Zanzibar on merkillinen saari... muslimienemmistöinen mutta silti rento paikka, mikä on ollut Iranin kokemusten jälkeen outoa. Matkaoppaissa varoitellaan, että pukeutumisessa pitäisi huomioida paikallisten konservatiiviset tunnot, mutta se ei tunnu hidastavan länsimaalaisia, jotka ovat tulleet tänne nimenomaan rantaelämää varten. Eikä se kai ole kummakaan, koska paikalliset eivät tunnu huutelevan tai muutenkaan osoittavan mieltään paljasta pintaa esitteleville kalpeanaamoille.
Arkkitehtuuri on täällä jännä yhdistelmä arabialaista, eurooppalaista ja afrikkalaista perintöä. Kun istuu Stone Town Cafen terassilla, syö pizzaa ja katselee palmunlehvien leyhymistä, kaiuttimista kaupungin yllä alkaa äkkiä kaikua arabiaa, kun muezzin kutsuu uskollisia rukoukseen. Sitten englanninkielinen sorina palaa, kun tapahtuneesta järkyttyneet amerikkalaiset jatkavat debattiaan. Muualla Tansaniassa on tullut jatkuvasti vastaan erityisesti amerikkalaisia mutta myös hollantilaisia, brittejä ja saksalaisia. Täällä Zanzibarilla jenkkejä on vähemmän kuin muualla.
Vietimme muutaman päivän Kendwa Beachillä saaren pohjoiskärjessä. Siellä oli aika yllätys, kun erään majoitusliikkeen työntekijä tervehti meitä suomeksi. Hänen nimensä oli Mohammed, ja hän oli aikanaan asunut Hämeenlinnassa muutaman kuukauden. Oli kuullut meidän puhuvan keskenämme suomea. Kyseli, mistä saisi Madventuresiä video-cd:illä.
Menimme ensimmäiseksi yöksi naapuriputiikkiin. Tyyppi, joka tuli näyttämään huoneemme, kyseli hänkin kuulumisiamme suomeksi... kävi ilmi, että Kendwa Rocksin toinen omistaja on suomalainen nainen nimeltä Hanni. Hän oli tullut Zanzibarille joskus 90-luvulla ja pistänyt paikan pystyyn.
Nyt olemme taas Stone Townissa. Huomenna lautalla Dar es Salaamiin, siellä yksi yö ja sitten kotiin.
28.7.09
26.7.09
Zanzibar
Saavuimme Zanzibarin saarelle pian safarin jälkeen. Bussimatka olisi vienyt puoli vuorokautta, joten tulimme lentäen... tansanialaisella potkurikoneella. Ei kovin dramaattista oikeasti.
Freddie Mercury syntyi Zanzibarilla ja muutti pois joskus kahdeksanvuotiaana.
Karibu Innissä oli erittäin suuri ja äänekäs tuuletinroottori. Se kuulosti niin paljon helikopterilta, että oli pakko kuunnella Doorsin The Endiä. Täällä on sitä oikeaa kolonialistista tunnelmaa, tosin ilman siirtomaaherroja, koska meillä ei ole siihen hommaan uskottavuutta. Vaikka meillä olikin viisi kantajaa Kilimanjarolla.
Paras paikallinen ruoka on ollut friteerattu kalmari. Myös vuohi oli hyvää.
Freddie Mercury syntyi Zanzibarilla ja muutti pois joskus kahdeksanvuotiaana.
Karibu Innissä oli erittäin suuri ja äänekäs tuuletinroottori. Se kuulosti niin paljon helikopterilta, että oli pakko kuunnella Doorsin The Endiä. Täällä on sitä oikeaa kolonialistista tunnelmaa, tosin ilman siirtomaaherroja, koska meillä ei ole siihen hommaan uskottavuutta. Vaikka meillä olikin viisi kantajaa Kilimanjarolla.
Paras paikallinen ruoka on ollut friteerattu kalmari. Myös vuohi oli hyvää.
Ngorongoro ja Manyara-järvi
Serengetistä siirryttiin Ngorongoron kraatteriin, jossa elelee kompaktissa tilassa kaikenlaisia tyyppejä. Tarangiren ja Serengetin jälkeen uutta nähtävää oli jäljellä niukasti, mutta onnistuimme sentään bongaamaan uhanalaisen suippohuulisarvikuonon ja taas vähän aiempaa lyhyemmältä matkalta myös hyeenoja. Ensin mainittu oli niin kaukana, aran tuntuinen otus kun on, ettei tapaus jäänyt mieleen erityisenä tämän elämän merkkipaaluna. Hyeena näytti läheltä entistäkin ikävämmältä elukalta.Manyara-järvellä oli pilvistä ja viileää. Paikan vetonaulana ovat aikanaan olleet flamingot vaaleanpunaisessa vaiheessaan, mutta nyt rantaviiva on vetäytynyt niin kauas, ettei tipuja näe kunnolla. Kaikenlaisia lintuja näkyi muuten paljon.
Järvikeikan ainoa täysin uusi eläin oli parimetrinen musta käärme. Se luikerteli pois tienposkesta sellaista vauhtia, etten ehtinyt ottaa kuvaa. Oppaan mukaan kyseessä oli mustamamba, mikä meni meihin untuvikkoihin ensin täydestä, mutta kun asiaa jälkeenpäin tutki, kävi ilmi, ettei mustamamba ole musta vaan hiekanvärinen. Ainoastaan suun sisäpuoli on musta, mistä nimi siis on tullut. Ainoa noilla tienoilla esiintyvä isompi tumma käärme on naja nigricollis, muuan kobralaji.
21.7.09
Olduvain kautta Serengetiin 14.7.09
Olduvain rotko kuuluu Ngorongoron kansallispuistoon, joka oli retkellämme vuorossa vasta Serengetin jälkeen, mutta poikkesimme vilkaisemassa Louis ja Mary Leakeyn vanhoja kaivauksia, koska ne olivat sopivasti matkan varrella. Siellä on pieni museokin, jossa esitellään rotkosta löytyneitä ihmisen kantaäitien kalloja. Australopithecukset olivat kyllä aika pieniä.Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme Serengetin kansallispuistoon. Pääosa puistosta on tasankoa, johon on syntynyt kova ja tasainen kansi tulivuorenpurkausten syöksemästä tuhkasta. Puut eivät tyypillisesti saa juuriaan kannen läpi, ja siksi Serengetin savanni on miltei pelkkää matalaa ruohostoa. Laitamilla on korkeampaa pensasta ja vähän puita, etenkin jokivarsissa. Tasaisuuden rikkovat vain kopjet eli maasta työntyneet kivimuodostelmat, joiden päällä leijonat tykkäävät ottaa aurinkoa.
Näimme illan mittaan ja seuraavana päivänä lisää elefantteja, strutseja, gaselleja, seeproja, gnuantilooppeja ja kirahveja. Myös virtahepoja nähtiin, tai ainakin niiden vedestä pilkistäviä selkämyksiä. Samoissa vesistöissä lillui myös pari niilinkrokotiilia. Harmillisen pieniä, kaukana kuudesta metristä, jollaisia kuulemma vielä näkee. Puunhaarukassa nukkui leopardi, samalla tavalla retkottaen kuin pienemmätkin kissat, ja tienposkessa torkkui leijona, joka oli uuvahtanut lounastettuaan puolikkaan gasellin. Näimme myös hyeenoja vähän lähempää, eivätkä ne näyttäneet yhtään aiempaa sympaattisemmilta. Leijonanaaraita käveli automme vieressä mitään pelkäämättä. Kaksi gepardia yritti lähestyä gasellilaumaa, mutta epäonnistui surkeasti, mistä opas arveli, että kyseessä olivat juuri emon maailmalle potkaisemat aloittelijat.Korppikotkat olivat läheltä kauhea näky. Niiden kalmankatkuisessa olemuksessa ei ole mitään kaunista.
Illalla leirissä tähdet näkyivät niin kirkkaina ja runsaina, ettei Pohjanmaallakaan näytä aivan samalta. Tuli mieleen yö Gobin autiomaassa, missä sielläkin pääsi katselemaan vähän eteläisempää tähtitaivasta vieraine kuvioineen.
Serengetissä väkeä oli enemmän kuin Tarangiressa. Kun jossain näkyi pari-kolme safariautoa pysähdyksissä, kaikki olettivat siellä olevan jotain nähtävää ja säntäsivät paikalle. Usein siellä olikin jokin kissapeto.
Vietimme Serengetin leirissä kaksi yötä. Jälkimmäisen aamuna me olimme vielä nukkumassa, kun kokki avasi telttansa vetoketjun aloittaakseen aamupalavalmistelut. Leirin keskellä tepasteli leijona. Se oli ilmeisesti haistanut ruoan keittiökatoksesta ja tullut katsomaan lähempää, mutta se lähti pois, kun huomasi leirissä asuvan ihmisiä.
Leijonia Tarangiressa 13.7.09
Arushassa pyykkäsimme vähän ja huomasimme, ettei Kilimanjaron ryönä lähde kylmällä vedellä, mutta pesuaineesta jäi puhdas tuoksu. Ilta oli kylmä, eivätkä vaatteet tahtoneet kuivua millään. Masai Campin ravintolassa säädettiin taas vaihteeksi, ja iltaruoan saaminen kesti puolitoista tuntia. Sittenkin se oli kylmää. Tässä maassa ruoka tuodaan yllättävän usein pöytään kylmenneenä. Ehkä sillä on jotain tekemistä kuuman sään kanssa.
Aamulla selviteltiin lisää Tropical Trailsin sähellyksiä, ja kun olimme pesseet niistä kätemme, tutustuimme safarioppaaseemme Johniin. Hän oli kaikenkokenut opas, joka puhui parempaa englantia kuin esimerkiksi oppaamme Kilillä. Hänen aisaparinsa oli kokki Immanuel, nuoren näköinen kaveri, joka oli silti ollut näissä hommissa jo neljä vuotta. Pääsimme liikkeelle vähän ennen puoltapäivää ja karautimme kohti Tarangiren kansallispuistoa.
