Viivyimme Elenalla vain sen verran, että kokki Augustin ehti lämmittää meille keittoa. Eipä ole usein maistunut ruoka niin hyvältä. Kun lähdimme, pilvet olivat taas ehtineet hajaantua, ja aurinko pakotti keventämään varustusta. Alaspäin oli rennompaa mennä, vaikka reidet joutuivatkin nyt paljon kovemmalle koetukselle nopean vauhdin takia. Ohitimme Bujugun leirin neljässä kilometrissä ja suuntasimme suoraan John Mattelle kolmeen ja puoleen kilometriin. Saavuimme sinne puoli neljältä iltapäivällä. Olin aivan naatti, reisiä poltteli. Tapasin Johanin, ja virnistelimme yhdessä koettelemukselle, josta suurin osa oli nyt takana.
Leirissä oli paljon väkeä. Joukko nuoria ranskalaisia oli matkalla huipulle, samoin kolmen saksalaisen perhe. Heidän silmissään Johan ja minä näytimme varmasti rujoilta vuorenpeikoilta. Siltä tuntui itsestäkin, kaikki vaatteet olivat likaisia ja haisivat pahalta, naama oli likainen ja ajelematon, olemus luultavasti runnellun vaitonainen. Päiväpakkaukseni paino oli ollut koko matkan 8-11 kiloa veden ja eväiden määrästä riippuen.
Seuraavana päivänä jatkoimme oppaani kanssa kovavauhtista laskeutumista. Johan tuli omine oppaineen hiljakseen perästä.
Ykkösleirissä oli sopiva tilaisuus antaa apumiehille tippiä ennen kuin joukko hajaantuisi perusleiriin tultaessa. Tässä vaiheessa opas ilmoitti, että kantajia onkin ollut kolmen sijasta kahdeksan ja kokkeja yhden sijasta kaksi. Sovittua isommalle joukolle ei tarvitsisi maksaa palkkaa, vain ainoastaan tipit. No, tippi lienee heidän toimeentulostaan paljon suurempi osa kuin varsinainen palkka. Protestoin, että tällaisesta henkilökunnan lisäyksestä olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen, ja opas Herbert vastasi, etten ole ensimmäinen, joka on ollut tätä mieltä. Vallitseva käytäntö siis. Kilimanjarolla neljä kantajaa muuttui viideksi, mutta tämä oli aika paksua. Maksoin sitten kaikille suhteessa pienemmän tipin. Eihän tässä mahdottoman suurista summista puhuttu, mutta pohjoismaiseen läpinäkyvyyteen tottuneelle tällaisesta toiminnasta jää periaatteellisella tasolla kovin paha maku.
Elokuvassa Blood Diamond käytettiin lyhennettä T.I.A. - This is Africa. Tämä on Afrikka. Tällaiseen täytyy aina varautua, kuuluu asiaan. Silti on sanottava, että esimerkiksi safarin järjestäneen African Pearl Safarisin kanssa ei ollut mitään epäselvyyksiä ja kaikki hoidettiin viimeisen päälle juuri niin kuin oli sovittu. Samoin Ruandassa sovitusta kiinni pitäminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kaipa Ruwenzori-vuorillakin jossain vaiheessa huomataan, että turistien kanssa saadaan aikaan pitkäjänteisempää kehitystä, jos kantajat eivät lisäänny vuorella aivan yhtä vilkkaasti.
John Mattelta perusleiriin oli yhteensä vähän alle viisitoista kilometriä. Helle oli paahtavaa ja vauhti melkoinen, ja kun laukkaamisen sai viimein lopettaa, reidet olivat valmista kamaa. Iltapäivällä olin jo Kasesen kaupungissa Sandtonin hotellissa kuumassa kylvyssä. Kylpyamme ja puhtaat vaatteet ovat maailman hienoin keksintö.
29.7.12
Mt. Stanley: huippu
Oli vielä pimeää, kun lähdimme liikkeelle puoli kuudelta, joten etenimme otsalampun valossa. Johan ei lähtenyt vielä, koska hänen oppaansa oli sitä mieltä, että hänen on parempi yrittää valoisalla. Siinäkin piili oma riskinsä, sillä sää saattoi kuulemma olla arvaamattomampi iltapäivällä.
Ensimmäisenä oli edessä kallioita, jotka olivat paikoin aika jyrkkiä. Muutamassa kohdassa oli kiinteät köydet, jotka nopeuttivat nousua ja tekivät siitä turvallisempaa, mutta enimmäkseen kiipeäminen oli ponnistelua aina seuraavan lohkareen päälle ja harppomista kiveltä toiselle, käsiä tarvittiin harvakseltaan. Opas liikkui pienenä miehenä melkoista kyytiä, ja vaikka reisissäni olikin tuossa vaiheessa vielä hyvin virtaa, olin suurimman osan aikaa niin hengästynyt, etten meinannut pysyä hänen vauhdissaan.
Otsalampun valossa näin vain pari metriä eteenpäin, muuten ympärillä oli säkkipimeää, ja se saattoi olla eduksi, koska jyrkkää nousua tuntui jatkuvan loputtomasti ja korkeuseroa oli varmasti jo kertynyt melkoisesti. Pimeässä oli helpompi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Toisaalta ei olisi tarvinnut astua kuin kerran harhaan ja matkanteon suunta olisi vaihtunut.
Kun pimeys alkoi vaihtua utuiseksi hämäräksi, saavutimme kahdesta jäätiköstä ensimmäisen eli Alexandran, joka kohosi edessämme vaaleanharmaana rinteenä. Kiinnitimme jääraudat. Minulla oli omat, jotka olin tuonut Suomesta, koska en ollut luottanut - aiheellisesti, kuten myöhemmin oli ilmennyt - Rwenzori Mountaineering Servicen vuokravarustevalikoiman laajuuteen. Vaelluskenkäni olivat sen verran isot, ettei rautojenkaan sopinut olla lilliputtimallia. En ollut aiemmin käyttänyt rautoja tositoimissa. Kun olin varannut kiipeilylupaa, minulle oli vakuutettu, ettei Stanleyllä tarvita mitään teknisiä kiipeily- tai jäätikkövaellustaitoja, enkä itsekään ajatellut, että jäärautojen käytössä olisi mitään sen kummempaa, liikkuvia osia ei kiinnityksen jälkeen ole. Näin asiat tuntuivat aluksi sujuvankin. Raudat olivat tukevasti kiinni.
Alexandran ylitystä varten emme kiinnittäneet varmistusköyttä. Oppaan mielestä sitä ei tarvittu, koska railot näkyivät selvästi ja niiden paikat tiedettiin. Liikuimme nopeasti, ja jo reilun parinkymmenen minuutin päästä olimme kulkeneet vinottain jäätikön yli ja laskeutuneet sen reunalta alas kiviselle harjanteelle. Vain hyvin kapeita railoja oli näkynyt.
Seuraavaksi kiipeiltiin taas kallioilla, ylös ja alas. Taivas kirkastui ja aurinko alkoi paistaa, ja hiki nousi pintaan siinä määrin, että takkia piti avata. Nyt näki jo niin hyvin, että alaspäin ei aina viitsinyt katsoa. Kiipesimme harjanteen yli ja laskeuduimme kiinteän köyden avulla sen toiselle puolelle, missä Margherita- eli Stanley-jäätikkö tuli näkyviin. Sille pääseminen vaikutti konstikkaammalta, sillä etureuna oli korkea ja pystysuora. Paras nousukohta oli ränni, jossa jäätikön reuna painautui vasemmalla kohoavaa kallionharjannetta vasten. Jyrkkä sekin oli, ja jäähakku tuli ensimmäistä kertaa tarpeeseen. Kiinnittäydyimme myös köydellä yhteen niin, että välissämme oli noin kymmenen metriä varaa.
Opas meni edeltä hakaten jään reunaan muutaman askelman, ja minä huolehdin alempana, että jos hän tulee alas, minä saan pysäytettyä hänen luisunsa köydellä. Jäämurskeen sataessa niskaani mietin, että vähän kehittyneemmissä kiipely-ympäristöissä kypärä olisi ollut vakiona mukana.
Muutaman metrin noustuaan opas pysähtyi, ankkuroi itsensä sopivaan kohtaan jääraudoillaan ja hakullaan ja valmistautui varmistamaan nousuani. Lähdin hitaasti ylöspäin liikuttaen aina yhtä raajaa kerrallaan, jääraudan aina jäähän kiinni potkaisten ja hakulla pieniä askelmia tehden. Opas piti köyden jatkuvasti lyhyenä. En ollut aiemmin tehnyt tällaista, enkä ollut odottanut joutuvani tekemään täälläkään. Välillä jääraudalle ei tahtonut millään löytää sopivaa alaa ja askelta ottaessa tuntui epävarmalta. Vielä epävarmemmalta tuntui, jos erehtyi vilkaisemaan alaspäin. En kuitenkaan pysähtynyt, ja hankalammista kohdistakin pääsi kokeilemalla eteenpäin. Välillä lipesin, mutta en niin pahasti, että olisin pudonnut köyden varaan.
Lopulta pääsin paikkaan, jossa opas oli kertyneen köysikerän kanssa. Siitä eteenpäin kiipesimme ylös laajaa Margheritan jäätikkörinnettä, ja koko maisema muuttui talviseksi. Yhdessä kohtaa katsoin sivulle ja alaspäin ja mietin, että jos tämä olisi laskettelurinne, laskisin koko matkan auraamalla.
Oppaalla oli jostain syystä kiire, ja välissämme oleva varmistusköysi jännittyi tuon tuosta kireäksi. Minua se ärsytti, koska tahtimme oli ollut muutenkin hyvä, joten jatkoin omaa vauhtiani ja annoin hänen nykiä.
Aurinko hiillosti nahkaa ja hiki valui. Lumen peittämä jäärinne oli tasainen eikä niin jyrkkä, että jäähakkua olisi tarvittu avuksi, mutta se ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Etäisyyksiä oli vaikea arvioida, koska rinteen yläosa kaartui aina pois näkyvistä, jokaisen kumpareen takaa paljastui aina uusi nousu.
Mutta sitten nousu äkkiä loppui. Olimme lumisen harjanteen huipulla, ja sen päässä oikealla kohosi jylhä kivihuippu. Etenimme harjannetta pitkin kivimassan juurelle, missä jäimme varjoon ja jäseniä puraisi heti pieni vilu. Jatkoimme kiertäen kohtaan, jossa jäältä pääsi nousemaan kivirinteeseen. Tähän paistoi taas aurinko. Otimme jääraudat taas pois ja istahdimme louhikkoon haukkaamaan evästä.
Jäljellä oli viimeinen nousu, kohtalaisen jyrkkä kivikko. Opas sanoi, että sen kapuamiseen menee alle tunti, ja tosi oli. Pääsimme vuoren korkeimmalle huipulle eli Margherita Peakille noin kahdessakymmenessä minuutissa, jolloin kello oli 9.19. Olimme käyttäneet nousuun kaikkineen alle neljä tuntia, mikä oli kuulemma hyväkuntoisen kiipeilijän normaaliaika. Entistä enemmän ihmetytti, minne oppaalla oli ollut niin kiire.
Nautiskelin maisemista ja otin muutaman kuvan. Näköala ympäröivien vuorten yli oli huima: Mt. Speke ja Mt. Baker näyttivät tästä kulmasta kovin pieniltä, toisin kuin juurelta. Tuulta ei juuri ollut. Tuloreittimme oli Margherita-jäätikköä lukuun ottamatta pilvien peitossa.
Hetkeä myöhemmin pilvipeite alkoi kohota. Pyörteilevä harso valui jäätikkörinnettä ylöspäin vaahdoten äänettömästi kuin koski hidastetussa mykkäelokuvassa. Oppaan ei tarvinnut sanoa, että nyt on syytä lähteä alas.
Laskeutuminen huipulta Margheritalle sujui ongelmitta, mutta jäätiköllä raudat alkoivat temppuilla. Ensin toinen luiskahti pois paikaltaan, sitten toinen. Kun sama vielä toistui, opas totesi, että Haglöfsieni pinta on liian liukas jäärautojen remmeille. Mukava havaita tässä vaiheessa.
