virallisen perustelun mukaan huivi suojelee naisia kadulla: miehet eivät saa visuaalisia ärsykkeitä, joiden tiedetään saavan heidät syyntakeettomaan tilaan ja jotka suorastaan pakottavat heidät iljettäviin lihallisiin harjoitteisiin naisenpuolien kanssa, tarvittaessa väkisin. Kyllähän naista täytyy tällaisilta eläimiltä suojella. Nainen on aidattava pieneen henkilökohtaiseen suojapaikkaansa teltan sisälle.

Mutta minusta mielikuvitus on paljon vahvempi voima kuin mikään visuaalinen ärsyke: on paljon eroottisempaa jättää jotakin mielikuvituksen varaan kuin paljastaa liikaa. Huomaan välillä pohtivani, mitä tuon ja tuon kaavun alla mahtaa olla... Ja siksi huivipakon perustelu ontuu. Kesyttämistä eivät siis oikeasti kaipaakaan yllykkeidensä armoilla olevat miehet vaan nuo mystiset sheharazadet: heidän vaarallinen naisellisuutensa on kahlittava niin, ettei se keikuta maata johtavien parrakkaiden miesten jakkaraa.

Paikallisten mielestä asia on nimenomaan hallituksen käsissä, sillä pukeutumissääntöjen noudattamista valvoo poliisi, eivätkä imaamit voi suoraan ohjata sitä. Monet iranilaiset muistelevat kaihoten Khatamin aikaa, jolloin kaikki oli vapaampaa. Šaahiakin kaipaavat jotkut.

Muistan lukeneeni joskus haastattelun, jossa islaminuskoinen naisasianainen kritisoi läntisiä virkasiskojaan monokulturalismista ja omien yksisilmäisten arvojensa tyrkyttämisestä musliminaisille. Kyllä minuakin nyppisi, jos ulkomaalaiset tulisivat minulle voivottelemaan suomalaisen miehen alistettua asemaa ja kertoisivat, kuinka paljon paremmin asiat on järjestetty heidän maassaan. Epäilemättä pyörittäisin asiaa päässäni, kunnes välttämättömyys alkaisi etäisesti kuulostaa hyveeltä.

Siis jos suomalainen mies olisi alistetussa asemassa.

Vähän aikaa sitten Teheraniin avattiin pelkästään naisille tarkoitettu liikuntapuisto, jossa voi urheilla vähän vähemmällä vaatteella ilman, että poliisi puuttuu asiaan. Aspiriinia ruoskittavalle. Mutta tukalissa tilanteissa ihmiset tapaavat olla aika neuvokkaita ja sopeutuvaisia. Eräskin iranilaismies nauroi, että täältä saa oikeasti kaikkea, eikä se ole edes vaikeaa. Moraalisäännösten viidakko, joka kieltää myös alkoholin hallussapidon ja nauttimisen sekä kaikenlaiset paljasta pintaa esittelevät kuvat ja videot, on synnyttänyt toisen, maanalaisen Iranin. On juhlia, joissa tarjolla on sampanjaa ja naiset saavat unohtaa pukeutumissäännöt. Nettisensuuri osataan kiertää, ja jaossa on täydellinen valikoima leikkaamattomia filmejä ja muuta länsimaista turmelusta -- Angelina Jolie on kuulemma iranilaismiesten ykkössuosikki, erityisesti vaatteettomissa rooleissaan. Kaikesta tästä voidaan tietenkin rangaista, rikoksenuusijoita hyvin ankarastikin, ja keskusjohdon ote on tiukka: poliisi valvoo sääntöjä niin paljon kuin voi. Piilobileitä ratsataan, kieltolain rikkojia etsitään. Jos Suomessa virkavallan uhmaamisesta saa vain tietynlaisissa piireissä katu-uskottavuutta, niin täällä se on koko kansan vaarallinen huvi. Ajatelkaa, kuinka paljon makeammilta tällaiset kielletyt hedelmät mahtavatkaan tuntua.

Kannatan periaatteessa kulttuurirelativismia. Toisen kulttuurin piirteitä arvostellessaan pitäisi muistaa, että omat tuntosarvet ovat kalibroituneet oman kulttuurin mukaan. Mutta joskus vastaan tulee ilmiöitä, jotka tökkivät selkäydintasolla niin pahasti vastaan, ettei asia suhteellistamalla parane.

Huivi ei ole murtanut iranilaisen naisen ylpeyttä, joten se ei tule tekemään sitä myöskään Teheranissa asuvilla suomalaisnaisille. Täytyy vain toivoa, ettei se tai muutkaan säännöt kohtuuttomasti hankaloita heidän elämäänsä täällä.

Teheran

2008-06-25T04:47:00.000-07:00

Taksikuski irrottaa välillä otteen ratista hieroakseen silmiään. Hän kertoo valvoneensa koko edellisyön ja kaipaavansa lakanoiden väliin. Onneksi liikenne lentokentältä hotellille on näin aamuyöllä rauhallista, tosin vain paikallisella mittapuulla. Taksikuskin kanssa on niukasti yhteisiä sanoja, mutta keskustelu saadaan aikaiseksi.

Turkissa keskustelut tuntemattomien kanssa alkoivat aina jalkapallosta. Ketä kannatan EM-kisoissa, kuinka Turkin käy välierissä. Kuvittelen, että täällä on samoin, sillä iranilaiset suhtautuvat (siihenkin?) fanaattisesti. Mutta kuskini ei ole potkupallon ystävä. Hän on kiinnostunut vain kahdesta asiasta: taksin ajamisesta ja journalismista. Hän sanoo kirjoittavansa johonkin "sanomalehden tapaiseen", mutta yksityiskohdat jäävät hämärän peittoon.

Koska otin jalkapallon esiin jutunjuureksi, mies olettaa, että olen itse jalkapallofani ja yrittää siksi tiedustella, mikä on Suomen paras jalkapallojoukkue. Aivan kuin tietäisin. Istanbulissa joku tiesi Turku Interin.