Matkalla näin muiden firmojen safariautoja ja harmittelin omamme surkeutta niihin verrattuna. Ikkunat olivat niin pienet ja matalalla, että jouduin painautumaan kasaan nähdäkseni ulos. Onneksi itse safarin alkaessa paljastui, ettei tilanne ollut oikeasti huono. Katon sai nimittäin melkein kokonaan nostettua ylös, jolloin näköala olikin parempi kuin hyvä. Autosta ei saa poistua safarin aikana muuten kuin leirissä.
Tarangire on aika pieni luonnonpuisto, ja oikein viihtyisä. Siellä oli vain muutama muu safariauto, ja suurimman osan aikaa olimme ylhäisessä yksinäisyydessä. Nähtävää oli paljon: ensin impaloita ja dikdikejä eli kissan kokoisia miniatyyrigaselleja, sitten vervettimarakatteja ja kirahveja. Tunnen tiettyä sympatiaa viimeksi mainittuja kohtaan. Onneksi Tarangiressa ei ole ovenkarmeja, joiden ali niiden pitäisi kumartua. On vain akaasioita ja baobaopuita. Jälkimmäiset lehtivät vain sateen jälkeen, ja nyt edellisestä sadekaudesta oli jo aikaa. Niinpä valtavan leveät ja muhkuraiset baobaot olivat aivan paljaita. Niissä on jotain demonista. Kuin suoraan kauhuelokuvista.
Elefantit olivat vaikuttavin ilmestys sekä täällä että myöhemmin Serengetissä, Ngorongorossa ja Manyarassa. Järkyttävän isoja otuksia. Kun niitä on parikymmentä samassa laumassa, kokonaisuudessa on jotain mykistävän pysäyttämätöntä. Niillä on samantapainen tuoksu kuin lehmillä kesälaitumella.
Näimme myös villisikoja, strutseja, seeproja, hyeenan, sakaalin ja leijonia. Villisiat eivät olleet kovin isoja, mutta yhdellä oli valtavat torahampaat. Strutsit olivat kookkaampia kuin olin odottanut, seeprat kummallisia jääkiekkoerotuomarin näköisiä semihevosia. Hyeena oli vähän sellainen kovapintaisen katujätkän näköinen tyyppi, sakaali taas liian isolla korvilla varustettu ketturepolainen.
Impalaa popsivan leijonaperheen näkeminen oli kuulemma poikkeuksellista. Siinä oli sitä Avara luonto -meininkiä: naarasleijona nuolee melkein hellästi verta raadon kyljestä, ja kömpelöt pikkuleijonat telmivät onnellisina ruokapöydässä. Läsnä oli kaksi naarasleijonaa ja kaksi tai kolme poikasta.
Yöllä leirissä ei kuulunut muiden luontokappaleiden kuin lintujen ja kovaäänisten saksalaisten turistien ääntelyä.
Aamulla selviteltiin lisää Tropical Trailsin sähellyksiä, ja kun olimme pesseet niistä kätemme, tutustuimme safarioppaaseemme Johniin. Hän oli kaikenkokenut opas, joka puhui parempaa englantia kuin esimerkiksi oppaamme Kilillä. Hänen aisaparinsa oli kokki Immanuel, nuoren näköinen kaveri, joka oli silti ollut näissä hommissa jo neljä vuotta. Pääsimme liikkeelle vähän ennen puoltapäivää ja karautimme kohti Tarangiren kansallispuistoa.
Matkalla näin muiden firmojen safariautoja ja harmittelin omamme surkeutta niihin verrattuna. Ikkunat olivat niin pienet ja matalalla, että jouduin painautumaan kasaan nähdäkseni ulos. Onneksi itse safarin alkaessa paljastui, ettei tilanne ollut oikeasti huono. Katon sai nimittäin melkein kokonaan nostettua ylös, jolloin näköala olikin parempi kuin hyvä. Autosta ei saa poistua safarin aikana muuten kuin leirissä.
Tarangire on aika pieni luonnonpuisto, ja oikein viihtyisä. Siellä oli vain muutama muu safariauto, ja suurimman osan aikaa olimme ylhäisessä yksinäisyydessä. Nähtävää oli paljon: ensin impaloita ja dikdikejä eli kissan kokoisia miniatyyrigaselleja, sitten vervettimarakatteja ja kirahveja. Tunnen tiettyä sympatiaa viimeksi mainittuja kohtaan. Onneksi Tarangiressa ei ole ovenkarmeja, joiden ali niiden pitäisi kumartua. On vain akaasioita ja baobaopuita. Jälkimmäiset lehtivät vain sateen jälkeen, ja nyt edellisestä sadekaudesta oli jo aikaa. Niinpä valtavan leveät ja muhkuraiset baobaot olivat aivan paljaita. Niissä on jotain demonista. Kuin suoraan kauhuelokuvista.
Elefantit olivat vaikuttavin ilmestys sekä täällä että myöhemmin Serengetissä, Ngorongorossa ja Manyarassa. Järkyttävän isoja otuksia. Kun niitä on parikymmentä samassa laumassa, kokonaisuudessa on jotain mykistävän pysäyttämätöntä. Niillä on samantapainen tuoksu kuin lehmillä kesälaitumella.
Näimme myös villisikoja, strutseja, seeproja, hyeenan, sakaalin ja leijonia. Villisiat eivät olleet kovin isoja, mutta yhdellä oli valtavat torahampaat. Strutsit olivat kookkaampia kuin olin odottanut, seeprat kummallisia jääkiekkoerotuomarin näköisiä semihevosia. Hyeena oli vähän sellainen kovapintaisen katujätkän näköinen tyyppi, sakaali taas liian isolla korvilla varustettu ketturepolainen.
Impalaa popsivan leijonaperheen näkeminen oli kuulemma poikkeuksellista. Siinä oli sitä Avara luonto -meininkiä: naarasleijona nuolee melkein hellästi verta raadon kyljestä, ja kömpelöt pikkuleijonat telmivät onnellisina ruokapöydässä. Läsnä oli kaksi naarasleijonaa ja kaksi tai kolme poikasta.
Yöllä leirissä ei kuulunut muiden luontokappaleiden kuin lintujen ja kovaäänisten saksalaisten turistien ääntelyä.
20.7.09
KUUDES KIIPEILYPÄIVÄ 11.7.09: HUIPUTUSYRITYS
Adronis herätti meidät noin varttia ennen puoltayötä. Olimme menneet nukkumaan kuuden jälkeen illalla ja saaneetkin vähän unenpäästä kiinni; ei kuitenkaan kunnon unta. Monet eivät nuku yläleirissä yhtään silmäntäyttä. Mietin, että olisi ollut fiksua ajoittaa retki niin, että huiputusyönä olisi ollut kuutamo. Eipä tullut aiemmin mieleen.
Safiri toi meille telttaan laihaa ällönmakeaa puuroa, kahvia ja paahtoleipää. Puin paksummin päälleni kuin aiemmissa vaiheissa: alimmaisena merinolammasvillainen kerrasto, sitten fleeceasu ja päällimmäisenä sadetta ja tuulta pitävä kuoriasu. Päässä paksu pipo ja kädessä käsineet, jotka olin ostanut Tiibetistä ja jotka olivat vähän liian pienet. Astuin ulos teltasta otsalampun valossa ja totesin, ettei ollut niin kylmä kuin opas oli pelotellut. Tuskin kymmenen astetta pakkasta. Totesin myös, että oli kuutamo, joten tuuriakin oli vaihteeksi.
Lähdimme liikkeelle noin neljännestä yli kaksitoista. Edessä oli reilun kuuden tunnin nousu ja viiden kilometrin matka huipulle. Alkumatkasta oli kivikkoa, sitten loputtoman tuntuinen sorarinne, joka valui joka askeleella. Onneksi otsalamppu rajasi näkökentän edellä kulkevan jalkoihin, oli helpompi keskittyä vain seuraavaan askeleeseen. Vähän zeniläiseen mielentilaan siinä vaipui. Askel, askel, askel. Ei mitään muuta.
Pian tuli hiki, ja etenkin jalkoihin oli kuuma. Samalla aloimme taas ohittaa muita ryhmiä. Tällä kertaa syynä ei ollut vauhdikas harppominen vaan se, ettemme aluksi pitäneet juuri ollenkaan taukoja. Oppaan ajatus oli se, että tauolla kylmettyy, joten on parempi pysyä liikkeessä. Tässä oli varmaan jokin teoreettinen järki, mutta käytännössä ratkaisu oli huono myös siksi, että etenemisemme oli kokonaisuutena liian nopeaa. Kysyin Adronikselta, mitä tapahtuu, jos ehdimme huipulle ennen auringonnousua. Häntä nauratti: "Huippu ei ole lähellä, vaikka siltä näyttää." Naureskeli samaa asiaa myös toiselle oppaalle, jonka ryhmän ohitimme.
Jossain vaiheessa Adronis kehotti sammuttamaan otsalamput. Ne luultavasti vaikeuttivat hänen näkemistään, koska hänellä ei itsellään ollut minkäänlaista lamppua. Kuutamossa näki kuitenkin riittävän hyvin.
Tunnelma oli aavemainen. Ympärillä täydellinen hiljaisuus ja pelkkää elotonta kivikkoa, joka näytti kuun kelmeässä valossa... kuun kamaralta. Nousu ei tuntunut loppuvan lainkaan.
Vähän ennen kuutta saavuimme viimein Stella Pointille, josta huippuharjanne alkaa. Tässä vaiheessa tuuli alkoi purra. Haltin Tunturisusi piti aika hyvin pintansa, mutta silti yläkroppaan hiipi pieni kylmyys. Oppaalla asiat olivat huonommin: hänellä oli sormettomat käsineet ja sormet sitä myöten jäässä. Ei ihme, että hänellä oli niin kiire.