Suurta haittaa rautojen lipsumisesta ei tullut ennen kuin ryhdyimme laskeutumaan jäätiköltä seuraavalle kallio-osuudelle. Jyrkkä kohta, johon olimme tullessa joutuneet hakkaamaan pieniä askelmia jäähakulla, oli alaspäin mennessä yllättäen yhtä jyrkkä, ja sen puolessavälissä toinen jäärauta päätti irrota. Asentoni oli sillä hetkellä onneksi tukeva, mutta nosti sykettä kuitenkin. Laskeuduin lopun matkaa kalliolle hakun ja toisen jääraudan avulla. Sen verran säpsähdyttävä kokemus oli tuo, että päätin jo, etten enää samalla kenkä-rauta-yhdistelmällä enää toiste lähde teutaroimaan.
Kiipesimme kallioharjanteen yli Alexandra-jäätikölle pilvipeitto päällämme. Kulku oli nopeaa. Alexandralla laitoimme taas raudat, ja minulta ne irtosivat vielä kertaalleen. Kerran totesin oppaan kävelleen alle kymmenen sentin päästä osin jäähötön peittämästä, miehen mentävästä reiästä, joka näytti jatkuvan Kiinaan.
Jäätikön jälkeen oli edessä vielä viimeinen kallioikiipeilyvaihe. Tullessa sen mittoja ei ollut pimeässä tajunnut, mutta nyt se näytti pelottavalta. Liikuimme edelleen melkoista vauhtia, loikimme kiveltä toiselle vaistonvaraisesti, pysähtymättä puntaroimaan reittivaihtoehtoja. Ehdimme Elena-yläleiriin 11.40, kaksi tuntia huipulta lähdön jälkeen.
Ensimmäisenä oli edessä kallioita, jotka olivat paikoin aika jyrkkiä. Muutamassa kohdassa oli kiinteät köydet, jotka nopeuttivat nousua ja tekivät siitä turvallisempaa, mutta enimmäkseen kiipeäminen oli ponnistelua aina seuraavan lohkareen päälle ja harppomista kiveltä toiselle, käsiä tarvittiin harvakseltaan. Opas liikkui pienenä miehenä melkoista kyytiä, ja vaikka reisissäni olikin tuossa vaiheessa vielä hyvin virtaa, olin suurimman osan aikaa niin hengästynyt, etten meinannut pysyä hänen vauhdissaan.
Otsalampun valossa näin vain pari metriä eteenpäin, muuten ympärillä oli säkkipimeää, ja se saattoi olla eduksi, koska jyrkkää nousua tuntui jatkuvan loputtomasti ja korkeuseroa oli varmasti jo kertynyt melkoisesti. Pimeässä oli helpompi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Toisaalta ei olisi tarvinnut astua kuin kerran harhaan ja matkanteon suunta olisi vaihtunut.
Kun pimeys alkoi vaihtua utuiseksi hämäräksi, saavutimme kahdesta jäätiköstä ensimmäisen eli Alexandran, joka kohosi edessämme vaaleanharmaana rinteenä. Kiinnitimme jääraudat. Minulla oli omat, jotka olin tuonut Suomesta, koska en ollut luottanut - aiheellisesti, kuten myöhemmin oli ilmennyt - Rwenzori Mountaineering Servicen vuokravarustevalikoiman laajuuteen. Vaelluskenkäni olivat sen verran isot, ettei rautojenkaan sopinut olla lilliputtimallia. En ollut aiemmin käyttänyt rautoja tositoimissa. Kun olin varannut kiipeilylupaa, minulle oli vakuutettu, ettei Stanleyllä tarvita mitään teknisiä kiipeily- tai jäätikkövaellustaitoja, enkä itsekään ajatellut, että jäärautojen käytössä olisi mitään sen kummempaa, liikkuvia osia ei kiinnityksen jälkeen ole. Näin asiat tuntuivat aluksi sujuvankin. Raudat olivat tukevasti kiinni.
Alexandran ylitystä varten emme kiinnittäneet varmistusköyttä. Oppaan mielestä sitä ei tarvittu, koska railot näkyivät selvästi ja niiden paikat tiedettiin. Liikuimme nopeasti, ja jo reilun parinkymmenen minuutin päästä olimme kulkeneet vinottain jäätikön yli ja laskeutuneet sen reunalta alas kiviselle harjanteelle. Vain hyvin kapeita railoja oli näkynyt.
Seuraavaksi kiipeiltiin taas kallioilla, ylös ja alas. Taivas kirkastui ja aurinko alkoi paistaa, ja hiki nousi pintaan siinä määrin, että takkia piti avata. Nyt näki jo niin hyvin, että alaspäin ei aina viitsinyt katsoa. Kiipesimme harjanteen yli ja laskeuduimme kiinteän köyden avulla sen toiselle puolelle, missä Margherita- eli Stanley-jäätikkö tuli näkyviin. Sille pääseminen vaikutti konstikkaammalta, sillä etureuna oli korkea ja pystysuora. Paras nousukohta oli ränni, jossa jäätikön reuna painautui vasemmalla kohoavaa kallionharjannetta vasten. Jyrkkä sekin oli, ja jäähakku tuli ensimmäistä kertaa tarpeeseen. Kiinnittäydyimme myös köydellä yhteen niin, että välissämme oli noin kymmenen metriä varaa.
Opas meni edeltä hakaten jään reunaan muutaman askelman, ja minä huolehdin alempana, että jos hän tulee alas, minä saan pysäytettyä hänen luisunsa köydellä. Jäämurskeen sataessa niskaani mietin, että vähän kehittyneemmissä kiipely-ympäristöissä kypärä olisi ollut vakiona mukana.
Muutaman metrin noustuaan opas pysähtyi, ankkuroi itsensä sopivaan kohtaan jääraudoillaan ja hakullaan ja valmistautui varmistamaan nousuani. Lähdin hitaasti ylöspäin liikuttaen aina yhtä raajaa kerrallaan, jääraudan aina jäähän kiinni potkaisten ja hakulla pieniä askelmia tehden. Opas piti köyden jatkuvasti lyhyenä. En ollut aiemmin tehnyt tällaista, enkä ollut odottanut joutuvani tekemään täälläkään. Välillä jääraudalle ei tahtonut millään löytää sopivaa alaa ja askelta ottaessa tuntui epävarmalta. Vielä epävarmemmalta tuntui, jos erehtyi vilkaisemaan alaspäin. En kuitenkaan pysähtynyt, ja hankalammista kohdistakin pääsi kokeilemalla eteenpäin. Välillä lipesin, mutta en niin pahasti, että olisin pudonnut köyden varaan.
Lopulta pääsin paikkaan, jossa opas oli kertyneen köysikerän kanssa. Siitä eteenpäin kiipesimme ylös laajaa Margheritan jäätikkörinnettä, ja koko maisema muuttui talviseksi. Yhdessä kohtaa katsoin sivulle ja alaspäin ja mietin, että jos tämä olisi laskettelurinne, laskisin koko matkan auraamalla.
Oppaalla oli jostain syystä kiire, ja välissämme oleva varmistusköysi jännittyi tuon tuosta kireäksi. Minua se ärsytti, koska tahtimme oli ollut muutenkin hyvä, joten jatkoin omaa vauhtiani ja annoin hänen nykiä.
Aurinko hiillosti nahkaa ja hiki valui. Lumen peittämä jäärinne oli tasainen eikä niin jyrkkä, että jäähakkua olisi tarvittu avuksi, mutta se ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Etäisyyksiä oli vaikea arvioida, koska rinteen yläosa kaartui aina pois näkyvistä, jokaisen kumpareen takaa paljastui aina uusi nousu.
Mutta sitten nousu äkkiä loppui. Olimme lumisen harjanteen huipulla, ja sen päässä oikealla kohosi jylhä kivihuippu. Etenimme harjannetta pitkin kivimassan juurelle, missä jäimme varjoon ja jäseniä puraisi heti pieni vilu. Jatkoimme kiertäen kohtaan, jossa jäältä pääsi nousemaan kivirinteeseen. Tähän paistoi taas aurinko. Otimme jääraudat taas pois ja istahdimme louhikkoon haukkaamaan evästä.
Jäljellä oli viimeinen nousu, kohtalaisen jyrkkä kivikko. Opas sanoi, että sen kapuamiseen menee alle tunti, ja tosi oli. Pääsimme vuoren korkeimmalle huipulle eli Margherita Peakille noin kahdessakymmenessä minuutissa, jolloin kello oli 9.19. Olimme käyttäneet nousuun kaikkineen alle neljä tuntia, mikä oli kuulemma hyväkuntoisen kiipeilijän normaaliaika. Entistä enemmän ihmetytti, minne oppaalla oli ollut niin kiire.
Nautiskelin maisemista ja otin muutaman kuvan. Näköala ympäröivien vuorten yli oli huima: Mt. Speke ja Mt. Baker näyttivät tästä kulmasta kovin pieniltä, toisin kuin juurelta. Tuulta ei juuri ollut. Tuloreittimme oli Margherita-jäätikköä lukuun ottamatta pilvien peitossa.
Hetkeä myöhemmin pilvipeite alkoi kohota. Pyörteilevä harso valui jäätikkörinnettä ylöspäin vaahdoten äänettömästi kuin koski hidastetussa mykkäelokuvassa. Oppaan ei tarvinnut sanoa, että nyt on syytä lähteä alas.
Laskeutuminen huipulta Margheritalle sujui ongelmitta, mutta jäätiköllä raudat alkoivat temppuilla. Ensin toinen luiskahti pois paikaltaan, sitten toinen. Kun sama vielä toistui, opas totesi, että Haglöfsieni pinta on liian liukas jäärautojen remmeille. Mukava havaita tässä vaiheessa.
Suurta haittaa rautojen lipsumisesta ei tullut ennen kuin ryhdyimme laskeutumaan jäätiköltä seuraavalle kallio-osuudelle. Jyrkkä kohta, johon olimme tullessa joutuneet hakkaamaan pieniä askelmia jäähakulla, oli alaspäin mennessä yllättäen yhtä jyrkkä, ja sen puolessavälissä toinen jäärauta päätti irrota. Asentoni oli sillä hetkellä onneksi tukeva, mutta nosti sykettä kuitenkin. Laskeuduin lopun matkaa kalliolle hakun ja toisen jääraudan avulla. Sen verran säpsähdyttävä kokemus oli tuo, että päätin jo, etten enää samalla kenkä-rauta-yhdistelmällä enää toiste lähde teutaroimaan.
Kiipesimme kallioharjanteen yli Alexandra-jäätikölle pilvipeitto päällämme. Kulku oli nopeaa. Alexandralla laitoimme taas raudat, ja minulta ne irtosivat vielä kertaalleen. Kerran totesin oppaan kävelleen alle kymmenen sentin päästä osin jäähötön peittämästä, miehen mentävästä reiästä, joka näytti jatkuvan Kiinaan.
Jäätikön jälkeen oli edessä vielä viimeinen kallioikiipeilyvaihe. Tullessa sen mittoja ei ollut pimeässä tajunnut, mutta nyt se näytti pelottavalta. Liikuimme edelleen melkoista vauhtia, loikimme kiveltä toiselle vaistonvaraisesti, pysähtymättä puntaroimaan reittivaihtoehtoja. Ehdimme Elena-yläleiriin 11.40, kaksi tuntia huipulta lähdön jälkeen.
26.7.12
Mt. Stanley: neljäs kiipeilypäivä
Opas asetti lähdön melko myöhäiseksi aamupäivällä, ettemme viipyisi korkealla yhtään pitempään kuin olisi pakko. Kohteena oli Elena Camp noin 4500 metrin korkeudessa, viimeinen leiri ennen huippua.
Yöllä oli ollut niin kylmä, että olin laittanut merinokerraston alle ja jussipaidan päälle, mutta kun olimme kiivenneet puoli tuntia, olo kävi tukalaksi ja oli pakko vähentää vaatetta. Päivän matka oli melko lyhyt, mutta se oli kokonaan kiipeämistä ilman tasamaajaksoja, ja edessä olivat tähän saakka jyrkimmät rinteet.