Keskitymme lopulta kielenopiskeluun. Hän opettaa minulle farsinkielisiä perusfraaseja, joita olen yrittänyt oppia jo monta päivää niukalla menestyksellä. Farsi ei ole minulle niitä helpoimpia kieliä. Lausuminen ei tuota tolkuttomia vaikeuksia, mutta yksinkertaisimmatkin perusilmaukset kuten kiitos ja anteeksi tuntuvat pitkiltä ja monimutkaisilta.

Tänään ensimmäinen kokonainen päivä Iranissa. Facebook on näköjään blokattu tykkänään.

Konstantinopoli

2008-06-24T06:43:00.000-07:00

Eilen ravintolan terassilla kävi pöytien alla ruskeankirjava vilinä, kun reissussa rähjääntynyt kulkukissa jahtasi brittituristien sille heittelemiä suupaloja. Vastapalvelukseksi britit olisivat halunneet tyydyttää hellittelynhaluaan, mutta katti ei suvainnut moista vaan ensin läppäsi miestä villisti näpeille ja sitten väisti naisen silittelyä hamuavan käden akrobaattisella liikesarjalla. Turistin mielestä kissa - paikallisten eli palveluntarjoajan edustajana - ei täyttänyt omaa osuuttaan diilistä. Almua vastaan turisti ostaa oikeuden hipelöidä alkuasukasta. Jos alkuasukas ei alistu järjestelyyn, hän on jonkinlainen huijari, jollaisia alkuasukkaat oletusarvoisesti ovat muutenkin. Ilmeisesti tarjoilija oli samaa mieltä, sillä hän monotti mirrin ulos. Tilalle tuli toinen, tällä kertaa kaulapannalla varustettu sileäturkkisempi kissa.

Kaikista maailman asukkaista turistit lienevät kaikkein herkimpiä huijausepäilyksille. Kun ei osaa paikallista kieltä eikä tunne tapoja, syntyy helposti pelko, että nyt meikäläistä vedetään höplästä. Mitä tuo tyyppi virnistelee? Lähtemällä turistiksi ihminen tavallaan saattaa itsensä hädänalaiseen asemaan, jota pieneen vedätykseen taipuvaiset henkilöt ilman muuta yrittävät käyttää hyväkseen. Ei sellaisia ihmisiä kaikki nurkat ole täynnä sen enempää täällä kuın Suomessakaan, mutta vaikutelma voi syntyä, kun skoijarit kertyvät sinne minne turistitkin.

Tässä kaupungissa on uskomattoman paljon kulkukissoja. Kaikki eivät vierasta ihmisiä yhtä paljon kuin mainittu ravintolapummi, erästä lutuista pentukolmikkoa sain kuvata aivan läheltä Konstantinopolin vanhan kaupunginmuurin juurella. Nyt on kortille tallentunut jo enemmän kissoja kuin ihmisiä. Mutta vähän jälkimmäisiäkin sentään.

Pari tuntia sitten satuin ahtaille sivukujille, joilla ei liikkunut muita matkalaisia (niin, muita turisteja). Törmäsin laumaan lapsia, joista yksi huomasi kamerani ja innostui pyytämään, että ottaisin hänestä kuvan. Hetken päästä kaikki halusivat poseerata, ja minähän napsin minkä ehdin. Muksut ovat mukavia ja luontevia kuvattavia, hyviä poseerauksia ei paljon tarvitse pyydellä. Tiibetissäkin kuvasin paljon nimenomaan mukuloita. Pennuilta löytyvät usein ne veikeimmät ilmeetkin.

Tässä porukassa yksi oli surullisen näköinen. Hän ei tullut kuvaan enkä aluksi edes huomannut poikaa, joten tytöt kiskoivat minut erikseen kuvaamaan häntäkin. Hymyä ei irronnut, mutta poseeraus kyllä. Toisella pojalla oli käsi rähjäisessä kantositeessä, mutta se ei estänyt häntä pomppimasta eteen juuri hymytöntä poikaa kuvatessani, mikä johti automaattisesti nujakkaan. Yhteenotto vaimeni sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Sellainen muodostui paitsi tyttöjen niin myös ikkunasta tapahtumia seuranneen aikuisen naisen taholta. Hän oli kaiketi lapsikatraan hoitaja tai jonkun äiti.

Poseerauksista ei tahtonut tulla loppua. Yksittäiskuvia, kaverikuvia, ryhmäkuvia kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä. Ja aina kun joku otti asennon ja ehdin sommitella, kuvaan änkesi lisää porukkaa.

Sain postiosoitteen, johon lähettää kuvat. Saattavat olla reissun parhaat. Tähänastisen reissun ainakin.

Viisaan viini

2008-06-22T00:46:00.000-07:00

Matkan eräs pääkohde on Shiraz, tarunhohtoinen runoilijoiden kaupunki. Jotenkin yhdistän sen aina mielessäni Omar Khaijamiin, vaikka äijä vaikuttikin Nishapurissa Iranin vastakkaisella laidalla. Ehkä väärä mielleyhtymä johtuu siitä, että maailman vanhimmat viininjämät (7000 vuotta vanhat) on löydetty shirazilaisesta saviruukusta, ja täällä Suomessa ajatellaan usein, että siellä Persiassa se Omar Khaijam joi viiniä ja kirjoitti runoja siitä, kuinka oli mukava juoda viiniä. Esimerkiksi:

"En enää", huusin hurskain mielin kerta,
"juo viiniä, ui viini-unten merta.
Se köynnöksen on sydänverta, enkä
ikinä enää tahdo juoda verta!"

Suomennos on Toivo Lyyn. Edellinen on lausunto, jonka muistan kuulleeni eräitä kertoja tuttavieni suusta lähinnä aamuisin. Jatko menee luonnollisesti näin:

Mut Järki puhui, vanhempana: "Sen
tosissas sanotko?" - Ja minä virkoin: "En,
se oli erehdys ja valhe... Kuinka
hylätä voisin viinin juomisen?"

Nykyään Shirazissa, sen paremmin kuin Nishapurissakaan, ei enää avoimesti juoda viiniä. Sellaiset ovat olleet säännöt šaahin kukistumisesta lähtien. Mutta itse allekirjoittaisin seuraavan...