Viimeisen harjanteen puolivälissä tulivat vastaan ensimmäiset huiputtajat. He olivat ehtineet huipulle niin varhain, etteivät olleet voineet jäädä odottamaan valkenemista. Meidän kohtalomme oli samantapainen.
Harjanne päättyi huipputasanteeseen. Huipun nimi on Uhuru. Suunnilleen korkeimmalla kohdalla oli plakaatti, joka osoittaa Afrikan mantereen korkeinta kohtaa. Perillä oltiin. Edellämme huipulle oli saapunut kuuden-seitsemän hengen retkue, joka otti paljon kuvia kyltin luona, muun muassa sponsoreiden tunnuksia pidellen, mikä tuntui aika hölmöltä, kun kyseessä ei kuitenkaan sen korkeampi vuori ollut. Kuvausvuoroa odotellessa aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa, mutta pilviä oli niin paksusti, ettei huipulla ollut vielä valoisaa, kun pääsimme räpsimään omat huiputuskuvamme. Niistä tuli niukan valon takia huonoja.
Pian kuvausten jälkeen lähdimme alaspäin. Apuopas William johti joukkoa ja vetikin sellaista tahtia, että voimat kuluivat paljon nopeammin kuin nousussa. Ohitimme suuren joukon väkeä, joka oli vasta nousemassa huippuharjanteelle, ja harmittelimme, ettemme olleet samassa matkassa - nyt oli nimittäin jo aivan valoisaa, ja paitsi kylttikuvat, niin myös maisemakuvat huipulta näkyvistä jäätiköistä olisivat nyt olleet aivan erilaisia. Toki alempaakin sai pari maisemaa räpsäistyä. Huipulle pääseminen oli kuitenkin ollut pääasia.
Ohittamiemme kiipeilijöiden joukossa oli myös vanhempi japanilainen rouva, jonka olimme nähneet vaikeuksissa jo Barrancon jälkeisessä jyrkässä rinteessä. Hän eteni hyvin hitaasti, mutta jokin hänen liikkeissään antoi ymmärtää, ettei hän antaisi periksi.
Noin puolessatoista tunnissa ehdimme takaisin Barafuun. Heitimme puoleksi tunniksi pötköllemme ja söimme vähän kokin valmistamia eväitä. Sitten piti jo lähteä jatkamaan, vaikka kroppa oli siinä uskossa, että päivän kiipeilyt oli kiipeilty. Edessä oli vielä kymmenen kilometrin laskeutuminen alempaan Mwekan leiriin 3100 metriin. Ilmeisesti ajatus on, ettei 4600 metrissä pysty lepäämään kunnolla, ja siksi kiipeilijät pyritän ajamaan heti alempaan leiriin.
Kolmen tunnin matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Tuntivauhdista voi päätellä, että alamäessä pääsi aika kovaa. Ei olisi huvittanut enää ponnistella, mutta kaukana edessä häämöttävä leiri antoi motivaation. Illan mittaan pääsi vähän peseytymään ja syömään, ja palautuminen alkoi. Mystinen viides kantajakin ilmestyi, kun tuli aika jakaa tipit. Hänen nimensä oli "Johnson". Kumpikaan meistä ei muistanut nähneensä häntä aiemmin. Kyselin oppaalta asiasta, mutta selitys kuului, että Johnson kuskasi usein roskia, kun muut veivät leiritarvikkeita. Tiedä häntä. Jotenkin nolona Adronis näihin kysymyksiin vastaili.
Viimeiseksi päiväksi oli jäljellä vielä reipas kymmenen kilometrin pyrähdys Mwekasta portille. Se meni yllättävän nopeasti, noin kolmessa tunnissa, parin britin kanssa jutellessa. Portilla sai käteen virallisen todistuksen Kilimanjaron huiputuksesta. Oli kohtuullisen mukava hypätä jeepin kyytiin ja suunnata takaisin kohti Arushaa.
Safiri toi meille telttaan laihaa ällönmakeaa puuroa, kahvia ja paahtoleipää. Puin paksummin päälleni kuin aiemmissa vaiheissa: alimmaisena merinolammasvillainen kerrasto, sitten fleeceasu ja päällimmäisenä sadetta ja tuulta pitävä kuoriasu. Päässä paksu pipo ja kädessä käsineet, jotka olin ostanut Tiibetistä ja jotka olivat vähän liian pienet. Astuin ulos teltasta otsalampun valossa ja totesin, ettei ollut niin kylmä kuin opas oli pelotellut. Tuskin kymmenen astetta pakkasta. Totesin myös, että oli kuutamo, joten tuuriakin oli vaihteeksi.
Lähdimme liikkeelle noin neljännestä yli kaksitoista. Edessä oli reilun kuuden tunnin nousu ja viiden kilometrin matka huipulle. Alkumatkasta oli kivikkoa, sitten loputtoman tuntuinen sorarinne, joka valui joka askeleella. Onneksi otsalamppu rajasi näkökentän edellä kulkevan jalkoihin, oli helpompi keskittyä vain seuraavaan askeleeseen. Vähän zeniläiseen mielentilaan siinä vaipui. Askel, askel, askel. Ei mitään muuta.
Pian tuli hiki, ja etenkin jalkoihin oli kuuma. Samalla aloimme taas ohittaa muita ryhmiä. Tällä kertaa syynä ei ollut vauhdikas harppominen vaan se, ettemme aluksi pitäneet juuri ollenkaan taukoja. Oppaan ajatus oli se, että tauolla kylmettyy, joten on parempi pysyä liikkeessä. Tässä oli varmaan jokin teoreettinen järki, mutta käytännössä ratkaisu oli huono myös siksi, että etenemisemme oli kokonaisuutena liian nopeaa. Kysyin Adronikselta, mitä tapahtuu, jos ehdimme huipulle ennen auringonnousua. Häntä nauratti: "Huippu ei ole lähellä, vaikka siltä näyttää." Naureskeli samaa asiaa myös toiselle oppaalle, jonka ryhmän ohitimme.
Jossain vaiheessa Adronis kehotti sammuttamaan otsalamput. Ne luultavasti vaikeuttivat hänen näkemistään, koska hänellä ei itsellään ollut minkäänlaista lamppua. Kuutamossa näki kuitenkin riittävän hyvin.
Tunnelma oli aavemainen. Ympärillä täydellinen hiljaisuus ja pelkkää elotonta kivikkoa, joka näytti kuun kelmeässä valossa... kuun kamaralta. Nousu ei tuntunut loppuvan lainkaan.
Vähän ennen kuutta saavuimme viimein Stella Pointille, josta huippuharjanne alkaa. Tässä vaiheessa tuuli alkoi purra. Haltin Tunturisusi piti aika hyvin pintansa, mutta silti yläkroppaan hiipi pieni kylmyys. Oppaalla asiat olivat huonommin: hänellä oli sormettomat käsineet ja sormet sitä myöten jäässä. Ei ihme, että hänellä oli niin kiire.
Viimeisen harjanteen puolivälissä tulivat vastaan ensimmäiset huiputtajat. He olivat ehtineet huipulle niin varhain, etteivät olleet voineet jäädä odottamaan valkenemista. Meidän kohtalomme oli samantapainen.
Harjanne päättyi huipputasanteeseen. Huipun nimi on Uhuru. Suunnilleen korkeimmalla kohdalla oli plakaatti, joka osoittaa Afrikan mantereen korkeinta kohtaa. Perillä oltiin. Edellämme huipulle oli saapunut kuuden-seitsemän hengen retkue, joka otti paljon kuvia kyltin luona, muun muassa sponsoreiden tunnuksia pidellen, mikä tuntui aika hölmöltä, kun kyseessä ei kuitenkaan sen korkeampi vuori ollut. Kuvausvuoroa odotellessa aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa, mutta pilviä oli niin paksusti, ettei huipulla ollut vielä valoisaa, kun pääsimme räpsimään omat huiputuskuvamme. Niistä tuli niukan valon takia huonoja.Pian kuvausten jälkeen lähdimme alaspäin. Apuopas William johti joukkoa ja vetikin sellaista tahtia, että voimat kuluivat paljon nopeammin kuin nousussa. Ohitimme suuren joukon väkeä, joka oli vasta nousemassa huippuharjanteelle, ja harmittelimme, ettemme olleet samassa matkassa - nyt oli nimittäin jo aivan valoisaa, ja paitsi kylttikuvat, niin myös maisemakuvat huipulta näkyvistä jäätiköistä olisivat nyt olleet aivan erilaisia. Toki alempaakin sai pari maisemaa räpsäistyä. Huipulle pääseminen oli kuitenkin ollut pääasia.
Ohittamiemme kiipeilijöiden joukossa oli myös vanhempi japanilainen rouva, jonka olimme nähneet vaikeuksissa jo Barrancon jälkeisessä jyrkässä rinteessä. Hän eteni hyvin hitaasti, mutta jokin hänen liikkeissään antoi ymmärtää, ettei hän antaisi periksi.
Noin puolessatoista tunnissa ehdimme takaisin Barafuun. Heitimme puoleksi tunniksi pötköllemme ja söimme vähän kokin valmistamia eväitä. Sitten piti jo lähteä jatkamaan, vaikka kroppa oli siinä uskossa, että päivän kiipeilyt oli kiipeilty. Edessä oli vielä kymmenen kilometrin laskeutuminen alempaan Mwekan leiriin 3100 metriin. Ilmeisesti ajatus on, ettei 4600 metrissä pysty lepäämään kunnolla, ja siksi kiipeilijät pyritän ajamaan heti alempaan leiriin.