Puolessavälissä pidimme tauon vuorenseinämästä ulospäin työntyvällä harjanteella. Sieltä näki koko laakson, jota pitkin olimme nousseet ylemmäksi John Matte Campistä alkaen. Ylempi Bigon suo levittäytyi allamme usvattomana, ja sen lähimmässä päässä oleva pieni järvi erottui ensimmäistä kertaa kunnolla.
Viimeiset sadat metrit olivat paljasta kalliota, ja käsiä tarvittiin välillä avuksi. Kun pääsimme leiriin, tunnelma oli samalla tavalla epätodellinen ja aavemainen kuin Kilimanjaron korkeimmassa leirissä mutta vielä hiljaisempi. Pilvet olivat taas kerääntyneet ympärillemme eikä alarinteisiin nähnyt, ylöspäinkin heikosti, ja kalliopintoja pehmensi kaikkialla ohut utu. Rakennukset olivat paljon pienempiä kuin alemmissa leireissä, joissa mökit olivat monihuoneisia ja tolppien varaan rakennettuja. Nämä muistuttivat enemmän puisia telttoja. Puuseet olivat samanlaisia koko matkalla ja niissä oli kaikki oleellinen eli reikä lattiassa.
En ollut pystynyt syömään pariin päivään kunnolla. Maha temppuili Kilimanjarollakin, joten ehkä kyse oli korkeudesta. Onneksi varalla oli Siripiri-glukoositabletteja, joiden voimalla kiipeäminen ei muuttunut pelkäksi tuskaksi.
Seuraavana aamuna oli vuorossa huiputusyritys. Herätys oli viiden aikoihin. Tyypillistä, että lomalla tulee yhtenään herättyä aiemmin kuin työpäivinä.
Yöllä oli ollut niin kylmä, että olin laittanut merinokerraston alle ja jussipaidan päälle, mutta kun olimme kiivenneet puoli tuntia, olo kävi tukalaksi ja oli pakko vähentää vaatetta. Päivän matka oli melko lyhyt, mutta se oli kokonaan kiipeämistä ilman tasamaajaksoja, ja edessä olivat tähän saakka jyrkimmät rinteet.
Puolessavälissä pidimme tauon vuorenseinämästä ulospäin työntyvällä harjanteella. Sieltä näki koko laakson, jota pitkin olimme nousseet ylemmäksi John Matte Campistä alkaen. Ylempi Bigon suo levittäytyi allamme usvattomana, ja sen lähimmässä päässä oleva pieni järvi erottui ensimmäistä kertaa kunnolla.
Viimeiset sadat metrit olivat paljasta kalliota, ja käsiä tarvittiin välillä avuksi. Kun pääsimme leiriin, tunnelma oli samalla tavalla epätodellinen ja aavemainen kuin Kilimanjaron korkeimmassa leirissä mutta vielä hiljaisempi. Pilvet olivat taas kerääntyneet ympärillemme eikä alarinteisiin nähnyt, ylöspäinkin heikosti, ja kalliopintoja pehmensi kaikkialla ohut utu. Rakennukset olivat paljon pienempiä kuin alemmissa leireissä, joissa mökit olivat monihuoneisia ja tolppien varaan rakennettuja. Nämä muistuttivat enemmän puisia telttoja. Puuseet olivat samanlaisia koko matkalla ja niissä oli kaikki oleellinen eli reikä lattiassa.
En ollut pystynyt syömään pariin päivään kunnolla. Maha temppuili Kilimanjarollakin, joten ehkä kyse oli korkeudesta. Onneksi varalla oli Siripiri-glukoositabletteja, joiden voimalla kiipeäminen ei muuttunut pelkäksi tuskaksi.
Seuraavana aamuna oli vuorossa huiputusyritys. Herätys oli viiden aikoihin. Tyypillistä, että lomalla tulee yhtenään herättyä aiemmin kuin työpäivinä.
23.7.12
Mt. Stanley: toinen ja kolmas kiipeilypäivä
Lähdimme toisena päivänä liikkeelle yhdeksän maissa. Edessä oli toinen noin seitsemän kilometrin jotos, mutta nyt nousu oli paikoin jo vähän jyrkempää ja ylöspäin johtavan laakson pohjalla oli peräkkäin kaksi kunnon suota, alempi Bigon suo ja ylempi Bigon suo. Enimmän osan matkaa ensin mainitun yli kulki harvaan lankutettu polku, mutta kun se loppui, edessä oli tarpomista mutakossa.
Minulla oli vuorta varten Haglöfs Grym Hi -vaelluskengät, jotka pitävät vettä ja joissa on melko korkeat varret. Opas oli kuitenkin Kasesesta lähtiessämme sitä mieltä, että vartta täytyy olla lisää, joten poikkesimme kenkäkauppaan hakemaan kumisaappaat. En lopulta kahlannut missään yli parikymmensenttisessä mudassa, joten vaelluskengät olisivat riittäneet, mutta yhdessä kumisaappaat olivat hyvät: ne kuivivat iltaisin paljon nopeammin kuin vaelluskengät. Yli kolmessa kilometrissä märkien varusteiden kuivattaminen muuttuu kovin hitaaksi, etenkin jos ei ole minkäänlaista tulta.
Toinen päivä oli noin kaksi kertaa pidempi kuin ensimmäinen. Saavuimme John Matte Campiin kolmen maissa noin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen. Ilta tuntui jo kylmältä, vaikka hikisten vaatteiden tilalle vaihtoi nopeasti kuivaa ja muutenkin pukeutui paksummin. Olimme 3500 metrin korkeudessa, ja siellä luihin alkaa hiipiä jonkinlainen kestovilu, joka ei hellitä muuten kuin liikkeessä.
Yöllä satoi vettä. Heräsi pelko, että seuraavan päivä nousu olisi yhtä edestakaisin luisumista mutaisissa rinteissä.
Yöunet olivat katkonaiset, vähän väliä piti juoda vettä, kääntyillä ja kuunnella flaamien vuorovetoista kuorsausta, joka aiheutti luultavasti pieniä maanvyöryjä. Kuorsasin varmaan itsekin, mutta siitä en onneksi tiedä mitään. Unen katkonaisuus johtui varmasti pääosin korkeasta ilmanalasta, mutta kaiketi myös siitä, että olimme menneet nukkumaan jo ennen yhdeksää ja päivärytmi oli mennyt sekaisin.
Vesipulloni meni tyhjäksi jo alkuyöstä, mutten halunnut kuoriutua makuupussista hakemaan toista pulloa, ja niinpä aamulla päässä viipyi pieni päänsäryn haamu. Nuppi onneksi kirkastui aamulla runsaalla vedenjuonnilla. Niska ja yläselkä olivat jumissa, mutta muuten kunto oli hyvä. Belgialaisille yö oli ollut tuskainen.
Kolmantena kiipeilypäivänä kuljimme ylänummilla, jotka olivat kuin toiselta planeetalta. Oudot kasvit sojottivat aavemaisessa hiljaisuudessa usvameren keskellä. Mutaa oli vähemmän kuin olimme pelänneet, mutta silti aivan riittävästi. Toisesta kumisaappaasta paljastui pieni reikä.
Saavutimme Bujugun leirin neljässä kilometrissä viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Kantajat ottivat vaelluskenkäni kuivatettaviksi kaasukeittimensä lähelle.
Peterillä oli iltapäivän mittaan alkanut särkeä päätä, ja se vain paheni iltaa kohti. Annoin hänelle ödeminejä, joita olin ottanut varmuudeksi mukaan. Johanilla ei ollut päänsärkyä eikä muitakaan ongelmia; heidän roolinsa näyttivät siis vaihtuneen. Johan oli sitkeä tyyppi. Hän liikkui kömpelösti ja näytti usein olevan horjahtamaisillaan rinnettä alas, mutta jotenkin hän vain puski eteenpäin. Piti nostaa hattua.
Seuraavana aamuna Peterin päänsärky oli hivenen hellittänyt mutta ei kuitenkaan lakannut. Opas suositteli kääntymään takaisin, ja samansuuntaista neuvoa tuli tuvan seinään niitatusta varoituslapusta, jonka mukaan ainakin kolme ihmistä oli kuollut Stanleyllä vuoristotautiin edellisten kolmen vuoden aikana. Kaikissa tapauksissa kiipeilijä oli jatkanut oppaan kääntymissuosituksista välittämättä. Peter oli fiksu ja lähti takaisin kohti perusleiriä.
Minulla oli vuorta varten Haglöfs Grym Hi -vaelluskengät, jotka pitävät vettä ja joissa on melko korkeat varret. Opas oli kuitenkin Kasesesta lähtiessämme sitä mieltä, että vartta täytyy olla lisää, joten poikkesimme kenkäkauppaan hakemaan kumisaappaat. En lopulta kahlannut missään yli parikymmensenttisessä mudassa, joten vaelluskengät olisivat riittäneet, mutta yhdessä kumisaappaat olivat hyvät: ne kuivivat iltaisin paljon nopeammin kuin vaelluskengät. Yli kolmessa kilometrissä märkien varusteiden kuivattaminen muuttuu kovin hitaaksi, etenkin jos ei ole minkäänlaista tulta.
Toinen päivä oli noin kaksi kertaa pidempi kuin ensimmäinen. Saavuimme John Matte Campiin kolmen maissa noin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen. Ilta tuntui jo kylmältä, vaikka hikisten vaatteiden tilalle vaihtoi nopeasti kuivaa ja muutenkin pukeutui paksummin. Olimme 3500 metrin korkeudessa, ja siellä luihin alkaa hiipiä jonkinlainen kestovilu, joka ei hellitä muuten kuin liikkeessä.
Yöllä satoi vettä. Heräsi pelko, että seuraavan päivä nousu olisi yhtä edestakaisin luisumista mutaisissa rinteissä.
Yöunet olivat katkonaiset, vähän väliä piti juoda vettä, kääntyillä ja kuunnella flaamien vuorovetoista kuorsausta, joka aiheutti luultavasti pieniä maanvyöryjä. Kuorsasin varmaan itsekin, mutta siitä en onneksi tiedä mitään. Unen katkonaisuus johtui varmasti pääosin korkeasta ilmanalasta, mutta kaiketi myös siitä, että olimme menneet nukkumaan jo ennen yhdeksää ja päivärytmi oli mennyt sekaisin.
Vesipulloni meni tyhjäksi jo alkuyöstä, mutten halunnut kuoriutua makuupussista hakemaan toista pulloa, ja niinpä aamulla päässä viipyi pieni päänsäryn haamu. Nuppi onneksi kirkastui aamulla runsaalla vedenjuonnilla. Niska ja yläselkä olivat jumissa, mutta muuten kunto oli hyvä. Belgialaisille yö oli ollut tuskainen.
Kolmantena kiipeilypäivänä kuljimme ylänummilla, jotka olivat kuin toiselta planeetalta. Oudot kasvit sojottivat aavemaisessa hiljaisuudessa usvameren keskellä. Mutaa oli vähemmän kuin olimme pelänneet, mutta silti aivan riittävästi. Toisesta kumisaappaasta paljastui pieni reikä.
Saavutimme Bujugun leirin neljässä kilometrissä viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Kantajat ottivat vaelluskenkäni kuivatettaviksi kaasukeittimensä lähelle.
Peterillä oli iltapäivän mittaan alkanut särkeä päätä, ja se vain paheni iltaa kohti. Annoin hänelle ödeminejä, joita olin ottanut varmuudeksi mukaan. Johanilla ei ollut päänsärkyä eikä muitakaan ongelmia; heidän roolinsa näyttivät siis vaihtuneen. Johan oli sitkeä tyyppi. Hän liikkui kömpelösti ja näytti usein olevan horjahtamaisillaan rinnettä alas, mutta jotenkin hän vain puski eteenpäin. Piti nostaa hattua.
