Yöpymispaikat

Acropole oli aika mukava Etiopian muutamien yöpymispaikkojen jälkeen. Aksumissa sähköt katkesivat monesti, jolloin hotellista katkesi samalla juokseva vesi. Vessan ovenkahva jäi käteen, vessanpöntön rengas katkesi kahteen osaan, lakanat olivat jostain kuningas Salomonin myöhäisvuosilta, ränsistynyt rautaovi toi mieleen rahtilaivan, moskiittoverkkoa ei ollut eikä telkkari toiminut. Toisaalta vastapainoksi langaton nettiyhteys toimi paremmin kuin missään aikaisemmassa paikassa Etiopian puolella. Jutustelin länsimaalaisen kanssa ensimmäistä kertaa pariin viikkoon: hotelli oli matkan varrella sikäli poikkeuksellinen, että siellä oli pari muutakin vierasta.

Sudanissa yövyin Acropolen jälkeen pienessä motellissa, kun matkustin pohjoisen autiomaan poikki. Huoneessa oli todella hienot kalusteet, mutta kaikki oli pölyn peitossa. Telkkarista tuli Conan Barbaari, eli siinä suhteessa oli hyvää tuuria. Sängyssä ei ollut lakanoita eikä pyyhettä ollut tarjolla. Kylpyhuoneen aromi oli mieleenpainuva. Yö oli tukala, sillä sähkökatkot keskeyttivät välillä ilmastoinnin, jolloin heräsin aina kuumuuteen. Aamulla kylppärin kaikki vaakapinnat olivat hienon punaisen hiekkapölyn peitossa, sillä tuuletusaukon verkko ei riittänyt pitämään sitä ulkona. Suihkun lattialla kuhisi pistiäisiä. Nettiyhteydestä ei ollut puhettakaan.

Karimassa yöpaikkana oli Nubian Guest House, joka sijaitsi Jebel Barkalin pyhän vuoren juurella. Sitäkin ympäröi polttava autiomaa ja hiekkaa on joka paikassa, mutta hotellissa niistä ei tarvinnut murehtia. Paikat olivat hyvin siistit, ilmastointi toimi luotettavasti ja heti alkuun henkilökunta toimitti huoneeseen - tai majaan - tarjottimellisen kylmää juotavaa: kaksi litraa erilaisia mehuja ja puolitoista litraa vettä. Maistuivat aika hyviltä ajomatkan jälkeen, sillä pidin edelleen kiinni siitä, että jos kuski ei ramadanin takia juo eikä syö päivällä mitään, niin en minäkään, vaikka sudanilaiset itse suhtautuivat asiaan hyvin rennosti. Khartoumissa näin yhden oppaan jopa syövän keskellä päivää.

Olin taas ainoa asiakas, ja kun paikan ravintola oli remontissa, minulle tuotiin illallinen ja aamiainen omalle terassilleni. Remontti ei näkynyt ruoan laadussa eikä määrässä, ja kaiken kaikkiaan Nubian Guest House oli hyvä paikka. Nettiyhteyttä siellä ei kyllä ollut, ja suihkussa tuli pelkästään lämmintä vettä - joskus niinkin päin, mutta kuumassa erämaassa kylmä suihku olisi ollut mieleen.

Viimeinen yöpaikka Sudanin puolella oli Wadi Halfassa. Siellä oli taas huonosti toimiva ilmastointi,  vastenmielisen hajuinen kyykkyvessalla varustettu kylpyhuone ja ei nettiyhteyttä. Hotellien nettiyhteydet olivat Etiopiassa ja Sudanissa varsin huonoja verrattuna aiempiin kokemuksiini Afrikassa. Gomassakin, Kongon villissä idässä, oli paremmat.

Kesti hetken, ennen kuin oivalsin ravintolan toimintaperiaatteen - kokit toivat valmiita annoksia tiskille sitä mukaa kun niitä valmistui, ja sitten asiakkaat nappasivat siitä haluamansa lautasen. Kielimuurin takia en saanut selville, mitä eräät minulta tunnistamatta jääneet ruoat olivat, mutta otin yhden, ja se ei ollutkaan liha- vaan papumuhennosta. Se ei ollut hullumpaa, vähän jäähtynyttä kyllä. Sain sen kanssa leipää, jota kokki puristeli huolellisesti kourissaan, ennen kuin ojensi minulle. Omien käsien hygieniasta huolehtiminen tuntuu usein turhalta. Koko aterian hinta Coca Colan kanssa oli noin euron.

Emman sota

Kannen ja alaotsikon perusteella Deborah Scrogginsin kirjaa Emma's War: Love, Betrayal and Death in the Sudan voisi luulla hömppäkirjaksi, mutta se on kaikkea muuta. Kirja kertoo englantilaisesta Emma McCunesta, joka lähti eteläiseen Sudaniin avustustyöntekijäksi ja päätyi naimisiin sissijohtajan kanssa. Kirjoittaja kuvaa Emmaa monelta kantilta ja onnistuu valottamaan uskottavasti, kuinka hän päätyi radikaaleihin ratkaisuihinsa.

Käsittelytapa on rehellisen oloinen: kriittinen mutta ei teilaava, ymmärtävä mutta ei sievistelevä. Kirjan suuri vahvuus on henkilön huolellinen sijoittaminen historialliseen ja maantieteellisen yhteyteensä, sillä vaikka kyse on vain yhdestä länsimaalaisesta, hänen tarinansa kertoo paljon Sudanista ja koko Afrikasta. Kirjoittaja on toimittaja, ja turhautuminen kansainvälisen avun toivottomuuteen on eräs kirjan johtoteemoista. Scroggins hahmottelee avustustyöhön hakeutuvista länsimaalaisista vähemmän mairittelevan henkilökuvan.

Sudanin historiaa ja etenkin heimopolitiikkaa kuvataan niin perusteellisesti, että välillä päähenkilö häviää pitkäksi aikaa näkyvistä. Kaikki kerrottu täytyy kuitenkin sisäistää, jos tarinan haluaa oikeasti ymmärtää, eikä kirjassa ole mitään turhaa. Osa lukijoista saattaa uupua kesken.

Asiamäärän pureskelua helpottaa se, että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, ja vaikeuttaa se, että se on kauttaaltaan masentava. Lukukokemusta varjostaa ensinnäkin se, että heti alussa annetaan ymmärtää päähenkilön elämän päättyvän huonosti ja ennenaikaisesti, ja toiseksi se, että kirja havainnollistaa lohduttomasti, kuinka tietyt Afrikan maat tuntuvat olevan tuomittuja loputtomasti toistuvaan sotaan, nälänhätään ja pakolaisuuteen. Ulkoa tuodut ideologiat voivat hetkeksi keskeyttää kehän tai muuttaa sen suuntaa mutta eivät lopeta sitä kokonaan.

Monen muun länsimaalaisen tavoin Emma näki uutiset Etiopian ja Sudanin nälänhädästä 1984 ja lähti Afrikkaan auttamaan lapsia. Bob Geldof ja Live Aid olivat tuohon aikaan näkyvästi esillä Suomenkin uutisissa.

Emmaa kuvailtiin valokuvamallin oloiseksi glamour-naiseksi, mutta hän ei vieroksunut tiettömien korpitaivalten karuja olosuhteita. Hän tunsi suurta sympatiaa hädänalaisia lapsia kohtaan ja oli valmis tekemään paljon heidän auttamisekseen. Hän oli myös villi ja epäsovinnainen eikä välittänyt muiden avustustyöntekijöiden mielipiteistä viettäessään yönsä milloin kenenkin kanssa. Monet Afrikassa vaikuttavat britit olivat yläluokkaisten kolonialistisukujen vesoja, ja heidän silmissään paikallisten miesten kanssa makaaminen saattoi olla jo tarpeeksi skandaalimaista, mutta liian läheiset välit kapinallisupseereihin vaaransivat avustustyöntekijöiden puolueettoman aseman.

Kun eurooppalaiset jakoivat Afrikan keskenään 1800-luvun lopulla, vanhoihin heimorajoihin ei kiinnitetty huomiota. Monessa uudessa siirtomaassa, kuten Sudanissa, Tšadissa ja Nigeriassa, pohjoisosa kuului arabitaustaisille muslimeille ja eteläosa mustille kristityille ja heimouskontoja harjoittaville, ja tällä tavoin luotiin sotia synnyttävä automaatti.

Eteläisen Sudanin suuret heimot kuten nuer ja dinka olivat vanhastaan toistensa vihollisia. Sudanin itsenäistyttyä pohjoisen muslimihallinto pyrki islamisoimaan myös etelän ja laajentamaan sharia-lain koskemaan kaikkia, ja kun etelästä löytyi öljyä, pohjoisen mielenkiinto kasvoi entisestään. Dinkat ja nuerit liittoutuivat muslimeja vastaan ja perustivat SPLA:n eli Sudanin kansanvapautusarmeijan. Seurauksena oli kaksi pitkää sisällissotaa.

SPLA:ta johtivat lännessä koulutetut miehet: keskeiset päälliköt olivat kaikki tohtoreita aivan kuin keskustapuolueessa aikanaan. John Garang oli liikkeen johtaja, ja hän oli dinka.

