Debre Damo

Debre Damon luostari rakennettiin 500-luvulla lännenelokuvien tyylisen tasahuippuisen, jyrkkäseinäisen vuoren päälle. Paikkaa valittaessa on taidettu miettiä, ettei sivullisten pidä päästä luostariin omin luvin. Tänä päivänäkin ainoa virallinen sisäänkäynti on 15 metrin korkeudessa kallionseinämässä, ja sen tavoittaa vain köyttä pitkin kiipeämällä. Naiset eivät saa tulla luostariin lainkaan.

Portinvartija laskee paksun kiipeilyköyden lisäksi nahkaisen turvaremmen, joka laitetaan vyötäisille. Vartija pitää sitä kireällä, kun vieras kiipeää ylemmäksi. Vaikea sanoa, kuinka paljon se auttaisi, jos loppumatkasta oikeasti lipeäisi. Vartijakaan ei ole mikään iso mies, voisi tulla mukana vähän tiukemmasti nyppäämällä.

Kiipeämistä piti kokeilla. Seinämä on likimain pystysuora mutta ei aivan tasainen, siinä on muhkuroita ja koloja. Se on kuitenkin satojen vuosien aikana hioitunut hyvin liukkaaksi.

Mahatauti toi oman lisämausteensa kiipeämiseen, ja olin tyytyväinen, ettei opas jäänyt seisomaan aivan suoraan alapuolelle, kun lähdin nousemaan. Jalansijoja oli harvassa ja seinämä oli niin liukas, että nousin lähinnä käsivoimin. Taudin takia energiaa ei ollut liiaksi, mutta kiipeäminen sujui. Kahden kolmanneksen jälkeen piti pysähtyä hetkeksi puuskuttamaan. Siinä vaiheessa olisi saattanut jänskättää, jos olisin katsonut alaspäin, mutta en katsonut. Viimeinen ponnistus oli punnertaminen sisään oviaukosta, joka oli vähän köyden kiinnityskohdasta sivussa. Siinä vaiheessa oli hankala löytää sopivia kädenpaikkoja eikä jaloille ollut tukevia sijoja, mutta jotenkin väänsin itseni ovenkarmien sisäpuolelle.

Itse luostarissa ei ollut erityisempää nähtävää. Pieni kirkko ja joukko asuinrakennuksia. Alas piti mennä taas samaa köyttä, ja vaikka se oli helpompaa kuin nouseminen, jalat lipsahtelivat moneen kertaan kiusallisesti. Tälläkään kertaa en pahemmin alaspäin katsellut ennen kuin olin lähellä maata.

Luostarin eräs varainhankintamuoto on pyhän veden tuotanto. Papit siunaavat luostarin kaivosta saatavan veden ja myyvät sitä ihmisille, jotka tulevat paikalle muovipulloineen ja keltaisine kanistereineen. Pyhä vesi auttaa kuulemma kaikenlaisiin vaivoihin. Tulomatkalla otimme kyytiin yhden sotilaan - jos sotilas viittilöi autoa pysähtymään, sitä kannattaa yleensä totella - ja paluumatkalla yhden papparaisen ja kaksi nuorta naista, jotka olivat hakemassa pyhää vettä. Hyväntahtoinen opas ja kannatettava asia, mitä sitä puolityhjällä autolla ajelemaan.

Menekilin kosto

Kalliokirkoissa kiertäminen tiesi kiipeämistä, ja aamupäivä oli tuskainen. En ollut nukkunut edellisenä yönä enkä syönyt kahteen päivään muuta kuin yhden paahtoleivän, sillä Menekilin kosto oli iskenyt jossain Addisin ja Kombolchan välillä. Päivällä onnistuin syömään lautasellisen riisiä, ja sen jälkeen olo vähitellen tasoittui. Iltapäivän kirkko-osuus meni helpommin.

Yövyin Lalibelassa entisessä valtionhotellissa, joka oli rakennettu Mengistun aikana. Olin ainoa vieras. Kun menin lounaalle, ravintolassa ei näkynyt henkilökuntaa. Kysyin respasta, onko ravintola auki, jolloin yksi ovimiehistä meni hätyyttämään tarjoilijat töihin. Kun istuin alas, ravintolan taustamusiikki pantiin päälle. Täällä on muutenkin näkynyt hyvin vähän muita länsimaalaisia. Vilkkain turismiaika on lokakuusta tammikuulle.

Kalliosta esiin veistetyt kirkot

Lalibelan kallioon hakatut kirkot toivat mieleen Tolkienin. Tällaisia Morian kääpiöt olisivat arvostaneet.

Kuningas Lalibela rakennutti pääkaupunkinsa - silloisen Rohan, nykyisen Lalibelan - keskustaan toistakymmentä kirkkoa, todennäköisesti 1100-luvulla. Kukaan ei tiedä varmasti, miksi kirkkoja rakennettiin niin monta. Kaikki ovat erilaisia. Kaikki on hakattu kallioon, mutta ne eivät ole luolakirkkoja. Esimerkiksi Bet Giyorgis näyttää tavalliselta kivikirkolta, joka on rakennettu jyrkkäseinäisen kallionkolon pohjalle, mutta se on kokonaan yhtä kiviainesta. Se on ikään kuin kirkkoa esittävä veistos, jonka hahmon taiteilija on nähnyt kalliossa ja loihtinut sitten esiin poistamalla ylimääräisen kiven taltalla ja vasaralla.

Bet Giyorgis on pohjakaavaltaan ristin muotoinen mutta esittää Nooan arkkia, ja sen louhoksen pohjalla on myös palanen Ararat-vuorta, joka on mahdollisesti ollut louhittavaksi liian kovaa kiviainesta.

Jotkut kirkot on rakennettu sivulta päin kaivaen, mutta louhijat eivät ole lopettaneet siinä vaiheessa, kun julkisivu on saatu näkyviin ja sisätilat ontoiksi; myös ulkoseinät on hakattu esiin, ja joissakin tapauksissa myös -katto. Nämä kirkot näyttävät luolan sisään rakennetuilta kivirakennuksilta.

Kirkot jakautuvat kahteen pääryhmään, joita erottaa kallioon niin ikään louhittu jokiuoma, Jordan-virta. Teknisesti ottaen Jordanin tehtävänä on kerätä kaikkien kalliokirkkojen sadevedet. Kakkoiseen ryhmään kuuluvien kirkkojen Bet Abba Libanosin ja Bet Lehemin välissä on 50-metrinen pimeä tunneli, joka symboloi helvettiä, ja se on sen verran matala, että monessa kohtaa joutuu kulkemaan kumarassa. Kirkkojen välissä on muitakin tunneleita, ja koska koko kaupunki on kukkulaisessa paikassa, portaita ja kapeita käytäviä riittää.

Kirkoista suurin on Bet Medhane Alem, joka on 11,5 metriä korkea. Sitä tukee sisäpuolelta 36 pylvästä ja ulkopuolelta toiset 36 pylvästä.