Seuraavana aamuna Peterin päänsärky oli hivenen hellittänyt mutta ei kuitenkaan lakannut. Opas suositteli kääntymään takaisin, ja samansuuntaista neuvoa tuli tuvan seinään niitatusta varoituslapusta, jonka mukaan ainakin kolme ihmistä oli kuollut Stanleyllä vuoristotautiin edellisten kolmen vuoden aikana. Kaikissa tapauksissa kiipeilijä oli jatkanut oppaan kääntymissuosituksista välittämättä. Peter oli fiksu ja lähti takaisin kohti perusleiriä.
Mt. Stanley
Vuori on nimetty Henry Morton Stanleyn mukaan. Hän oli monimutkainen mies, jolla oli taipumus pistää toimeksi sillä aikaa kun muut suunnittelivat; hän etsi tohtori Livingstonen vuonna 1871 ja vei hänelle kallisarvoisia tarvikkeita, kun Lontoossa mietittiin, mahtaako Livingstone olla enää hengissäkään, kun hänestä ei ollut kuulunut kolmeen vuoteen mitään. Stanley ihaili Livingstonea, mutta heillä ei lopulta ollut juuri muuta yhteistä kuin tutkimusmatkailu. Siinä missä Livingstone kammoksui orjakauppaa ja suhtautui paikallisiin muutenkin positiivisesti, Stanley oli varsinainen kolonialismin henkilöitymä.
Mt. Stanley on Afrikan kolmanneksi korkein vuori Kilimanjaron ja Mt. Kenyan jälkeen. Se on vain 5109 metriä korkea, melkein 800 metriä matalampi kuin Kili, mutta vaativampi: alarinteet ovat soiset ja mutaiset, eikä huipulle pääse kuin kahden jäätikön yli. Nousu on monin paikoin jyrkempikin.
Ensimmäinen kiipeilypäivä oli kuuma ja hikinen, mutta ei kovin pitkä. Melkein jokaista nousua seurasi pieni lasku, sillä ylitimme tässä vaiheessa kaksi harjannetta ennen kuin matka jatkui laaksojen suunnassa ylöspäin. Kiipiminen ei käynyt reisien päälle, mutta välillä kuumuus söi voimia. Maasto oli korkeaa sademetsää. Eläimiä ei juuri näkynyt, tai sitten niitä ei vain ponnistellessa huomannut. Opas Herbert piti aikamoista vauhtia, ja painelimme melkein seitsemän kilometrin päivämatkan reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa. Nousimme samalla 1600 metristä noin 2600 metriin.
Yöpaikkana oli kohtalaisen mukava mökki. Samaan paikkaan oli majoittunut neljä saksalaista, kolme naista ja yksi mies, jotka eivät olleet tulossa huipulle vaan kiersivät erästä vaellusreittiä. Mukavia tyyppejä, paljon nähneitä. Kanssani yhtä aikaa oli tulossa vuorelle kaksi flaamia, Peter ja Johan, hekin kokeneita reissumiehiä. Ensimmäinen ilta meni matkajuttuja vaihtaessa. Peter oli kovakuntoinen reissaaja, joka oli ollut Stanleyllä kerran aiemminkin ja joutunut jättämään leikin kesken vuoristotaudin oireiden takia. Johan puolestaan oli isokokoinen juristi, jolla Peter arveli olevan suuria vaikeuksia pysyä mukana menon koventuessa.
Olin saanut oppaan, kokin, kantajat ja kiipeilyluvan Rwenzori Mountaineering Servicen kautta. Asioista sovittaessa kantajia oli kolme ja kokki oli yksi henkilö; matkan lopussa totesin, että kantajat olivat lisääntyneet kahdeksaan ja kokkikin oli tuplaantunut. Samoin kävi muutama vuosi sitten Kilimanjarolla, mutta kantajat eivät olleet siellä aivan näin kovia lisääntymään, neljä vain muuttui viideksi.
Pyysin opastani Herbertiä opettamaan minulle vähän paikallista kieltä, jota puhutaan Ruwenzorin alueella. Kielen nimi on lhukonjo.
hei = kuthi
huomenta = wachire (lausutaan jotakuinkin wauatshire)
hyvää iltapäivää = wasibire
kiitos = wasinje (j lausutaan dz kuten englannissa)
hyvästi = buchayi (ch lausutaan tsh kuten englannissa)
hyvä = chuwene
paha = chibe
Mt. Stanley on Afrikan kolmanneksi korkein vuori Kilimanjaron ja Mt. Kenyan jälkeen. Se on vain 5109 metriä korkea, melkein 800 metriä matalampi kuin Kili, mutta vaativampi: alarinteet ovat soiset ja mutaiset, eikä huipulle pääse kuin kahden jäätikön yli. Nousu on monin paikoin jyrkempikin.
Ensimmäinen kiipeilypäivä oli kuuma ja hikinen, mutta ei kovin pitkä. Melkein jokaista nousua seurasi pieni lasku, sillä ylitimme tässä vaiheessa kaksi harjannetta ennen kuin matka jatkui laaksojen suunnassa ylöspäin. Kiipiminen ei käynyt reisien päälle, mutta välillä kuumuus söi voimia. Maasto oli korkeaa sademetsää. Eläimiä ei juuri näkynyt, tai sitten niitä ei vain ponnistellessa huomannut. Opas Herbert piti aikamoista vauhtia, ja painelimme melkein seitsemän kilometrin päivämatkan reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa. Nousimme samalla 1600 metristä noin 2600 metriin.
Yöpaikkana oli kohtalaisen mukava mökki. Samaan paikkaan oli majoittunut neljä saksalaista, kolme naista ja yksi mies, jotka eivät olleet tulossa huipulle vaan kiersivät erästä vaellusreittiä. Mukavia tyyppejä, paljon nähneitä. Kanssani yhtä aikaa oli tulossa vuorelle kaksi flaamia, Peter ja Johan, hekin kokeneita reissumiehiä. Ensimmäinen ilta meni matkajuttuja vaihtaessa. Peter oli kovakuntoinen reissaaja, joka oli ollut Stanleyllä kerran aiemminkin ja joutunut jättämään leikin kesken vuoristotaudin oireiden takia. Johan puolestaan oli isokokoinen juristi, jolla Peter arveli olevan suuria vaikeuksia pysyä mukana menon koventuessa.
Olin saanut oppaan, kokin, kantajat ja kiipeilyluvan Rwenzori Mountaineering Servicen kautta. Asioista sovittaessa kantajia oli kolme ja kokki oli yksi henkilö; matkan lopussa totesin, että kantajat olivat lisääntyneet kahdeksaan ja kokkikin oli tuplaantunut. Samoin kävi muutama vuosi sitten Kilimanjarolla, mutta kantajat eivät olleet siellä aivan näin kovia lisääntymään, neljä vain muuttui viideksi.
Pyysin opastani Herbertiä opettamaan minulle vähän paikallista kieltä, jota puhutaan Ruwenzorin alueella. Kielen nimi on lhukonjo.
hei = kuthi
huomenta = wachire (lausutaan jotakuinkin wauatshire)
hyvää iltapäivää = wasibire
kiitos = wasinje (j lausutaan dz kuten englannissa)
hyvästi = buchayi (ch lausutaan tsh kuten englannissa)
hyvä = chuwene
paha = chibe
22.7.12
Stuff Your Rucksack
Netistä löytyy sivusto nimeltä StuffYourRuckSack.com, jonne tavaralahjoituksia tarvitsevat hyväntekeväisyysjärjestöt voivat luoda oman alasivunsa ja ilmoittaa tarpeistaan. Sivut on ryhmitelty alueellisesti niin, että jollekin tietylle seudulle matkustava löytää helposti kyseisen alueen kohteet.
Orpokodissa vieraileminen Kongossa oli sen verran väkevä kokemus, että halusin tehdä jotain vastaavaa tälläkin matkalla. Ennen Suomesta lähtöä etsin StuffYourRuckSackistä sopivia paikkoja läntisestä Ugandasta ja löysin kaksi: orpokodin nimeltä House of Love ja yleisemmin oman alueensa koulutukseen ja valistukseen panostavan avustusryhmän nimeltä Luhwahwa Youth Development Foundation. Kumpikin sijaitsi lähellä Kasesea, jonne olin menossa Mt. Stanleyn valloittamista varten.
Otin yhteyttä kumpaankin ja kysyin, josko voisin vierailla ja tuoda samalla joitain tarvikkeita, joita he olivat listanneet nettisivustolle. Kumpikin oli vailla samantapaisia asioita: koulutarvikkeita kuten vihkoja, harjoituskirjoja, harppeja, viivoittimia ja kyniä, lasten- ja nuortenkirjoja, leluja, jalka- ja rantapalloja, hammastahnaa ja -harjoja. En suinkaan lähtenyt tuomaan niitä Suomesta saakka, vaan ostin niitä tavaratalosta Kampalasta. Hinnat eivät päätä huimanneet, joten ostin vähän kaikkea, osin omillani ja osin äidin tähän tarkoitukseen antamilla rahoilla. Jalkapalloja ostaessa törmäsin ongelmaan: kaikki olivat jonkin tietyn joukkueen merkkipalloja, enkä yhtään tiennyt, mitkä seurat ovat täällä missäkin huudossa. Valitsin lopulta ne pallot, jotka oli pumpattu valmiiksi täyteen ilmaa, ja näistä valtaosa oli Chelsean palloja. Yksi oli jonkin paikallisen seuran, jonka nimi ei jäänyt mieleeni. Jälkeenpäin kuulin, että Arsenal on Ugandassa suosittu, ja sen palloja olisi ollut myynnissä, mutta ne olivat littania.
House of Love on pieni mutta kasvava orpokoti, jonka perustaja Lillian on tavattoman vaikuttava nainen. Kaikki lähtee liikkeelle hänestä; hän on johtaja ja visionääri ja omistautunut orpokodin lapsille. House of Loven päätukija on paikallisen seurakunnan isä Emmanuel, jonka omista taskuista merkittävä osa orpokodin rahoituksesta on peräisin.
Orpokotia esitteli minulle englantilainen Tom, joka oli jo useampana kesänä ollut House of Lovessa vapaaehtoistyössä. Hän opiskeli arkkitehtuuria Newcastlen yliopistossa ja valvoi uusien makuutilojen rakentamista orpokotiin. Rakennustöissä oli vapaaehtoisina mukana monta muutakin Newcastlen opiskelijaa.
Luhwahwa Youth Development Foundation eli LUYODEFO, jossa vierailin seuraavana päivänä, oli enemmänkin eräänlainen kylätoimikunta, jolle keskeisiä painopisteitä olivat peruskoulutus, maanviljelykseen ja karjankasvatukseen liittyvä opetustyö ja muu paikallisen yrittäjyyden tukeminen sekä nuorten tyttöjen terveysvalistus. Erityisesti naisten käsityö- ja muuta yrittäjyyttä tukevaa projektitoimintaa, jonka tarkoituksena on mahdollistaa naisille edes pieni taloudellinen itsenäisyys, tuli vastaan useammassakin paikassa Ugandassa.
Tässäkin paikassa eteenpäin menevän liikkeen takana oli yksittäisen ihmisen tarmokkuus: LUYODEFO:n johtaja Samuel oli nuori mies, joka opiskeli laboratorioteknologiaa yliopistossa. Hänellä oli määrätietoisuutta ja visio, ja sellaisella yhdistelmällä saa jo paljon aikaan, näissäkin olosuhteissa. Jos hän onnistuu vielä herättämään muutamassa muussa vastaavanlaisen oma-aloitteisen ja itseohjautuvan toiminnanhalun, kehitys alkaa toivottavasti ruokkia itseään. Nytkin toiminnassa oli toki mukana jo monia apulaisia.
Vein heille samoja tarvikkeita kuin House of Lovelle. He antoivat vastalahjaksi koristellun puisen purnukan ja nipun puisia haarukoita ja lusikoita.
Orpokodissa vieraileminen Kongossa oli sen verran väkevä kokemus, että halusin tehdä jotain vastaavaa tälläkin matkalla. Ennen Suomesta lähtöä etsin StuffYourRuckSackistä sopivia paikkoja läntisestä Ugandasta ja löysin kaksi: orpokodin nimeltä House of Love ja yleisemmin oman alueensa koulutukseen ja valistukseen panostavan avustusryhmän nimeltä Luhwahwa Youth Development Foundation. Kumpikin sijaitsi lähellä Kasesea, jonne olin menossa Mt. Stanleyn valloittamista varten.