Siinä missä monet muut SPLA:ssa halusivat erottaa eteläisen Sudanin omaksi maakseen, Garang halusi pitää Sudanin yhtenäisenä mutta saavuttaa tasa-arvon yhtäältä pohjoisen ja etelän ja toisaalta muslimien ja kristittyjen välille. Eräs hänen lähimmistä miehistään, Riek Machar, oli puolestaan nuer ja kannatti etelän itsenäisyyttä.

SPLA:n tärkein tukija oli Mengistun johtama kommunistinen Etiopia, ja sissit käyttivät Etiopian lounaisosaa ja etenkin sinne syntyneitä sudanilaisten pakolaisleirejä turvapaikkanaan. Osa liikkeen johtajista oli sosialisteja tai ainakin hallitsi asiaan kuuluvan retoriikan, mutta heimo oli useimmille tärkein. Eräät johtajat olivat aikanaan kieltäytyneet heimonsa perinteisistä miehistymisriiteistä: esimerkiksi nuer-heimolla pojan otsaan viilletään joukko viivoja, kuulemma joskus niin syvään, että heimon tunnistaa vainajan pääkallosta. Tavalliset heimosoturit saattoivat siksi pitää johtajiensa miehisyyttä kyseenalaisena, ja SPLA kärsi jatkuvasti heimokulttuuriin liittyvistä jännitteistä.

Etiopian pakolaisleireiltä kantautui tietoja, joiden mukaan SPLA oli haalinut erillisiin leireihin nuoria poikia ja koulutti heistä lapsisotilaita. Emma meni tapaamaan Riek Macharia taivutellakseen hänet sulkemaan leirit ja päästämään pojat koteihinsa. Riekillä oli myötätuntoisen ihmisen maine, ja hän lupasikin katsoa, ettei SPLA kouluta lapsista sotilaita.

Emma rakastui Riekiin, ja he menivät naimisiin 1991. Riekillä oli ennestään yksi vaimo, älykäs ja kaunis Angelina, joka asui Englannissa heidän lastensa kanssa, mutta nuer-heimon kulttuurissa mies voi ottaa useammankin vaimon, jos hänellä on varaa maksaa myötäjäisiksi vaadittu määrä karjaa ja hän pystyy elättämään kaikki vaimonsa. Riek oli luvannut ensimmäiselle vaimolleen, ettei ota muita vaimoja, ja se oli ollut yksi avioliiton ehdoista. Uutta avioliittoa siunattaessa Riek ilmoitti, että ensimmäinen vaimo oli antanut suostumuksensa liitolle, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Vaimo ei edes tiennyt häistä. Lupauksen rikkominen olisi antanut hänelle oikeuden avioeroon, mutta hän jätti sen käyttämättä. Riek ei tiettävästi maksanut yhtäkään lehmää Emman suvulle.

Avioiduttuaan sissipäällikön kanssa Emma menetti työnsä avustusjärjestössä. Hän ryhtyi auttamaan miestään sotapäällikön työssä. Tiedossa ei ole, kuinka paljon Emma lopulta vaikutti Riekin ratkaisuihin, mutta ennen pitkää Riek nousi kapinaan John Garangia vastaan. Melko varmaa on, että SPLA käytti lapsisotilaita, ja vaikka Riek oli päästänyt osan hallinnassaan olleiden leirien pojista koteihinsa, osa oli jäänyt.

Osa SPLA-päälliköistä piti Garangia diktaattorina ja halusi vallanvaihtoa; toiset pitivät ainoana tienä rauhaan eteläisen Sudanin itsenäisyyttä, mitä Garang ei kannattanut. Riek ei siis ollut ajatuksineen yksin, mutta hänen kannattajansa olivat kuitenkin voittopuolisesti nuer-heimoa, kun taas dinkat pysyivät enimmälti uskollisina Garangille. Seurauksena oli SPLA:n jakautuminen kahtia ja eteläisen Sudanin sisällissota. Sudanin hallitus käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tukea Riekin puolta, mikä entisestään syvensi juopaa nuerien ja dinkojen välillä.

Kaksi vuotta häiden jälkeen Emma tuli raskaaksi. Ollessaan viidennellä kuulla raskaana hän joutui Nairobissa auto-onnettomuuteen ja sai surmansa marraskuussa 1993.

Sota etelän ja pohjoisen välillä päättyi lopulta 2005 välirauhansopimukseen, jossa etelälle annettiin autonomia ja oikeus pitää 2011 kansanäänestys itsenäisyydestä. Olennaista oli se, että pohjoinen väsyi sotaan ja etelän kanssa syntyi yhteisymmärrys öljytulojen jakamisesta. äänestys pidettiin, itsenäistymiskanta voitti ylivoimaisesti ja Etelä-Sudanista tuli oma valtionsa.

Riek meni ennen pitkää naimisiin toisen valkoisen naisen kanssa, tällä kertaa amerikkalaisen. Hänen ensimmäisestä vaimostaan tuli merkittävä poliitikko uudessa Etelä-Sudanissa. John Garang kuoli vuonna 2005 helikopterionnettomuudessa, jota jotkut ovat pitäneet salamurhana, kuten Emmankin kuolemaa, ja joka saattoi sellainen ollakin, toisin kuin todennäköisesti Emman. Garangin varamiehestä Salva Kiiristä tuli Etelä-Sudanin presidentti ja Riek Macharista hänen varamiehensä.

Itsenäistyminen ei ole lopettanut Etelä-Sudanin ongelmia, heimojen väliset jännitteet ovat edelleen olemassa ja tuottavat väkivaltaa ja levottomuuksia. Maalta puuttuu infrastruktuuri, ja vaikka sillä on öljytuloja, korruptio hidastaa kehitystä. Muutama päivä sitten oli uutisissa, että Riek on saanut potkut mutta suhtautunut asiaan filosofisesti.

Emma's War tihkuu kritiikkiä avustustyön järkevyyttä ja avustustyöntekijöiden motiiveja kohtaan. Hän on sitä mieltä, että avustustyöntekijät ja katastorifialueilla työskentelevät toimittajat - jälkimmäisen kategorian takia hän käyttää kritiikin kohteestaan sanaa "me" - eivät tee työtään hyvän hyvyyttään vaan jännityksen takia; kuoleman läheisyys ja sädekehän houkutus tekevät elämästä kriisialueella kihelmöivää ja addiktoivaa. Hyvänä bonuksena avustusjärjestöt ja media maksavat kovaa palkkaa niille, jotka ovat valmiita toimimaan vaarallisilla alueilla. Moraalinen ylemmyydentunne ja ylistämällä alistaminen ovat syntejä, johon länsimaalaiset usein Afrikassa lankeavat, ja oma lukunsa ovat ne, jotka tuntevat Kiplingin "valkoisen miehen taakan" - ironisesti tai ei - niin raskaana niskassaan, että haluavat muuttua afrikkalaisiksi. Sitä useimmat afrikkalaiset itse eniten ihmettelevät: he pitävät ihmistä vähäjärkisenä, jos hän haluaa luopua mukavasta elämästään lännessä. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö avustustyön yhtenä pontimena olisi tai voisi olla aito myötätunto ja auttamisen halu.

Mitä sitten pitäisi ajatella tällaisen turistin, joka menee näihin maihin ihmettelemään? Olen onnistunut välttämään varsinaiset kriisialueet, joten katastrofituristiksi en tunnustaudu, joskin on pakko myöntää, että joillakin alueilla sota ei ole ollut ajallisesti muutamaa kuukautta kauempana, esimerkiksi Kongossa. Tällaisiin paikkoihin matkustaminen on jännittävää, mutta en halua nähdä ihmisten hätää. Kertooko orpokotien avustaminen kuitenkin syyllisyydentunnosta? En tiedä. Joka tapauksessa en ihmettele Scrogginsin mietteitä avustustyön nurjasta puolesta. Monet kriisialueilla työskennelleet ovat muistelleet, että vaaran alla vietetyt vuodet ovat olleet heidän elämänsä voimakkaimpia kokemuksia. He ovat siellä tunteneet itsensä elinvoimaisemmiksi, elämänhaluisemmiksi ja elämää arvostavammiksi kuin missään muualla. Eikä ole vaikeaa olla samaa mieltä turhautumisesta, jota kansainvälisen avun tehottomuus herättää kaikissa asianosaisissa. Dambisa Moyon kirja Dead Aid käsittelee juuri asian tätä puolta.

Scroggins mainitsee kirjassaan myös hotelli Acropolen, jossa hän oli aina Khartoumissa käydessään, ja sitä pyörittävät kreikkalaisveljekset. Hän kertoo, että hotelliin tehtiin vuonna 1988 pommi-isku, jossa kuoli 7 ja loukkaantui 17 ihmistä ja jonka lopullisista määrääjistä ei kai ole saatu koskaan varmuutta. Joukko palestiinalaisterroristeja otti tuoreeltaan vastuun ja ilmoitti syyksi, että avustustyö on pelkkä peiterooli hotellissa yöpyville briteille ja amerikkalaisille, jotka ovat oikeasti vakoojia; amerikkalaisten mukaan taas Abu Nidal hoiti homman Libyan laskuun. Luin Emma's Warin Etiopiassa, ja kun pääsin Sudaniin, kysyin Georgelta kirjasta. Hän sanoi Scrogginsin olevan hänen hyvä ystävänsä. En kysynyt pommi-iskusta.