Pohjois-Etiopiaan

Omon laakson jälkeen oli vuorossa kiertomatka Pohjois-Etiopian historiallisiin kohteisiin. Pohjoinen on amharojen ja tigrejen maata, erilaista kuin etelä. Ainakin vuoristoisempaa.

Opas otti yhdessä kohdassa kyytiin kulkumiehen, jolla oli sauva ja taakkanaan iso säkki. En tiedä, miksi opas otti kyytiin juuri hänet kaikista tienposken matkalaisista, he eivät tunteneet toisiaan. Mies näytti yksinkertaisine vaatteineen ja kantamuksineen köyhältä maamieheltä. Vähän aikaa ajettuamme hän kaivoi paitansa laskoksista kännykän ja puhui siihen loppumatkan.

Opas on monesti antanut esimerkiksi kirkkojen lähistön tai ravintoloihin tuleville kerjäläisille rahaa. Antoi myös ateriansa loput kääpiölle, joka tuli kanssamme samaan ravintolaan mutta käveleskeli vain ympäriinsä tilaamatta mitään.

Etelässä automme nähneet lapset alkoivat aina tanssia tienvarressa hytkyttämällä lanteitaan ja nostelemalla jalkojaan polvi koukussa sivulle. Tanssin tehtävänä on saada faranjit pysähtymään, että lapset voisivat sitten esiintyä maksusta. Tanssi alkaa heti, kun lapsi huomaa auton. Pohjoisessa sama toistuu, mutta tanssi on erilaista, siinä liikutellaan ensisijaisesti hartioita, oikeaa ja vasenta vuoronperään ylös taikka etuviistoon. Tanssiin voi liittyä myös paimensauva, joka korostaa hartioiden liikkeitä. Tigrelapsilla on myös oma tanssinsa, mutta olen nähnyt siitä vain vilauksen. Siinä toinen käsi teki isoja liikkeitä korkealla ja toinen oli kupeella.

Dorze

Dorze-heimon maille noustaan jyrkkää kiemurtelevaa tietä. Jossain vaiheessa ympäristön muodot alkavat kadota utuun. Muuleja ja ihmisiä ilmestyy aavemaisesti näkyviin aivan lähellä, kun auto etenee pilven sisällä. Välillä säikyn, ehtiikö ajaja huomaamaan kaikki.

Aaseja ei ole, sillä täällä tarvitaan kuulemma vahvempia kuormajuhtia. Muulit ja joskus hevosetkin tekevät työt, mutta ne ovat kalliita ja siksi harvalukuisempia kuin aasit alempana.

Opas johdattaa kylän ensimmäiseen pihapiiriin. Aidatun pihan keskellä kohoaa suuri talo, oppaan mukaan 10-12-metrinen. Sen runko on kovaa puuta, esimerkiksi eukalyptuspuuta, ja päällys bambua. Talo on rakennettu elefantin muotoiseksi: ylhäällä kaksi savuaukkoa ja niiden ylle kääntyvät lipat ovat elefantin silmät, ja niiden välissä kulkee harjanne, joka on sen kärsä. Opas kertoo, että talo rakennetaan korkeaksi, koska termiitit ja laho syövät sen juuria. Termiitit kuulemma järsivät seiniä vain alaosasta niin, että talo vähitellen madaltuu metrikaupalla, kunnes pihapiiriin tarvitaan uusi päärakennus ja vanhasta tulee varasto tai nuorenparin ensiasunto. Talo voi kestää 80 vuottakin, ilmeisesti jos on rakennettu tarpeeksi korkeaksi. Jäi vähän hämäräksi, miten tämä oikeasti menee. Voin kuvitella, kuinka talon alta alkaa lentää sahanpurua korkeassa kaaressa ja talo hupenee Disney-tyyliin silmissä.

Sisällä vieraalle tarjotaan kahvia ja… paistettuja pähkinöitä? En ole varma. Katto jää pimeään, mutta savuaukot näkyvät valopisteinä. Väliseinä erottaa talonväen kotieläimistä. Lammas kurkistaa sen toisen pään takaa, lehmä syö heinää selkäni takana.

Kun kahvit on juotu, minut johdatetaan ulos, missä mummo havainnollistaa kehräämistä. Dorzet tunnetaan kudonnaisistaan, ja työnjako on sellainen, että naiset kehräävät ja miehet kutovat. Heimon omat värit ovat musta, joka viittaa ihonväriin, keltainen, joka symboloi viljaa, ja punainen, joka edustaa verta.

Kahvia tarjonneen talon väki tulee näyttämään, kuinka etiopianbanaanista tehdään koche-leipää, jota aiemmin söin kitfon kanssa. Nainen raastaa teroitetulla bambuputkella etiopianbanaanista - en huomannut, mistä kasvin osasta - kosteaa vaaleaa jauhetta ja sulloo sen sitten ilmatiiviiseen maanalaiseen käymisastiaan. Käyminen vie kuukausia, jos oikein ymmärsin, minkä jälkeen jauheesta vaivataan taikinaa ja taikinasta paistetaan kohottamattomia koche-leipiä.

Kun havainnollistus on edennyt näin pitkälle, tajuan vasta, että tämä osa kylästä on räätälöity turisteja varten. Vaikutelma saa vahvistuksen, kun tutustumiskierroksen seuraava kohde on kylän osa, jossa on lukollisia bungaloweja yöpymishaluisille matkalaisille, informaatiokeskus ja myyntipiste. Tässä vaiheessa saapuvat paikalle kylän kutojien edustajat. Ostan heiltä liinan, jossa on heimon omat dramaattiset värit.

Tansaniassa oli maasai-kyliä, jotka on tehty kokonaan turisteja varten. Tämä oli oikea kylä, johon vain oli rakennettu turistiosa, mutta kyllä se silti vähän harmitti. Mielenkiintoinen heimo kuitenkin, ja tyypit olivat sympaattisia eivätkä liian tyrkkyjä myyntitoiminnassaan.

Dimekan lauantaimarkkinat

Dimeka on hamer-heimon kylä, jossa pidetään lauantaisin markkinat. Täällä on erilainen meininki kuin mursien kylässä: kukaan ei tarjoudu kuvattavaksi. Jos jonkun erityisen mielenkiintoisen näköisen tyypin haluaa kuvaan, siitä täytyy neuvotella, eivätkä kaikki halua.

Myytävänä on elintarvikkeita, vaatteita ja koruja sekä lähinnä turisteille tarkoitettua esineistöä, josta ainakin osa on tehty jossain muualla, kuten Keniassa.

Hamerien iho on tasaisen musta, melkein sinertävänhohteinen. He ovat ylpeitä. Kaikilla naimaikäisillä miehillä on sama perusvarustus: ruudullinen lannevaate, ammusvyö, pieni puinen jakkara ja keppi. Ammusvyön koteloissa ei ainakaan rauhan oloissa pidetä ammuksia vaan esimerkiksi rahoja ja saippuaa. Jakkara on ehkä 15 sentin korkuinen, ja sitä käytetään kuulemma myös päätukena nukkuessa, mutta minulle ei aivan selvinnyt, kuinka se onnistuu. Kaikilla miehillä on koruja, kuten käsivarsi- ja rannerenkaita. Monet rannerenkaat on kuulemma tehty rynnäkkökiväärin hylsyistä saadusta messingistä. Osan olemuksessa on jotain keikarimaista.