Kolmen tunnin matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Tuntivauhdista voi päätellä, että alamäessä pääsi aika kovaa. Ei olisi huvittanut enää ponnistella, mutta kaukana edessä häämöttävä leiri antoi motivaation. Illan mittaan pääsi vähän peseytymään ja syömään, ja palautuminen alkoi. Mystinen viides kantajakin ilmestyi, kun tuli aika jakaa tipit. Hänen nimensä oli "Johnson". Kumpikaan meistä ei muistanut nähneensä häntä aiemmin. Kyselin oppaalta asiasta, mutta selitys kuului, että Johnson kuskasi usein roskia, kun muut veivät leiritarvikkeita. Tiedä häntä. Jotenkin nolona Adronis näihin kysymyksiin vastaili.Viimeiseksi päiväksi oli jäljellä vielä reipas kymmenen kilometrin pyrähdys Mwekasta portille. Se meni yllättävän nopeasti, noin kolmessa tunnissa, parin britin kanssa jutellessa. Portilla sai käteen virallisen todistuksen Kilimanjaron huiputuksesta. Oli kohtuullisen mukava hypätä jeepin kyytiin ja suunnata takaisin kohti Arushaa.
VIIDES KIIPEILYPÄIVÄ 10.7.09: KARANGA-BARAFU
Aamu oli kurja: ensin tuli hirveä tutina, vilunväreet ja päänsärky, jolloin arvelin, että nyt se tauti vasta iski kunnolla päälle. Tajusin kuitenkin sen verran, etten ollut saanut vähään aikaan kahvia - ja kun sitä sain, päänsärky väistyi ja muutenkin olo parani vähän. Söin taas vähän paahtoleipää. Kun pohdin keiton syömistä, kokki sanoi, ettei kannata. Hänen mukaansa ei saanut syödä mitään vetelää, jos maha oli vetelänä, vaan piti keskittyä mahdollisimman kuivaan muonaan eli tässä tapauksessa paahtoleipään. Se tosiaan oli aivan kuivaa. Kokki teki minulle vielä parantavan juoman, suolavettä. Se kuulosti järkevältä; pieni määrä suolaa kuitenkin helpottaa nesteen imeytymistä. Hörppäsin juoman ja totesin välittömästi, että suolaa oli siinä todella paljon. Niin paljon, että kun pääsin ulos ruokailuteltasta, paahtoleivät ja kahvi tulivat ankaralla voimalla ylös ja ketoon. Jekki muistelikin, että väkevää suolavettä käytetään oksennuttamiseen. Vanhoille afrikkalaisille poppamiestaidoille miinus viisi pistettä.
Ei auttanut, piti jatkaa matkaa. Voimia riitti yhä. Tähtäimessä oli Barafun leiri 4600 metrin korkeudessa. Se oli viimeinen leiri ennen huippua. Lähdimme liikkeelle yhdeksän korvissa ja ehdimme leiriin varhain iltapäivällä.
Ennen nukkumaanmenoa kävimme viimeiseen nousuun liittyvät asiat läpi Adroniksen kanssa. Hän sanoi, että mukaamme tulee myös William, jota olimme luulleet kantajaksi muiden joukossa. Hän oli siis apuopas.
Ei auttanut, piti jatkaa matkaa. Voimia riitti yhä. Tähtäimessä oli Barafun leiri 4600 metrin korkeudessa. Se oli viimeinen leiri ennen huippua. Lähdimme liikkeelle yhdeksän korvissa ja ehdimme leiriin varhain iltapäivällä.
Ennen nukkumaanmenoa kävimme viimeiseen nousuun liittyvät asiat läpi Adroniksen kanssa. Hän sanoi, että mukaamme tulee myös William, jota olimme luulleet kantajaksi muiden joukossa. Hän oli siis apuopas.
NELJÄS KIIPEILYPÄIVÄ 9.7.09: BARRANCO-KARANGA
Aamupala jäi väliin, kun maha heittäytyi hankalaksi eikä neste enää imeytynyt kunnolla. Leikkiä ei kuitenkaan voinut jättää kesken. Lähdin liikenteeseen kahden Siripirin voimalla. Olin varannut näitä mummokarkkeja, jotka koostuvat melkein pelkästä glukoosista, äkkinäistä energiantarvetta varten etenkin viimeiselle kiipeilypäivälle, mutta nyt niille tuli jo etuajassa tarvetta.
Matka alkoi tähän saakka jyrkimmällä nousulla. Teknisiä nousuja ei tällä reitillä ole, mutta käsiä tarvittiin silti avuksi. Jotain jyrkkyydestä kertoo sekin, että kun eräs kantaja pudotti kantamuksensa 2/3-matkasta, se putosi samantien alas laaksoon saakka. Tyyppi porhalsi nauraen pakkauksen perään. Tarina ei kerro, säilyikö rinkan sisältö ehjänä.
Jyrkän nousun perään oli yhtä jyrkkä lasku, ja taas uusi nousu, jonka päällä oli seuraava leiripaikka, Karanga. Pahoista aavistuksista huolimatta en hyytynyt kesken. Onneksi tälle päivälle sattui vain vajaan viiden kilometrin matka, ja olimme perillä jo yhden-kahden maissa. Kokki teki lounasta, jätin sen väliin. Illallinenkin piti skipata. Söin koko päivänä vain pari paahtoleivän siivua ja muutaman Siripirin.
Machame-reitin voi kulkea joko kuudessa tai seitsemässä päivässä, tai kahdeksassakin, jos haluaa tehdä ylimääräisen lenkin Shiran suunnalla. Ne, jotka halusivat käyttää retkeen vain kuusi päivää, eivät pysähtyneet Karangassa lainkaan vaan jatkoivat suoraan Barafun leiriin 4600 metrin korkeuteen. Me olimme valinneet seitsemän päivän matkan, koska molemmilla oli kokemusta yli viiden kilometrin korkeuksista ja tunsimme siltä pohjalta pitemmän aklimatisoitumisen edut. Huipulle ei ole mukava ponnistella hirveässä päänsäryssä, ja jo yksikin ylimääräinen päivä korkealla auttaa sopeutumaan niin, ettei jomotusta tule.
Menin varhain nukkumaan siinä toivossa, että maha kuntoutuisi levon aikana. Yöt olivat tässä korkeudessa jo varsin kylmiä, mutta makuupussissa se ei haitannut.
Matka alkoi tähän saakka jyrkimmällä nousulla. Teknisiä nousuja ei tällä reitillä ole, mutta käsiä tarvittiin silti avuksi. Jotain jyrkkyydestä kertoo sekin, että kun eräs kantaja pudotti kantamuksensa 2/3-matkasta, se putosi samantien alas laaksoon saakka. Tyyppi porhalsi nauraen pakkauksen perään. Tarina ei kerro, säilyikö rinkan sisältö ehjänä.
Jyrkän nousun perään oli yhtä jyrkkä lasku, ja taas uusi nousu, jonka päällä oli seuraava leiripaikka, Karanga. Pahoista aavistuksista huolimatta en hyytynyt kesken. Onneksi tälle päivälle sattui vain vajaan viiden kilometrin matka, ja olimme perillä jo yhden-kahden maissa. Kokki teki lounasta, jätin sen väliin. Illallinenkin piti skipata. Söin koko päivänä vain pari paahtoleivän siivua ja muutaman Siripirin.
Machame-reitin voi kulkea joko kuudessa tai seitsemässä päivässä, tai kahdeksassakin, jos haluaa tehdä ylimääräisen lenkin Shiran suunnalla. Ne, jotka halusivat käyttää retkeen vain kuusi päivää, eivät pysähtyneet Karangassa lainkaan vaan jatkoivat suoraan Barafun leiriin 4600 metrin korkeuteen. Me olimme valinneet seitsemän päivän matkan, koska molemmilla oli kokemusta yli viiden kilometrin korkeuksista ja tunsimme siltä pohjalta pitemmän aklimatisoitumisen edut. Huipulle ei ole mukava ponnistella hirveässä päänsäryssä, ja jo yksikin ylimääräinen päivä korkealla auttaa sopeutumaan niin, ettei jomotusta tule.
Menin varhain nukkumaan siinä toivossa, että maha kuntoutuisi levon aikana. Yöt olivat tässä korkeudessa jo varsin kylmiä, mutta makuupussissa se ei haitannut.
19.7.09
KOLMAS KIIPEILYPÄIVÄ 8.7.09: SHIRA-BARRANCO
Päivä alkoi pitkällä loivalla nousulla avoimessa maastossa. Melkein koko leiri oli liikkeellä samaan aikaan; amerikkalaisia oli todella paljon, useimmiten isoissa ryhmissä, samoin brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Pyrimme taas tekemään pesäeroa äänekkäimpiin ryhmiin, ja kun saavuimme Lava Toweriksi kutsutulle laavamuodostelmalle, edellämme ei ollut enää montaakaan retkikuntaa, vaikkei vauhtimme ollut mitenkään hurja. Isot ryhmät liikkuivat todella hitaasti.
Kantajat olivat menneet alempaa reittiä Barrancon leiriin, joka oli suunnilleen samalla korkeudella Shiran leirin kanssa, kun taas me nousimme laavatornille 4600 metriin totutellaksemme korkeaan ilmanalaan. Viimeinen nousu oli jyrkkä, mutta jalat pelasivat hyvin eikä hengästyttänytkään ihmeemmin. Tornin luona lounas teki kauppansa. Loppumatka Barrancoon oli melkein pelkkää laskeutumista, ja ehdimme jo varhain iltapäivällä leiriin.
Illallista odotellessamme leiri äkkiä katosi, kun alhaalta laaksoista nousi pilviä, jotka leikkasivat näkyvyyden muutamaan metriin. Pilviverho hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Onneksi vastaavaa ei sattunut kiipeämisen aikana.
Illalliseksi oli pasta bolognesea. Ei ehkä kaikkein perinteisin tansanialainen ruoka. Tässä vaiheessa mahasta alkoi tulla epämääräisiä signaaleja, ja seuraavana aamuna iski Kilimanjaron kosto.