Kiinan-Gordon

Acropole järjestää joka perjantai kiertoajelun, joka tulee halvaksi, jos lähtijöitä on monta, kuten yleensä on. Nyt meitä oli vain kaksi, mutta pyörähdys oli silti halvempi kuin matkanjärjestäjien tarjoamat. Huonompi puoli oli se, että ramadanin takia kaikki museot olivat kiinni. Khartoumin-käynnin kohokohdaksi mainitaan usein dervissien hurja tanssi, mutta paaston takia sitäkään ei nyt järjestetty. Näimme kuitenkin kohdan, jossa Ugandasta tuleva Valkoinen Niili ja Etiopiasta tuleva Sininen Niili yhdistyvät varsinaiseksi Niiliksi, sekä Kitchenerin tykkiveneet ja mahdin hautakammion, jotka liittyvät 1800-luvun lopun käännekohtiin Sudanin historiassa.

Sudan oli 1880-luvun alkaessa muodollisesti Egyptin hallinnassa, ja Egypti puolestaan oli yhtä muodollisesti osa Turkkia.

Sudanissa käynnistyi islamistinen kapina, jota johti Muhammad Ahmad. Hän julisti olevansa mahdi, muslimien odottama messiaaninen hahmo. Egyptin kediivi eli Turkin sulttaanin käskynhaltija lähetti armeijan kukistamaan kapinaa brittieversti Hicksin johdolla, mutta mahdin ryysyläissotajoukko tuhosi sen ja sai haltuunsa suuren määrän nykyaikaisia kivääreitä ja muutaman tykinkin.

Iso-Britannia ei katastrofin jälkeen uskonut, että Egypti pystyisi taltuttamaan mahdin omin voimin mutta ei toisaalta halunnut lähettää omia joukkojaan Sudaniin. Toisaalta ei haluttu ojentaa Sudania mahdille täysin ilmaiseksikaan. Sopivaksi eleeksi keksittiin Charles Gordon, joka oli aiemmin taistellut orjakauppaa vastaan Sudanissa ja saanut lisänimen Kiinan-Gordon kunnostauduttuaan Taiping-kapinan tukahduttamisessa. Egyptin kediiville ilmoitettiin, että hänen on syytä nimittää Gordon Sudanin kenraalikuvernööriksi ja että Gordonin tehtävänä olisi evakuoida länsimaalaiset ja egyptiläiset Khartoumista.

Gordon oli kristillinen fanaatikko, jolla oli taipumus viis veisata esimiesten käskyistä. Saarrettuaan Khartoumin mahdi tarjosi Gordonille ja muille länsimaalaisille mahdollisuutta poistua vapaasti mutta vaati, että egyptiläisten on jäätävä kaupunkiin.

Gordon kieltäytyi lähtemästä. Hän arveli voivansa kiristää brittihallituksen lähettämään avustusjoukkoja, koska suuri yleisö seurasi Englannissa tilanteen kehittymistä ja jännitti Gordonin ja imperiumin kunnian puolesta. Lopulta avustusretkikunta lähetettiinkin, mutta kun se ehti Khartoumin lähistölle, kaupunki oli vallattu kahta päivää aikaisemmin ja Gordon oli surmattu, vaikka mahdi oli erikseen määrännyt hänet säästettäväksi. Myöhästyneet avustajat eivät pystyneet karkottamaan mahdisteja.

Elokuvassa Khartoum (1966) Gordonia esittää Charlton Heston ja mahdia Laurence Olivier. Gordon kuvataan vähemmän kiihkomielisenä kuin mitä hän todennäköisesti oikeasti oli, mutta elokuva antaa kohtalaisen osuvan kuvan poliittisista pohdinnoista tapahtumien taustalla.

Mahdilla oli suuria suunnitelmia koko islamilaisen maailman valtaamisesta ja enemmästäkin, mutta hän kuoli vain puolisen vuotta Gordonin jälkeen. Kapina ei tähän heti luhistunut, mutta se menetti vauhtinsa eikä enää merkittävästi laajentunut. Mahdin seuraaja pysyi vallassa vielä toistakymmentä vuotta.

Britit pääsivät lopulta kostamaan Gordonin puolesta 1898, kun Sudanista muiden Afrikan maiden tapaan tehtiin siirtomaa. Kitchener tuhosi mahdistien armeijan perusteellisesti Omdurmanin taistelussa, ja kun Khartoum oli vallattu takaisin, hän hävitytti Mahdin hautakammion ja sen moskeijan maantasalle. Mahdismi haluttiin kitkeä kokonaan, mutta myös kostonhalu vaikutti toimenpiteiden jyrkkyyteen. Kitchener poltatti haudassa olleet mahdin luut ja heitätti tuhkat Niiliin, mutta kerrotaan, että hän säilytti kallon itsellään ja aikoi käyttää sitä mustepullona ennen kuin hänen esimiehensä puuttuivat asiaan. Kallon lopullisesta kohtalosta ei ole varmaa tietoa, se ehkä haudattiin merkitsemättömään paikkaan Wadi Halfan lähistölle.

Kitchenerin sotaretkeen sisältyi myös brittiarmeijan viimeinen ratsuväen peitsirynnäkkö. Siihen otti osaa nuori Winston Churchill, joka käytännöllisenä miehenä laittoi hyökkäyksen alettua sapelinsa pois ja käytti Mauser-pistooliaan.

Kitchener tuki hyökkäystään Niililtä käsin tykkiveneillä, ja kaksi niistä on edelleen Khartoumissa. Molemmat ovat kuivalla maalla. Toinen on osa muistomerkkiä, johon kuuluu pätkä mahdistien käyttämiä ampuma-asemia jokivarressa, ja siitä on jäljellä pelkkä pohja ja siipirattaiden suojukset. Toinen toimii Blue Nile Sailing Clubin varastona, ja siinä on vielä tykkikin etukannella.

Mahdin moskeija ja hauta on rakennettu uudelleen. Hautana toimiva sivurakennus on sudanilaisille tärkeä rukoilupaikka eikä sinne päästetä ei-islamilaisia, mutta ulkopuolelta näki sen verran, että tilan keskellä oli iso sarkofagi. Se lienee tyhjää täynnä.

Sivumennen sanoen kaupunkikierroksemme autokuski mainitsi vastanneensa huutoon, kun Saddam Hussein aikanaan kutsui kaikkia arabeja liittymään taisteluun Iranin persialaisia vastaan. Hän taisteli Iranin ja Irakin sodassa kaksi ja puoli vuotta T-55-kalustolla. Totesi kokemuksistaan vain, että sota on aika hullua touhua.

Kaupunkiin tutustumisen jälkeen George järjesti saman kuskin viemään minut Mygoman orpokotiin. Huomasin ennen matkaa, että Stuffyourrucksack.org oli muuttunut eikä siellä enää ollut alueellisesti järjestettyjä listoja orpokodeista ja muista vastaavista kohteista. Löysin Mygoman sitten netistä haeskelemalla. En kuitenkaan ollut löytänyt minkäänlaisia yhteystietoja, joten ajoimme sitten kylmästi käymään. Meille näytettiin paikkoja - Mygomassa on kolmisensataa 0-4-vuotiasta lasta - minkä jälkeen kuljettaja selvitti, mitä tarvikkeita heillä eniten tarvittiin. Kunnollisista vaipoista ja injektioruiskuista oli eniten pulaa, joten kävimme hakemassa niitä apteekki-kemikaliosta. Myyjä antoi ison alennuksen, kun kuuli, minne erikoinen tarvikekasamme oli menossa.

Olin ottanut Suomesta mukaan pari englanniksi käännettyä muumiromaania orpokotia varten. Kun vanhimmat lapset siellä olivat vain nelivuotiaita eikä englanninkieliselle kirjallisuudelle kuulemma ollut oikein kysyntää, lahjoitin kirjat Acropolen kirjastoon, joka on matkalaisten käytettävissä.

Hotelli Acropole

Khartoumiin tulevilla pääteillä oli tarkastuspisteitä melkein Kongon tyyliin, mutta poliisit eivät odottaneet lahjuksia. Oppaalla oli valmiina nippu tulosteita, joissa oli nimeni, passinumeroni ja matkaan liittyviä tietoja, ja hän antoi joka tarkastuspisteessä poliisille yhden. Muuta ei tarvittu, ja matka jatkui aina hyvin nopeasti.

Yövyin Khartoumissa hotelli Acropolessa, jota pyörittää kolme kreikkalaista veljestä. Kirjoittelin etukäteen johtaja George Pagoulatoksen kanssa, ja hän luuli minua ensin tytöksi, koska Kari on Saksassa ja Norjassa naisen nimi.

Veljesten vahempien perustama hotelli on kaupungin vanhimpia, ja George itsekin on syntynyt Sudanissa. Paikka on avustustyöntekijöiden ja muiden Sudanissa toimivien länsimaalaisten suosiossa, sillä Acropole on kotoisa. Jääkaapissa on jatkuvasti limsaa, josta ei laskuteta erikseen, nettiyhteys on erinomainen ja ilmainen, seisovasta pöydästä tarjottavat ateriat ovat sopiva yhdistelmä paikallista makua ja tuttua länsimaista. Lisäksi kreikkalaiset ovat hyviä järjestämään asioita ja tekevät sen mielellään: heillä on paljon kontakteja ja he tietävät, mitä mistäkin kannattaa kysyä.