Naimattomilla naisilla hiukset ovat päänmyötäisesti pikkuleteillä, naimisissa olevilla rastoitettuina. Rastat tehdään voilla, johon on laitettu väriaineeksi punamultaa. Vaatetukseen kuuluu aina eräänlainen jäykkä helmiäisvyö, johon kiinnittyy hame; sitä ei kuitenkaan kanneta vyötäisillä vaan rennosti kaulassa. Vyö on tavallisen vyön mittainen, joten se on yleensä kaulassa kallellaan toiselle puolelle. Joillakin on helmiäisvyö myös otsallaan.

Hamer-sanastoa:

kiitos = bairoimii
mitä kuuluu = nagajjan
hei (myös ystävä) = mso
anteeksi = se sidine
nimeni on = namo enno

Miehistymisriiteistä

Mursi-pojista tulee miehiä durgan eli keppitappelun kautta. He kiertävät kylästä kylään ottelemassa, ja jokaisessa kylässä naimaikäisillä tytöillä on ottelujen jälkeen mahdollisuus ilmoittautua valitsemansa pojan ihailijaksi antamalla hänelle jonkin lahjan. Poika voi sitten ilmoittaa, haluaako hän jonkun ihailijoikseen ilmoittautuneista.

Jos joku kuolee, tappavan iskun antaneen pojan perhe korvaa vahingon kuolleen pojan perheelle antamalla yhden tyttäristään. Tyttäret ovat arvokkaita, sillä heistä saa myötäjäisinä karjaa sulhasen perheeltä.

Hamer-heimolla on käsite nimeltä ibangadi. Se tarkoittaa tansseja, joihin nuoret miehet ja naiset kerääntyvät pitämään hauskaa. Jos tyttö ja poika tykkäävät toisistaan, he voivat piipahtaa puskissa. Hamerit käyttävät yrttipohjaista ehkäisyä, jonka ansiosta näistä puuhista ei kuulemma tule jälkipuheita jälkeläisten muodossa. Seksi kuuluu olennaisesti nuorten hamerien elämään ennen avioliittoa, ja jos morsian on naimisiin mennessään neitsyt, häntä vähän oudoksutaan ja hänen viehättävyytensä asetetaan kyseenalaiseksi.

Savikiekko huulessa

Kun mursi-heimoon syntyvä tyttö alkaa olla lähellä naimaikää, hänen alahuulensa alle tehdään viilto. Viiltoa venytetään auki niin, että siihen mahtuu pieni savikiekko. Ajan myötä aukko venyy lisää, kun siihen työnnetään aste asteelta isompia kiekkoja. Mitä isompi kiekko, sitä haluttavampi morsio.

Kun auto kaartaa kylän lähistölle, mursit tulevat tutustumaan vieraisiin. Tervehdys on "Photo! Five! Discount." Sesonkiaikana kuvan ottamisesta peritään 10 birriä, mutta näin hiljaiseen aikaan taksa on puolet siitä. Kylässä asuu ehkä reilu satakunta ihmistä, murseja on alueella yhteensä noin 30 000.

Kylässä ei näe mitään merkkejä teollistuneesta maailmasta. Se ei ole kuitenkaan turisteja varten tehty lumekylä, jollaisia on Tansaniassa. Omon laaksossa on edelleen paljon kyliä, jotka pitävät kiinni vanhasta. Se ei silti tarkoita, että kaikki olisi perinteistä: osa kyläläisistä pyrkii erottumaan joukosta omaperäisillä koristuksilla, jotka poikkeavat heimon ikivanhasta tyylistä. Voi tietysti olla, että yksilöllisyyteen taipuvaiset mursit toimisivat samoin ilman turistejakin.

Kaikilla näkemilläni naisilla oli alahuulensa alla aukko, mutta vain kuvaukseen tarjoutuvilla oli kiekko paikallaan. Savikiekkoja oli myytävänä, ja ostin niitä jokusen. Ne eivät ole ihan kevyitä, joten kiekon pitäminen huulesta roikkumassa täytyy olla epämukavaa. Ilman kiekkoa alahuuli roikkuu leuan päällä pitkänä lenkkinä.

Osa kyläläisistä on toisia kärkkäämpiä pääsemään kuvaan, ja parveilee ympärillä hokien "Photo! Five! Discount! Photo!" Ne, joita en heti kuvaa, nyppivät minua käsistä. Jotkut niistä, jotka olen jo kuvannut, haluavat uudestaan kuvaan.

En tiedä, kumpi on masentavampaa, savikiekkojen käyttö vai turistikuvausbisnes. Opas sanoo, että kylään ei kannata mennä iltapäivällä, koska silloin kaikki ovat kännissä.

Mursi-sanastoa:
hei, mitä kuuluu, kiitos = achali

New York

Lähellä konsojen kylää on kanjoni, jota sanotaan New Yorkiksi, koska sen erikoisesti muotoutuneet punaiset hiekkaseinämät muistuttavat pilvenpiirtäjien rivistöjä. Siellä käy joskus turisteja, ja siksi lähistöllä päivystää aina pikkulapsia.

Kun pahaa-aavistamaton faranji saapuu räpsimään kuvia kanjonin laidalta, lapset ryhmittyvät äänettömästi aidan luo vähän matkan päähän hänen taakseen, ja hetkeä myöhemmin väijytys laukaistaan. Lapset alkavat laulaa ja taputtaa tahdissa käsiään.

Kuorolaulussa on hyvä syke ja intoa takana. Tarkoituksena on suostutella turisti maksamaan esityksestä, jota hän ei ole pyytänyt. Periaatteessa vierastan tämäntyyppistä liiketoimintaa, mutta  meininki on sen verran hellyyttävää, että maksan pyydetyn 10 birriä eli noin 50 senttiä, johon sisältyy myös ryhmäkuva. Setelin saatuaan lapset alkavat heti riidellä siitä, niin kuin lapset missä vain.

Syömisestä

Injera on etiopialainen lätty, joka tehdään käyneestä tefheinätaikinasta. Siksi se maistuu vähän happamelta. Läheltä katsoen lätty näyttää omituiselta, sillä taikinassa olevat ilmakuplat saavat sen näyttämään karkealta vaahtomuovilta. Injerasta sormin taiteltua nyyttiä käytetään aterimena, jolla varsinainen ruoka - grillatut lihanpalat, kasvissoseet, pavut, riisi - noukitaan tarjoiluastiasta ja syödään.