Kantajat olivat menneet alempaa reittiä Barrancon leiriin, joka oli suunnilleen samalla korkeudella Shiran leirin kanssa, kun taas me nousimme laavatornille 4600 metriin totutellaksemme korkeaan ilmanalaan. Viimeinen nousu oli jyrkkä, mutta jalat pelasivat hyvin eikä hengästyttänytkään ihmeemmin. Tornin luona lounas teki kauppansa. Loppumatka Barrancoon oli melkein pelkkää laskeutumista, ja ehdimme jo varhain iltapäivällä leiriin.
Illallista odotellessamme leiri äkkiä katosi, kun alhaalta laaksoista nousi pilviä, jotka leikkasivat näkyvyyden muutamaan metriin. Pilviverho hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Onneksi vastaavaa ei sattunut kiipeämisen aikana.
Illalliseksi oli pasta bolognesea. Ei ehkä kaikkein perinteisin tansanialainen ruoka. Tässä vaiheessa mahasta alkoi tulla epämääräisiä signaaleja, ja seuraavana aamuna iski Kilimanjaron kosto.
TOINEN KIIPEILYPÄIVÄ 7.7.09: MACHAME-SHIRA
Aamulla oli leirissä kuura maassa. Outo tunnelma; kuin lokakuinen aamu Suomessa. Ylös seitsemältä, naamanpesu, pakkaus, aamiaiseksi laihaa puuroa, nakki, paistettu kananmuna, paahtoleipää ja kahvia. Lisäksi Ödemin-tabletti, joista tuonnempana lisää. Liikkeelle kahdeksalta, ensimmäisten retkikuntien joukossa.
Päivän reitti oli melko lyhyt, nelisen kilometriä, mutta alusta loppuun jyrkkää nousua. Polku kaartoi hieman vasemmalle sen sijaan, että olisi pyssyttänyt suoraan kohti huippua, ja tavoitteena oli Shira Camp 3840 metrissä. Tähänkin väliin kului noin viisi tuntia. Pidimme hyvää vauhtia jätättääksemme äänekkäät jenkit, joiden pulina kävi hermoille, ja onnistuimme hyvin. Loppumatkan saimme taivaltaa armeliaassa hiljaisuudessa, mitä nyt opas jutusteli välillä kollegojensa kanssa pitkienkin matkojen yli. Se ei häirinnyt yhtä paljon, koska siitä ei ymmärtänyt mitään, se asettui samaan kategorian lintujen laulun ja muun taustahälyn kanssa.
Päivän kuluessa aurinko pääsi ensimmäistä kertaa porottamaan kunnolla, ja aurinkorasvalle ja -laseille tuli käyttöä. Rasvana minulla oli samaa kuin Iranissakin, lasten aurinkorasvaa, jonka suojakerroin on 50. Sitä kun laittaa, ei tule rusketusraitoja. Koska ei rusketu mistään yhtään. Aurinkolaseina oli kategoria 4:n lasit, mikä tarkoittaa sitä, että ne suojaavat myös korkealla vuoristossa vallitsevalta voimakkaalta uv-säteilyltä.
Saavuimme tavoitteeseen jo alkuiltapäivästä, joten teimme vähän päästä pienen ylimääräisen reippailun ja kävimme Lemosho-reittiä nousevien kiipeilijöiden Shira 2 -leirissä. Siellä oli vain pari hassua telttaa, enkä ihmettele. Lemoshon reitti on pitkä ja yksitoikkoinen.
Päivän varustus oli aamukuuran vaikutuksesta tukevampi kuin edellisenä päivänä. Alimmaisena merinolampaan villasta tehty kerrasto, joka hengittää hyvin ja lämmittää märkänäkin. Mainostetaan, että se ei ala haista, vaikka sitä pitäisi yllä monta viikkoa putkeen. Mutta ei se kyllä estä ihmistä itseään haisemasta pahalta. Merinokalsareiden päällä vaellushousut ja -paidan päällä fleece. Näillä pärjäsi aivan hyvin, joskin tuuli kylmäsi välillä. Kun tuli hiki, fleece piti riisua; mutta kun sen riisui, tuuli alkoi äkkiä kalvaa luita. Ehkä jonkinlainen kevyt tuulihuppari olisi ollut asiaa. Lierihattuni ei myöskään suojannut korvia kokonaan tuulelta, minkä huomasi sitä enemmän, mitä korkeammalle nousimme. Tähänkin olisi saanut avun hupparista. Täytyy varmaan koota varustehavainnot jossain vaiheessa omaksi postauksekseen.
Päivän reitti oli melko lyhyt, nelisen kilometriä, mutta alusta loppuun jyrkkää nousua. Polku kaartoi hieman vasemmalle sen sijaan, että olisi pyssyttänyt suoraan kohti huippua, ja tavoitteena oli Shira Camp 3840 metrissä. Tähänkin väliin kului noin viisi tuntia. Pidimme hyvää vauhtia jätättääksemme äänekkäät jenkit, joiden pulina kävi hermoille, ja onnistuimme hyvin. Loppumatkan saimme taivaltaa armeliaassa hiljaisuudessa, mitä nyt opas jutusteli välillä kollegojensa kanssa pitkienkin matkojen yli. Se ei häirinnyt yhtä paljon, koska siitä ei ymmärtänyt mitään, se asettui samaan kategorian lintujen laulun ja muun taustahälyn kanssa.
Päivän kuluessa aurinko pääsi ensimmäistä kertaa porottamaan kunnolla, ja aurinkorasvalle ja -laseille tuli käyttöä. Rasvana minulla oli samaa kuin Iranissakin, lasten aurinkorasvaa, jonka suojakerroin on 50. Sitä kun laittaa, ei tule rusketusraitoja. Koska ei rusketu mistään yhtään. Aurinkolaseina oli kategoria 4:n lasit, mikä tarkoittaa sitä, että ne suojaavat myös korkealla vuoristossa vallitsevalta voimakkaalta uv-säteilyltä.
Saavuimme tavoitteeseen jo alkuiltapäivästä, joten teimme vähän päästä pienen ylimääräisen reippailun ja kävimme Lemosho-reittiä nousevien kiipeilijöiden Shira 2 -leirissä. Siellä oli vain pari hassua telttaa, enkä ihmettele. Lemoshon reitti on pitkä ja yksitoikkoinen.
Päivän varustus oli aamukuuran vaikutuksesta tukevampi kuin edellisenä päivänä. Alimmaisena merinolampaan villasta tehty kerrasto, joka hengittää hyvin ja lämmittää märkänäkin. Mainostetaan, että se ei ala haista, vaikka sitä pitäisi yllä monta viikkoa putkeen. Mutta ei se kyllä estä ihmistä itseään haisemasta pahalta. Merinokalsareiden päällä vaellushousut ja -paidan päällä fleece. Näillä pärjäsi aivan hyvin, joskin tuuli kylmäsi välillä. Kun tuli hiki, fleece piti riisua; mutta kun sen riisui, tuuli alkoi äkkiä kalvaa luita. Ehkä jonkinlainen kevyt tuulihuppari olisi ollut asiaa. Lierihattuni ei myöskään suojannut korvia kokonaan tuulelta, minkä huomasi sitä enemmän, mitä korkeammalle nousimme. Tähänkin olisi saanut avun hupparista. Täytyy varmaan koota varustehavainnot jossain vaiheessa omaksi postauksekseen.
YLÖS LOUNAISRINNETTÄ
Olimme koko ensimmäisen nousupäivän rehevän mutta ei erityisen lämpimän sademetsän suojassa. Reitti ei ollut erityisen jyrkkä. Varustuksena alkumatkasta oli kapealierinen hattu, vaelluskengät, vaellushousut ja tekninen t-paita. Puolessamatkassa täytyi heittää harteille myös paksu fleecetakkini, kun tauoilla uhkasi tulla kylmä. Vimevuotisesta Damavandin-retkestä viisastuneena olin katsonut tarkkaan, että tällä reissulla kaikki vaatteet hengittävät ja kuljettavat kosteutta pois iholta. Tekninen t-paita ei tässä suhteessa toiminut niin hyvin kuin kevään aikana juoksulenkeillä, mutta fleece oli erittäin hyvä. Hattu oli hyvä, vaikka aurinko ei metsään paljon paistellutkaan. Kun sen otti päästä, tuli äkkiä kylmä. Saattoi johtua osittain siitä, että olin ennen Helsingistä lähtöä ajellut pääni melkein klaniksi.Päivän matkaosuuteen kului reilu viisi tuntia. Sademetsä loppui, ja astuimme avarampaan maastoon, jolloin vuoren yläosa tuli näkyviin auringonlaskun kultaamana. Olimme tässä vaiheessa jo kokonaan pilvien yläpuolella, vuoren juurella levittyviä maita ei näkynyt enää ollenkaan.
Ensimmäinen leiri oli nimeltään yksinkertaisesti Machame Camp. Se oli 3000 metrin korkeudessa, eli olimme nousseet iltapäivän aikana 1200 metriä korkeammalle. Oppaan mukaan kävelymatkaa oli kertynyt 13 kilometriä; opaskirjan mielestä vain 10,5 kilometriä. Adroniksella oli välillä taipumus arvioida matkat ja korkeudet yläkanttiin, luultavasti motivointitarkoituksessa. Lihakset eivät vielä väsyneet, mutta välillä hengästytti.
Leirissä meillä oli kolme telttaa: meille kahdelle yksi, oppaalle toinen ja lopuille kolmas. Isoimmassa teltassa, jossa ei ollut edes lattiaa, nukkui siis kuusi tai seitsemän ihmistä. Luultavasti kuusi, koska retken tässä vaiheessa emme koskaan nähneet ryhmässämme enempää kuin seitsemän paikallista. Isoin teltta toimi samalla keittiötelttana. Sään salliessa ruokailimme ulkona, muulloin keittiöteltassa. Opas söi kanssamme samaa ruokaa, muut saivat pelkkää puuroa. Kantajan osa ei ollut häävi. Raskain työ, huonoin muona, kylmät nukkumisolot.
