Kennedy Space Center

Olin viikon työmatkalla Orlandossa, ja kun tuli tilaisuus, poikkesin Kennedy Space Centeriin. Avaruuskeskus on toiminnassa, mutta siellä on turisteille varattuja alueita, joissa voi ihmetellä amerikkalaisten avaruuslentojen historiaa ja vähän nykypäivääkin.

Opastetuilla kiertoajeluilla pääsee vilkaisemaan laukaisupaikkoja ja kokoonpanohalleja, joskaan ei kovin läheltä. Ajeluita on kahdenlaisia: pääsymaksuun sisältyviä ja lisämaksullisia. Kokeilin jälkäimmäistä, hinta oli parikymmentä dollaria. Jos perusreissulla pääsi näkemään sukkulan laukaisupaikan kahden kilometrin päästä, niin ökyreissulla pääsi kilometrin päähän. Oppaalla oli vauhti päällä, mutta vitsit olivat huonoja eikä paljon ketään naurattanut. Mies näytti ja kuulosti hämmästyttävän paljon George W. Bushilta. Taisi ollakin Teksasista.

Sukkuloiden kokoonpanohalli oli aika iso. Kuulemma mahtuisi vapaudenpatsaskin rullaamaan ovista ulos. Avaruussukkula Atlantiksen lähtö oli sen verran lähellä, että koko helahoito oli jo siirretty laukaisupaikkaan kerrostalon kokoisella telaketjualustallaan, joten kokoonpanohalli oli kaiketi tyhjä. Atlantiksen viimeinen laukaisu on 14.5.2010, minkä jälkeen syyskuussa laukaistaan vielä Discovery viimeiselle lennolleen ja marraskuussa Endeavour. Sitten on sukkuloiden lennot lennetty. Kaksihan on tuhoutunut, Challenger vuonna 1986 ja Columbia vuonna 2003.

Avataria elokuvateatterissa katsellessa kävi mielessä, että eipä tämä 3D-tekniikka niin kummoista ole. Kennedyssä on IMAX-teatteri, jossa vaikutelma on vähän toinen. Filmejä oli kaksi: toisessa kerrottiin... jotain kuumatkoista, punainen lanka jäi löytymättä, ja Tom Hanks onnistui melkein taas vaivuttamaan minut uneen. (Apollo 13 on ainoa leffa, jota katsoessa olen nukahtanut teatteriin.) Tästä ei siis vielä paljon kostunut, mutta Hubble 3D oli sitten aivan toista maata. Se on kuvattu sukkulalennolla, jolla Hubble-teleskooppia viimeksi korjattiin, ja pääosa ajasta killutaan turvakaapelien varassa kaukana Maan kiertoradalla ja yritetään korjata teleskooppia. Läsnäolon tuntu on huimaava. Melkein yhtä vaikuttavia ovat jaksot, joissa lennetään Hubblen ottamissa kuvissa: tähtisumujen keskelle, syntyvien tähtien ohi, toisiin galakseihin. Siinä on jotakin niin runollista, että välittömästi herää kapinahenki: miksi avaruusohjelmaan ei enää panosteta jenkeissä niin kuin ennen? Eipä Euroopassakaan niin häävisti. Kiinalaisilla on kova yritys päällä, mutta takamatkaa vielä paljon.

Apollo-ohjelma tuotti valtavia tieteellis-teknisiä harppauksia. Osaksi syynä oli tietysti tolkuton rahamäärä, joka ohjelmaan syydettiin; osaksi kyse oli kylmästä sodasta, neukut piti voittaa; mutta varmasti tärkeä syy oli sekin, että ihmisen saaminen Kuun pinnalle ja takaisin oli sellainen suuri tarina ja ihme, joka yhdisti ihmisiä ja tarjosi nuorille tutkijoille jotakin, mihin paneutua intohimoisesti ja mistä unelmoida. Olisiko sellaiselle tilausta nytkin? Syntyisikö miehitetystä Mars-lennosta sellainen projekti, johon tutkijat heittäytyisivät talkoohengessä ja keskenään kilpaillen niin, että tiede ja teknologia loikkaisivat taas uusiin sfääreihin? Vai onko maailma niin kyynistynyt ja sirpaloitunut, etteivät tällaiset tarinat enää jaksa sytyttää?

Tuossa alemmassa kuvassa makaa Saturn V -kantoraketti, jollaisia käytettiin Apollo-kuulennoilla. Mukavan kokoinen tuokin.