Kitfo on perinteinen etiopialainen ruoka, jossa on melkein tartar-tyylisesti lähes raakaa, vain vähän hellaa päin vilautettua naudanlihaa. Hyvin ohueksi suikaloitu liha kuulemma kuoputetaan jollain lusikan tapaisella lihakimpaleen syrjästä. Tarkempi valmistustapa jäi kielimuurin taakse, kun kokeilin kitfoa tienvarsiravintolassa. Yleensähän mitään vajavaisesti kypsennettyä lihaa ei pitäisi reissussa syödä, mutta se näytti herkulliselta ja oli nälkä. Ainakaan heti ei ole ilmennyt mitään ihmeempiä haittavaikutuksia, mutta katsotaan nyt. Kitfon kanssa tarjottiin injeraa sekä etiopianbanaanista tehtyjä toisenlaisia leipiä, jotka olivat paksumpia ja grillattuja. Lisämausteena oli mozzarellan tapaista mutta vähemmän kuivaa juustojauhetta. Kaiken kaikkiaan todella vieraantuntuinen ja hyvä makukokemus. Injera on joka tapauksessa parhaimmillaan lisukkeena, isompina määrinä syötynä se alkaa tympiä.

Beyeinet ja tegabinu olivat lihattomia papu-, kasvissose- ja riisiruokia, joita syötiin injeran kanssa paastopäivinä. Paaston aikana ei saa syödä ainakaan lihaa eikä kananmunia, ja tällainen perjantaipäivä sattui kohdalle, kun poikkesin oppaan kanssa syömään konsojen alueen pikkukaupungissa.

Miehuuskoe konsojen kylässä

Yksi Konso-heimon vanhoista kylistä nimettiin pari vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteeksi. Konsojen erityisosaamista on peltojen pengertäminen, jota ilman seutu olisi liian kumpuilevaa kunnon maanviljelykselle. Pengerten avullakin sarat ovat kapeita, eikä niille voi tuoda lehmiä tai muita elikoita kiskomaan auraa, maa täytyy muokata käsin, kylvämisestä puhumattakaan.

Kylä sijaitsee korkealla mäellä. Sen ympärille rakennettiin kivimuuri. Kun kylä laajeni, tehtiin toinen muurikehä ja myöhemmin vielä kolmas. Sisin on korkein, koska sen rakennushetkellä lähistöllä oli eniten kiviä. Nykyään kylässä asuu kolmisentuhatta ihmistä.

Maasturi jätettiin matkan päähän. Jatkoin matkaa kaksistaan paikallisen oppaan Chuchun kanssa. Oli keskipäivä, ja valtaosa väestä oli pelloilla töissä. Ensin tuli vastaan pari pikkulasta, sitten jokunen nuori nainen. Kylä koostui savimajoista, joiden olkikatot olivat niin vahvoja, että kestivät oppaan mukaan 60-70 vuotta. Katon huippuna oli usein saviruukku pitämässä ylimpiä olkia yhdessä, mutta rikkaimmilla saattoi olla myös strutsinmunia, koska niitä on vaikea saada. Pihapiirissä oli useita rakennuksia, joista osa oli eläimiä varten. Pihapiirin ympärillä oli risuaita.

Chuchu näytti tietä yhteisötalolle, jollaisia kylässä oli useita. Näissä taloissa yöpyvät ensisijaisesti nuoret naimattomat miehet, joiden tehtävänä on olla valmiina esimerkiksi torjumaan hyökkääjiä ja sammuttamaan tulipaloja. Talon alla on aivan sileiksi kuluneita kiviä, joilla voi makoilla; itse taloon eli varsinaiseen nukkumatilaan noustaan lattiassa olevasta aukosta.

Yhteisötalon kivillä istuskeli nyt pari vanhusta, joiden kanssa sovin parin kuvan ottamisesta. Kaikissa Omo-laakson kylissä heimolaiset odottavat maksua valokuvaamisesta. Hinta on 2-10 birr eli 10-50 senttiä. Toinen vanhuksista oli jo sokea, oppaan mukaan yhdeksänkymppinen. Hän kääriytyi kuvausta varten parhaaseen vilttiinsä.

Yhteistötalojen lisäksi konsojen kylissä on ainakin kahdenlaisia muita kokoontumispaikkoja. Suurella aukiolla käsitellään koko heimoa koskettavia asioita ja suoritetaan miehuuskokeita. Pienemmällä aukiolla vannotaan, annetaan tuomioita ja suoritetaan miehuuskokeita. Vannominen tarkoittaa konsoilla kiistan ratkaisemista siten, että osapuolet vannovat ottavansa Jumalan rangaistuksen itsensä ja sukunsa päälle, jos ovat väärässä. Jos jompikumpi itse tai yleensä ensin hänen sukunsa kohtaa lähiaikoina epäonnea, hänen täytyy tunnustaa kylänvanhimmille ja kiistakumppanilleen olleensa väärässä.

Kylänvanhimmilla ei ole enää nykyaikana samanlaista tuomiovaltaa kuin ennen, koska Etiopian laki koskee heimojakin. Perinteinen rangaistus esimerkiksi murhasta oli aikanaan elävältä hautaaminen ja toisen talon polttamisesta elävältä polttaminen. Vanhoja henkiuskontoja harjoittaa edelleen viidennes heimolaisista. Loput ovat protestantteja, sillä eurooppalaiset lähetyssaarnaajaat - Etelä-Etiopian tapauksessa esimerkiksi ruotsalaiset - tulivat näille main käännytysaikeissa ennen Pohjois-Etiopian ortodokseja.

Miehuuskokeessa kokelaan täytyy nostaa maasta iso kivi ja pyöräyttää se päänsä yli maahan. Ilman miehuuskokeen suorittamisesta mies ei voi mennä naimisiin. Kokeilin kiveä vannontapaikalla ja sain sen pääni yli, joten minusta tuli avioliittokelpoinen. Suurella aukiolla olleet kaksi miehuuskiveä näyttivät minusta selvästi pienemmiltä kuin vannontapaikan kivi, joten pojasta voi konsojen kylässä tulla mies vähän pienemmälläkin vaivalla, jos on fiksu ja onnistuu järjestämään miehuuskokeensa oikealle aukiolle.

Kummallakin aukiolla sekä päällikön pihapiirissä on sukupolvipuu. Se on nippu yhteensidottuja salkoja, joka kertoo yhteisön tai suvun iän. Nippuun lisätään kahdeksantoista vuoden välein uusi salko, ja samalla kylässä suurin vastuu siirretään aina uudelle sukupolvelle.

Opas kutsui minut istumaan enonsa pihapiiriin, jossa oli meneillään oluenjuonti. Paikallinen käyneestä sorghumista tehtyä juomaa myytiin 2 birrin hintaan per kalebassi. Kymmenellä sentillä sai siis tuopillisen, ja opas totesikin, että iltapäivisin väki alkaa olla aika tuiterissa.