Illallista odotellessa joimme kahvia ja söimme popcornia. Jostain syystä popcorn ja Kilimanjaro kuuluvat yhteen. Joskus popcornit on ikävä kyllä sokeroitukin. Tai unohdettu suolata. Myöhemmin illalla oli varsinainen ruokailu: kurpitsakeittoa, tilapiapihvejä ja perunaa. Etenkin keitto oli hyvää. Marcus oli etevimmillään keitoissa.
ENSIMMÄINEN KIIPEILYPÄIVÄ 6.7.09: KOHTI KILIMANJAROA
Kävimme nousun perusasiat nopeasti läpi firman edustajan kanssa, ja siinä yhteydessä selvisi sekin, etteivät he olleet lähettäneet varustelistaa tai tippiohjetta. Ensin mainittu ei ollut suuri ongelma, meillä oli kattava varustus, mutta tippiohjeen olisi mielellään nähnyt aiemmin. Ohjesummat olivat nimittäin niin paljon korkeampia kuin netistä löytämämme, että erotuksella oli jo vaikutusta budjettiin. Tropical Trailsillä on siis toisinaan taipumusta säheltämiseen.
Pakkauduimme autoon. Kyytiin tuli Marcus, joka esittäytyi vatsatieteen tohtoriksi - siis kokki. Matkan varrelta poimittiin mukaan oppaamme, jonka nimi oli Adronis. Kuulin ensin väärin, että Adonis, ja puhuttelinkin häntä siten... hän korjasi nopeasti virheen.
Machame-reitti lähtee vuorelle läheltä samannimistä kylää 1800 metrin korkeudesta. Portilla täytyi taas odotella, kun opas kirjasi kantajia ja jakoi varusteita heidän kannettavikseen. Machame-reitillä kannettavaa on paljon, koska matka on pitkä, joko kuusi tai seitsemän päivää, ja yöt vietetään teltoissa. Marangu-reitillä asutaan mökeissä ja reitti on lyhyempi. Sitä sanotaankin Coca Cola -reitiksi, siinä missä Machame on Whiskey-reitti. Muitakin on, mutta ne ovat vähemmän käytettyjä.
Machamen portilla oli vartija, jolla oli Kalashnikov. En ole varma, lisäsikö vai vähensikö se turvallisuudentunnetta.
Joukkoomme kuului Tropical Trailsin antaman listan mukaan opas, apuopas, kokki ja neljä kantajaa. Kunnon kolonialistinen tunnelma; kahta eurooppalaista palvelee seitsemän alkuasukasta. Kannoimme itse vain muutaman kilon päiväreppuja, joissa oli päivän juomavarat (3 litraa), lounaseväät, sadeviitat, kamerat ja sensellaiset. Rinkat lämpimine vaatteineen kulkivat kantajien matkassa. Itse asiassa myös matkalukemiseni oli rinkassa - yksi piruparoista joutui kantamaan Thomas Pynchonin Gravity's Rainbowta, joka oli taas mukanani. Pääsin Tiibetissä noin sivulle 180. En lue sitä kirjaa kuin matkoilla. Jäljellä on 800 sivua.
Kilimanjarolla on sääntönä, ettei yhdelläkään kantajalla saa olla yli 15 kilon kuormaa. Tai 18 kilon, tai 20:n, riippuen keneltä kysyy. Mutta tätä joka tapauksessa vahditaan, kantamuksia punnitaan portilla. Adronis tulikin yllättäen sanomaan, että kantajia tarvitaankin viisi eikä neljä. Osan kuuluu tietysti tippua matkalla jyrkänteiltä tai joutua leijonien ruoaksi, ja Pynchonkin painaa aika paljon, mutta muutos kuulosti epäilyttävältä, koska neljästä oli puhuttu vielä samana aamuna. Mitään suoria lisäkustannuksia ei sanottu koituvan, mutta tippaamista ajatellen asialla oli merkitystä.
Kilimanjaro-matkaoppaassa varoitettiin ylimääräisistä haamukantajista. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt etukäteen pyytää, että kaikki ryhmäläiset olisi esitelty meille ennen lähtöä. Nyt mielessä oli kuitenkin vain vuori, eikä kantajien lukumäärä paljon päätä vaivannut. Opas jäi vielä setvimään asioita, mutta lähetti meidät jo matkaan Marcuksen kanssa. Kello oli ehkä yksi tai kaksi iltapäivällä.
Pakkauduimme autoon. Kyytiin tuli Marcus, joka esittäytyi vatsatieteen tohtoriksi - siis kokki. Matkan varrelta poimittiin mukaan oppaamme, jonka nimi oli Adronis. Kuulin ensin väärin, että Adonis, ja puhuttelinkin häntä siten... hän korjasi nopeasti virheen.
Machame-reitti lähtee vuorelle läheltä samannimistä kylää 1800 metrin korkeudesta. Portilla täytyi taas odotella, kun opas kirjasi kantajia ja jakoi varusteita heidän kannettavikseen. Machame-reitillä kannettavaa on paljon, koska matka on pitkä, joko kuusi tai seitsemän päivää, ja yöt vietetään teltoissa. Marangu-reitillä asutaan mökeissä ja reitti on lyhyempi. Sitä sanotaankin Coca Cola -reitiksi, siinä missä Machame on Whiskey-reitti. Muitakin on, mutta ne ovat vähemmän käytettyjä.
Machamen portilla oli vartija, jolla oli Kalashnikov. En ole varma, lisäsikö vai vähensikö se turvallisuudentunnetta.
Joukkoomme kuului Tropical Trailsin antaman listan mukaan opas, apuopas, kokki ja neljä kantajaa. Kunnon kolonialistinen tunnelma; kahta eurooppalaista palvelee seitsemän alkuasukasta. Kannoimme itse vain muutaman kilon päiväreppuja, joissa oli päivän juomavarat (3 litraa), lounaseväät, sadeviitat, kamerat ja sensellaiset. Rinkat lämpimine vaatteineen kulkivat kantajien matkassa. Itse asiassa myös matkalukemiseni oli rinkassa - yksi piruparoista joutui kantamaan Thomas Pynchonin Gravity's Rainbowta, joka oli taas mukanani. Pääsin Tiibetissä noin sivulle 180. En lue sitä kirjaa kuin matkoilla. Jäljellä on 800 sivua.
Kilimanjarolla on sääntönä, ettei yhdelläkään kantajalla saa olla yli 15 kilon kuormaa. Tai 18 kilon, tai 20:n, riippuen keneltä kysyy. Mutta tätä joka tapauksessa vahditaan, kantamuksia punnitaan portilla. Adronis tulikin yllättäen sanomaan, että kantajia tarvitaankin viisi eikä neljä. Osan kuuluu tietysti tippua matkalla jyrkänteiltä tai joutua leijonien ruoaksi, ja Pynchonkin painaa aika paljon, mutta muutos kuulosti epäilyttävältä, koska neljästä oli puhuttu vielä samana aamuna. Mitään suoria lisäkustannuksia ei sanottu koituvan, mutta tippaamista ajatellen asialla oli merkitystä.
Kilimanjaro-matkaoppaassa varoitettiin ylimääräisistä haamukantajista. Jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt etukäteen pyytää, että kaikki ryhmäläiset olisi esitelty meille ennen lähtöä. Nyt mielessä oli kuitenkin vain vuori, eikä kantajien lukumäärä paljon päätä vaivannut. Opas jäi vielä setvimään asioita, mutta lähetti meidät jo matkaan Marcuksen kanssa. Kello oli ehkä yksi tai kaksi iltapäivällä.
5.7.09: LENTO
Kilimanjaron kansainvälinen lentokenttä ei ole mikään mannertenvälisen liikenteen solmukohta. Koneemme oli saapumishetkellä ainoa koko kentällä, mutta yksikin koneellinen riitti saamaan aikaan tungoksen. Olimme päättäneet hankkia viisumit vasta kentältä, koska Suomessa ei ole Tansanian edustustoa, ja nähtävästi kaikki muutkin olivat ajatelleet samoin. Virkailijat urakoivat kiitettävästi ja jono lyheni; pääasia oli selvästi viidenkymmenen dollarin maksun kerääminen eikä maahantulijoiden syynääminen.
Olimme varanneet Kilimanjaro-retken ja safarin Tropical Trails -nimiseltä firmalta, joka toimii Arushassa. Heidän kyytimiehensä oli odottamassa. Samaan autoon piti odotella hyvä tovi toista kaksikkoa, ja kun viimein pääsimme liikkeelle, oltiin jo lähempänä yhtätoista illalla. Kuskin mielestä olimme kauhean hiljaisia. Päivä oli alkanut aamuyöherätyksellä vähän kolmen jälkeen, ja tässä vaiheessa teki mieli jutella vain nukkumatin kanssa.
Ajomatka Arushaan vei noin tunnin. Tropical Trailsillä on kaksi majoituspaikkaa: olimme varanneet yösijan halvemmasta eli Masai Campistä, mutta meidät vietiin tietenkin kalliimpaan eli Karama Lodgeen, jolloin kävi ilmi, että firma oli tehnyt varauksenkin väärään paikkaan. Olisi tehnyt mieli jäädä Karamaan nukkumaan, mutta se oli niin luksustasoa ja kallis, että siirryimme kaikesta huolimatta Masai Campiin, joka oli aika lähellä.
Masai Campissä on huoneita, makuusaleja, telttailualue ja firman toimistot. Siellä kävi ilmi, ettei yhtäkään huonetta ollut vapaana. Pari tyyppiä alkoi pystyttää telttaa. Oltiin jo puolenyön pahemmalla puolella, joten kenttämajoitus ei suuremmin haitannut. Enemmän arvelutti leirin isosta ravintolasta kuuluva mekkala. Ravintola on kuulemma suosittu menopaikka, ja sinne tulee matkalaisten lisäksi paikkakuntalaisiakin. Tänä yönä siellä bailattiin Michael Jacksonin muistolle, ja vaikka musiikki olikin hyvää, volyymi oli valtava ja etäisyys telttaan mitätön. Siitä huolimatta uni tuli äkkiä.