Acropolen rento tunnelma saattoi muokata käsitystäni Khartoumista myönteisemmäksi kuin se muuten olisi ollut, mutta pidin joka tapauksessa kaupungista. Olin pelännyt Sudanin olevan yhtä tiukkapipoinen kuin Iran, mutta pelko oli turha. Iranissa on ulkomaalaisiakin naisia koskeva yleinen huivipakko, jota uskonnollinen poliisi - ja tavallinenkin - valvoo. Sudanissa on vain musliminaisia koskeva huivipakko, eikä siitäkään pidetä tiukasti kiinni. Yleinen meininki oli raukea, eikä meihin harvoihin valkonaamoihin kiinnitetty juurikaan huomiota.

Sudanin viisumin tarina

Sudanin viisumin saattaa saada rajalta, jos on oikein hyvä tuuri, ainakin Khartoumin lentokentältä. Minun matkasuunnistelmassani rajanylitys tapahtui maitse, joten hankin viisumin etukäteen.

Lähin Sudanin suurlähetystö on Tukholmassa. Lähetin sinne sähköpostia ja kysyin, kuinka toimia, koska heidän nettisivunsa tuntuivat olevan keskeneräiset. Sain vastauksen nopeasti: hakemus otetaan vastaan aikaisintaan 2 kuukautta ennen matkan alkua, eikä mitään käsittelyaikaa luvata. Tämä kuulosti vähän pahaenteiseltä, ja aloin jo miettiä, pitäisikö tämä tulkita hienovaraiseksi kehotukseksi mennä jonnekin muualle.

Päädyin kuitenkin laittamaan hakemuksen vireille. Sen saattoi onneksi tehdä postitse, kunhan kuoreen laittoi viisumin ja postipalautuksen hinnan käteisenä. Hinnaston mukaan viisumimaksu oli ruotsalaisille 500 kruunua ja suomalaisille 600 kruunua, ja palautus 100 kruunua. Laitoin kuoreen passini, kaksi passikuvaa, 700 kruunua, hakemuslomakkeen, matkasuunnitelman sekä kutsukirjeet sudanilaiselta matkatoimistoltani eli Italian Tourism Co:lta ja hotelliltani Khartoumissa eli Acropole Hotelilta. Pistin kuoren vakuutettuna kirjattuna kirjeenä eteenpäin ja toivoin parasta.

Postitin kirjeen tiistaina. Itellan mukaan sen piti olla perillä jo seuraavan päivänä tai viimeistään torstaina. Seurasin kirjeen kulkua Itellan järjestelmästä, ja vaikka lakumatka oli taittunut hyvin nopeasti, kirje näytti pysähtyneen tukholmalaiseen jakelukeskukseen. Kyselin asiaa lähetystöstä, ja sieltä vastattiin, että torstai oli Ruotsissa vapaapäivä eikä lähetystö saa kirjeitään suoraan vaan käy noutamassa ne postista. Kirjeeni noudettiin vasta seuraavana maanantaina, ja siinä vaiheessa minulla alkoi olla kylmä hiki.

Kovasti hämmästyin, kun sain jo seuraavana maanantaina eli tasan viikkoa myöhemmin ilmoituksen, että minulle on postissa kirjattu kirje. Siellä tosiaan odotti passini, johon oli liimattu Sudanin 60 päivän viisumi. Kuitin mukaan mnulta oli peritty 550 kruunua viisumista ja 50 kruunua palautuksesta, mutta vaihtorahoja ei toki ollut. Toisaalta kuoressa oli melkein tuplaten tuon 50 kruunun edestä postimerkkejä.

The Italian Tourism Co oli luvannut soitella edustustoon ja piiskata virkailijoihin vauhtia, kun olin kertonut pelkääväni, ettei viisumi tule ajoissa. En ollut kuvitellut sen toimivan, koska Sudan ei ole mikään turistirysä eivätkä länsimaalaiset ehkä ole hallituksen suosikkeja.

Matka Khartoumiin

Kahdeksan maissa sudanilainen oppaani saapui paikalle. Hänen Toyota Hiluxinsa oli ulkoa kiiltävä mutta tuoksui sisältä samalta kuin kotopuolessa maamiesten työautot, joista ei turhan päiten imuroida olkia ja maata pois.

Oli kuuma. Vähän matkaa Etiopian rajalta oli vielä vihreää, ja täydellisen tasainen peltomaisema levittyi joka suuntaan taivaanrantaan saakka. Kauhavan alajoki tuli mieleen. Maanviljelys oli myös heti selvästi koneistetumpaa kuin Etiopiassa. Siellä täällä surrasi traktoreita, ja melko lyhyin välimatkoin oli korjaamojen ja tankkaamojen keskittymiä. Tie oli tylsyyteen saakka viivasuora.

Vähitellen vihreys hiipui ja hiekka valtasi näkökentän. Olin jo ehtinyt ihmetellä, oliko ennakkokäsitykseni Sudanista aivan väärä, mutta seuraavien seitsemän ajotunnin ajan Khartoumiin saakka ympärillä oli pelkkää kuivaa erämaata. Täälläkin tien täyttävät karjalaumat pysäyttivät välillä auton, mutta ne olivat isompia kuin Etiopiassa ja niissä oli enemmän lehmiä. Tienposkissa näkyi karjaeläinten raatoja, Gallabatin ja Khartoumin välillä useita kymmeniä. Ne olivat ehkä kuolleet janoon. Etiopiassa en nähnyt ensimmäistäkään, vaikka teillä olikin paljon kuolleita koiria.

Viimeiset kymmenet kilometrit tie kulki Sinisen Niilin rantaa, kunnes saavuttiin Khartoumiin, jossa se yhtyy Ugandasta tulevan Valkoisen Niilin ja jatkaa eteenpäin Niilinä.

Sudanissa oli alkanut ramadan, joten kuski ei voinut juoda eikä syödä mitään auringonnousun ja auringonlaskun välissä. Ajattelin olla kohtelias ja seurata esimerkkiä. Se tarkoitti sitä, että illalla perillä Khartoumissa oli aika jano.

Sudanin rajalle

Aksum oli viimeinen varsinainen kohteeni Etiopiassa. Kun valmistauduin suuntaamaan kohti Sudanin rajaa, huomasin dollarivarastoni olevan kateissa. Yleensä pidän seteleistäni tarkkaa huolta, mutta mahatauti oli aiheuttanut yleistä väsymystä ja alkavaa huolimattomuutta. Sydänkohtaus ei ollut lähellä, koska valtaosa rahoistani oli euroina, Etiopian birreinä tai Egyptin puntina, ja dollareita oli vain satasen verran, mutta silti otti päähän. Tuumasin, että olin varmaan unohtanut setelit taskuun, kun annoin yhdet housuni Lalibelassa hotellin pestäviksi. Ensimmäisen tilaisuuden tullen kaivoin pestyt housut rinkasta, ja kas, rahat olivat edelleen niiden taskussa. Pidän seteleitä minigrip-pusseissa, ja siksi ne eivät olleet nuhjuuntuneet piloille, vaikka vähän märkiä olivatkin. Kaiketi pesijä ei ollut pussia huomannut tai oli kovin rehellinen.

Matkustin Aksumista ensin Gondariin ja sieltä Metemmaan, joka on pieni paikka Sudanin rajan tuntumassa. Rajan toisella puolella on toinen pieni kylä, Gallabat. Tällä paikalla Sudanin mahdistit löivät abessinialaiset vuonna 1889 ja etiopialaisten keisari Johannes IV sai surmansa.

Yövyin Metemmassa pikkuruisessa majatalossa. Peseytymistä varten tuotiin huoneeseen vesikannu, ovi ei mennyt kunnolla kiinni ja olosuhteet olivat muutenkin vähän karut, mutta tunnelma oli mukava. Ravintolana toimi talon piha, jossa olisi muuten ollut mukava syödä puun alla, mutta kärpäset olivat turhan vihaisia. Kaikki asiakkaat ja koko henkilökunta katsoivat telkkaria, joka oli erillisen suihkuhuoneen ulkoseinässä. Illallisella katsoin X-Men: Last Standin, joka on huono elokuva mutta kelpasi siinä tilanteessa eskapismiin. En uskaltanut enää syödä mitään kovin seikkailullista, koska mahatauti oli vasta hellittänyt enkä kauheasti luottanut talon keittiöhygieniaan. Tilasin paistettuja kananmunia ja pyysin sen kylkeen riisiä tai makaronia. Sain sitten molempia. Kommunikaatio ei aina onnistu.

Huone oli sikäli hyvä, että katossa oli tuuletin, ja sitä oli mahdollisuus pitää päällä koko yö, koska sähköjä ei yllättäen katkaistu illalla. Kuuma oli joka tapauksessa, enkä nukkunut kuin muutaman tunnin.