Konso-sanastoa:

hei, mitä kuuluu = attanagaita
vastaus, kun toinen sanoo attanagaita = nagaita
kiitos = wakarashu
hyvää jatkoa = olla

Omon laakso

Etiopian pohjoisosien valtakansoja ovat amharat ja tigret, joista ensin mainituilla on ollut keisarien ja Mengistun aikana vahva asema ja jälkimmäisillä sen jälkeen. Suurin väestöryhmä ovat kuitenkin oromot, jotka asuttavat maan keski- ja eteläosia. Amharat ja tigret eivät ole ihonväriltään sieltä tummimmasta päästä, ja moni heistä sulautuisi helposti katukuvaan Lähi-idässä. Jotkut luokittelevat heidät seemiläisiin kansoihin, mutta tällaiset rotukäsitteet eivät nykytieteen valossa ole välttämättä erityisen käyttökelpoisia. Oromot ja muut Etelä-Etiopian heimot ovat tummahipiäisiä, ja heidän maansa Omo-joen laaksossa olivat kesäretkeni ensimmäinen varsinainen kohde.

Tarkoituksena oli kiertää aluetta muutama päivä ja vierailla eri heimojen kylissä. Etiopialainen matkatoimisto Galaxy Express järjesti kuljettajan ja maasturin, ja kunkin kylän liepeillä kyytiin hyppäsi lisäksi paikallinen opas, joka toimi tulkkina ja esitteli heimon kulttuuria.

Aivan aluksi piti ajaa Addisista etelään kohti Arba Minchiä, jonne saavuttiin niin myöhään illalla, että ensimmäinen kylävierailu jäi seuraavaan aamuun. Matkanteko oli hidasta, sillä vuohi- ja lehmälaumat ja aasit tukkivat yhtenään tien, välillä ihmisetkin, lähinnä kaupungeissa. Kaikilla aaseilla oli samanlaiset hiljaa kärsivät kabuki-naamiosilmät, joista tuli mieleen Nalle Puhin Ihaa. Lehmäparivaljakot vetivät pelloilla auroja, aasit leveitä rattaita. Joillakin lehmillä oli sarvet, jotka kiertyivät niin voimakkaasti toisiaan kohti, että kärjet ottivat yhteen. Eivät vaikuttaneet käytännöllisiltä puskemiseen.

Arba Minchin kaupungissa yövyin Paradise Lodgessa, joka oli nimensä mukaisesti astetta hienompi paikka. Alun perin oli tarkoitus mennä Tourist Hotel -nimiseen, no, turistihotelliin, mutta rinkkani viipymisen takia matkanjärjestäjä vaihtoi tilalle Pradise Logden. Ajattelivat, että ei tule paha mieli. Paikan paras ominaisuus upeiden maisemien, siisteyden ja yleisen toimivuuden ohella oli nopea wlan-yhteys. äänieristystä sen sijaan ei ollut lainkaan. Saman bungalowin toisessa puolikkaassa asuneen tyypin aamutoimet kuuluivat turhan yksityiskohtaisesti minun puolelleni. Väliseinä oli suurimmaksi osaksi kiveä mutta muuttui katon korkeudella tyylikkääksi mutta harvaksi puusäleiköksi, joten ihmekös tuo.

Pyhän kolminaisuuden katedraali

Kansallismuseon vieressä on Pyhän kolminaisuuden katedraali, joka on Etiopian ortodoksien tärkeimpiä kirkkoja. Sen kryptassa ovat nykyään Haile Selassien ja hänen vaimonsa haudat. Kun sotilaiden muodostama marxilainen vallankumouskomitea salaisesti teloitti syrjäytetyn keisarin 1975, hänet haudattiin aluksi palatsin ulkopuolelle vessan viereen. Jäänteet siirrettiin 90-luvulla Menelikin mausoleumiin, kunnes Haile Selassie lopulta haudattiin virallisesti Pyhän kolminaisuuden katedraaliin vuonna 2000.

Komea kirkko, ei siinä mitään. Ulkona seuraani laittautui kaksi nuortamiestä, jotka kertoivat olevansa matkailualan opiskelijoita. He ilmoittivat haluavansa harjoitella englannintaitojaan. Tämä on vakiojippo vähän joka paikassa, törmäsin siihen ensi kerran Mongoliassa kymmenen vuotta sitten. Ilmoitin, etten tarvitse opasta, ja he sanoivat, etteivät he sellaisia olekaan ja että he tosiaan haluavat vain treenata englantia.

Olin osunut paikalle rukousten aikaan: papit johtivat rukoilua edestä kauniinkuuloisen laulun kautta. Korkean kupolikaton kuvamaailmassa toistui pyhä kolminaisuus, jota Etiopiassa edustaa kolmen samannäköisen partasuisen ukon rivi. Sama kuva-aihe oli yleinen kansallismuseon teoksissa. Ei kummakaan, jos muslimeille on tullut mieleen, että kristinusko on oikeasti kolmejumalainen.

Matkailun opiskelijoista ei ollut hyötyä, mutta kun tein lähtöä takaisin hotellille, he lähtivät samaan suuntaan ja luonnollisesti alkoivat varovasti vihjailla, että voisin ehkä avustaa heitä taloudellisesti. He muotoilivat asian niin, etteivät halunneet rahaa, vaan kieliopintoihinsa liittyvän kirjan. Sanoin, että minua oli nimenomaisesti kielletty antamasta rahaa tällä tavalla. Jos tarkkoja ollaan, niin lukemani matkaopas oli kieltänyt; tällainen toiminta ärsyttää yleisesti matkailijoita ja vahingoittaa sitä kautta maan matkailumainetta ja vaikeuttaa matkailuammattilaisten työtä. Se ärsyttää myös tavallisia paikallisia, joiden mielestä turisteilta kerjääminen ei ole etiopialaisten arvon mukaista. Addisissa yksi jos toinen sättii lapsiaan, jotka pyytävät ulkomaalaisilta karkkia. Monet täällä vieroksuvat kehitysapuakin.

Köyhyys, kristillinen anteliaisuus (he eivät tienneet, etten ole uskonnollinen), ystävyys ja kaikki muu tuotiin ensin vähän kerrallaan ja sitten sylyksittäin pöytään, kun lompakkoni ei alkanut raottua. Juttuhan perustuu siihen, että luodaan mukava tunnelma, jota turistin on kiusallista rikkoa kieltäytymällä rahan antamisesta. Nämä eivät olleet vielä kovin taitavia. Kun pyytely lipsahti reilusti kerjäämisen puolelle, ilmoitin, etten voi antaa rahaa, mutta sanoin toivovani, että he olivat saaneet kaipaamaansa englanninharjoitusta. Vielä yhden toistokierroksen jälkeen he antoivat periksi.

Lucy

Ennen lähtöä etelän heimomaille poikkesin Etiopian kansallismuseossa. Se ei ole suurensuuri, mutta siellä on yhtä ja toista erikoista. Uusimpana sisältönä oli Afrikan unionin 50-vuotisjuhlien kunniaksi koottu erikoisnäyttely ihmisen evoluutiosta. Vanhimmat luut olivat 10 miljoonan vuoden takaa ja kuuluivat gorillan mahdolliselle esi-isälle, joka on saattanut olla myös ihmisen kantamuoto. Siitä oli jäljellä vain hampaita. Näyttelyn tunnetuin esiintyjä oli 80-luvulla löytynyt 3,5 miljoonaa vuotta vanha Lucy, Australopithecus afarensis -lajin pienikokoinen etelänapinaihminen, joka siirsi paleoantropologien mielenkiinnon Etiopiaan. Lucysta oli jäljellä enemmän kuin aiemmista vastaavista löydöistä, pääosa kallosta, kylkiluita ja useita raajojen pitkiä luita. Aika pieni oli Lucy, sellainen simpanssin kokoinen.