Otin yhteyttä kumpaankin ja kysyin, josko voisin vierailla ja tuoda samalla joitain tarvikkeita, joita he olivat listanneet nettisivustolle. Kumpikin oli vailla samantapaisia asioita: koulutarvikkeita kuten vihkoja, harjoituskirjoja, harppeja, viivoittimia ja kyniä, lasten- ja nuortenkirjoja, leluja, jalka- ja rantapalloja, hammastahnaa ja -harjoja. En suinkaan lähtenyt tuomaan niitä Suomesta saakka, vaan ostin niitä tavaratalosta Kampalasta. Hinnat eivät päätä huimanneet, joten ostin vähän kaikkea, osin omillani ja osin äidin tähän tarkoitukseen antamilla rahoilla. Jalkapalloja ostaessa törmäsin ongelmaan: kaikki olivat jonkin tietyn joukkueen merkkipalloja, enkä yhtään tiennyt, mitkä seurat ovat täällä missäkin huudossa. Valitsin lopulta ne pallot, jotka oli pumpattu valmiiksi täyteen ilmaa, ja näistä valtaosa oli Chelsean palloja. Yksi oli jonkin paikallisen seuran, jonka nimi ei jäänyt mieleeni. Jälkeenpäin kuulin, että Arsenal on Ugandassa suosittu, ja sen palloja olisi ollut myynnissä, mutta ne olivat littania.
House of Love on pieni mutta kasvava orpokoti, jonka perustaja Lillian on tavattoman vaikuttava nainen. Kaikki lähtee liikkeelle hänestä; hän on johtaja ja visionääri ja omistautunut orpokodin lapsille. House of Loven päätukija on paikallisen seurakunnan isä Emmanuel, jonka omista taskuista merkittävä osa orpokodin rahoituksesta on peräisin.
Orpokotia esitteli minulle englantilainen Tom, joka oli jo useampana kesänä ollut House of Lovessa vapaaehtoistyössä. Hän opiskeli arkkitehtuuria Newcastlen yliopistossa ja valvoi uusien makuutilojen rakentamista orpokotiin. Rakennustöissä oli vapaaehtoisina mukana monta muutakin Newcastlen opiskelijaa.
Luhwahwa Youth Development Foundation eli LUYODEFO, jossa vierailin seuraavana päivänä, oli enemmänkin eräänlainen kylätoimikunta, jolle keskeisiä painopisteitä olivat peruskoulutus, maanviljelykseen ja karjankasvatukseen liittyvä opetustyö ja muu paikallisen yrittäjyyden tukeminen sekä nuorten tyttöjen terveysvalistus. Erityisesti naisten käsityö- ja muuta yrittäjyyttä tukevaa projektitoimintaa, jonka tarkoituksena on mahdollistaa naisille edes pieni taloudellinen itsenäisyys, tuli vastaan useammassakin paikassa Ugandassa.
Tässäkin paikassa eteenpäin menevän liikkeen takana oli yksittäisen ihmisen tarmokkuus: LUYODEFO:n johtaja Samuel oli nuori mies, joka opiskeli laboratorioteknologiaa yliopistossa. Hänellä oli määrätietoisuutta ja visio, ja sellaisella yhdistelmällä saa jo paljon aikaan, näissäkin olosuhteissa. Jos hän onnistuu vielä herättämään muutamassa muussa vastaavanlaisen oma-aloitteisen ja itseohjautuvan toiminnanhalun, kehitys alkaa toivottavasti ruokkia itseään. Nytkin toiminnassa oli toki mukana jo monia apulaisia.
Vein heille samoja tarvikkeita kuin House of Lovelle. He antoivat vastalahjaksi koristellun puisen purnukan ja nipun puisia haarukoita ja lusikoita.
Lepakkoluola ja kuristajakäärme
Maramagambon metsä on osa Kuningatar Elisabetin luonnonpuistoa, ja sen kiehtovin paikka on lepakkoluola. Sitä mennään katsomaan jalkaisin. Tällä kertaa mukaan tullut puistonvartija oli aseistettu, toisin kuin muualla Ugandassa. Hän sanoi, ettei rynnäkkökivääriä kanneta kapinallisten vaan isojen eläinten varalta.
Marssimme metsän halki ehkä puolisen tuntia. Luolaa lähestyessämme tuhansien lepakkojen ääntely kuului jo kaukaa. Sitä voisi yrittää kuvailla hiiren vikinäksi tai heinäsirkan sirinäksi, mutta se oli jotain siltä väliltä, tiheää ja korkeaa mutta terävämpää kuin heinäsirkoilla.
Puiden takaa tuli näkyviin pieni aukio, jota vähän miestä korkeammat kallioseinämät reunustivat kahdelta puolelta. Kallioiden alaosat olivat avonaisia, ja lepakkoluoliin pääsi niiden kautta. Sisälle ei ollut asiaa; lepakko oli purrut täällä muuatta nelikymppistä hollantilaista naista vuonna 2008, ja hän oli kotimaahansa ehdittyään lopulta kuollut lepakolta saamaansa Marburg-virukseen. Virus on Ebolan sukulainen ja aiheuttaa äkillistä verenvuotoa ja korkean kuumeen. Siihen ei tunneta hoitokeinoja eikä rokotetta, ja kuolleisuusaste on 80-90 prosenttia.
Luolassa asuu hedelmälepakoita, joista valtaosa näytti olevan melko pieniä, siipien kärkiväli ehkä 30-50 senttiä. Heimon suurimmat yksilöt saattavat kasvaa puolitoistametrisiksi, mutta sellaisista jättiläisistä ei näkynyt täällä merkkejä.
Oikealla, noin kymmenen metrin päässä luolista, oli ihmeellinen koppero, joka muistutti villieläinten valokuvaajien tai metsästäjien piiloja. Puistonvartija ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan johdatti meidät aivan luolan suulle. Derrick vaikutti haluttomalta tulemaan niin lähelle, ja syy siihen selvisi paluumatkalla.
Osa luolan sisäseinistä kaartui heti luolansuun tuntumassa siten, että niissä roikkuvat lepakkomassat näkyivät hyvin. Otusten valtavaa määrää oli vaikea hahmottaa. Ne peittivät luolan kaikki näkyvät kattopinnat yhtenäisenä, sirisevänä, liikahtelevana massana, ja siritys oli epämukavan kovaäänistä. Lähimmät lepakot olivat alle kahden metrin päässä. Ne kamppailivat jatkuvasti parhaista roikkumispaikoista seinällä ja reunimmaiset kiipivät paikasta toiseen omaan lepakkomaiseen tapaansa eturaajojensa eli siipiensä kynsillä. Tuossa liikkumistavassa on jotain häiritsevää ja epämiellyttävää.
Puistonvartija viittoi tulemaan nopeasti paikkaan, jossa hän seisoi, ja hyvä että viittoi: luolan pohjalla, juuri ja juuri valopiirissä, makasi valtavan suuri käärme. Se oli kalliopyton, jollaisia luolassa asuu kuulemma monta. Paikalle saapumisemme säpsähdytti kuristajakäärmeen ja se lipui liukkaasti varjoihin. Puistattavaa ajatella, kuinka äänettömästi ja sulavasti niin iso eläin voi liikkua. Kalliopyton on Afrikan isoin käärmelaji ja yksi maailman suurimmista: täysikasvuinen yksilö yltää lähelle viittä metriä ja kuusimetrisistäkin puhutaan yleisesti, vaikkakaan niistä ei ole varmaa tieteellistä näyttöä. Tätä yksilöä en nähnyt koko mitalta, joten en osaa arvata sen pituutta, mutta ainakin se oli todella paksu. Sehän asuu käytännössä ruokakomerossa.
Ihmiset ovat pytoneille yleensä turhan vaikeaa syötävää, ja varmistettuja kuolemantapauksia tunnetaan hyvin vähän. Vuonna 2002 kalliopyton söi 10-vuotiaan lapsen lähellä Durbania Etelä-Afrikassa. Hyökkäyksen nähneet muut lapset pakenivat puihin ja seurasivat piilosta, kuinka käärme ensin kuristi lapsen tajuttomaksi ja sitten nielaisi hänet. Ahmiminen vei kolme tuntia, minkä jälkeen pyton luikerteli pois ja lapset uskaltautuivat alas puista.
Lepakkoluolan kalliopyton näyttäytyi vielä uudemmankin kerran, mutta hyviä valokuvia siitä oli valaistuksen takia vaikea saada.
Paluumatkalla Derrick sanoi, että hollantilaisnainen oli ollut osapuilleen siinä, missä mekin. Jonkinlainen väärinkäsitys siis oli tapahtunut, koska lukemissani kuvauksissa naisen oli kerrottu olleen luolassa sisällä. Derrick ehkä erehtyi, sillä yksikään lepakko ei tullut luolan ulkopuolelle sinä aikana kun olimme näkösällä, vaikka kaikki eivät olleetkaan roikkumassa vaan lentelivät edestakaisin luolan avarammissa osissa. Puistonvartijan mukaan ne lähtivät aina ulos vasta hämärän tullen.
Lepakkoluola jättiläiskäärmeineen oli Uganda-reissun tähän saakka oudoin ja mieleenjäävin elämys.
Marssimme metsän halki ehkä puolisen tuntia. Luolaa lähestyessämme tuhansien lepakkojen ääntely kuului jo kaukaa. Sitä voisi yrittää kuvailla hiiren vikinäksi tai heinäsirkan sirinäksi, mutta se oli jotain siltä väliltä, tiheää ja korkeaa mutta terävämpää kuin heinäsirkoilla.
Puiden takaa tuli näkyviin pieni aukio, jota vähän miestä korkeammat kallioseinämät reunustivat kahdelta puolelta. Kallioiden alaosat olivat avonaisia, ja lepakkoluoliin pääsi niiden kautta. Sisälle ei ollut asiaa; lepakko oli purrut täällä muuatta nelikymppistä hollantilaista naista vuonna 2008, ja hän oli kotimaahansa ehdittyään lopulta kuollut lepakolta saamaansa Marburg-virukseen. Virus on Ebolan sukulainen ja aiheuttaa äkillistä verenvuotoa ja korkean kuumeen. Siihen ei tunneta hoitokeinoja eikä rokotetta, ja kuolleisuusaste on 80-90 prosenttia.
Luolassa asuu hedelmälepakoita, joista valtaosa näytti olevan melko pieniä, siipien kärkiväli ehkä 30-50 senttiä. Heimon suurimmat yksilöt saattavat kasvaa puolitoistametrisiksi, mutta sellaisista jättiläisistä ei näkynyt täällä merkkejä.
Oikealla, noin kymmenen metrin päässä luolista, oli ihmeellinen koppero, joka muistutti villieläinten valokuvaajien tai metsästäjien piiloja. Puistonvartija ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan johdatti meidät aivan luolan suulle. Derrick vaikutti haluttomalta tulemaan niin lähelle, ja syy siihen selvisi paluumatkalla.
Osa luolan sisäseinistä kaartui heti luolansuun tuntumassa siten, että niissä roikkuvat lepakkomassat näkyivät hyvin. Otusten valtavaa määrää oli vaikea hahmottaa. Ne peittivät luolan kaikki näkyvät kattopinnat yhtenäisenä, sirisevänä, liikahtelevana massana, ja siritys oli epämukavan kovaäänistä. Lähimmät lepakot olivat alle kahden metrin päässä. Ne kamppailivat jatkuvasti parhaista roikkumispaikoista seinällä ja reunimmaiset kiipivät paikasta toiseen omaan lepakkomaiseen tapaansa eturaajojensa eli siipiensä kynsillä. Tuossa liikkumistavassa on jotain häiritsevää ja epämiellyttävää.