Joskohta viiniä et itse juo,
sen juojille se pieni hauskuus suo -
pois moite-elkeet, älä riistä heiltä
iloa rientää viininmyyjän luo.

Iranin viisumin saaga

2008-06-21T11:18:00.000-07:00

Jos Lonely Planetia on uskominen, Iranin viisumin saaminen on suunnilleen yhtä helposti ennustettava ilmiö kuin sää Damavand-vuoren huipulla. Varmaa on vain se, ettei maahan pääse, jos passissa on Israelin leima, saati sitten jos passi on suorastaan israelilainen. Kaikki muu vaihtelee poliittisten tuulien, virkailijoiden fiiliksen ja tähtien asennon mukaan.

Amerikkalaisille operaatio on hankala ja aikaavievä, mutta onnistuu kuulemma yleensä, kunhan lähtijällä on esittää matkatoimiston kanssa laadittu matkasuunnitelma. Mutta entä suomalaisille? Iranilainen matkatoimisto, johon olin yhteydessä, väitti kiven kovaan, ettei viisumia saa ilman heidän kauttaan järjestettyä kutsuviisumia. Se ei onneksi pidä paikkaansa.

Iranin suurlähetystön sivuilla sanotaan, että omatoimimatkailijan on ilmoitettava viisumihakemuksessa yöpymispaikkansa koko matkan ajalta. Hotellivarausten – puhumattakaan hostellien tapaisten varauksista – tekeminen täältä Iraniin on työlästä, koska puhelinyhteydet ovat epäluotettavia, monetkaan hotellit eivät käytä sähköpostia ja luottokorteilla ei voi maksaa. Visat, mastercardit sun muut eivät kauppasaarron takia toimi Iranissa, ehkä joitain luksushotelleja lukuun ottamatta. Siksi paikallisen matkatoimiston käyttäminen säästää riesaa huomattavasti, vaikka hinta onkin sitten korkeampi. Matkatoimistoja on onneksi useita, joten niitä voi kilpailuttaa keskenään, kunhan ryhtyy toimeen tarpeeksi ajoissa. Itsekin olisin voinut säästää enemmän, jos olisin ollut aiemmin liikkeellä. Lähetin myös edustustoon sähköpostia tiedustellakseni, kuinka tiukkaa linjaa näissä yöpymisilmoituksissa oikein noudatetaan, mutta en saanut mitään vastausta. Kuten myöhemmin kävi ilmi, olisi kannattanut soitella perään, mutta aika alkoi olla tiukalla, koska olin onnistunut viivyttelemään matkavalmistelujen aloittamisen kanssa.

Aloitin siitä, että lähetin seitsemälle matkatoimistolle saman viestin, jossa ilmoitin matkani ajankohdan ja alustavan listan kaavailemistani käyntikohteista. Kerroin myös, että haluan yöpyä askeettisesti.

Vain kolme matkatoimistoa vastasi, mikä oli aika yllättävää. Nopein vastasi samana päivänä. Se oli myös ehdottomasti kallein, he ilmoittivat ottavansa 400 euroa niiltä päiviltä, joina käytössäni olisi opas, kuljettaja ja auto. Tällaisia päiviä kaavailin lähinnä alkuun vuoristovaellukselle sekä loppuun autiomaata varten. Muille päiville ottaisin vain majoituksen. Toiseksi nopein kertoi päivähinnakseen 200 euroa. Kolmas vastasi niin myöhään, ettei se enää ehtinyt kilpaan mukaan.

Tein matkasuunnitelman sitten kakkostarjoajan kanssa. Kerroin vertaavani ilmoitettua hintaa muiden tarjoomuksiin, vaikka tosiasiassa en ollut edes vastannut ensimmäiselle, koska lähtöhinta oli niin naurettava. Lopulta 24 päivän reissu Iranin puolella tippui alle kahden tonnin kaikkine majoituksineen, opastuksineen, kulkuneuvoineen ja muineen. Jälkeenpäin ajatellen majapaikat ovat liian tasokkaita, mutta ehkä olen eri mieltä, kun palaan Damavandin rinteiltä. Ajokkina on pääosin jeeppi, mutta Keski-Iranin kaupunkien välillä liikun pääosin omine neuvoineni. Teheranista Shiraziin tosin lennän, se kuuluu hintaan. Yazdin, Isfahanin ja Kashanin välit matkustanen linja-autolla.

Matka piti maksaa etukäteen. Tämä oli arveluttava kohta, mutta kyseinen matkatoimisto oli Iranin suurlähetystön listalla ja sieltä oli kuulemma ollut edustus myös Suomen matkamessuilla. Oman työnantajani osasto oli messuilla aivan iranilaisten vieressä, mutta olin siinä vaiheessa vuotta vielä harkitsemassa muita kohteita enkä tullut käyneeksi heidän juttusillaan. Mutta maksu siis piti jotenkin hoitaa, ja kun luottokortti ei kelpaa eikä Iraniin luonnistu suoraan mikään muukaan kansainvälinen maksuliikenne, ratkaisun piti olla luova. Matkatoimiston vakiokäytäntö oli maksun kierrättäminen Arabiemiraattien kautta. Maksoin siis laskun dubailaiseen pankkiin suoraan verkkopankista käsin. Prosessin nopeuttamiseksi hain vielä pankista englanninkielisen kuitin, skannasin sen ja lähetin matkatoimistolle sähköpostilla. Tässä vaiheessa he sitten laittoivat kutsuviisumin vetämään ja ilmoittivat, että Iranin ulkoministeriö käsittelee hakemuksen 7-10 päivässä.