Samaa Itä-Afrikan hautavajoamaa, josta Etiopian löydökset on tehty, on myös Tansanian Olduvai, jonka arkeologisilla kaivauksilla kävin vuonna 2009. Viime vuosina on tehty paljon kokonaiskuvaa muuttaneita fossiililöytöjä, kuten denisovanihminen Venäjältä (2008) ja H. gautengensis Etelä-Afrikasta (2010) ja Kiinan myöhäiset luolaihmiset (2012), mutta näin tuoretta materiaalia näyttelyssä ei ollut.

Kallojen ja vajaiden luurankojen lisäksi näytillä oli Aksumin kuningaskunnan aikaista esineistöä, keisarien vaatteita ja aseita, työkaluja eri aikakausilta sekä katsaus etiopialaiseen maalaustaiteeseen ja kuvanveistoon. Suurin esine oli Haile Selassien valtaistuin, jolla myös eversti Mengistu Haile Mariam tiettävästi välillä istui kaapattuaan vallan. Se oli arvokkaasti koristeltu ja valtavan kokoinen. Normaalikokoisen istujan jalat eivät olisi yltäneet lattiaan, ja Haile Selassiella olikin erityinen tyynynkantaja, jolla oli varattuna kymmeniä erikokoisia jalkatyynyjä eri tilanteisiin.

Kolmetoista kuukautta auringonpaistetta

Addisissa on paljon suuria rakennustyömaita, ja kaikkialla viitataan nousevan Afrikan toivoon. Kiinalaiset rakentavat tänne teitä kuten muuallekin Afrikkaan. Toki kaupunki on samalla tavalla vähän ränsistynyt - rakenteilla olevat talot näyttävät jo valmiiksi vähän säänsyömiltä, eikä aina tiedä, onko joki rakennelma työmaa vai raunio - kuin kaikki aiemmin näkemäni afrikkalaiset kaupungit, mutta täällä on muutama liikennevalokin, ja liikenne ylipäänsä on hallitumpaa. Toki täysin kaoottista ja liiaksi seurattuna hermojaraastavaa kotimaiseen verrattuna, mutta hyvin leppoisaa vaikkapa Kampalaan verrattuna.

Etiopian matkailualan iskulause lupaa kolmetoista kuukautta auringonpaistetta. Vuodessa on kolmetoista kuukautta, koska Etiopia ei siirtynyt gregoriaaniseen kalenteriin muiden mukana vaan pysyi koptilaisessa, joka perustuu juliaaniseen kalenteriin. Kahdessatoista ensimmäisessä kuukaudessa on 30 päivää, kolmannessatoista vain viisi, paitsi karkausvuosina kuusi. Etiopiassa eletään tällä hetkellä vuotta 2005.

Täällä ollessani Addisissa on satanut joka päivä, koska on sadekausi.

Hotelli Ras

Passintarkastus Addisin kentällä kesti aika kauan, ei tosin länsimaalaisten eikä ehkä aasialaistenkaan turistien tapauksessa. Osalta tyypeistä otettiin toisen käden neljä sormenjälkeä, minulta ei.

Viisumi myönnettiin esittämättä ensimmäistäkään kysymystä edes vierailun kestosta. Koneeseennousukorttia noutaessani jouduin sentään esittämään paluulentolipun, joka tässä tapauksessa on Kairosta Helsinkiin. Täytyy varmistaa, ettei turisti jää asumaan laittomasti maahan.

Vietin yön hotellissa nimeltä Ras eli prinssi tai ruhtinas. Etiopian keisarin Haile Selassien syntymänimi oli Tafari (tai joidenkin transkriptioiden mukaan Tefari), ja hänen peritty arvonimensä oli 'ras'. Siitä siis koko nimi Ras Tafari, joka on jatkanut elämäänsä rastafariliikkeen nimessä. Nimi Haile Selassie oli hallitsijanimi, jonka Tafari otti noustessaan valtaistuimelle. Se tarkoittaa Pyhän kolminaisuuden voimaa.

Rinkka tuli lopulta torstaiaamuna. Puhtaat vaatteet ovat maailman hienoin keksintö. Sitten heti tienpäälle.

Addis Abeba

Yölento Addis Abebaan ei ollut yhtä pitkä kuin muutamat aikaisemmat Afrikan-lentoni, mutta taisi olla kärsimyksellisin. Paikka oli niin ahdas, että niska oli aamulla tavallista enemmän jumissa, ja vieruskaverin lentopelkoinen hienhaju oli niin väkevä, että silmissä meinasi pimetä, vaikka laitoin tuulettimen täysille. Yleensä yritän järjestää itseni exit-paikalle, mutta nyt en päässyt varaamaan paikkaa etukäteen netissä - Ethiopian Airlinesin systeemi kehotti tekemään sen kentällä - eikä Helsinki-Vantaallakaan virkailija päässyt sisään järjestelmään.

Rinkkani jäi matkan varrelle, luultavasti Lontooseen. Saan sen kuulemma torstaiaamuna. Matkan alkuun järkkäämääni kiertomatkaa Omo-laaksoon piti siirtää päivällä.

Kotiin

Viimeiset päivät Ugandassa vietin Kampalassa. Kaupunki on kauhean ruuhkainen, joten kokeilin kertaalleen itäafrikkalaista takuuratkaisua eli boda boda -kyytiä. Moottoripyöräkuski vei perille eikä maksanut paljoa, mutta kyllä välillä tuntui, että viimeistään seuraavassa mutkassa tipun kyydistä ja kierryn rullalle jonkun rekan taka-akselin ympäri. Painopisteeni on vähän turhan korkealla niin pienten moottoripyörien kyytiläiseksi.

Paluulento oli päiväsaikaan, ja tuijotin kauan Saharan dyynejä. Niitäkin pitäisi mennä joskus katsomaan lähempää.

Kotiin palattuani kuulin ebola-epidemian puhkeamisesta Kibalen alueella, missä olin tietysti käynyt. En tainnut saada tartuntaa, kuten en saanut lepakoiltakaan Marburgia.