Puistonvartija viittoi tulemaan nopeasti paikkaan, jossa hän seisoi, ja hyvä että viittoi: luolan pohjalla, juuri ja juuri valopiirissä, makasi valtavan suuri käärme. Se oli kalliopyton, jollaisia luolassa asuu kuulemma monta. Paikalle saapumisemme säpsähdytti kuristajakäärmeen ja se lipui liukkaasti varjoihin. Puistattavaa ajatella, kuinka äänettömästi ja sulavasti niin iso eläin voi liikkua. Kalliopyton on Afrikan isoin käärmelaji ja yksi maailman suurimmista: täysikasvuinen yksilö yltää lähelle viittä metriä ja kuusimetrisistäkin puhutaan yleisesti, vaikkakaan niistä ei ole varmaa tieteellistä näyttöä. Tätä yksilöä en nähnyt koko mitalta, joten en osaa arvata sen pituutta, mutta ainakin se oli todella paksu. Sehän asuu käytännössä ruokakomerossa.
Ihmiset ovat pytoneille yleensä turhan vaikeaa syötävää, ja varmistettuja kuolemantapauksia tunnetaan hyvin vähän. Vuonna 2002 kalliopyton söi 10-vuotiaan lapsen lähellä Durbania Etelä-Afrikassa. Hyökkäyksen nähneet muut lapset pakenivat puihin ja seurasivat piilosta, kuinka käärme ensin kuristi lapsen tajuttomaksi ja sitten nielaisi hänet. Ahmiminen vei kolme tuntia, minkä jälkeen pyton luikerteli pois ja lapset uskaltautuivat alas puista.
Lepakkoluolan kalliopyton näyttäytyi vielä uudemmankin kerran, mutta hyviä valokuvia siitä oli valaistuksen takia vaikea saada.
Paluumatkalla Derrick sanoi, että hollantilaisnainen oli ollut osapuilleen siinä, missä mekin. Jonkinlainen väärinkäsitys siis oli tapahtunut, koska lukemissani kuvauksissa naisen oli kerrottu olleen luolassa sisällä. Derrick ehkä erehtyi, sillä yksikään lepakko ei tullut luolan ulkopuolelle sinä aikana kun olimme näkösällä, vaikka kaikki eivät olleetkaan roikkumassa vaan lentelivät edestakaisin luolan avarammissa osissa. Puistonvartijan mukaan ne lähtivät aina ulos vasta hämärän tullen.
Lepakkoluola jättiläiskäärmeineen oli Uganda-reissun tähän saakka oudoin ja mieleenjäävin elämys.
Kuningatar Elisabetin luonnonpuisto
Kuningatar Elisabetin luonnonpuisto oli aiemmalta nimeltään Kazingan luonnonpuisto, mutta nimi muutettiin, kun kuningatar kiersi kolonioita ja Kansainyhteisön maita vuonna 1954. Paikka muistuttaa Serengetiä ja muita savannivoittoisia puistoja, mutta eläimistö ei ole läheskään yhtä monipuolinen ja runsaslukuinen.
Tulopäivänänä olin mukana laivaristeilyllä 32 kilometrin pituisessa Kazingan kanavassa, joka yhdistää Edward-järven ja George-järven. Laivalla oli myös muutama kymmenen brittikoululaista. Opettajat vaikuttivat innostuneemmilta kuin koululaiset, pitivät enemmän ääntä ja olivat vähällä kaataa koko laivan rynnätessään yhtä päätä toiselle laidalle milloin minkäkin elikon nähdäkseen. Yksi heistä oli vähällä pudota kyydistä, kun iso virtahepo pintautui äkkiä aivan laivan vieressä.
Risteilyn aikana näin niilinvaraanin, josta minulla ei ollut aiempia havaintoja. Isoin näkemäni yksilö oli ehkä puolitoistametrinen. Notkeamman oloinen otus kuin krokotiili. Puiden ylimmillä oksilla istuskeli näköalapaikoilla kiljumerikotkia, joita olin yhden nähnyt Murchisonissakin. Se on iso valkopäinen kotka.
Seuraavana aamuna teimme savannille safariajelun, mutta emme törmänneet mihinkään eriyisempään, mitä en olisi jo aiemmin nähnyt. Muuan kuumottava sattumus kuitenkin oli. Iso elefanttijoukko oli ylittämässä tietä pitkänä letkana matriarkkansa johdolla. Joukko oli sen verran iso, että se eteni pätkissä, ja kun jonoon tuli pieni katkos, yksi turistipakettiauto ajoi syntyneeseen rakoon ja matkustajat alkoivat ottaa kuvia. Kyydissä ei ollut puistonvartijaa oppaana; meillä oli, ja hän kimpaantui ja alkoi huutaa toisen auton kuljettajalle. Kuski nauroi ensin mutta peruutti sitten pois.
Puistonvartija sanoi, että lauman tien katkaiseminen on takuuvarma konsti saada norsut rynnäköimään. Olisi pakettiautoa viety. Jotkut oppaat ottavat aikamoisia riskejä tarjotakseen turisteille mahdollisuuden hyvien kuvien ottamiseen.
Tulopäivänänä olin mukana laivaristeilyllä 32 kilometrin pituisessa Kazingan kanavassa, joka yhdistää Edward-järven ja George-järven. Laivalla oli myös muutama kymmenen brittikoululaista. Opettajat vaikuttivat innostuneemmilta kuin koululaiset, pitivät enemmän ääntä ja olivat vähällä kaataa koko laivan rynnätessään yhtä päätä toiselle laidalle milloin minkäkin elikon nähdäkseen. Yksi heistä oli vähällä pudota kyydistä, kun iso virtahepo pintautui äkkiä aivan laivan vieressä.
Risteilyn aikana näin niilinvaraanin, josta minulla ei ollut aiempia havaintoja. Isoin näkemäni yksilö oli ehkä puolitoistametrinen. Notkeamman oloinen otus kuin krokotiili. Puiden ylimmillä oksilla istuskeli näköalapaikoilla kiljumerikotkia, joita olin yhden nähnyt Murchisonissakin. Se on iso valkopäinen kotka.
Seuraavana aamuna teimme savannille safariajelun, mutta emme törmänneet mihinkään eriyisempään, mitä en olisi jo aiemmin nähnyt. Muuan kuumottava sattumus kuitenkin oli. Iso elefanttijoukko oli ylittämässä tietä pitkänä letkana matriarkkansa johdolla. Joukko oli sen verran iso, että se eteni pätkissä, ja kun jonoon tuli pieni katkos, yksi turistipakettiauto ajoi syntyneeseen rakoon ja matkustajat alkoivat ottaa kuvia. Kyydissä ei ollut puistonvartijaa oppaana; meillä oli, ja hän kimpaantui ja alkoi huutaa toisen auton kuljettajalle. Kuski nauroi ensin mutta peruutti sitten pois.
Puistonvartija sanoi, että lauman tien katkaiseminen on takuuvarma konsti saada norsut rynnäköimään. Olisi pakettiautoa viety. Jotkut oppaat ottavat aikamoisia riskejä tarjotakseen turisteille mahdollisuuden hyvien kuvien ottamiseen.
Bigodin suot
Bigodin suot ovat Kibalen kansallispuistoon kuuluva alue, jolla on hyvät mahdollisuudet nähdä monia eri kädellislajeja ja erikoisia lintuja. Ensimmäiset vastaantulleet kädelliset olivat joukko flaameja, joiden kanssa olin ollut simpanssejakin katsomassa.
Gueretsoja näki paljon, mikä tarkoitti sitä, että simpansseja ei ollut lähettyvillä, sillä ensin mainitut ovat vakituiseen jälkimmäisten ruokalistalla. Gueretsan tieteellinen nimi on Colobus guereza, missä kreikan kielestä tuleva sana colobus tarkoittaa typistettyä tai puutteellista ja viittaa siihen, että lajilta puuttuu peukalo melkein kokonaan.
Myös gueretsan harvinaisempia punapäisiä sukulaisia eli ruostegueretsoja näki, samoin punahäntämarakatteja. Valkokurkkumarakatti on säikympi ja pitää itsestään vähemmän meteliä, mutta yhden sellaisenkin näimme metsän aluskasvillisuuden kätkössä. Vihermarakatteja eli vervettejä ei tainnut suolla olla, mutta niitä näki muualla melkein yhtä paljon kuin oliivipaviaaneja. Mt. Stanleyllä oli yksi sinimarakatti.
Linnuista en tiedä juuri mitään, mutta opas kertoi suolla parista erikoisemmasta lajista. Monet alan harrastajat kuulemma tulevat Bigodin soille pelkästään katsomaan keisariturakoa (Corythaeola cristata), joka on isokokoinen ja hyvin värikäs, voittopuolisesti sininen lintu. Komea se olikin, mutta paljon jänskempi oli suomusarvinokka (Bycanistes subcylindricus). Sen pää on hassun etupainoinen valtavan, kantikkaan nokan takia. Erikoisinta on sen lentoääni, joka kuulostaa helikopterilta ja on niin voimakas, että kun sen kuulee, tekee mieli varmuuden vuoksi heittää maihin.
Gueretsoja näki paljon, mikä tarkoitti sitä, että simpansseja ei ollut lähettyvillä, sillä ensin mainitut ovat vakituiseen jälkimmäisten ruokalistalla. Gueretsan tieteellinen nimi on Colobus guereza, missä kreikan kielestä tuleva sana colobus tarkoittaa typistettyä tai puutteellista ja viittaa siihen, että lajilta puuttuu peukalo melkein kokonaan.
Myös gueretsan harvinaisempia punapäisiä sukulaisia eli ruostegueretsoja näki, samoin punahäntämarakatteja. Valkokurkkumarakatti on säikympi ja pitää itsestään vähemmän meteliä, mutta yhden sellaisenkin näimme metsän aluskasvillisuuden kätkössä. Vihermarakatteja eli vervettejä ei tainnut suolla olla, mutta niitä näki muualla melkein yhtä paljon kuin oliivipaviaaneja. Mt. Stanleyllä oli yksi sinimarakatti.
Linnuista en tiedä juuri mitään, mutta opas kertoi suolla parista erikoisemmasta lajista. Monet alan harrastajat kuulemma tulevat Bigodin soille pelkästään katsomaan keisariturakoa (Corythaeola cristata), joka on isokokoinen ja hyvin värikäs, voittopuolisesti sininen lintu. Komea se olikin, mutta paljon jänskempi oli suomusarvinokka (Bycanistes subcylindricus). Sen pää on hassun etupainoinen valtavan, kantikkaan nokan takia. Erikoisinta on sen lentoääni, joka kuulostaa helikopterilta ja on niin voimakas, että kun sen kuulee, tekee mieli varmuuden vuoksi heittää maihin.
21.7.12
Kibalen kädelliset
Murchisonin kansallispuistosta siirryttiin etelämmäksi Kibaleen, joka tunnetaan erityisesti simpansseistaan. Edellisellä reissulla Ruandan Nyungwessa oli myös simpansseja, mutta ne eivät olleet vielä tottuneet ihmisiin ja pysyttelivät siksi matkan päässä. Kibalessa on ravannut turisteja ja etenkin tutkijoita jo kauan, joten toiveissa oli, että nyt pääsisi näkemään lähempää. Muuan nuori yksilö juoksikin metsässä ohitse muutaman metrin päästä, mutta muuten simpanssit huolehtivat turvaetäisyydestä oppaamme puolesta.
Isompi joukko simpansseja kerääntyi vähitellen lounaalle intianleipäpuuhun. Etäältä näytti siltä kuin ne olisivat alkaneet popsia vesimeloneja: intianleipäpuun hedelmät ovat maailman suurimpia puissa kasvavia hedelmiä ja voivat kasvaa yli 30-kiloisiksi. Tähteet ropisivat puun alle pusikkoon, ja välillä kävi mielessä, alkaako päähän kohta muksahdella kokonaisia hedelmiä.
Säästyimme siltä, mutta sademetsässä kun oltiin, paidankauluksesta pyrki sisään kaikenlaista ötökkää. Yhdessä vaiheessa kaivoin paidan alta ison karvaisen mittarimadon, jonka tarkempaa lajia en tuntenut ja josta hankkiuduin vilkkaasti eroon.