Aamulla seitsemän maissa kävelin raja-asemalle, joka oli muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta. Etiopian puolella minulle ilmoitettiin, ettei raja-asema ole vielä auki, vaikka oppaani - joka oli lähtenyt edellisenä päivänä takaisin kohti Addisia - olikin mielestään selvittänyt rajan olevan auki ympäri vuorokauden. Minut viittilöitiin kuitenkin ensimmäisen aidan sisäpuolelle, missä istuskeli taivasalla tavallisen siviilin näköinen nuori mies. Luulin häntä toiseksi matkalaiseksi ja kuvittelin, että tässä nyt odotellaan jonkin aikaa rajan aukeamista, mutta hän ilmoittikin olevansa tullimies ja vilkuili vähän rinkkaani ja olkalaukkuani. Hänellä ei ollut minkäänlaista virkamerkkiä tai muita tunnuksia. Työnsä pintapuolisesti tehtyään hän lähetti minut eteenpäin seuraavaan paikkaan, joka oli pieni rakennus. Sen ulkoseinustalla istui toinen mies, joka ilmoitti, että nyt pitää odottaa viisi minuuttia. Istuin hänen viereensä.

Noin vartin päästä paikalle tuli tyyppi, joka oli ilmeisesti upseeri. Hän katsoi passini ja kirjoitti maastapoistumistietoni isoon vihkoon. Sitten hän totesi, että selvä. Kävelin rajasillan yli ja morjestin nuokkuvaa rajavartijaa. Hän viittasi lähistön rakennusta kohti. Siellä sudanilainen rajavartija kirjasi tietoni isoon vihkoon. Hän tarvitsi arkistoonsa kopion passistani ja viisumistani, joten hän pyysi ne minulta. Hän oli ilmeisesti huomannut, että matkalaisilla on usein tällaisia kopioita valmiina. Onneksi minulla oli kahdet kopiot, joten varallekin vielä jäi. Tavaroitani sudanilaiset eivät jaksaneet tutkia, eivät edes etsiäkseen alkoholia, jonka maahantuonti on sharia-lain takia kielletty.

Aksumin muinaisuuden aarteita

Syyriankreikkalaiset Frumentius ja Edesius olivat nuoria poikia, kun heitä kuljettaneen laivan miehistö surmattiin ja heidät vietiin Aksumin keisarin orjiksi. Pojista kasvoi hovissa kuninkaan luotettuja, ja Frumentiuksesta tuli kruununperillisen Ezanan opettaja. Kun Ezana tuli täysikäiseksi, Frumentius lähti taivuttelemaan Alexandrian patriarkkaa Athanasiosta nimittämään Aksumiin piispan. Athanasios nimitti Frumentiuksen. Tarkasta ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä, mutta nimitys on tapahtunut ennen 300-luvun puoltaväliä.

Frumentius palasi Aksumiin ja kastoi Ezanan, josta oli tällä välin tullut hallitsija. Ezana teki valtakunnastaan kristillisen ja teki Frumentiuksesta abunen eli Aksumin kirkon johtajan, mistä lähtien Frumentius tunnettiin myös nimellä Abba Salama eli rauhan isä. Aksum oli järjestyksessä maailman toinen kristitty valtio Armenian jälkeen. Maassa oli pitkään asunut juutalaisia, joiden vaikutuksesta kristinuskolle oli olemassa melko otollinen kasvualusta. Vanhojen juutalaisperinteiden vaikutus näkyy edelleen Etiopian ortodoksikirkossa. Aksumin asukkaista neljännes on muslimeja mutta kaupunkiin ei saa rakentaa moskeijaa, koska Aksum on Etiopian ortodokseille pyhä kaupunki ja "eihän Mekassakaan ole kirkkoja", kuten yksi opas sanoi.

Ennen kristinuskoa Aksumin keisareilla oli ollut tapana rakennuttaa kuninkaallisen hautakammion merkiksi steela, obeliskin tapainen kivipylväs. Suurin näistä on ollut 33 metriä korkea ja painanut 500 tonnia, ja se makaa nykyään maassa kaatuneena ja osiin murtuneena. On arvioitu, että se on murtunut jo pystytysvaiheessa tai pian sen jälkeen, sillä perustuksen on katsottu olleen riittämätön. Tiedossa ei ole, kuinka noin iso yhdestä graniittilohkareesta veistetty järkäle olisi saatu tuotua alueelle louhokselta ja nostettua pystyyn, mutta alueella on noihin aikoihin elänyt ilmeisesti elefantteja, joita on saatettu käyttää voimanlähteenä.

Suuren steelan lähellä on kaksi pystyssä olevaa isoa steelaa, jotka tunnetaan Kuningas Ezanan steelana ja Aksumin obeliskina. Ensin mainittu on todennäköisesti rakennettu viimeisenä Aksumissa jäljellä olevista steeloista 300-luvulla, mutta tarkkaa tietoa sen pystyttämisestä ei ole. Se on 21 metriä korkea ja painaa 160 tonnia. Aksumin obeliskiksi nimitetty steela on 24-metrinen ja painaa 170 tonnia. Italialaiset pilkkoivat sen kolmeen osaan 1937 ja veivät sotasaaliina Roomaan. Se palautettiin vuonna 2005 ja pystytettiin entiselle paikalleen.

Kuninkaallisessa steelassa on juuressa valeovi ja sen yläpuolella valeikkunoita. Valeikkunakerrosten määrä kertoo, montako kammiota steelaan liittyvässä haudassa on. Suuressa steelassa on 13 kerrosta. Yhteen kammioon on voitu haudata yksi kokonainen perhe. Monet Aksumin haudoista on ryövätty tyhjiksi ennen tutkijoiden tuloa, mutta kaupungin arkeologiseen museoon on taltioitu aarteita muutamista. Erimaalaiset kultarahat, pikkutarkasti koristellut norsunluuesineet ja muut hautaesineet kertovat Aksumin rikkaudesta ja vilkkaista kauppasuhteista Roomaan, Persiaan ja Intiaan.

Aksumin lähellä on steelojen lisäksi myös Ezanan kivenä tunnettu paasi, johon on kirjoitettu sama teksti kolmella eri kielellä - kreikaksi, saabaksi ja ge'eziksi eli muinaisetiopian kielellä. Monikielisyyden takia sitä kutsutaan myös Etiopian Rosettan kiveksi. Tekstissä Ezana ylistää Jumalaa vihollisistaan saavuttamistaan voitoista ja varoittaa, että kiveä ei saa kuoleman uhalla siirtää eikä koskea käsin. Koskemiskielto on edelleen voimassa. Kolme maanviljelijää havaitsi kiven yläosan pellossaan 80-luvulla ja poisti ympäriltä maata, kunnes kivi tuli kokonaan näkyviin. Se on alkuperäisellä alustallaan.

Aksumissa käydessäni vierailin myös keisari Kalebin hautakammiossa. Kaupunginlaajuinen sähkökatko toi siihen lisäjännitystä: laskeuduimme hautaan tuohusten valossa. Kalebin ja hänen poikansa sarkofagit ovat tyhjiä, ja on mahdollista, ettei niitä ole koskaan käytetty, koska hautaustavat ovat juuri heidän valtakausillaan muuttuneet. Sarkofagit on tehty erikoisesta metallisekaisesta kiviaineksesta, joka soi jännästi.

Mengistu, Haile Selassie ja vanhat hyvät ajat

Adwan taistelussa kärsitty tappio kirveli vielä italialaisten mieliä, kun Mussolini hyökkäsi Abessiniaan revanssi mielessään ja valtasi sen 1936. Italialaisilla oli ilmavoimat ja muutenkin ajanmukainen armeija, mutta silti he viimeistelivät homman sinappikaasulla. Haile Selassie pakeni Englantiin, mutta moni muu jäi käymään sissisotaa valloittajia vastaan.

Italialaiset alkoivat työstää Abessiniasta ja Eritreasta yhtä hallinnollista kokonaisuutta, mikä ei sinänsä ehkä ollut kaukaahaettu ajatus. Eritrea on historiansa eri vaiheissa kuulunut välillä Aksumin kuningaskuntaan, Abessiniaan tai Etiopiaan, ja enemmistö sen väestöstä on kulttuurisesti samaa ryhmää Pohjois-Etiopian tigrejen kanssa.

Italian valtakausi jäi lyhyeksi, sillä britit ja etiopialaislojalistit ajoivat heidät pois jo 1941. Haile Selassie palasi maanpaosta ja piti hyvänä ajatuksena, että Eritreakin kuuluisi jatkossa hänen valtakuntaansa. Eritrealaiset olivat eri mieltä, ja asiaa ratkottiin asein. Kun Haile Selassie syrjäytettiin 1974, moni etiopialainen odotti, että uusi kommunistinen sotilashallinto lopettaisi sodan eritrealaisten kanssa, mutta Mengistu olikin sitä mieltä, ettei mitään separatismia suvaita. Eritrea itsenäistyi vasta Mengistun ja kommunismin sorruttua 1991.

Haile Selassie on joillekin etiopialaisille pyhä, koska hänen katsotaan polveutuvan Israelin kuninkaista. Hänen valtakautenaan maa oli likimain feodaalinen, kehitys oli hidasta ja toisinajattelijoiden kannatti pitää matalaa profiilia.

Toiset haikailevat Mengistun perään. Hän pakeni hallintonsa romahdusta Zimbabween ja on siellä edelleen. Etenkin köyhemmistä perheistä tulleet etiopialaiset saattavat ajatella, että Mengistun kommunistit ajoivat vähempiosaisen asiaa, mutta hänen johdollaan maan elintarviketuotanto taantui ja monet näkivät nälkää. Kun vuoden 1984 kuivuus aiheutti valtavan nälänhädän pohjoisessa, hänen hallintonsa ei tehnyt juuri muita kuin symbolisia eleitä. Jos keisariaikana toisinajattelijoilla meni huonosti, heillä oli kommunistiaikana entistä suurempi riski päätyä narun jatkoksi varoituskyltti kaulassa. Mengistu on tuomittu poissaolevana muun muassa kansanmurhasta, mutta Robert Mugabe on kieltäytynyt luovuttamasta vanhaa kaveriaan.