LRA nykyään

Sudan rahoitti pitkään LRA:ta, koska LRA taisteli Musevenin hallintoa vastaan ja Museveni vastaavasti tuki eteläisen Sudanin kristittyjä kapinallisia, jotka taistelivat Sudanin hallitusta vastaan. Ilmeisesti USA:n painostus lopulta taivutti Sudanin 2002 lopettamaan LRA:n tukemisen ja antamaan Ugandalle luvan jahdata Konyn sissejä eteläisen Sudanin alueelle, ja pian Uganda tuhosikin LRA:n päätukikohdan Sudanissa. LRA käynnisti heti massiivisen kostoiskujen sarjan, jonka kuluessa Unicef arvioi 10 000 ugandalaislapsen joutuneen siepatuiksi muutamassa kuukaudessa. Tässä kohdin on hyvä huomauttaa, että iskut kohdistuivat usein Konyn oman heimon eli acholien maille. Tavalliset ihmiset eivät ole tukeneet LRA:ta alkuaikojen jälkeen, ja Kony on rankaissut heitä siitä.

Museveni vastasi kostoiskuihin laittamalla miltei kaikki acholit, yli puolitoista miljoonaa henkeä, hallituksen suojaleireille sotilasvartiointiin. Siellä he olivat turvassa LRA:lta mutta eivät armeijan sotilailta, jotka raiskasivat suuria määriä leirien naisia. Ugandan armeija ei muutenkaan ole selvinnyt LRA:n vastaisesta taistelusta puhtain paperein, kuten eivät tietysti minkään sodan osapuolet.

Acholien perinteeseen kuuluu anteeksianto vihollisille, ja 2006 hallituksen ja Konyn välillä pidettiin rauhanneuvotteluja, joihin kohdistui suuria odotuksia. Neuvottelut kariutuivat, ja monet katsovat, ettei LRA oikeasti halunnut missään vaiheessa luopua aseista vaan ainoastaan voittaa aikaa uudelleenryhmittymiselle.

Rauhanneuvottelujen katkettua Ugandan armeija lähti kansainvälisen painostuksen alla perusteelliseen hyökkäykseen, ja varsin pian LRA:lta oli käytännössä viety toimintamahdollisuudet Ugandassa. Liike joutui vetäytymään Kongon demokraattiseen tasavaltaan, Sudaniin ja Keski-Afrikan tasavaltaan. Kongo ja Uganda järjestivät vuoden 2008 lopussa koordinoidun sotaretken LRA:ta vastaan ja ilmeisesti saivat jotakin aikaan, koska Kony inspiroitui jälleen raivokkaaseen kostokampanjaan Pohjois-Kongossa. Nykyään Keski-Afrikan tasavalta on todennäköisesti ainoa paikka, jossa LRA voi vähän hengähtää. Etelä-Sudankin itsenäistyi viime vuonna, jolloin Khartumin hallituksella ei ole enää ollut entisenlaista kannustetta tukea Ugandan vihollisia.

Keski-Afrikan tasavallan eteläosat ovat monelta osin asumatonta viidakkoa, ja maa on maailman köyhimpiä. Kony ei löydy sieltä kovin helposti. Eri maiden asevoimien painostus on kuitenkin koventunut vuosien mittaan, ja on todennäköistä, etteivät LRA:n osat pysty koordinoimaan keskinäistä toimintaansa enää yhtä tehokkaasti kuin aikaisemmin. Jotkut ovat arvelleet LRA:n hajonneen käytännössä osiin. Taistelijoita arvioidaan olevan enää muutamia satoja. Monet Konyn pahamaineisimmista kenraaleista ovat jääneet kiinni tai saaneet surmansa, ja liike on kaiken kaikkiaan heikoilla.

Osin Invisible Childrenin nettikampanjan vaikutuksesta Itä-Afrikan valtioihin on kohdistunut tänä vuonna huomattava kansainvälinen painostus Konyn kiinniottamiseksi. Keväällä alueen valtiot käynnistivätkin yhteisen operaation, joka kuulemma jatkuu, kunnes Kony on saatu kiinni. Mukana huseeraavat myös Yhdysvaltain lokakuussa 2011 lähettämät 100 sotilasneuvonantajaa, jotka eivät ainakaan virallisesti osallistu taisteluihin vaan antavat yksinomaan logistiikka- ja tiedusteluapua. Heistä tuskin on merkittävää hyötyä paikallisille, mutta ajatushan on kai tärkein.

Lapsisotilaat

Mun isän' oli sotamies ja nuori, kauniskin,
jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Luin reissussa kahta kirjaa lapsisotilaista. P. W. Singerin kirjassa Children at war (2006) käsitellään ilmiötä yleisesti, ja Paul Raffaelen kirja Kony and the LRA: Stories from the children (2012) keskittyy erityisesti LRA:n lapsisotilaisiin. Reissun jälkeen olen katsonut uudelleen kahta elokuvaa, joissa käsitellään samoja aiheita. Blood Diamond on ison budjetin Hollywood-elokuva, paikoin lähelle melodraamaa horjahteleva mutta silti yllättävän realistinen, kun taas Johnny Mad Dog on miltei dokumentaarinen, puistattavan todentuntuinen pienen budjetin indie-elokuva, jossa sotilaita näyttelevät lapset ovat pelottavan uskottavia rooleissaan. Jälkimmäinen on väkevämpi ja jää pyörimään mieleen. Muutenkin on tullut pohdittua tätä lapsisotilasasiaa.

Onni Kokko oli 14-vuotias haavoittuessaan kuolettavasti Tampereen taistelussa 1918. Siihen aikaan lapsi saattoi joutua aikuisten töihin ja lapsuus ylipäänsä oli vähemmän suojattua, mutta kiväärit olivat vielä sen verran painavia, ettei kuka tahansa vesseli voinut ryhtyä sotilaaksi. Nykyajan rynnäkkökivääriä jaksaa käytellä vähän keskenkasvuisempikin taistelija, ja tämä on huomattu joka puolella maailmaa.

90-luvun Sierra Leonessa 80 % sissijärjestö RUF:n taistelijoista oli 7-14-vuotiaita. Kongon 1990-luvun lopulla vallanneessa Laurent Kabilan sissiarmeijassa oli arviolta 10 000 lapsisotilasta, ja heitä palveli jopa hänen henkivartiostossaan. Yksi heistä ampuikin hänet 2001.

Lapsi saattaa monessa suhteessa olla pelottavan tehokas taistelija, ja siviilien kerrotaan usein pelkäävän lapsisotilaita enemmän kuin aikuisia, koska lapset ovat armottomampia ja arvaamattomampia, he saattavat tehdä mitä tahansa. Lapsella ei ole omaisuutta, jälkikasvua tai puolisoa, joiden menettämistä hänen pitäisi murehtia, eikä hän välttämättä ymmärrä pelätä kuolemaa, koska koko touhu voi vaikuttaa hänestä pelkältä jännittävältä leikiltä. Kun on hyvin nuorena altistettu väkivallalle ja pakotettu vahingoittamaan muita, normaalit moraaliset säätelyjärjestelmät jäävät kehittymättä ja lapsisotilaasta kasvaa raaka ja sumeilematon. Lapsisotilas on myös halpa, palkkaa ei usein tarvitse maksaa ollenkaan.