Aikaa meni lähemmäs kaksi viikkoa, koska väliin osui Khomeinin kuolinpäivän muistojuhla, mutta lopulta sain koodinumeron. Lähdin sen kanssa heti seuraavana päivänä Iranin suurlähetystöön Kulosaareen. Ojensin virkailijalle passini ja vaaditut lomakkeet, mukaan lukien kuitin viisumin maksamisesta etukäteen pankkiin. Mies vilkaisi, että kaikki oli suunnilleen siinä, ja ilmoitti ykskantaan, että viisumi on valmis kahden viikon kuluttua. Mitään matkasuunnitelmaa tai hotellien tietoja parin-kolmen paperilappusen pinossani ei ollut, eikä virkailija tuntunut sellaista kaipaavankaan. Kun huomautin, että hakemuslomakkeeseeni on merkitty kutsuviisumin numero, mies sanoi, että sitten viisumi on valmis huomenna. Näin myös tapahtui, viisumi oli valmiina, kun seuraavana päivänä menin hakemaan sitä.

En ole koskaan aiemmin tehnyt matkasuunnitelmaa etukäteen, tai jos mielessä onkin ollut karkeita hahmotelmia, niin ne ovat muuttuneet hyvin paljon matkan aikana. En pidä tarkoista suunnitelmista, haluen seurata reissussa mielihalujani. Olisiko viisumin siis saanut ilman minkäänlaisia etukäteisvarauksia? Suomen passilla on kyllä merkillinen aura monessa paikassa. Passi itse on turvatekijöiden osalta priimaa, ja uhon määrä on Suomen ulkopolitiikassa tavannut olla oikeassa suhteessa omien puolustusvoimien mannertenväliseen iskukykyyn (jota siis ei ole). Mutta ehkä virkailija oli vain huolimaton, ja ilman kutsuviisumin numeroa ja yöpymisvarauksia minua olisikin kahden viikon päästä ollut odottamassa kielteinen viisumipäätös. Ei voi tietää. Mutta seuraavalla kerralla olen aiemmin asialla ja otan selvää.

Vaaroja janoava seikkailija löytää Herttoniemen

2008-06-15T03:42:00.000-07:00

Olin tullut siihen tulokseen, ettei olkalaukun kanssa kannata yrittää Damavandin huipulle - toinen olkapää olisi päreinä ensimmäisen päivän jälkeen ja kamera potentiaalisesti myös. Menin siis etsimään kamerareppua. Useimmat olivat noin satasen hintaisia ja jostain kohtaa huonoja: joko läppärille ei ollut paikkaa tai sitten kameralle tarvikkeineen oli varattu niin paljon tilaa, ettei mukaan olisi mahtunut sellaisia ilmeisen toissijaisia asioita kuin vesipullo. Sitten kävelin Stockalle ja löysin Giotton laukun, jossa kaikki oli kohdallaan, eikä se maksanutkaan kuin kuusikymppiä.

Olin kaavaillut iltapäiväksi pitkää kävelylenkkiä, jolla olisi kolme tarkoitusta. Ensinnäkin se olisi harjoitusta vuorivaellusta varten. Toisekseen voisin kokeilla uutta 10-20 millin laajakulmaobjektiiviani. Kolmanneksi ajaisin sisään maihareitani ja kokeilisin, miltä reppu tuntuu täydessä lastissa.

Alkoi sataa, mutta kotiin päästyäni ryhdyin silti pakkaamaan reppua, koska arvelin, että sateessa olisi oikeastaan aika siistiä lenkkeillä, aika seikkailumaista. Kun repussa oli kamera, kolme objektiivia, läppäri, kaksi vesipulloa ja kaksi kirjaa painolastina, nostin sen selkään. Paketti tuntui raskaalta, mutta paino asettui kohtuullisen mukavasti selkään. Olkahihnat kaipasivat pientä kiristämistä. Kiskaisin molemmista yhtä aikaa, ja samalla hetkellä tajusin, miksi reppu oli maksanut vain 60 euroa. Molempien kiristyshihnojen muoviset soljet sinkoilivat palasina ympäri kämppää. Kumpikin murtui kolmeen osaan.

Eipä siinä mitään. Tässä vaiheessa kello oli jo lähempänä yhdeksää, olin juuttunut välillä puhelimeen ja ties minne. Lenkille piti kuitenkin päästä, vaikka olin kaavaillut illalle aivan muuta menoa. Heitin kamat vanhaan opiskelureppuuni, joka on aika risa, mutta pysyy selässä.

Kävelin Kalliosta ensin Hämeentietä Arabianrantaan. Ranta on nykyään täynnä uusia kerrostaloja, ja koko seutu näyttää kovin toisenlaiselta kuin 6-7 vuotta sitten, jolloin olin töissä Taideteollisessa. Astelin rantakivikossa ja katselin, kuinka nouseva tuuli hiveli Vanhankaupunginlahtea. Matkan päässä vilahti koiran kävelyttäjä, mutta muuten rannassa ei näkynyt ketään. Otin pari kuvaa, mutta valo ei ollut otollinen, vähän turhan flatta. Linssiin tuli pisaroita, ja totesin jättäneeni mikrokuituliinan kamerareppuun.

Jatkoin lahden ympäri Viikin arboretumiin. Nousin matkan varrella jokaiseen lintutorniin ja otin kuvia, mutta valo ei ollut muuttunut miksikään, vaikka tasapaksun pilvikaton raoista olikin välillä lupailtu parempaa. Melkein koko matkan olin aivan yksin. Kun pääsin metsän suojiin, kuului vain omat askeleet, lintujen yölaulu ja sateen ropina puiden lehdillä. Yksi juoksija tuli vastaan, hänellä oli päättäväiset kasvot ja sisäänpäin kääntynyt ilme.

Vähenevä valo korosti metsän rauhallisuutta. Kuljin reittejä, joita en yleensä valitse tällä lenkillä, ja kiersin monilla kallioilla, joita en ollut ennen nähnyt. Kiipesin eräälle lavealle, mutta nousu ei ollut jyrkkä eikä tuntunut hankalalta muuten kuin kallion liukkauden takia. Tässä vaiheessa tajusin ensimmäisen kerran, että reppu tuntui selässä yllättävän hyvältä, se ei hiertänyt lainkaan.

Pääsin portaille, jotka nousevat lenkkipolulta korkealle kalliolle Herttoniemessä. Siinä on 177 porrasta: laskin ne, kun nousin niitä ensimmäisen kerran tänä keväänä. Viimeksi olin noussut ne kolmasti peräjälkeen. Töissä olin sanonut nousevani ne seuraavalla kerralla neljästi. Mietin, kuinka paljon repun paino vaikeuttaisi lupauksen pitämistä, ja lähdin ylös.