Liitonarkku

Kun Euroopan maat rynnistivät Afrikkaan 1800-luvun lopulla, vastikään kuningaskunnaksi yhdistynyt Italiakin halusi mukaan. Se valtasi Eritrean ja Somalimaan siirtomaikseen ja yritti ottaa koko Etiopian, silloisen Abessinian, mutta kärsi nöyryyttävän tappion Adwan taistelussa 1896. Etiopialaiset muistelevat taistelua myyttisenä voittona, jossa keihäin ja jousin aseistautuneet afrikkalaiset löivät modernin eurooppalaisen armeijan. Keisari Menelik II:n armeijalla oli kyllä jonkinlainen tuliase valtaosalle miehistä ja lukumääräisesti ainakin viisinkertainen ylivoima. Lisäksi italialaisilla oli puutteelliset kartat, ja heidän pihi kenraalinsa panttasi parempia kivääreitä varastossa, koska halusi käyttää ensin vanhojen kiväärien patruunat loppuun. Tappio oli joka tapauksessa poikkeuksellinen, verrattavissa 7. ratsuväkirykmentin tuhoon Little Bighornissa.

Etiopialaiset katsovat aiheellisesti olevansa ainutlaatuinen kansa Afrikassa. Kun mantereen muut maat kolonisoitiin, Abessinia pysyi omillaan. Se piti oman kirjaimistonsa ja oman kirkkonsa. Sillä on rikas muinaishistoria, ja Aksum, eräs sen edeltäjävaltioista, oli antiikin aikana suurvalta.

Raamatullisiin aikoihin yltävä historia ja Aksumin muinainen loisto ovat osa etiopialaisten identiteettiä, ja niihin liittyy paljon myyttejä, jotka paikalliset ottavat yhtä vakavasti tai vakavamminkin kuin akateemisen historiantutkimuksen tulokset. Mytologian vanhin aines on suorastaan tarumaista ja silti monelle tavalliselle etiopialaiselle historiallinen totuus, jota ei voi kyseenalaistaa.

Kaikilla kansakunnilla on tietysti myyttejä, jotka pönkittävät niiden omakuvaa, ja ajatus menneistä suuruuden päivistä vetoaa monen tunteisiin. Suomalaisenkin sydän sykähtää aina, kun historiantutkija sanoo lehdessä löytäneensä todisteita muinaissuomalaisten vaietusta suurvaltamenneisyydestä, vaikka tutkija olisi akateemisesti sivuraiteelle ajautunut ja kollegojensa vieroksuma eksentrikko. Tuoreemman historian myytit ovat vielä herkempiä: viime sotien tahrattoman sankaruuden mytologia on niin keskeinen osa nykysuomalaista mielenmaisemaa, että sotaa inhorealistisemmasta näkökulmasta käsittelevää historiantutkimusta saatetaan pitää veteraanien kunnian loukkaamisena.

Etiopialaiset katsovat, että Haile Selassie ja häntä edeltäneet Etiopian keisarit polveutuivat Israelin kuningas Salomonista. Legendan mukaan etiopialaisten ensimmäinen keisari, Menelik I, oli Salomonin ja Saaban kuningattaren poika, ja kaikki loput keisarit ovat samaa sukujuurta. Etiopian ortodoksikirkossa on paljon vanhoja juutalaisia piirteitä, ja amhara ja tigranja ovat seemiläisiä kieliä, joten tämä ei vielä kuulosta täysin fantasialta. Kiinnostavammaksi kertomuksen muuttaa liitonarkku, joka on etiopialaisten mukaan tallessa Aksumissa.

Liitonarkku - vanhassa suomennoksessa liitonarkki -  on siis 2. Mooseksen kirjan mukaan kantolaatikko, joka israelilaisten piti rakentaa lain tauluja varten. Jokaisessa Etiopian kirkossa on liitonarkun kopio ja sen sisällä lain taulujen kopiot. Raamatussa ei kerrota, mitä arkulle tapahtui, mutta mitään arkkua ei mainita enää siinä vaiheessa, kun babylonialaiset putsaavat Jerusalemin, eikä babylonialaisissakaan lähteissä ole viitteitä siitä, että he olisivat vieneet sen. Siksi jotkut historioitsijat ovat sitä mieltä, että arkku on siirretty pois Jerusalemista jo ennen kaupungin kukistumista.

Etiopialaiset uskovat, että arkku tuli Menelikin mukana Afrikan sarveen, kun poika palasi tutustumismatkalta isäukkonsa luota Israelista, ja on siitä lähtien ollut Etiopian kirkon turvissa. Joidenkin tarinoiden mukaan arkku oli satoja vuosia Tana-järven saaressa, mutta nyt sitä säilytetään pienessä erikseen aidatussa kappelissa Pyhän Siionin Marian kirkon alueella.

Arkkua vartioi aina kerrallaan yksi munkki, joka ei saa poistua kappelin pihapiiristä. Vastaavasti kukaan muu ei saa tulla aidan yli kappelin alueelle. Nykyinen vartija on ollut tehtävässä vasta muutaman vuoden. Hänen edeltäjänsä jäi eläkkeelle vartioituaan arkkua muutaman kymmenen vuotta.

Liitonarkun kohtalosta on kirjoitettu valtavasti humpuukia. Stuart Munro-Hayn kirja "The Quest for the Ark of the Covenant" edustaa vakavaa akateemista historiantutkimusta, ja hänen lopputulemansa on tyly: jos arkku on olemassa, se ei ole ainakaan Aksumissa.

Debre Damo

Debre Damon luostari rakennettiin 500-luvulla lännenelokuvien tyylisen tasahuippuisen, jyrkkäseinäisen vuoren päälle. Paikkaa valittaessa on taidettu miettiä, ettei sivullisten pidä päästä luostariin omin luvin. Tänä päivänäkin ainoa virallinen sisäänkäynti on 15 metrin korkeudessa kallionseinämässä, ja sen tavoittaa vain köyttä pitkin kiipeämällä. Naiset eivät saa tulla luostariin lainkaan.

Portinvartija laskee paksun kiipeilyköyden lisäksi nahkaisen turvaremmen, joka laitetaan vyötäisille. Vartija pitää sitä kireällä, kun vieras kiipeää ylemmäksi. Vaikea sanoa, kuinka paljon se auttaisi, jos loppumatkasta oikeasti lipeäisi. Vartijakaan ei ole mikään iso mies, voisi tulla mukana vähän tiukemmasti nyppäämällä.

Kiipeämistä piti kokeilla. Seinämä on likimain pystysuora mutta ei aivan tasainen, siinä on muhkuroita ja koloja. Se on kuitenkin satojen vuosien aikana hioitunut hyvin liukkaaksi.

Mahatauti toi oman lisämausteensa kiipeämiseen, ja olin tyytyväinen, ettei opas jäänyt seisomaan aivan suoraan alapuolelle, kun lähdin nousemaan. Jalansijoja oli harvassa ja seinämä oli niin liukas, että nousin lähinnä käsivoimin. Taudin takia energiaa ei ollut liiaksi, mutta kiipeäminen sujui. Kahden kolmanneksen jälkeen piti pysähtyä hetkeksi puuskuttamaan. Siinä vaiheessa olisi saattanut jänskättää, jos olisin katsonut alaspäin, mutta en katsonut. Viimeinen ponnistus oli punnertaminen sisään oviaukosta, joka oli vähän köyden kiinnityskohdasta sivussa. Siinä vaiheessa oli hankala löytää sopivia kädenpaikkoja eikä jaloille ollut tukevia sijoja, mutta jotenkin väänsin itseni ovenkarmien sisäpuolelle.

Itse luostarissa ei ollut erityisempää nähtävää. Pieni kirkko ja joukko asuinrakennuksia. Alas piti mennä taas samaa köyttä, ja vaikka se oli helpompaa kuin nouseminen, jalat lipsahtelivat moneen kertaan kiusallisesti. Tälläkään kertaa en pahemmin alaspäin katsellut ennen kuin olin lähellä maata.

Luostarin eräs varainhankintamuoto on pyhän veden tuotanto. Papit siunaavat luostarin kaivosta saatavan veden ja myyvät sitä ihmisille, jotka tulevat paikalle muovipulloineen ja keltaisine kanistereineen. Pyhä vesi auttaa kuulemma kaikenlaisiin vaivoihin. Tulomatkalla otimme kyytiin yhden sotilaan - jos sotilas viittilöi autoa pysähtymään, sitä kannattaa yleensä totella - ja paluumatkalla yhden papparaisen ja kaksi nuorta naista, jotka olivat hakemassa pyhää vettä. Hyväntahtoinen opas ja kannatettava asia, mitä sitä puolityhjällä autolla ajelemaan.

Menekilin kosto

Kalliokirkoissa kiertäminen tiesi kiipeämistä, ja aamupäivä oli tuskainen. En ollut nukkunut edellisenä yönä enkä syönyt kahteen päivään muuta kuin yhden paahtoleivän, sillä Menekilin kosto oli iskenyt jossain Addisin ja Kombolchan välillä. Päivällä onnistuin syömään lautasellisen riisiä, ja sen jälkeen olo vähitellen tasoittui. Iltapäivän kirkko-osuus meni helpommin.

