Nyungwessa teimme seuraavana päivänä vielä yhden kymmenen kilometrin patikkaretken eräälle vesiputoukselle. Tällä kertaa porukassa olimme vain Paavo ja minä Narcissen lisäksi. Kiirettä ei pidetty. Polku laskeutui rauhallisesti alemmaksi metsäisten mäkien rinteitä, ja kun päästiin kukkuloiden välissä olevaan kapeaan laaksoon, kohina kuului jo selvästi. Laakson pohjalla kiemurteli vaatimaton joki, joka juoksunsa tässä vaiheessa oli raukea ja kiireetön. Ylitimme sen kävelysiltaa pitkin.
Narcisse kertoili kaikenlaista erityisesti linnuista, joita matkan varrella näimme, mutta osoitti meille myös mittarimatoja, joiden purema kuulemma oli varsin kivulias, sekä metsän isoimman hämähäkin. Hämähäkki oli jalkoineen ehkä kolme-neljä senttiä pitkä, joten mistään jättiläisestä ei ollut kyse.
Kuten joen alajuoksulla oli voinut päätellä, putous ei ollut suuren suuri vesimassansa puolesta, eikä se ollut kauhean korkeakaan, vähän toistakymmentä metriä. Se oli kumminkin hienossa paikassa jyrkkien kallioiden keskellä.
Emme nähneet puistossa ketään muita ihmisiä, ja kun etenemistahtikin oli niin maltillinen, tunnelma oli levollinen. Kuljimme metsästä poistuttuamme valtavien, säntillisesti hoidettujen teeplantaasien poikki ja jutustelimme Narcissen kanssa niitä näitä.
Tämä oli oikeastaan täydellinen päätös seikkailuille Kongon ja Ruandan viidakoissa.
7.8.10
3.8.10
Sukuloimassa Nyungwessa
Matka ei päättynyt, vaikka Kongosta poistuttiinkin. Ruandan lounaisnurkassa on Nyungwen kansallispuisto, jossa asuu neljätoista eri kädellislajia, esimerkiksi sini-, viher- ja monamarakatteja, gueretsoja (Colobus angolensis ruwenzori) sekä erityisesti simpansseja. Pieniä häntäapinoita näkee Afrikassa joka paikassa, mutta simpanssit ovat uhanalaisia. Ne ovat myös lähisukulaisia.
Kun olin pieni, isä osoitti joskus pajan oviaukossa ollut orangin kuvaa ja sanoi, että siinä on velipoika. Se oli hämmentävää. En keksinyt, kuinka oranki voisi olla veljeni, mutta en toisaalta katsonut ymmärtäväni nisäkkäiden lisääntymisperiaatteita vielä niin tarkasti, että olisin uskaltanut tietoa suoralta kädeltä kiistääkään. Sen verran minulla kuitenkin oli kriittisyyttä, etten ryhtynyt mainostamaan perheen erityispiirrettä ulkopuolisille.
Kenties hakeuduinkin alitajuisesti Afrikkaan etsiäkseni kadonnutta veljeäni. Orangit tosin asuvat Aasiassa eivätkä Afrikassa, mutta ylenmääräinen takertuminen faktoihin vain haittaa tutkimusmatkailua.
Simpansseja varten piti herätä viideltä, mikä oli muodostunut normiksi tällä reissulla. Varhainen herääminen ei haittaa lomalla, mutta töihin lähtiessä ei viitsisi nousta edes kahdeksalta.
Kun maasturi kaarsi aamuhämärissä kansallispuiston portista, vastassa oli taas aseistettu puistonvartija. Hänet nähdessään Simon huudahti, että ”katsokaa, simpanssi!” Onneksi volyymi oli tällä kertaa maltillinen. Toden totta: Simonin oli alun perin pitänyt lähteä Nyungween eri aikaan, mutta olimme järjestäneet aikatauluamme uusiksi niin, että hän saattoi pysyä edelleen retkikunnassamme. Matka pygmikylään olisi ollut paljon tylsempi ilman häntä, ja vaikka kolonialistiset möläytykset kävivätkin hermoille, hän lausui ne niin viattomasti, ettei monikaan paikallinen olisi varmasti suuttunut hänelle oikeasti. Olihan hän myös paljastunut viimeistään orpokodissa pohjimmiltaan myötätuntoiseksi tyypiksi.