Nousu sujui mukavasti. Jäin hetkeksi ylös kuvaamaan, mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. 10-20-millisen ominaisuuudet alkoivat valjeta. Terävyys ei ole paras mahdollinen, mikä tosin saattoi osin johtua tarkennusongelmista hämärässä, ja vaikka kuva-ala on leveä, se ei tämän linssin tapauksessa ole enempää kuin reilut 120 astetta. Kaupungin keltaiset valot näkyivät lahden toisella puolella, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä telellä olisi saanut näissä oloissa mielenkiintoisempia kuvia. Täytyy harkita sitä Pentaxin 50-135-millistä. Nyt koko arsenaalini koostuu leveistä ja normaaliobjektiiveista, telepää loppuu 70 milliin (kinomitoissa 105 mm).

Palasin takaisin alas ja lähdin samantien uudelle nousukierrokselle. Nyt jo tuntui vähän pohkeissa, mutta ajattelin, että jalkani olivat vasta lämpenemässä aiemmasta hyvästä kävelytahdistani huolimatta. Päästyäni ylös käännyin kannoillani ja lähdin taas laskeutumaan. Tuumin, että olin puhunut neljästä noususta ilman reppua, joten repun kanssa kolme nousua olisi varmasti aivan tarpeeksi.

Kolmas nousu tuntui pahalta. Jalka ei tahtonut nousta, pohkeet tärisivät. Mutta alas päästyäni lähdin enempiä miettimättä neljännelle, ja neljännen jälkeen vielä viidennelle nousulle.

Viisi nousua riitti. Tai niin ajattelin, kunnes näin mutkan takana vetoavan kallionseinämän. Seinämä oli osa samaa kalliota, jolle portaatkin nousivat. Mietin hetken: kallio on märkää, ja pimeässä on vaikea nähdä tukevia jalansijoja. Järkevintä olisi ollut jatkaa matkaa. Mutta päätin mennä pikkuisen lähemmäksi, vaikka sitten seuraavaa lenkkiä silmällä pitäen. Seinämän juurella oli puiden raatoja ja muuta ryteikköä, pimeässä meni kompasteluksi. Seinämä oli jyrkkä ja yllättävän korkea, mutta jotenkin se veti puoleensa.

Heti alussa tuli varoitus, kun tartuin kallionkolosta kasvaneeseen puunrähjään ja se jäikin käteen. En aivan pudonnut, eikä pudotus olisi ollut korkea, mutta tunnelma oli heti astetta tiheämpi. Lierihattu ja ruoska vain puuttuivat.

Pysähdyin useaan otteeseen, välillä pariksi minuutiksikin, valitsemaan suuntaa. Lähellä kallionharjaa päädyin kohtaan, jossa vaihtoehdot olivat äkkiä vähissä. Vähän alempaa sopivalta näyttänyt reittivalinta osoittautuikin mahdottomaksi. Sivummalla näytti olevan toinen nousureitti, mutta jo sinne pääsy edellytti pientä taiteilua ja putoamisvaara oli siinä yllättäen paljon kouriintuntuvampi kuin alempana. Jalan- ja kädensijoja oli hyvin vähän ja ne olivat kapeita ja liukkaita. Alaspäin palaaminen tuntui yhtä riskialttiilta.

Jouduin painautumaan kiinni kallioon välttääkseni horjahtamisen taaksepäin. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin ja tunnustelin kaikkia koloja ja kallionnystyröitä, joista olisi voinut ottaa tukea. Aivan ylimpänä oli kaikkein vaikein paikka. Jouduin ponnistamaan oikealla jalallani, joka oli kaksinkerroin allani, yltääkseni tarttumaan ainoaan sopivaan kädensijaan ja astumaan samanaikaisesti vasemmalla jalallani pikkuruiselle kielekkeelle. Oikean jalkani lihakset tärisivät jo, koska olin ollut niiden varassa jo pitkän tovin hakiessani sopivia sijoja. Ponnistauduin liikkeelle, käteni ja vasen jalkani löysivät sijansa, ja samalla oikea jalkani lipesi. Siinä vaiheessa asentoni oli kuitenkin jo riittävän tukeva, enkä horjahtanut pahasti. Pääsin kallion päälle.

Liukkaus ja pimeys tekivät noususta hankalan tuntuisen, mutta on silti hupaisaa, kuinka paljon draamaa voi repiä yhdestä pienestä kallionseinämästä.

Aikani ylhäällä hortoiltuani palasin alas. Polulla olivat syttyneet valot, ja metsäinen tunnelma kärsi siitä. Etsiydyin Itävälylälle ja suuntasin kohti länttä. Kulosaaren ja Sörnäisten välinen silta tuntui taas loputtoman pitkältä. Reppu alkoi viimein painaa harteita. Puoli yhden maissa kotiin päästessäni olin läpimärkä, mutta jalat eivät olleet tolkuttoman huonossa kunnossa. Jalkatalkki on kyllä kova sana seuraavalla kerralla.

Nyt harkitsen vakavasti, pitäisikö ottaa tuo vanha reppu myös Iraniin.

Perfektionismi

2008-06-11T11:16:00.001-07:00

Opettelin kirjoittamaan kuusivuotiaana, koska en halunnut jäädä kakkoseksi isosiskolleni. Ekaluokalla aloin tehdä omia sanomalehtiäni, joihin otin mallia kotiseutuni maakuntalehdistä. Lehdissäni julkaistiin kunnallisvaalien ehdokaslistoja, joilla esiintyivät kaikki uutisista mieleen jääneet henkilöt, esimerkiksi Jasser Arafat. Hän edusti Suomen maaseudun puoluetta.