Heti aamulla edessä olisi lähtö Kilimanjarolle. Se on Afrikan korkein vuori, 5982 metriä.
Olimme varanneet Kilimanjaro-retken ja safarin Tropical Trails -nimiseltä firmalta, joka toimii Arushassa. Heidän kyytimiehensä oli odottamassa. Samaan autoon piti odotella hyvä tovi toista kaksikkoa, ja kun viimein pääsimme liikkeelle, oltiin jo lähempänä yhtätoista illalla. Kuskin mielestä olimme kauhean hiljaisia. Päivä oli alkanut aamuyöherätyksellä vähän kolmen jälkeen, ja tässä vaiheessa teki mieli jutella vain nukkumatin kanssa.
Ajomatka Arushaan vei noin tunnin. Tropical Trailsillä on kaksi majoituspaikkaa: olimme varanneet yösijan halvemmasta eli Masai Campistä, mutta meidät vietiin tietenkin kalliimpaan eli Karama Lodgeen, jolloin kävi ilmi, että firma oli tehnyt varauksenkin väärään paikkaan. Olisi tehnyt mieli jäädä Karamaan nukkumaan, mutta se oli niin luksustasoa ja kallis, että siirryimme kaikesta huolimatta Masai Campiin, joka oli aika lähellä.
Masai Campissä on huoneita, makuusaleja, telttailualue ja firman toimistot. Siellä kävi ilmi, ettei yhtäkään huonetta ollut vapaana. Pari tyyppiä alkoi pystyttää telttaa. Oltiin jo puolenyön pahemmalla puolella, joten kenttämajoitus ei suuremmin haitannut. Enemmän arvelutti leirin isosta ravintolasta kuuluva mekkala. Ravintola on kuulemma suosittu menopaikka, ja sinne tulee matkalaisten lisäksi paikkakuntalaisiakin. Tänä yönä siellä bailattiin Michael Jacksonin muistolle, ja vaikka musiikki olikin hyvää, volyymi oli valtava ja etäisyys telttaan mitätön. Siitä huolimatta uni tuli äkkiä.
Heti aamulla edessä olisi lähtö Kilimanjarolle. Se on Afrikan korkein vuori, 5982 metriä.
5.7.09
Tansaniaan
Schipholin kentällä Hollannissa. Parin tunnin päästä jatkolento Kilimanjaron kansainväliselle lentokentälle. Illalla Arushaan.
Tämän kesän reissu on vähän toisenlainen kuin viimevuotinen. Tansania on Iraniin verrattuna vapaa maa, ja nyt matkassa on taas Jarkko, jonka kanssa on aiemmin vallattu Mongoliaa, Tiibetiä ja Eurooppaa.
Valmistautuminen alkoi muutama viikko sitten tiiviillä treenauksella Kilimanjaroa varten ja keltakuumerokotteen ottamisella. Jälkimmäinen aiheutti kolmen päivän lihaskivut ja pientä päänsärkyä ynnä pahoinvointia. Tämä loi suuria odotuksia myös malarianestolääkettä kohtaan, mutta matkailuklinikan Afrikka-gurun määräämä Lariam on tähän mennessä osoittautunut mainettaan vaisummaksi. En ole edes nähnyt niitä tavallista vilkkaampia unia, joita luvattiin, saati mennyt psykoosiin. Toisaalta guru itse ei luvannut mitään sivuvaikutuksia, niistä vastasivat lähinnä urbaanit legendat ja tutut.
Huomenaamulla alkaa Kilimanjaron valtausyritys.
Tämän kesän reissu on vähän toisenlainen kuin viimevuotinen. Tansania on Iraniin verrattuna vapaa maa, ja nyt matkassa on taas Jarkko, jonka kanssa on aiemmin vallattu Mongoliaa, Tiibetiä ja Eurooppaa.
Valmistautuminen alkoi muutama viikko sitten tiiviillä treenauksella Kilimanjaroa varten ja keltakuumerokotteen ottamisella. Jälkimmäinen aiheutti kolmen päivän lihaskivut ja pientä päänsärkyä ynnä pahoinvointia. Tämä loi suuria odotuksia myös malarianestolääkettä kohtaan, mutta matkailuklinikan Afrikka-gurun määräämä Lariam on tähän mennessä osoittautunut mainettaan vaisummaksi. En ole edes nähnyt niitä tavallista vilkkaampia unia, joita luvattiin, saati mennyt psykoosiin. Toisaalta guru itse ei luvannut mitään sivuvaikutuksia, niistä vastasivat lähinnä urbaanit legendat ja tutut.
Huomenaamulla alkaa Kilimanjaron valtausyritys.
20.7.08
Kotka on laskeutunut
Palasin perjantaina Suomeen. Ensimmäinen kulttuurisokki tuli vastaan taksissa, kun käytössä oli mittari, taksissa oli taksin merkki, hinnasta ei tarvinnut neuvotella etu- eikä väitellä jälkikäteen, kuski tunsi reitin, auto oli hyvässä kunnossa ja liikennekin maltillista. Toisaalta hinta oli moninkertainen.
Olin aika väsynyt romahtaessani taksin takapenkille. Olin herännyt varhain ehtiäkseni Teheranin basaariin ennen pahimpia ruuhkia; en tietenkään onnistunut, koska jäin heräämisestä huolimatta punkkaan lojumaan.
Heiluin basaarissa, kunnes paikat menivät alkuiltapäivästä kiinni (oli torstai eli sikäläinen lauantai) ja lähdin sitten etsimään nettikahvilaa, mihin sain kulumaan noin kaksi tuntia. Kahvila oli toki kiinni sen päivän.
Illan tullen koneen lähtöön oli aikaa kymmenisen tuntia - lähtöaika oli puoli viideltä aamulla. Onneksi Teheranin suomalaiset pelastivat minut tylsältä odottelulta. Tapasin vielä kolmannenkin kerran Kaisua ja Annaa, joihin olin tutustunut aivan alkumatkasta. Kävimme ensin valokuvanäyttelyssä ja menimme sen jälkeen ravintolaan. Huivipakko ja Iranin poliittinen asema puhuttivat pitkään.
Tällaiset keskustelut olivat yksi syy, miksi matka Iraniin oli voimakas kokemus. Maassa on jännitteinen tilanne, johon ei ehkä normaalilla reppumatkalla olisi välttämättä päässyt kunnolla sisälle. En tiedä, pääsinkö minä, mutta ainakin minulla oli kaksi etua: ensimmäinen oli aiemmin mainitsemani matkustelu kaksistaan englantia puhuvien oppaiden kanssa, ja toinen oli vastaava yhteys Teheranissa asuviin suomalaisiin.
Kaisu, Kristiina ja Veikko olivat Suomen Teheranin-suurlähetystön palveluksessa, Anna taas UNHCR:n; lisäksi seurueeseen kuului yhtenä iltana Päivi, joka oli Iranissa lomalla niin kuin minäkin. Heiltä kuulin havaintoja, joita en olisi paikallisilta voinut saada. Sanomattakin on selvää, että mainitunlaisiin työtehtäviin eivät päädy kapeakatseiset monokulturalistit tai piilokolonialistit. Kuulemani toteamukset olivat silti rehellisiä ja kaunistelemattomia.
Teheranin-suurlähetystön väelle kuuluu suuri kiitos näiden illanistujaisten järjestämisestä. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että oman maan edustusto voi olla keidas, joka suojaa koti-ikävältä.
Tuon viimeisen illanistujaisen jälkeen joskus puolenyön jälkeen siirryin Imaami Khomeinin kansainväliselle lentokentälle. Siellä asiat etenivät hyvin hitaasti: en ole missään nähnyt niin hidasta passintarkastusta. Minun passini syynäämisessä heillä ei toki kauan nokka tuhissut, mutta edelläni olevien arabien asiakirjat tutkittiin hyvin perusteellisesti.
Kone lähti Istanbulia kohti jotakuinkin aikataulussa. Konstantinopolissa nuokuin nelisen tuntia ennen jatkolentoa Helsinkiin. Jo täällä tärmäsin outoihin juttuihin, kuten siihen, että luottokortti alkoi taas toimia. Ostin Timbuktua käsittelevän kirjan. Malia ja tuaregeja käsitteleviä kirjoja on kertynyt jo aika monta; jospa ensi kesänä...
Alkuun palatakseni: taksikuski toi minut kotiovelle perjantaina iltapäivällä. Huomenna maanantaina menen töihin. Kuukauden loma ei kestä kuin neljä viikkoa.
Mitä jäi käteen? Jos viimevuotinen Tiibet oli osin ahdistava paikka Kiinan miehitysvallan takia, niin Iran oli sitä kaksin verroin ydinasekriisin ja etenkin uskonnollisen kireyden takia. Olisi hölmöa sanoa, että tämä oli "mukava" loma; ei kai kukaan lähde Iraniin etsimään hauskanpitoa. Tämä oli ensisijaisesti kokemus ja elämys, sukellus todelliseen vierauteen. Eikä se silti tarkoita, etteikö usein olisi ollut mukavaa.
Olin aika väsynyt romahtaessani taksin takapenkille. Olin herännyt varhain ehtiäkseni Teheranin basaariin ennen pahimpia ruuhkia; en tietenkään onnistunut, koska jäin heräämisestä huolimatta punkkaan lojumaan.
Heiluin basaarissa, kunnes paikat menivät alkuiltapäivästä kiinni (oli torstai eli sikäläinen lauantai) ja lähdin sitten etsimään nettikahvilaa, mihin sain kulumaan noin kaksi tuntia. Kahvila oli toki kiinni sen päivän.
Illan tullen koneen lähtöön oli aikaa kymmenisen tuntia - lähtöaika oli puoli viideltä aamulla. Onneksi Teheranin suomalaiset pelastivat minut tylsältä odottelulta. Tapasin vielä kolmannenkin kerran Kaisua ja Annaa, joihin olin tutustunut aivan alkumatkasta. Kävimme ensin valokuvanäyttelyssä ja menimme sen jälkeen ravintolaan. Huivipakko ja Iranin poliittinen asema puhuttivat pitkään.