Nyungwessa oli erilaista kuin Kongon kansallispuistoissa: opas Narcisse oli aseistamaton, metsässä oli hoidettuja polkuja ja niiden varsilla kylttejä, joista näki kulloisenkin kasvin suahilinkielisen ja tieteellisen nimen. Väkeä ei silti ollut hirveästi. Samalle metsäkierrokselle tuli meidän lisäksemme kaksi norjalaista ja yksi intialainen.
Nyungwen simpanssilaumaa jäljitetään jatkuvasti samaan tapaan kuin Virungan gorilloja, ja kun liikkeellä ollaan tarpeeksi varhain aamulla, jengiä ei tarvitse haeskella kaukaa. Opas sai jatkuvasti jäljittäjiltä tietoa simpanssien liikkeistä, ja lauman häntä saavutettiin alle puolessa tunnissa. Nyungwen puusto on korkeaa ja runsasta, ja kun poluilla kulki kaltaisiamme vähäkarvaisia apinoita, simpanssit katsoivat parhaaksi tarkkailla tilannetta yläoksistosta. Ne saattavat kuulemma jäädä alemmaksi, jos kulkijoita on vain pari, mutta isompia porukoita nyungwelaiset simpanssit vierastavat, koska puisto on perustettu vasta 2004 eikä eläimistö ole vielä tottunut ihmisiin.
Kun simpanssien kiivaan kiljahtelun kuulee ensimmäistä kertaa, ensimmäinen ajatus on, että nyt ollaan oikeasti viidakossa. Lienee television vaikutusta. Ainakin mustavalkoisissa Tarzaneissa viidakkotunnelmaa luotiin simpanssien ääntelyllä.
Saimme todistaa simpanssipariskunnan pitkää ja kovaäänistä perheriitaa, sitä seurannutta erittäin lyhytkestoista sovintoseksiä ja uutta riitaa. Tässä saattaa olla vähäsen antropomorfismia. Ihan vähäsen.
Samoilla kulmilla liikkui häntäapinoita, joita opas sanoi liikkuvan aina simpanssilauman liepeillä. Ne saattoivat olla monamarakatteja, mutta en ole varma. Marakatteja joka tapauksessa. Gueretsoilla on joskus tapana päätyä simpanssien ruokapöytään, joten niistä ei ainakaan ollut kyse.
Isompiaivoisten lähisukulaistensa tapaan simpanssit ovat hyvin sosiaalisia. Ne voivat olla myös hyvin väkivaltaisia ja tappaa lajitovereitaan. Tällä vuosituhannella on jenkeissä kaksi ihmistä joutunut karanneen simpanssin hyökkäyksen kohteeksi, ja molemmissa tapauksissa jälki on ollut rujoa. Simpanssiuroksella on terävät hampaat, kynnet ja useamman ihmismiehen voimat.
Kun olin pieni, isä osoitti joskus pajan oviaukossa ollut orangin kuvaa ja sanoi, että siinä on velipoika. Se oli hämmentävää. En keksinyt, kuinka oranki voisi olla veljeni, mutta en toisaalta katsonut ymmärtäväni nisäkkäiden lisääntymisperiaatteita vielä niin tarkasti, että olisin uskaltanut tietoa suoralta kädeltä kiistääkään. Sen verran minulla kuitenkin oli kriittisyyttä, etten ryhtynyt mainostamaan perheen erityispiirrettä ulkopuolisille.
Kenties hakeuduinkin alitajuisesti Afrikkaan etsiäkseni kadonnutta veljeäni. Orangit tosin asuvat Aasiassa eivätkä Afrikassa, mutta ylenmääräinen takertuminen faktoihin vain haittaa tutkimusmatkailua.