Lapsena kehitin muutenkin tarinoita, joissa kaikki oli suurta. Mielikuvitushahmo Santtu hallitsi valtavaa avaruuslaivastoa, jonka arkeen kuului makkaroiden hakeminen Marsista ja niiden paloittelu Jupiteristä haetuilla terillä. Santulla oli kaikkea enemmän kuin kenelläkään muulla, paitsi rahaa, tai ainakaan siitä ei puhuttu. Hänellä oli niin monta avaruusalusta, että pelkän lukumäärän ilmoittaminen vei monta riviä. Panssarivaunuja hänellä oli vain kymmenen, mutta niissä kussakin oli sitten tuhat tuhatta tykkiä.

Koulun alettua Santtu joutui eläkkeelle, mutta sama suuruudenhullu meno jatkui sarjakuvissa ja kirjoitelmissa. Sormusten herran luettuani en voinut pitkään aikaan keksiä tarinoita, joissa panoksena olisi ollut jotain vähäisempää kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo. Ratkaisu tapahtui aina jossain avaruuden syvyydessä, jonne hyvä ja paha kokosivat armeijansa. Sinne lähtivät sarjakuvasankarit Hämähäkkimiehestä G.I.Joe-hahmoihin, Transformers-robotit, Star Warsin osapuolet, Pattonin, Napoleonin ja kumppanien joukkoja sekä tietysti Masters of the Universe. Hyvien ylipäällikkönä toimi He-Man.

Monessa muussakaan asiassa mikään ei riittänyt. Seitsemän- ja kahdeksanvuotiaana tein isäni pajalla puisia lentokoneita ja laivoja, joiden tärkein ominaisuus oli lukumäärä. Kehitin tähän tarkoitukseen tehokkaan sarjatuotannon. Noin kymmenvuotiaana rakensin huoneeseeni maastomallin, jossa kävin sotaa parisenttisillä muovisotilailla. Sotilaita täytyi ensinnäkin olla satoja, mieluiten tuhansia. Talojen piti olla suuria ja niitäkin piti olla paljon. Kun sotaväen määrä kasvoi, vanha maasto jäi pieneksi. Tein kaksi kertaa isomman. Sitten vaadin ja sain parvisängyn, mikä mahdollisti vielä isomman maaston. Varustelukierteen katkaisi ainoastaan yläaste, jonka aloitettuani en enää kehdannut käydä sotaa muovisotilailla.

Yläasteella aloin rakentaa kunnianhimoisempia pienoismalleja, joita vein Helsinkiin kilpailuihinkin. Niissä laatu oli jo tärkein asia, mutta niiden piti silti olla isoja. Yksittäinen panssarivaunu ei tuntunut missään; se täytyi sijoittaa romahtaneen talon viereen. Eikä minkä tahansa talon, vaan ylellisesti koristellun kerrostalon, jonka lattiat piti laatia laudan näköisistä balsarimoista ja varustaa naulan jäljin. Mietin kauan, millaiset ikkunanpuitteet sopisivat parhaiten sen luokan taloon.

Samoihin aikoihin aloin pelata myös roolipelejä. Rohmusin tietenkin niin paljon sääntö- ja maailmakirjoja kuin rahavarani antoivat myöden, mutta suunnittelin myös omaa fantasiamaailmaa. Aluksi piirtelin vain karttoja ja kirjoitin lyhyitä kuvauksia kansoista. Sitten luin geologian käsikirjaa, josta sain päähäni, ettei karttoja voi piirtää noin vain, sillä luonnonmuodostumat seuraavat tiettyä logiikkaa. Jääkauden jälkien toistaminen oli älyllisesti tyydyttävää, mutta sen jälkeen menin yhä syvemmälle, kunnes päädyin selvittämään mannerlaattojen liikkeitä. Sama tolkuton perusteellisuus venyi ajan myötä kaikille fantasiamaailman osa-alueille, kuten kieliin, uskontoihin, viljalajikkeiden tuottavuuteen ja kaikkien näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Itse pelaaminen oli toisarvoista maailman kehittelyyn nähden.

Lapsuuden suuruudenhulluus siis säilyi, mutta määrällisen liioittelun rinnalle tuli täydellisyyden tavoittelu.

Perfektionismi ei ole kadonnut toimistani vieläkään, vaikka maalaisjärki sääteleekin sitä nykyään enemmän. Myös määrällinen suuruudenhulluus on säilynyt, mutta nykyään se on aina sidoksissa perfektionismiin: ostan tolkuttomasti kirjoja ja dvd-elokuvia, koska haluan kattavan kokoelman siitä ja siitä aiheesta. Innostun aina uudesta aiheesta ja hankin välittömästi kaiken sitä käsittelevän materiaalin. Esimerkiksi nähtyäni elokuvan Regeneration tilasin myös tosipohjaisen kirjan, johon se perustui, sekä päähenkilö Siegfried Sassoonin elämäkerran ja runokokoelman. Elämäkerrassa viitattiin Sassoonin ja Arabian Lawrencen ystävyyteen, joten hankin myös Lawrencen elämäkerran ja kirjekokoelman.

Järki ei ehkä säätele perfektionismiani kovin hyvin, mutta laiskuus tekee sen paremmin, samoin se, että olen kiinnostunut hyvin monista asioista. Mihinkään yksittäiseen asiaan, kirjoittamista lukuun ottamatta, ei jää valtavasti aikaa, joten perfektionismi ei ehdi kehittyä pakkomielteiseksi.

Eräänä päivänä mies huomasi

2008-06-11T10:44:00.000-07:00

kenkänsä alta pilkottavan jotakin mustaa. Siinä oli kiehkura naisen pitkiä hiuksia. Olivatko ne lojuneet irrallisina lattialla ja hän astellut niiden päälle? Vai olivatko ne irronneet siksi, että hän oli seissyt niiden päällä ja nainen oli halunnut siirtyä toisaalle? Oli mahdollista, että hän ei ollut tuntenut hentoja nykäyksiä paksun kengänpohjansa läpi ja nainen oli joutunut kiskaisemaan itsensä vapaaksi. Miehen rintaa kouraisi. Ehkä hiukset voisi ommella takaisin. Hän etsi käsiinsä neulan ja mustaa ompelulankaa. Nainen seurasi vaiti, kuinka mies alkoi hakea kohtaa, josta hiukset olivat lähteneet. Sitä ei kuitenkaan enää löytynyt, eikä mies voinut kuin säilöä irronneet hiukset päiväkirjansa väliin, muistutukseksi itselleen, monien aikaisempien hiuskiehkuroiden seuraksi.