Tällaiset keskustelut olivat yksi syy, miksi matka Iraniin oli voimakas kokemus. Maassa on jännitteinen tilanne, johon ei ehkä normaalilla reppumatkalla olisi välttämättä päässyt kunnolla sisälle. En tiedä, pääsinkö minä, mutta ainakin minulla oli kaksi etua: ensimmäinen oli aiemmin mainitsemani matkustelu kaksistaan englantia puhuvien oppaiden kanssa, ja toinen oli vastaava yhteys Teheranissa asuviin suomalaisiin.
Kaisu, Kristiina ja Veikko olivat Suomen Teheranin-suurlähetystön palveluksessa, Anna taas UNHCR:n; lisäksi seurueeseen kuului yhtenä iltana Päivi, joka oli Iranissa lomalla niin kuin minäkin. Heiltä kuulin havaintoja, joita en olisi paikallisilta voinut saada. Sanomattakin on selvää, että mainitunlaisiin työtehtäviin eivät päädy kapeakatseiset monokulturalistit tai piilokolonialistit. Kuulemani toteamukset olivat silti rehellisiä ja kaunistelemattomia.
Teheranin-suurlähetystön väelle kuuluu suuri kiitos näiden illanistujaisten järjestämisestä. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että oman maan edustusto voi olla keidas, joka suojaa koti-ikävältä.
Tuon viimeisen illanistujaisen jälkeen joskus puolenyön jälkeen siirryin Imaami Khomeinin kansainväliselle lentokentälle. Siellä asiat etenivät hyvin hitaasti: en ole missään nähnyt niin hidasta passintarkastusta. Minun passini syynäämisessä heillä ei toki kauan nokka tuhissut, mutta edelläni olevien arabien asiakirjat tutkittiin hyvin perusteellisesti.
Kone lähti Istanbulia kohti jotakuinkin aikataulussa. Konstantinopolissa nuokuin nelisen tuntia ennen jatkolentoa Helsinkiin. Jo täällä tärmäsin outoihin juttuihin, kuten siihen, että luottokortti alkoi taas toimia. Ostin Timbuktua käsittelevän kirjan. Malia ja tuaregeja käsitteleviä kirjoja on kertynyt jo aika monta; jospa ensi kesänä...
Alkuun palatakseni: taksikuski toi minut kotiovelle perjantaina iltapäivällä. Huomenna maanantaina menen töihin. Kuukauden loma ei kestä kuin neljä viikkoa.
Mitä jäi käteen? Jos viimevuotinen Tiibet oli osin ahdistava paikka Kiinan miehitysvallan takia, niin Iran oli sitä kaksin verroin ydinasekriisin ja etenkin uskonnollisen kireyden takia. Olisi hölmöa sanoa, että tämä oli "mukava" loma; ei kai kukaan lähde Iraniin etsimään hauskanpitoa. Tämä oli ensisijaisesti kokemus ja elämys, sukellus todelliseen vierauteen. Eikä se silti tarkoita, etteikö usein olisi ollut mukavaa.
16.7.08
Taas Teheranissa
Kierros Iranin etelä- ja keskiosissa on sitten takana. Huomenillalla koneeseen ja perjantain puolella kotiin.
Paluu Abyanehista Teheraniin sujui kohtuuttoman helposti. Ei odottelua missään. Kukaan ei yrittänyt nyhtää ylihintaa mistään, tai mitä nyt yksi taksikuski, mutta löysin halvemman. Pääsin taas nettiin, minkä huomannee blogaustulvasta - heitin läppärillä kirjoittamani tekstit kerralla verkkoon.
Tulipa mieleeni, että katsoin Esfahanissa hotellihuoneen telkkarista Steven Seagalin leffaa farsiksi dubattuna. En käsittänyt siitä mitään, tapahtumat pomppivat tolkuttomasti, mutta minulla on sellainen fiilis Stevenin leffoista myös suomeksi ja englanniksi.
Paluu Abyanehista Teheraniin sujui kohtuuttoman helposti. Ei odottelua missään. Kukaan ei yrittänyt nyhtää ylihintaa mistään, tai mitä nyt yksi taksikuski, mutta löysin halvemman. Pääsin taas nettiin, minkä huomannee blogaustulvasta - heitin läppärillä kirjoittamani tekstit kerralla verkkoon.
Tulipa mieleeni, että katsoin Esfahanissa hotellihuoneen telkkarista Steven Seagalin leffaa farsiksi dubattuna. En käsittänyt siitä mitään, tapahtumat pomppivat tolkuttomasti, mutta minulla on sellainen fiilis Stevenin leffoista myös suomeksi ja englanniksi.
Mummot raitilla
Tein äsken iltakävelyn Abyanehin kylänraitilla ja kylän edessä olevilla kukkuloilla ja pelloilla. Kuvasin monia vanhuksia perinteisissä puvuissaan, heitä istuskeli talojen rappusilla iltaa viettämässä. Yksi mummo, joka istuksi kaverinsa kanssa, kutsui lähemmäksi ja kaivoi laukustaan keksin. Kun lopulta otin sen, hän kaivoi laukustaan lisäksi muutaman karkin ja loppujen lopuksi vielä omenankin. Koetin - kai tyhmyyksissäni - tarjota rahaa, mutta se torjuttiin niin selkeästi, etten tuputtanut. Samanlaisia mummot joka paikassa! Mukava havaita.
Otin sitten muutaman kuvan mummokaksikosta, toinen oli kyllä kauhean ujo. Toinen poseerasi kuin vanha tekijä, mahtoi ollakin sellainen. Rouvat luettelivat kai kaikki maat, jotka tiesivät, mutta Suomi ei ollut tuttu. Koetin pyytää pirteämmältä mummolta osoitetta kuvan lähettämistä varten, mutta hän meni menojaan ja viittilöi vähän siihen tapaan, että hän menee kohta taivaaseen.
Minä sitten lähdin jatkamaan harhailua uuden eväspussukkani kanssa.
Otin sitten muutaman kuvan mummokaksikosta, toinen oli kyllä kauhean ujo. Toinen poseerasi kuin vanha tekijä, mahtoi ollakin sellainen. Rouvat luettelivat kai kaikki maat, jotka tiesivät, mutta Suomi ei ollut tuttu. Koetin pyytää pirteämmältä mummolta osoitetta kuvan lähettämistä varten, mutta hän meni menojaan ja viittilöi vähän siihen tapaan, että hän menee kohta taivaaseen.
Minä sitten lähdin jatkamaan harhailua uuden eväspussukkani kanssa.
Syötykin on
Söin Esfahanissa hotellin pizzeriassa pizzan. Minulle kerrottiin, että voin tilata vain 'special pizzan', mutta sain toisaalta ottaa kantaa siihen, laitetaanko sisällykseksi makkaraa vai kanaa ja ehkä sieniäkö myös. Lopputulos oli aivan hyvä pannupizza, jonka tarjoili aristokraattisen vampyyrimäinen hovimestari hienossa takissa. Aivan Christopher Leen näköinen. Pizzan mukana tuotiin ketsuppipullo, koska täkäläiset eivät laita pizzaan tomaattimurskaa. Mutta minä en laita pizzan päälle ketsuppia.
Yazdissa söin muhennettua kamelia. Oikein hyvää, melkein yhtä hyvää kuin tiibetiläinen jakkipihvi.
Kebab on iranilaisten pääravintoa. Abyanehin hotelliravintolassa on tarjolla ruokalaji nimeltä 'lamp kebab'. Ehkä sellaisen syömällä löytäisi sisäisen valon. Laskun perässä lukee sotilaallisesti "Tanks for your purchase".
Abyanehissa poikkesin ravitsemuslaitokseen, joka paljastui grilliksi. Tilasin special hamburgerin, mutta se oli ennemminkin patonki. Iso oli. Juoman kanssa 2 dollaria, listahinta. Olipa mukava löytää paikka, jossa ulkomaalaiselta ei yritetty kiskoa ylimääräistä.
Yazdissa söin muhennettua kamelia. Oikein hyvää, melkein yhtä hyvää kuin tiibetiläinen jakkipihvi.
Kebab on iranilaisten pääravintoa. Abyanehin hotelliravintolassa on tarjolla ruokalaji nimeltä 'lamp kebab'. Ehkä sellaisen syömällä löytäisi sisäisen valon. Laskun perässä lukee sotilaallisesti "Tanks for your purchase".
Abyanehissa poikkesin ravitsemuslaitokseen, joka paljastui grilliksi. Tilasin special hamburgerin, mutta se oli ennemminkin patonki. Iso oli. Juoman kanssa 2 dollaria, listahinta. Olipa mukava löytää paikka, jossa ulkomaalaiselta ei yritetty kiskoa ylimääräistä.
Abyaneh
Abyaneh on pieni parinsadan asukkaan kylä noin satakunta kilometriä Kashanista lounaaseen. Täällä ei paljon autoja näy, ja koska kylä on vuoristossa, hellekään ei vaivaa. Asukkaat ovat vanhuksia, nuorisolle ei ole täällä mitään. Teheranista tullaan tänne usein viettämään viikonloppua, mutta nyt ei ole se kausi. Hotelli on melkein autio, ja henkilökunta kuluttaa aikaansa lähinnä nukkumalla aulassa. Vastaanottovirkailijakin koisaa tiskiään vasten.
Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.
Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.
Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.
Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.
Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.
Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.
Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.
Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.
Virkavallan kynsissä
Abyanehissa. Olihan operaatio päästä tänne.
Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.
Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.
Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.
Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.
Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.
No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.
Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.
Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.
Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.
Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.
Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)
Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.
Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.
Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.
Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.
Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.
Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"
Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.
Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.
Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.
Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.
Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.
Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.
Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.
No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.
Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.
Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.
Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.
Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.
Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)
Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.
Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.
Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.
Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.
Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.
Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"
Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.
Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