Yövyin Lalibelassa entisessä valtionhotellissa, joka oli rakennettu Mengistun aikana. Olin ainoa vieras. Kun menin lounaalle, ravintolassa ei näkynyt henkilökuntaa. Kysyin respasta, onko ravintola auki, jolloin yksi ovimiehistä meni hätyyttämään tarjoilijat töihin. Kun istuin alas, ravintolan taustamusiikki pantiin päälle. Täällä on muutenkin näkynyt hyvin vähän muita länsimaalaisia. Vilkkain turismiaika on lokakuusta tammikuulle.

Kalliosta esiin veistetyt kirkot

Lalibelan kallioon hakatut kirkot toivat mieleen Tolkienin. Tällaisia Morian kääpiöt olisivat arvostaneet.

Kuningas Lalibela rakennutti pääkaupunkinsa - silloisen Rohan, nykyisen Lalibelan - keskustaan toistakymmentä kirkkoa, todennäköisesti 1100-luvulla. Kukaan ei tiedä varmasti, miksi kirkkoja rakennettiin niin monta. Kaikki ovat erilaisia. Kaikki on hakattu kallioon, mutta ne eivät ole luolakirkkoja. Esimerkiksi Bet Giyorgis näyttää tavalliselta kivikirkolta, joka on rakennettu jyrkkäseinäisen kallionkolon pohjalle, mutta se on kokonaan yhtä kiviainesta. Se on ikään kuin kirkkoa esittävä veistos, jonka hahmon taiteilija on nähnyt kalliossa ja loihtinut sitten esiin poistamalla ylimääräisen kiven taltalla ja vasaralla.

Bet Giyorgis on pohjakaavaltaan ristin muotoinen mutta esittää Nooan arkkia, ja sen louhoksen pohjalla on myös palanen Ararat-vuorta, joka on mahdollisesti ollut louhittavaksi liian kovaa kiviainesta.

Jotkut kirkot on rakennettu sivulta päin kaivaen, mutta louhijat eivät ole lopettaneet siinä vaiheessa, kun julkisivu on saatu näkyviin ja sisätilat ontoiksi; myös ulkoseinät on hakattu esiin, ja joissakin tapauksissa myös -katto. Nämä kirkot näyttävät luolan sisään rakennetuilta kivirakennuksilta.

Kirkot jakautuvat kahteen pääryhmään, joita erottaa kallioon niin ikään louhittu jokiuoma, Jordan-virta. Teknisesti ottaen Jordanin tehtävänä on kerätä kaikkien kalliokirkkojen sadevedet. Kakkoiseen ryhmään kuuluvien kirkkojen Bet Abba Libanosin ja Bet Lehemin välissä on 50-metrinen pimeä tunneli, joka symboloi helvettiä, ja se on sen verran matala, että monessa kohtaa joutuu kulkemaan kumarassa. Kirkkojen välissä on muitakin tunneleita, ja koska koko kaupunki on kukkulaisessa paikassa, portaita ja kapeita käytäviä riittää.

Kirkoista suurin on Bet Medhane Alem, joka on 11,5 metriä korkea. Sitä tukee sisäpuolelta 36 pylvästä ja ulkopuolelta toiset 36 pylvästä.

Pohjois-Etiopiaan

Omon laakson jälkeen oli vuorossa kiertomatka Pohjois-Etiopian historiallisiin kohteisiin. Pohjoinen on amharojen ja tigrejen maata, erilaista kuin etelä. Ainakin vuoristoisempaa.

Opas otti yhdessä kohdassa kyytiin kulkumiehen, jolla oli sauva ja taakkanaan iso säkki. En tiedä, miksi opas otti kyytiin juuri hänet kaikista tienposken matkalaisista, he eivät tunteneet toisiaan. Mies näytti yksinkertaisine vaatteineen ja kantamuksineen köyhältä maamieheltä. Vähän aikaa ajettuamme hän kaivoi paitansa laskoksista kännykän ja puhui siihen loppumatkan.

Opas on monesti antanut esimerkiksi kirkkojen lähistön tai ravintoloihin tuleville kerjäläisille rahaa. Antoi myös ateriansa loput kääpiölle, joka tuli kanssamme samaan ravintolaan mutta käveleskeli vain ympäriinsä tilaamatta mitään.

Etelässä automme nähneet lapset alkoivat aina tanssia tienvarressa hytkyttämällä lanteitaan ja nostelemalla jalkojaan polvi koukussa sivulle. Tanssin tehtävänä on saada faranjit pysähtymään, että lapset voisivat sitten esiintyä maksusta. Tanssi alkaa heti, kun lapsi huomaa auton. Pohjoisessa sama toistuu, mutta tanssi on erilaista, siinä liikutellaan ensisijaisesti hartioita, oikeaa ja vasenta vuoronperään ylös taikka etuviistoon. Tanssiin voi liittyä myös paimensauva, joka korostaa hartioiden liikkeitä. Tigrelapsilla on myös oma tanssinsa, mutta olen nähnyt siitä vain vilauksen. Siinä toinen käsi teki isoja liikkeitä korkealla ja toinen oli kupeella.

Dorze

Dorze-heimon maille noustaan jyrkkää kiemurtelevaa tietä. Jossain vaiheessa ympäristön muodot alkavat kadota utuun. Muuleja ja ihmisiä ilmestyy aavemaisesti näkyviin aivan lähellä, kun auto etenee pilven sisällä. Välillä säikyn, ehtiikö ajaja huomaamaan kaikki.

Aaseja ei ole, sillä täällä tarvitaan kuulemma vahvempia kuormajuhtia. Muulit ja joskus hevosetkin tekevät työt, mutta ne ovat kalliita ja siksi harvalukuisempia kuin aasit alempana.

Opas johdattaa kylän ensimmäiseen pihapiiriin. Aidatun pihan keskellä kohoaa suuri talo, oppaan mukaan 10-12-metrinen. Sen runko on kovaa puuta, esimerkiksi eukalyptuspuuta, ja päällys bambua. Talo on rakennettu elefantin muotoiseksi: ylhäällä kaksi savuaukkoa ja niiden ylle kääntyvät lipat ovat elefantin silmät, ja niiden välissä kulkee harjanne, joka on sen kärsä. Opas kertoo, että talo rakennetaan korkeaksi, koska termiitit ja laho syövät sen juuria. Termiitit kuulemma järsivät seiniä vain alaosasta niin, että talo vähitellen madaltuu metrikaupalla, kunnes pihapiiriin tarvitaan uusi päärakennus ja vanhasta tulee varasto tai nuorenparin ensiasunto. Talo voi kestää 80 vuottakin, ilmeisesti jos on rakennettu tarpeeksi korkeaksi. Jäi vähän hämäräksi, miten tämä oikeasti menee. Voin kuvitella, kuinka talon alta alkaa lentää sahanpurua korkeassa kaaressa ja talo hupenee Disney-tyyliin silmissä.

Sisällä vieraalle tarjotaan kahvia ja… paistettuja pähkinöitä? En ole varma. Katto jää pimeään, mutta savuaukot näkyvät valopisteinä. Väliseinä erottaa talonväen kotieläimistä. Lammas kurkistaa sen toisen pään takaa, lehmä syö heinää selkäni takana.

Kun kahvit on juotu, minut johdatetaan ulos, missä mummo havainnollistaa kehräämistä. Dorzet tunnetaan kudonnaisistaan, ja työnjako on sellainen, että naiset kehräävät ja miehet kutovat. Heimon omat värit ovat musta, joka viittaa ihonväriin, keltainen, joka symboloi viljaa, ja punainen, joka edustaa verta.

Kahvia tarjonneen talon väki tulee näyttämään, kuinka etiopianbanaanista tehdään koche-leipää, jota aiemmin söin kitfon kanssa. Nainen raastaa teroitetulla bambuputkella etiopianbanaanista - en huomannut, mistä kasvin osasta - kosteaa vaaleaa jauhetta ja sulloo sen sitten ilmatiiviiseen maanalaiseen käymisastiaan. Käyminen vie kuukausia, jos oikein ymmärsin, minkä jälkeen jauheesta vaivataan taikinaa ja taikinasta paistetaan kohottamattomia koche-leipiä.

Kun havainnollistus on edennyt näin pitkälle, tajuan vasta, että tämä osa kylästä on räätälöity turisteja varten. Vaikutelma saa vahvistuksen, kun tutustumiskierroksen seuraava kohde on kylän osa, jossa on lukollisia bungaloweja yöpymishaluisille matkalaisille, informaatiokeskus ja myyntipiste. Tässä vaiheessa saapuvat paikalle kylän kutojien edustajat. Ostan heiltä liinan, jossa on heimon omat dramaattiset värit.

Tansaniassa oli maasai-kyliä, jotka on tehty kokonaan turisteja varten. Tämä oli oikea kylä, johon vain oli rakennettu turistiosa, mutta kyllä se silti vähän harmitti. Mielenkiintoinen heimo kuitenkin, ja tyypit olivat sympaattisia eivätkä liian tyrkkyjä myyntitoiminnassaan.