Mies oli hienontanut naisen huolellisesti

2008-06-11T10:42:00.000-07:00

mutta ainesten käsittely ei ottanut sujuakseen. Vaikka mies kuinka yritti annostella naisen eri tavoin sanoiksi, ainetta jäi aina yli - siitäkin huolimatta, että mies tunsi laajan valikoiman sanoja. Nainen oli saatava mahtumaan yhteen sanaan, jos mahdollista. Mies oli kuitenkin valmis tyytymään neljään sanaan, koska sen verran mahtui kerralla hänen ajatuksiinsa. Hänen keinonsa olivat vähissä. Mies alkoi pohtia, voisiko osan aineksista jotenkin hävittää, puhua pois, hioa sileäksi, repäistä irti, takoa tasaiseksi, häivyttää, vähätellä, unohtaa vahingossa.

Arojen vapaus

2008-06-10T11:50:00.000-07:00

Mongoliassa riitti aroa silmänkantamattomiin. Hevosen selässä tuntui kuin voisi ratsastaa taaivanrantaan eikä kukaan tulisi mussuttamaan. Teltan sai pistää minne vain. Se on vapautta se. Tiibetiin sen sijaan ei edes päässyt pelkällä viisumilla, tarvittiin erillinen matkustuslupa. Kaikki oli maksullista ja aidattua. Millaista lienee Iranissa? Tuskin sellaista ahdistavan pakkovaltaista, millaisena läntiset tiedotusvälineet sen näkevät, mutta kyllä viisumin saanti sinnekin vaati omat kommervenkkinsä.

Pitäisikö seuraavana kesänä lähteä taas jonnekin, missä luvat ja propuskat eivät ole niin oleellisia? Haluaisin Saharaan tuaregien pariin. Kilimanjarolle ajattelemaan hemingwaymäisiä ajatuksia. Beniniin tutustumaan alkuperäiseen voodoohon. Senegaliin, Mauritaniaan. Afrikkaan joka tapauksessa. Liekö erityisen rentoa meininkiä? Ainakin Länsi-Afrikka on kuulemma aika relaa seutua. Nigeria ei ilmeisesti ole, ainakin Lagos on ollut maailman väkivaltaisimpia kaupunkeja. Kamerun? Välillä ikäviä juttuja. Kongosta on turha puhuakaan. Ehkä sinne Saharaan? Algerian kautta tai Malin.

Kun Afrikka on koluttu, vuorossa on kai Etelä-Amerikka. Tai sitten palaan Aasiaan, tällä kertaa etelämmäs. Tai Tyynenmeren saarille?

Niin kauan kuin reissaan tällä tavalla, omistusasunto pysyy visusti poissa agendalta. Ei ehkä siksi, etten sellaista haluaisi, vaan siksi, että eihän sellaiseen ole piru vie varaa matkailun jälkeen.

Mitä tehdä Persiassa aurinkoisena kesäpäivänä?

2008-06-10T11:47:00.000-07:00

Sain juuri kuulla, että eräs majatalo, johon minun piti majoittua Iranissa, on suljettu kahdeksi kuukaudeksi kuumuuden takia. Siis aavikolla asuvat tyypit sekä heidän kamelinsa ovat panneet pillit pussiin, koska minun lomakohteessani on muka liian kuuma. Mitä siellä muka voi olla, 50 astetta? Ei tunnu missään! Ajatelkaapa, että saunassa olisi vain 50 astetta lämmintä. Siellä tulee vilu.

Voikohan erämaan hiekkaan heittää löylyä, ja jos voi, vaikuttaako se mihinkään? Ehkä kasvihuoneilmiö on alkanut, kun suomalaiset turistit ovat heittäneet vettä dyyneille jossain aurinkoisessa, hiekkaisessa paikassa.

Gobin autiomaassa oli kyllä lämmin, mutta ilma oli niin kuivaa, ettei olo käynyt ahdistavaksi. Toinen olkapääni - se, joka oli jeepissä ikkunan puolella - muuttui kauniin pronssinväriseksi. Tulee mieleen Fingerpori, jossa Mustanaamiolle jäi naamiosta rusketusraidat.

Ihmetteli

2008-05-27T21:30:00.000-07:00

Noitamies ihmetteli: Minä toimin mutta hän aiheuttaa. Minä käsken mutta hän tanssii. Minä sanon mutta hän näkee. Minä laulan mutta hän soi.

Noitanainen ihmetteli: Minä kiedon ja hän kiertää. Minä jaan lokeroihin ja hän pilkkoo kasoihin. Hän ohjaa junaa ja minä vaihteita.

Joseph Conrad: Sormuksen ydin

2008-05-26T10:17:00.001-07:00

Anduin oli lähellä, ja sen katkeamaton, kohiseva jyly peitti alleen lehdon surumielisen hiljaisuuden. Tummia hahmoja lojui ja kyyristeli puiden alla, nojaili puunrunkoihin, puristi multakokkareita kynsissään kasvot tuskan kovettamina, hylättyinä ja epätoivon lamaamina. Kaukaa kuului tasainen kumu, jonka marssivat sotaväen osastot nostattivat matkatessaan tekemään Sauronin työtä. Hänen työtään! Ja tänne muutamat hänen apulaisistaan olivat vetäytyneet kuolemaan. He eivät olleet vihollisia, eivät rikollisia, he eivät olleet mitään maallista enää - pelkkiä mustia varjoja, jotka ruoska, marssi ja nälkä olivat näivettäneet ja jotka nyt lojuivat metsän vihreässä hohteessa viimeisiä henkäyksiään vetäen.