Vanhemmat simpanssit liikkuivat vain sen verran kuin uuteen hedelmään yltäminen vaati, mutta pikkuiset heiluivat vauhdilla oksalta toiselle ja puusta toiseen, juoksivat runkoa ylös ja alas. Ne hyppivät toistensa ja kärttyisten vanhusten kimppuun, pakenivat kirkuen vastatoimenpiteitä ja palasivat taas. Välillä akrobaattinen suoritus ei mennyt aivan putkeen ja pikkusimpanssi rymisi lepikkoon.
Isompi joukko simpansseja kerääntyi vähitellen lounaalle intianleipäpuuhun. Etäältä näytti siltä kuin ne olisivat alkaneet popsia vesimeloneja: intianleipäpuun hedelmät ovat maailman suurimpia puissa kasvavia hedelmiä ja voivat kasvaa yli 30-kiloisiksi. Tähteet ropisivat puun alle pusikkoon, ja välillä kävi mielessä, alkaako päähän kohta muksahdella kokonaisia hedelmiä.
Säästyimme siltä, mutta sademetsässä kun oltiin, paidankauluksesta pyrki sisään kaikenlaista ötökkää. Yhdessä vaiheessa kaivoin paidan alta ison karvaisen mittarimadon, jonka tarkempaa lajia en tuntenut ja josta hankkiuduin vilkkaasti eroon.
Vanhemmat simpanssit liikkuivat vain sen verran kuin uuteen hedelmään yltäminen vaati, mutta pikkuiset heiluivat vauhdilla oksalta toiselle ja puusta toiseen, juoksivat runkoa ylös ja alas. Ne hyppivät toistensa ja kärttyisten vanhusten kimppuun, pakenivat kirkuen vastatoimenpiteitä ja palasivat taas. Välillä akrobaattinen suoritus ei mennyt aivan putkeen ja pikkusimpanssi rymisi lepikkoon.
19.7.12
Murchisonin vesiputoukset
Jokivene puksutteli Niilillä kohti Murchisonin putouksia. Vene ei ollut höyrykäyttöinen eikä joki ollut Kongo, mutta oli se silti jokiristeily Afrikassa virtahepojen ja krokotiilien seassa. Ensin mainittuja oli paljon. Jälkimmäisiäkin näki, mutta koko ei ollut erityisen mainittava. Niilinkrokotiili on suurin makean veden krokotiili, mutta näimme vain lapsukaisia tai muuten vain kitukasvuisia yksilöitä. Ehkei ollut paras aika päivästä bongailla niitä.
Vesiantilooppi (Kobus ellipsiprymnus) on elukka, joka ei kuulemma tahdo kelvata villipedoille, vaikka se äkkiseltään näyttää yhtä mehukkaalta riistalta kuin mikä tahansa antilooppi. Tämä johtuu aineesta, jota se erittää hikirauhasistaan ja joka tekee sen lihasta petojen mielestä pahanmakuista. Tulivat mieleen vanhan liiton mongolit, jotka kannattavat perinteistä hautaustapaa eli arolle hylkäämistä: heidän mukaansa ihminen on ollut hyvä, jos korppikotkat ja muut kaluavat luut nopeasti puhtaiksi. Nykyaikana, kun moni kuolee sairaalassa kemikaaleja täyteen pumpattuna, ihmisvainaja ei välttämättä kelpaa villieläimille, koska lääkitys saa lihan maistumaan pahalta.
Risteilyn päätteeksi sai valita, hyppääkö maihin ja kiipeää putousten yläpuolelle vai palaako veneellä samaa reittiä takaisin. Minä kiipeilin parin hollantilaisen kanssa, ja näkymät joen korkeilta partailta putouksille päin olivat jylhät.
Vesiantilooppi (Kobus ellipsiprymnus) on elukka, joka ei kuulemma tahdo kelvata villipedoille, vaikka se äkkiseltään näyttää yhtä mehukkaalta riistalta kuin mikä tahansa antilooppi. Tämä johtuu aineesta, jota se erittää hikirauhasistaan ja joka tekee sen lihasta petojen mielestä pahanmakuista. Tulivat mieleen vanhan liiton mongolit, jotka kannattavat perinteistä hautaustapaa eli arolle hylkäämistä: heidän mukaansa ihminen on ollut hyvä, jos korppikotkat ja muut kaluavat luut nopeasti puhtaiksi. Nykyaikana, kun moni kuolee sairaalassa kemikaaleja täyteen pumpattuna, ihmisvainaja ei välttämättä kelpaa villieläimille, koska lääkitys saa lihan maistumaan pahalta.
Risteilyn päätteeksi sai valita, hyppääkö maihin ja kiipeää putousten yläpuolelle vai palaako veneellä samaa reittiä takaisin. Minä kiipeilin parin hollantilaisen kanssa, ja näkymät joen korkeilta partailta putouksille päin olivat jylhät.
Rampa leijona
Ziwan jälkeen ajelimme oppaani Derrickin kanssa Murchisonin kansallispuistoon Keski-Ugandaan. Puiston ytimenä ovat mahtavat vesiputoukset, jotka ehdin nähdä yläjuoksun puolelta ennen leiriytymistä. Niili on vielä näilläkin leveysasteilla ihan varteenotettava joki, ja tutkimusmatkailija Murchisonin mukaan nimetyn jyrkänteen kohdalla se ahtautuu ensin hurjalla voimalla kapeaan kallionrakoon ja putoaa sitten villisti 43 metrin matkan. Putouksien lukumäärä riippuu keleistä, sadekaudella kaikki vesi ei mahdu yhtä aikaa samaan rakoon.
Vietin yön bandassa Red Chilli Campissä. Tietä minulle näytti tyyppi, joka osasi muutaman sanan suomea: hyvä, kiitos, ole hyvä, tervetuloa. Opetin hänet sanomaan myös tervemenoa. Minua kehotettiin liikkumaan pimeän tultua varovasti ja aina lampun kanssa, koska alueella liikkui usein puhveleita. Katsoin juuri dokumenttia, jossa naarasleijona kävi pitkällistä taistelua aggressiivisen puhvelilauman kanssa ja jäi useimmiten toiseksi, enkä yhtään ihmettele, miksi puhvelit lasketaan Afrikan vaarallisimpiin eläimiin. Derrickin majoituksen vieressä niitä oli sitten yöllä liikkunutkin. Aamulla ei enää näkynyt muita kuin pahkasikoja, jotka olivat asettuneet asumaan leiriin. Mikäs siellä oli turisteiden rääppeillä elellessä.
Aamulla oli ohjelmassa safariajelu kansallispuistossa puistonvartija Vivianin opastuksella. Ihan yhtä paljon eläimiä Ugandassa ei näe kuin Serengetissä, mutta ihan hyvin silti. Elefantit ovat aina yhtä mykistäviä, samanaikaisesti majesteetillisia ja pelottavia, kykenisivät koska tahansa murskaamaan heppoisen safariauton. Kirahvejakin Murchisonissa näki ja niitä kohtaan tunnen sympatiaa, vaikka ne eivät sitä tarvitse, niiden etujalkojen potku tappaa leijonankin helposti. Virtahepoja oli paljon, samoin erilaisia antilooppeja. Muutama hyeena. Ne näyttivät täällä paljon lällymmiltä kuin Tansaniassa.
Kissapedoista näin vain vilauksen. Erään tiheän pusikon uumenissa makoili auringolta suojassa leijona, jonka opas tunsi nimeltä. Nimi ei jäänyt minulle mieleen enkä nähnyt leijonaa kunnolla, mutta siltä puuttui kuulemma yksi jalka, joka oli joskus jäänyt salametsästäjän ansaan. En osaa kuvitella, kuinka jalkapuoli leijona välttyy nääntymästä nälkään. Välillä näimme myös yksinäisiä puhveleita: kun vanhus ei enää kykene puolustamaan paikkaansa laumassa, se suljetaan porukan ulkopuolelle ja siitä tulee erakko. Siinä vaiheessa on vain ajan kysymys, milloin se päätyy jonkun evääksi, vaikka yksinäiselläkin puhvelilla on edelleen sarvensa ja pahapäinen luontonsa.
Safarilla kaikki sujui mutkattomasti. Derrick oli aiemminkin kyydittänyt suomalaisia, kun ABB:n väkeä oli joku vuosi sittten käynyt tiheään Ugandassa. Hän kutsui minua koko ajan Mr. Kariksi tai Sir Kariksi. Pitääpä töissä kysyä, josko rupeaisivat minua sielläkin puhuttelemaan oikein.
Vietin yön bandassa Red Chilli Campissä. Tietä minulle näytti tyyppi, joka osasi muutaman sanan suomea: hyvä, kiitos, ole hyvä, tervetuloa. Opetin hänet sanomaan myös tervemenoa. Minua kehotettiin liikkumaan pimeän tultua varovasti ja aina lampun kanssa, koska alueella liikkui usein puhveleita. Katsoin juuri dokumenttia, jossa naarasleijona kävi pitkällistä taistelua aggressiivisen puhvelilauman kanssa ja jäi useimmiten toiseksi, enkä yhtään ihmettele, miksi puhvelit lasketaan Afrikan vaarallisimpiin eläimiin. Derrickin majoituksen vieressä niitä oli sitten yöllä liikkunutkin. Aamulla ei enää näkynyt muita kuin pahkasikoja, jotka olivat asettuneet asumaan leiriin. Mikäs siellä oli turisteiden rääppeillä elellessä.
Aamulla oli ohjelmassa safariajelu kansallispuistossa puistonvartija Vivianin opastuksella. Ihan yhtä paljon eläimiä Ugandassa ei näe kuin Serengetissä, mutta ihan hyvin silti. Elefantit ovat aina yhtä mykistäviä, samanaikaisesti majesteetillisia ja pelottavia, kykenisivät koska tahansa murskaamaan heppoisen safariauton. Kirahvejakin Murchisonissa näki ja niitä kohtaan tunnen sympatiaa, vaikka ne eivät sitä tarvitse, niiden etujalkojen potku tappaa leijonankin helposti. Virtahepoja oli paljon, samoin erilaisia antilooppeja. Muutama hyeena. Ne näyttivät täällä paljon lällymmiltä kuin Tansaniassa.
Kissapedoista näin vain vilauksen. Erään tiheän pusikon uumenissa makoili auringolta suojassa leijona, jonka opas tunsi nimeltä. Nimi ei jäänyt minulle mieleen enkä nähnyt leijonaa kunnolla, mutta siltä puuttui kuulemma yksi jalka, joka oli joskus jäänyt salametsästäjän ansaan. En osaa kuvitella, kuinka jalkapuoli leijona välttyy nääntymästä nälkään. Välillä näimme myös yksinäisiä puhveleita: kun vanhus ei enää kykene puolustamaan paikkaansa laumassa, se suljetaan porukan ulkopuolelle ja siitä tulee erakko. Siinä vaiheessa on vain ajan kysymys, milloin se päätyy jonkun evääksi, vaikka yksinäiselläkin puhvelilla on edelleen sarvensa ja pahapäinen luontonsa.
Safarilla kaikki sujui mutkattomasti. Derrick oli aiemminkin kyydittänyt suomalaisia, kun ABB:n väkeä oli joku vuosi sittten käynyt tiheään Ugandassa. Hän kutsui minua koko ajan Mr. Kariksi tai Sir Kariksi. Pitääpä töissä kysyä, josko rupeaisivat minua sielläkin puhuttelemaan oikein.
Sillä välin huonoja uutisia Kongosta
Ugandan hyvä turvallisuustilanne vain korostuu, kun sitä vertaa naapurin tapahtumiin. Melkein kaikilla alueilla, joilla kävin Kongossa toissakesänä, on tänä kesänä ollut taisteluja. Virungan kansallispuistossa ICCN on joutunut evakuoimaan Bukiman aseman, jonka kautta kävimme katsomassa sumuisten vuorten gorilloja, ja koko gorillasektori on nyt kapinallisten armoilla. Pohjoisesta Iturin sademetsästä kuuluu vielä paljon pahempaa: Simba-sissit ovat hyökänneet Epulun tutkimusasemalle, surmanneet useita työntekijöitä, raiskanneet naisia, tappaneet kolmetoista siellä asuvista neljästätoista harvinaisesta okapista ja polttaneet kaikki rakennukset. Vierailimme Epulussa matkallamme pygmien luo. Kuolleiden joukossa ei tietääkseni ollut tuttuja.