Dimekan lauantaimarkkinat

Dimeka on hamer-heimon kylä, jossa pidetään lauantaisin markkinat. Täällä on erilainen meininki kuin mursien kylässä: kukaan ei tarjoudu kuvattavaksi. Jos jonkun erityisen mielenkiintoisen näköisen tyypin haluaa kuvaan, siitä täytyy neuvotella, eivätkä kaikki halua.

Myytävänä on elintarvikkeita, vaatteita ja koruja sekä lähinnä turisteille tarkoitettua esineistöä, josta ainakin osa on tehty jossain muualla, kuten Keniassa.

Hamerien iho on tasaisen musta, melkein sinertävänhohteinen. He ovat ylpeitä. Kaikilla naimaikäisillä miehillä on sama perusvarustus: ruudullinen lannevaate, ammusvyö, pieni puinen jakkara ja keppi. Ammusvyön koteloissa ei ainakaan rauhan oloissa pidetä ammuksia vaan esimerkiksi rahoja ja saippuaa. Jakkara on ehkä 15 sentin korkuinen, ja sitä käytetään kuulemma myös päätukena nukkuessa, mutta minulle ei aivan selvinnyt, kuinka se onnistuu. Kaikilla miehillä on koruja, kuten käsivarsi- ja rannerenkaita. Monet rannerenkaat on kuulemma tehty rynnäkkökiväärin hylsyistä saadusta messingistä. Osan olemuksessa on jotain keikarimaista.

Naimattomilla naisilla hiukset ovat päänmyötäisesti pikkuleteillä, naimisissa olevilla rastoitettuina. Rastat tehdään voilla, johon on laitettu väriaineeksi punamultaa. Vaatetukseen kuuluu aina eräänlainen jäykkä helmiäisvyö, johon kiinnittyy hame; sitä ei kuitenkaan kanneta vyötäisillä vaan rennosti kaulassa. Vyö on tavallisen vyön mittainen, joten se on yleensä kaulassa kallellaan toiselle puolelle. Joillakin on helmiäisvyö myös otsallaan.

Hamer-sanastoa:

kiitos = bairoimii
mitä kuuluu = nagajjan
hei (myös ystävä) = mso
anteeksi = se sidine
nimeni on = namo enno

Miehistymisriiteistä

Mursi-pojista tulee miehiä durgan eli keppitappelun kautta. He kiertävät kylästä kylään ottelemassa, ja jokaisessa kylässä naimaikäisillä tytöillä on ottelujen jälkeen mahdollisuus ilmoittautua valitsemansa pojan ihailijaksi antamalla hänelle jonkin lahjan. Poika voi sitten ilmoittaa, haluaako hän jonkun ihailijoikseen ilmoittautuneista.

Jos joku kuolee, tappavan iskun antaneen pojan perhe korvaa vahingon kuolleen pojan perheelle antamalla yhden tyttäristään. Tyttäret ovat arvokkaita, sillä heistä saa myötäjäisinä karjaa sulhasen perheeltä.

Hamer-heimolla on käsite nimeltä ibangadi. Se tarkoittaa tansseja, joihin nuoret miehet ja naiset kerääntyvät pitämään hauskaa. Jos tyttö ja poika tykkäävät toisistaan, he voivat piipahtaa puskissa. Hamerit käyttävät yrttipohjaista ehkäisyä, jonka ansiosta näistä puuhista ei kuulemma tule jälkipuheita jälkeläisten muodossa. Seksi kuuluu olennaisesti nuorten hamerien elämään ennen avioliittoa, ja jos morsian on naimisiin mennessään neitsyt, häntä vähän oudoksutaan ja hänen viehättävyytensä asetetaan kyseenalaiseksi.

Savikiekko huulessa

Kun mursi-heimoon syntyvä tyttö alkaa olla lähellä naimaikää, hänen alahuulensa alle tehdään viilto. Viiltoa venytetään auki niin, että siihen mahtuu pieni savikiekko. Ajan myötä aukko venyy lisää, kun siihen työnnetään aste asteelta isompia kiekkoja. Mitä isompi kiekko, sitä haluttavampi morsio.

Kun auto kaartaa kylän lähistölle, mursit tulevat tutustumaan vieraisiin. Tervehdys on "Photo! Five! Discount." Sesonkiaikana kuvan ottamisesta peritään 10 birriä, mutta näin hiljaiseen aikaan taksa on puolet siitä. Kylässä asuu ehkä reilu satakunta ihmistä, murseja on alueella yhteensä noin 30 000.

Kylässä ei näe mitään merkkejä teollistuneesta maailmasta. Se ei ole kuitenkaan turisteja varten tehty lumekylä, jollaisia on Tansaniassa. Omon laaksossa on edelleen paljon kyliä, jotka pitävät kiinni vanhasta. Se ei silti tarkoita, että kaikki olisi perinteistä: osa kyläläisistä pyrkii erottumaan joukosta omaperäisillä koristuksilla, jotka poikkeavat heimon ikivanhasta tyylistä. Voi tietysti olla, että yksilöllisyyteen taipuvaiset mursit toimisivat samoin ilman turistejakin.

Kaikilla näkemilläni naisilla oli alahuulensa alla aukko, mutta vain kuvaukseen tarjoutuvilla oli kiekko paikallaan. Savikiekkoja oli myytävänä, ja ostin niitä jokusen. Ne eivät ole ihan kevyitä, joten kiekon pitäminen huulesta roikkumassa täytyy olla epämukavaa. Ilman kiekkoa alahuuli roikkuu leuan päällä pitkänä lenkkinä.

Osa kyläläisistä on toisia kärkkäämpiä pääsemään kuvaan, ja parveilee ympärillä hokien "Photo! Five! Discount! Photo!" Ne, joita en heti kuvaa, nyppivät minua käsistä. Jotkut niistä, jotka olen jo kuvannut, haluavat uudestaan kuvaan.

En tiedä, kumpi on masentavampaa, savikiekkojen käyttö vai turistikuvausbisnes. Opas sanoo, että kylään ei kannata mennä iltapäivällä, koska silloin kaikki ovat kännissä.

Mursi-sanastoa:
hei, mitä kuuluu, kiitos = achali

New York

Lähellä konsojen kylää on kanjoni, jota sanotaan New Yorkiksi, koska sen erikoisesti muotoutuneet punaiset hiekkaseinämät muistuttavat pilvenpiirtäjien rivistöjä. Siellä käy joskus turisteja, ja siksi lähistöllä päivystää aina pikkulapsia.

Kun pahaa-aavistamaton faranji saapuu räpsimään kuvia kanjonin laidalta, lapset ryhmittyvät äänettömästi aidan luo vähän matkan päähän hänen taakseen, ja hetkeä myöhemmin väijytys laukaistaan. Lapset alkavat laulaa ja taputtaa tahdissa käsiään.

Kuorolaulussa on hyvä syke ja intoa takana. Tarkoituksena on suostutella turisti maksamaan esityksestä, jota hän ei ole pyytänyt. Periaatteessa vierastan tämäntyyppistä liiketoimintaa, mutta  meininki on sen verran hellyyttävää, että maksan pyydetyn 10 birriä eli noin 50 senttiä, johon sisältyy myös ryhmäkuva. Setelin saatuaan lapset alkavat heti riidellä siitä, niin kuin lapset missä vain.

Syömisestä

Injera on etiopialainen lätty, joka tehdään käyneestä tefheinätaikinasta. Siksi se maistuu vähän happamelta. Läheltä katsoen lätty näyttää omituiselta, sillä taikinassa olevat ilmakuplat saavat sen näyttämään karkealta vaahtomuovilta. Injerasta sormin taiteltua nyyttiä käytetään aterimena, jolla varsinainen ruoka - grillatut lihanpalat, kasvissoseet, pavut, riisi - noukitaan tarjoiluastiasta ja syödään.

Kitfo on perinteinen etiopialainen ruoka, jossa on melkein tartar-tyylisesti lähes raakaa, vain vähän hellaa päin vilautettua naudanlihaa. Hyvin ohueksi suikaloitu liha kuulemma kuoputetaan jollain lusikan tapaisella lihakimpaleen syrjästä. Tarkempi valmistustapa jäi kielimuurin taakse, kun kokeilin kitfoa tienvarsiravintolassa. Yleensähän mitään vajavaisesti kypsennettyä lihaa ei pitäisi reissussa syödä, mutta se näytti herkulliselta ja oli nälkä. Ainakaan heti ei ole ilmennyt mitään ihmeempiä haittavaikutuksia, mutta katsotaan nyt. Kitfon kanssa tarjottiin injeraa sekä etiopianbanaanista tehtyjä toisenlaisia leipiä, jotka olivat paksumpia ja grillattuja. Lisämausteena oli mozzarellan tapaista mutta vähemmän kuivaa juustojauhetta. Kaiken kaikkiaan todella vieraantuntuinen ja hyvä makukokemus. Injera on joka tapauksessa parhaimmillaan lisukkeena, isompina määrinä syötynä se alkaa tympiä.

Beyeinet ja tegabinu olivat lihattomia papu-, kasvissose- ja riisiruokia, joita syötiin injeran kanssa paastopäivinä. Paaston aikana ei saa syödä ainakaan lihaa eikä kananmunia, ja tällainen perjantaipäivä sattui kohdalle, kun poikkesin oppaan kanssa syömään konsojen alueen pikkukaupungissa.