Simpansseja varten piti herätä viideltä, mikä oli muodostunut normiksi tällä reissulla. Varhainen herääminen ei haittaa lomalla, mutta töihin lähtiessä ei viitsisi nousta edes kahdeksalta.
Kun maasturi kaarsi aamuhämärissä kansallispuiston portista, vastassa oli taas aseistettu puistonvartija. Hänet nähdessään Simon huudahti, että ”katsokaa, simpanssi!” Onneksi volyymi oli tällä kertaa maltillinen. Toden totta: Simonin oli alun perin pitänyt lähteä Nyungween eri aikaan, mutta olimme järjestäneet aikatauluamme uusiksi niin, että hän saattoi pysyä edelleen retkikunnassamme. Matka pygmikylään olisi ollut paljon tylsempi ilman häntä, ja vaikka kolonialistiset möläytykset kävivätkin hermoille, hän lausui ne niin viattomasti, ettei monikaan paikallinen olisi varmasti suuttunut hänelle oikeasti. Olihan hän myös paljastunut viimeistään orpokodissa pohjimmiltaan myötätuntoiseksi tyypiksi.
Nyungwessa oli erilaista kuin Kongon kansallispuistoissa: opas Narcisse oli aseistamaton, metsässä oli hoidettuja polkuja ja niiden varsilla kylttejä, joista näki kulloisenkin kasvin suahilinkielisen ja tieteellisen nimen. Väkeä ei silti ollut hirveästi. Samalle metsäkierrokselle tuli meidän lisäksemme kaksi norjalaista ja yksi intialainen.
Nyungwen simpanssilaumaa jäljitetään jatkuvasti samaan tapaan kuin Virungan gorilloja, ja kun liikkeellä ollaan tarpeeksi varhain aamulla, jengiä ei tarvitse haeskella kaukaa. Opas sai jatkuvasti jäljittäjiltä tietoa simpanssien liikkeistä, ja lauman häntä saavutettiin alle puolessa tunnissa. Nyungwen puusto on korkeaa ja runsasta, ja kun poluilla kulki kaltaisiamme vähäkarvaisia apinoita, simpanssit katsoivat parhaaksi tarkkailla tilannetta yläoksistosta. Ne saattavat kuulemma jäädä alemmaksi, jos kulkijoita on vain pari, mutta isompia porukoita nyungwelaiset simpanssit vierastavat, koska puisto on perustettu vasta 2004 eikä eläimistö ole vielä tottunut ihmisiin.
Kun simpanssien kiivaan kiljahtelun kuulee ensimmäistä kertaa, ensimmäinen ajatus on, että nyt ollaan oikeasti viidakossa. Lienee television vaikutusta. Ainakin mustavalkoisissa Tarzaneissa viidakkotunnelmaa luotiin simpanssien ääntelyllä.
Saimme todistaa simpanssipariskunnan pitkää ja kovaäänistä perheriitaa, sitä seurannutta erittäin lyhytkestoista sovintoseksiä ja uutta riitaa. Tässä saattaa olla vähäsen antropomorfismia. Ihan vähäsen.
Samoilla kulmilla liikkui häntäapinoita, joita opas sanoi liikkuvan aina simpanssilauman liepeillä. Ne saattoivat olla monamarakatteja, mutta en ole varma. Marakatteja joka tapauksessa. Gueretsoilla on joskus tapana päätyä simpanssien ruokapöytään, joten niistä ei ainakaan ollut kyse.
Isompiaivoisten lähisukulaistensa tapaan simpanssit ovat hyvin sosiaalisia. Ne voivat olla myös hyvin väkivaltaisia ja tappaa lajitovereitaan. Tällä vuosituhannella on jenkeissä kaksi ihmistä joutunut karanneen simpanssin hyökkäyksen kohteeksi, ja molemmissa tapauksissa jälki on ollut rujoa. Simpanssiuroksella on terävät hampaat, kynnet ja useamman ihmismiehen voimat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