Monissa sodissa lapsia on liittynyt armeijaan vapaaehtoisesti, yksinkertaisesti saadakseen ruokaa. Myös suuret lupaukset houkuttavat: liittyjille luvataan naisia, kunhan ikää vähän kertyy, ja kunniaa, mainetta, osallisuutta urotekoihin, muiden arvonantoa ja ryöstösaalista. Kiväärin saaminen käteen voi tarjota lapselle voimantunteen, joka voi olla ratkaiseva seikka sellaiselle, joka on tottunut olemaan voimaton uhri. Myös ryhmään kuulumisen ja hyväksynnän tunteet ovat monelle tärkeitä, ja mielikuvissa sotilaalle on tarjolla sankarillisia johtajan, valloittajan ja suojelijan rooleja.

LRA ei kierrä kyselemässä kylän lapsilta, haluaisiko joku ryhtyä sotilaaksi, vaan hyökkää yöllä kylään, tappaa aikuiset ja vie lapset mennessään. LRA:n pahimman terrorin vuosina 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kymmenettuhannet pohjoisugandalaiset lapset kävelivät iltaisin kaupunkeihin turvaan kylähyökkäyksiltä, nukkuivat tilapäismajoituksissa, kaduilla tai juuri tällaisten lasten auttamista varten perustetuissa keskuksissa ja palaavat taas aamulla kotikyliinsä koulua varten.

Kony värvää lapsia, koska heidät voi muovailla millaisiksi haluaa, ja hän vieroksuu kouluja käyneitä. Värvätyn siteet entiseen elämäänsä katkaistaan: hänet pakotetaan tekemään niin häpeällisiä tekoja, ettei häntä enää hyväksytä takaisin omiensa joukkoon, ja hänelle annetaan uusi nimi, joka konkretisoi uudelleensyntymän LRA-sotilaana. Sotanimien käyttö on ollut tyypillistä myös Liberiassa ja Sierra Leonessa, missä ovat vaikuttaneet muiden muassa eversti One More War, luutnantti Dirty Bathe ja Blood Never Dry.

Monesti lapsi pakotetaan tai huijataan tekemään pahaa omalle yhteisölleen tai perheelleen. Joskus on surmattava omia perheenjäseniä, mieluiten vanhemmat, tai naapureita. Joskus täytyy osallistua oman kylän polttamiseen. Hirveimpiä ovat kertomukset kaapattujen lasten marssituksesta kotikylistään Pohjois-Ugandassa Sudanin puolella sijaitseviin LRA-tukikohtiin. Matka on kestänyt viikkoja, ja heikoimmilta on ennen pitkää kestävyys loppunut. Moni on myös yrittänyt karata. Muut lapset on pakotettu ensin surmaamaan uuvahtanut tai pakoa yrittänyt toverinsa kepein, viidakkoveitsin tai puremalla ja sitten keittämään ja syömään hänen ruumiinsa.

Kun siteet menneeseen on katkaistu, lapsi ei enää yritä niin helposti karata. Häntä hyljeksivät kaikki muut paitsi hänen oma yksikkönsä.

Koulutus ja sitä seuraava palvelus on väkivaltaista ja julmaa. Pienistäkin rikkeistä rankaistaan kepiniskuilla, silpomisella tai kuolemalla, ja rangaistuksen panevat toimeen omat kaverit. Jokaisen on surmattava omin käsin joku, ennen kuin lasketaan oikeaksi sotilaaksi, ja monesti on myös juotava uhrin verta. Vähä vähältä lapsesta kitketään enin myötätunto ja sääli ja hänestä muokataan tottelevainen ja tunnoton tappaja. Pelottomuutta ja häikäilemättömyyttä voidaan vielä vahvistaa huumeilla tai viinalla.

Yksi LRA:n ensimmäisistä massasieppauksista tapahtui 1996. 139 lasta kaapattiin St. Mary's College -tyttökoulusta ja vietiin LRA:n tukikohtaan Sudanin puolelle. Musevenin sotilaat ajoivat takaa mutta joutuivat pysähtymään rajalla. Italialainen nunna, sisar Rachele vaelsi pitkän matkan Konyn puheille ja onnistui neuvottelemaan 109 tyttöä vapaaksi. Loput 30 jäivät, eikä kaikkien kohtaloa tiedetä tänäkään päivänä.

LRA tekee kaappaamistaan tytöistä joskus sotilaitakin, toisinaan kantajia, kokkeja ja muita työntekijöitä, mutta etenkin kauneimmat tytöt varataan johtajien vaimoiksi. Lapsisotilaista 10-25 prosenttia on tyttöjä. Kony haluaa, että hänen uuden puhtauden valtakuntansa pojat ja tyttäret ovat hänen sotilaidensa ja heidän lapsivaimojensa jälkeläisiä, joten lasten hankkimiseen kannustetaan. Joissain muissa sissijärjestöissä, kuten esimerkiksi Kolumbian FARCissa, raskaaksi tulemista ei katsota hyvällä: on tehtävä abortti tai annettava vauva pois. LRA:ssa lapset vain sitovat tytöt tiukemmin ryhmän jäseniksi ja tarjoavat pitkällä aikavälillä rekrytointipotentiaaliakin.

Kaikkiaan LRA on 25 vuoden aikana kaapannut arviolta 30 000 lasta Ugandassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa (nyttemmin Etelä-Sudanissa). Osa heistä on karannut, osan on Ugandan armeija vapauttanut, monet ovat jääneet sille tielleen. Armeija on vapauttanut lapsisotilaita ja -vaimoja LRA:n käsistä iskemällä leireihin taisteluhelikoptereilla, ampumalla kaikkea mikä liikkuu ja viemällä henkiinjääneet vastarinnan laannuttua pakolaisleireille.

Karanneiden tai armeijan vapauttamien lapsivaimojen kohtalo ei ole sen parempi kuin lapsisotilaidenkaan: heitä ei tyypillisesti enää huolita vanhaan kotikyläänsä, ja useimmat päätyvät prostituoiduiksi. Vapautetuista lapsisotilaista osa kelpaa sotaväkeen, ja Ugandan armeija saattaa jopa katsoa olevansa hyvätekijä tarjotessaan työpaikan lapsisotilaalle, jota ei muualle huolita.

LRA:sta irti päässeiden lasten palauttaminen takaisin yhteiskunnan jäseniksi vaatisi paljon enemmän resursseja kuin alueen maat tulevat siihen uhraamaan. Yritystä on: perinnetansseilla ja -lauluilla tavoitellaan muistikuvia menetetystä lapsuudesta, ja lapset yritetään saada puhumaan kokemuksistaan, tai piirtämään niitä. Heille kerrotaan, etteivät heidän hirmutekonsa ole heidän omaa syytään vaan heidän kaappaajiensa. Parhaiten toipuvat ne, jotka kykenevät puhumaan teoistaan rehellisesti. Monelle nuorellemiehelle voi kuitenkin olla kovaa luovuttaa ase ja palata aikuisten ehdoilla eläväksi lapseksi, vaikka Raffaelen haastattelemista moni vannoikin, ettei halua enää ikinä nähdä aseita.

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinne käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan. 

(Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat / Sotilaspoika, suom. Paavo Cajander)