Vilkaistessani alaspäin huomasin kasvot, jotka kuuluivat aivan lähellä makaavalle örkille. En ollut huomannut seisovani hänen päällään. Hiiden mustat raajat lojuivat velttoina pitkin pituuttaan ja käyrä selkä nojasi puoleksi jykevän jalavan runkoon. Silmäluomet avautuivat hitaasti ja syvälle päähän uponneet silmät katsoivat minuun valtavina ja tyhjinä, kuin kaksi suurta näkykiveä, joiden välke oli sammumassa. Tunnelma oli epätodellinen, ja nämä hiidet - ei, he eivät olleet epähobittimaisia. Tiedättekö, se oli tavallaan pahinta - epäilys, että he eivät sittenkään olleet niin erilaisia. Sen tajusi vasta vähitellen. He saattoivat ulvoa, hyppiä ja ilmehtiä pelottavasti; mutta kiehtovinta oli ajatella, että heissä oli palanen hobittiutta - samanlaista kuin itsessä - ja tuntea sukulaisuutta sellaisen rajun ja räiskyvän villiyden kanssa. Rumaa. Niin, se oli aivan varmasti rumaa, mutta jos itsessä oli yhtään hobittia, oli pakko hyväksyä tuo totuus, joka kuolevan örkin kasvoista paistoi.

Leo Tolstoi: Sormuksen sota ja rauha

2008-05-26T10:16:00.001-07:00

Tuona päivänä, kuten minä hyvänsä muuna päivänä, tehtiin tuhansia päätöksiä. Monia asioita olisi voinut tapahtua, mutta vain pieni osa mahdollisista asiaintiloista toteutui. Jotkut käskyt osuivat yksiin toteutuneiden tapahtumien kanssa. Tästä syntyy illuusio, että annetut käskyt ja tehdyt päätökset olisivat jotenkin vaikuttaneet tapahtumien kulkuun. Tosiasiassa kaikki tapahtuu itsestään, ja ihminen - niin kuin hobitti tai haltia tai örkki - on kohtalonsa vanki. Miksi siis kirjoitan tätä? Eikö se jo itsessään ole merkki siitä, että päätän itse tekemisistäni? Tässä kohdin meidän on hyvä hengähtää ja ajatella mukavia asioita. Mutta eteenpäin päästäksemme meidän on hylättävä juuri esitetty hulluus. On totta, että Sauron päätti hyökätä länteen. Mutta harhakuvitelma siitä, että tällä päätöksellä olisi ollut vaikutusta tapahtumien kulkuun, syntyy vain ja ainoastaan siitä, että tulevat tapahtumat sattuivat noudattamaan tehdyn päätöksen sisältöä. Samaan aikaan tehtiin lukemattomia muitakin päätöksiä, mutta koska ne eivät johtaneet mihinkään, emme uhraa niille enempää ajatuksia ja päätösten todellinen vaikuttamattomuus jää meiltä paljastumatta. Pidämme Sauronin päätöstä merkityksellisenä vain siksi, että sen sisältö sattui vastaamaan historian kulkua. Jos Sauron olisi päättänyt jotakin muuta, ja hänen sotaväkensä olisi silti hyökännyt länteen, emme olisi lainkaan kiinnostuneita Sauronin tekemästä päätöksestä.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän iltatee

2008-05-26T10:06:00.000-07:00

Rohkenen väittää, että parhaita hovimestareita on kautta aikojen yhdistänyt muuan ominaisuus, jolle on vaikea tehdä oikeutta millään yksittäisellä sanalla mutta jota tavallisesti kutsutaan arvokkuudeksi. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että kun Frodo-herra iltapäiväteen jälkeen ilmoitti olevansa lähdössä matkalle, minun oli mitä vaikein löytää sisältäni rahtuakaan tuosta ominaisuudesta, jota arvelin keränneeni kohtuullisen määrän pitkän urani aikana. Voidaan jopa sanoa, että tunsin tiettyä ahdistusta, ja vaikka kamppailinkin säästääkseni työnantajani omilta murheiltani, on selvää, että mielenkuohuntani jäi Frodo-herralta huomaamatta ainoastaan siksi, että hänen sydäntään painoi paljon suurempi taakka. Tein alustavat matkajärjestelyt vuosien ammatillisen kokemuksen suomalla rutiinilla, eleettömästi ja ripeästi. Illalla, kun kaikki oli tehty ja Frodo-herra oli vapauttanut minut päivän palveluksesta, vetäydyin huoneeseeni polttamaan piippua, mutta en saanut sitä syttymään. Aamupalaa valmistaessani totesin vasemman nimettömäni liikahtavan tahdottomasti muutamia kertoja, mikä johtui ilmeisesti hivenen rauhattomasta unesta. Vaikka noista ajoista on jo kauan, minun on edelleen mitä kiusallisinta myöntää sitä, minkä kuka tahansa tarkkaavainen henkilö havaitsee edellä kerrotusta: olin poissa tolaltani.

Albert Camus: Sormukseton

2008-05-26T09:59:00.000-07:00

Gandalf kysyi, tahdoinko pitää Sormuksen. Sanoin, että se on yhdentekevää. Gandalf nyökkäsi. Joimme teetä. Gandalf kysyi, enkö lainkaan välittänyt vapaiden kansojen kohtalosta. Sanoin, etten pahemmin. Seurasi pitkä hiljaisuus. Gandalf näytti mietteliäältä. Se ei vaivannut minua. Poltimme piippua. Sitten hän sanoi, ettei hänkään välittänyt. Sormus ei liioin kiinnostanut häntä. Hän sanoi olevansa vapaa Sen vaikutuksesta, mutta teeskentelevänsä, ettei ollut. Minäkin olin vapaa, mutten jaksanut teeskennellä. Sillä ei ollut väliä. Gandalf kysyi, lähtisinkö viemään Sormusta Tuomiovuorelle. Vastasin, että voisin yhtä hyvin lähteäkin.

(Inspiraatio tämäntapaisiin teksteihin on peräisin muinoin ilmestyneestä Mustainmaan sotahuuto -lehdestä, jossa Tolkien-katkelmia oli kirjoitettu uudelleen toisten kirjailijoiden tyyliin.)

Uusi alku

2008-05-26T09:14:00.000-07:00

Joulukuusta 2006 elokuuhun 2007 pidin blogia nimeltä Priidikin satuilut (priidikinpirtti.blogspot.com). Tämä blogi on sen seuraaja.