Simbat eli "leijonat" ovat yksi Kongon monista alueellisista kapinallisjoukkioista, joista käytetään yleisnimeä Mai Mai -sissit. Heidän kaunansa Epulua kohtaan johtunee siitä, että ICCN on puuttunut tiukasti salametsästykseen ja luvattomaan kaivostoimintaan Iturin suojelualueilla. Nykyajan Simba-sissit ovat lähtöisin samoilta seuduilta kuin aiemmat samannimiset kapinalliset, joita oli 1964-5 tukemassa Che Guevara ja lannistamassa joukko ulkomaalaisia palkkasotureita "Mad Mike" Hoaren johdolla. Viimeksi mainitussa porukassa taisteluihin otti osaa myös suomalainen palkkasoturi Per Andersson eli Sahara sekä saksalainen Wehrmacht-veteraani Siegfried "Kongo" Müller, joka herätti läntisten toimittajien huomion kantamalla asepuvussaan sodanaikaista rautaristiään. Guevara muisteli myöhemmin aikaansa Kongossa suurena epäonnistumisena ja oli kovin pettynyt paikallisten horjuvaiseen vallankumouksellisuuteen. Silloinkin simbojen näkökulma oli marxilaisia johtajia lukuun ottamatta alueellinen eikä heimotaustaisia rivimiehiä tainnut paljon kansainvälinen kommunismi kiinnostaa.
Etelämpänä Pohjois-Kivun maakunnassa on parin vuoden rauhan jälkeen kahinoitu vuodenvaihteen tienoilta alkaen. Edward-järven ympäristössä on omat paikalliset Mai Mai -sissinsä, jotka eivät pidä ICCN:n rajoittavasta vaikutuksesta laittomaan kalastukseensa ja metsästykseensä ja saattavat muutenkin vieroksua keskushallintoa. FDLR eli hutukapinalliset ovat aiheuttaneet valtavan määrän hävitystä paettuaan Ruandan puolelta Kongoon 1994 mutta pitäneet pari viime vuotta matalampaa profiilia, kunnes nyt kesäkuun sekasorron inspiroimina hekin ovat taas aktivoituneet.
Tämän vuoden isot taistelut Pohjois-Kivussa liittyvät kuitenkin FDLR:ään vain välillisesti. Vuonna 2006 Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin antoi pidätysmääräyksen Laurent Nkundasta, FDLR:ää vastaan taistelleen tutsikapinallisarmeijan eli CNDP:n johtajasta. Ruanda oli tukenut Nkundaa mutta pidätti hänet vuonna 2009 vastineena luvalle Kongon hallitukselta metsästää FDLR:n joukkoja Kongon alueella. CNDP solmi rauhan Kongon kanssa 2009 ja sen joukot liitettiin osaksi maan puolustusvoimia. Nkundan kenraalikollegasta Bosco Ntagandasta - joka tunnetaan lisänimellä Tuhoaja (The Terminator) - oli myös annettu pidätysmääräys, mutta hän sai liittyä vanhojen alaistensa mukana Kongon armeijaan. Tämä oli ilmeisesti välttämätöntä rauhan takaamiseksi, mutta Joseph Kabilan hallinto Kinshasassa sai siitä kovaa kansainvälistä kritiikkiä.
CNDP-veteraanien ja Kongon hallituksen välit eivät ole olleet missään vaiheessa erityisen lämpimät. Maaliskuussa Ntagandan aiempi esimies Thomas Lubanga tuomittiin Haagissa lapsisotilaiden käyttämisestä, josta Ntagandaakin syytetään, ja siinä vaiheessa osa Ntagandan alaisista teki jo omat johtopäätöksensä ja karkasi armeijasta. Kabilaan kohdistui jo melkoinen kansainvälinen paine viritellyiksi epiltyjen presidentinvaalien takia, joten hän vihjasi huhtikuun alussa, että voisi ehkä harkitakin Ntagandan saattamista oikeuden eteen. Tässä vaiheessa CNDP-miesten karkaaminen armeijasta on muuttunut aseelliseksi kapinaksi.
Ntaganda itse on kiistänyt osallisuutensa kapinointiin, ja joukkoa johtaa ainakin nimellisesti eversti Sultani Makenga. Kapinalliset käyttävät ryhmittymästään nimitystä M23, mikä viittaa maaliskuun 23. päivänä 2009 CNDP:n ja Kongon hallituksen välillä tehtyyn rauhansopimukseen.
M23:n tiedottaja, jolla näytti olevan yhteisiä tuttuja erään kongolaisen tuttuni kanssa, lähetti minullekin LinkedIn-kutsun. En tietystikään sitä uskaltanut hyväksyä, kun en kyseistä everstiä henkilökohtaisesti tunne. Tiedottaja on valinnut modernin tiedotusstrategian sosiaalisen median kautta, mutta kontaktien määrästä päätellen työ oli vielä alkutekijöissään.
M23 on motivoitunut ja karaistunut joukko, eikä heikosti palkattu ja varustettu Kongon armeija ole tahtonut pärjätä sille. Se on vallannut jo monta kaupunkia, mukaan lukien Ugandan rajan pinnassa sijaitsevan Bunaganan, jolla on strategista merkitystä konfliktimineraalien kauppapaikkana. Kapinalliset ovat saaneet haltuunsa myös Rumangabon ison varuskuntakaupungin - vain 50 kilometrin päässä Gomasta, itäisen Kongon tärkeimmästä kaupungista - kaikkine kalustoineen ja tarvikkeineen, ilman taistelua, mutta ilmoittaneet, etteivät aio ainakaan toistaiseksi pitää muita kuin Bunaganan, jonka tuomat tulot ovat ennenkin rahoittaneet kapinallisia Kongossa. Sissiliikkeen mukaan koko sotaretken tarkoituksena on vain painostaa hallitus neuvottelupöytään, ja se on helppo uskoa, koska isompien alueiden miehittämiseen ja pitämiseen tarvittaisiin paljon enemmän väkeä. Kongon hallitus on kieltäytynyt neuvotteluista ja syyttänyt Ruandaa kapinallisten avustamisesta, mutta on nyt sopinut Ruandan kanssa, että itäisen Kongon kapinointiin puututaan monikansallisilla joukoilla, joihin Afrikan unionikin on ilmaissut valmiutensa osallistua.
Kongossa toimii tämänhetkisistä YK-operaatioista suurin, parinkymmenentuhannen sotilaan ja poliisin vahvuinen MONUSCO, ja ainakin sen taisteluhelikopterit ovat osallistuneet taisteluihin hallituksen joukkojen puolella. M23 on uhannut kohdella YK-joukkoja vihollisina.
Mt. Stanleyllä tapaamani saksalaiset kertoivat törmänneensä amerikkalaisiin, joiden oli täytynyt siirtyä uuteen hotelliin taistelujen äänien käytyä rajan tuntumassa epämukavan voimakkaisiksi. Heidän hotellinsa oli ollut noin kymmenen kilometrin päässä Kongon rajasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Uganda pystyy valvomaan rajojaan melko hyvin eikä täällä uskota, että kongolaiset sissit yrittäisivät käyttää Ugandan aluetta hyväkseen. Viitisensataa Kongon armeijan sotilasta oli kylläkin paennut kapinallisia Ugandan puolelle.
Simbat eli "leijonat" ovat yksi Kongon monista alueellisista kapinallisjoukkioista, joista käytetään yleisnimeä Mai Mai -sissit. Heidän kaunansa Epulua kohtaan johtunee siitä, että ICCN on puuttunut tiukasti salametsästykseen ja luvattomaan kaivostoimintaan Iturin suojelualueilla. Nykyajan Simba-sissit ovat lähtöisin samoilta seuduilta kuin aiemmat samannimiset kapinalliset, joita oli 1964-5 tukemassa Che Guevara ja lannistamassa joukko ulkomaalaisia palkkasotureita "Mad Mike" Hoaren johdolla. Viimeksi mainitussa porukassa taisteluihin otti osaa myös suomalainen palkkasoturi Per Andersson eli Sahara sekä saksalainen Wehrmacht-veteraani Siegfried "Kongo" Müller, joka herätti läntisten toimittajien huomion kantamalla asepuvussaan sodanaikaista rautaristiään. Guevara muisteli myöhemmin aikaansa Kongossa suurena epäonnistumisena ja oli kovin pettynyt paikallisten horjuvaiseen vallankumouksellisuuteen. Silloinkin simbojen näkökulma oli marxilaisia johtajia lukuun ottamatta alueellinen eikä heimotaustaisia rivimiehiä tainnut paljon kansainvälinen kommunismi kiinnostaa.
Etelämpänä Pohjois-Kivun maakunnassa on parin vuoden rauhan jälkeen kahinoitu vuodenvaihteen tienoilta alkaen. Edward-järven ympäristössä on omat paikalliset Mai Mai -sissinsä, jotka eivät pidä ICCN:n rajoittavasta vaikutuksesta laittomaan kalastukseensa ja metsästykseensä ja saattavat muutenkin vieroksua keskushallintoa. FDLR eli hutukapinalliset ovat aiheuttaneet valtavan määrän hävitystä paettuaan Ruandan puolelta Kongoon 1994 mutta pitäneet pari viime vuotta matalampaa profiilia, kunnes nyt kesäkuun sekasorron inspiroimina hekin ovat taas aktivoituneet.
Tämän vuoden isot taistelut Pohjois-Kivussa liittyvät kuitenkin FDLR:ään vain välillisesti. Vuonna 2006 Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin antoi pidätysmääräyksen Laurent Nkundasta, FDLR:ää vastaan taistelleen tutsikapinallisarmeijan eli CNDP:n johtajasta. Ruanda oli tukenut Nkundaa mutta pidätti hänet vuonna 2009 vastineena luvalle Kongon hallitukselta metsästää FDLR:n joukkoja Kongon alueella. CNDP solmi rauhan Kongon kanssa 2009 ja sen joukot liitettiin osaksi maan puolustusvoimia. Nkundan kenraalikollegasta Bosco Ntagandasta - joka tunnetaan lisänimellä Tuhoaja (The Terminator) - oli myös annettu pidätysmääräys, mutta hän sai liittyä vanhojen alaistensa mukana Kongon armeijaan. Tämä oli ilmeisesti välttämätöntä rauhan takaamiseksi, mutta Joseph Kabilan hallinto Kinshasassa sai siitä kovaa kansainvälistä kritiikkiä.
CNDP-veteraanien ja Kongon hallituksen välit eivät ole olleet missään vaiheessa erityisen lämpimät. Maaliskuussa Ntagandan aiempi esimies Thomas Lubanga tuomittiin Haagissa lapsisotilaiden käyttämisestä, josta Ntagandaakin syytetään, ja siinä vaiheessa osa Ntagandan alaisista teki jo omat johtopäätöksensä ja karkasi armeijasta. Kabilaan kohdistui jo melkoinen kansainvälinen paine viritellyiksi epiltyjen presidentinvaalien takia, joten hän vihjasi huhtikuun alussa, että voisi ehkä harkitakin Ntagandan saattamista oikeuden eteen. Tässä vaiheessa CNDP-miesten karkaaminen armeijasta on muuttunut aseelliseksi kapinaksi.
Ntaganda itse on kiistänyt osallisuutensa kapinointiin, ja joukkoa johtaa ainakin nimellisesti eversti Sultani Makenga. Kapinalliset käyttävät ryhmittymästään nimitystä M23, mikä viittaa maaliskuun 23. päivänä 2009 CNDP:n ja Kongon hallituksen välillä tehtyyn rauhansopimukseen.
M23:n tiedottaja, jolla näytti olevan yhteisiä tuttuja erään kongolaisen tuttuni kanssa, lähetti minullekin LinkedIn-kutsun. En tietystikään sitä uskaltanut hyväksyä, kun en kyseistä everstiä henkilökohtaisesti tunne. Tiedottaja on valinnut modernin tiedotusstrategian sosiaalisen median kautta, mutta kontaktien määrästä päätellen työ oli vielä alkutekijöissään.
M23 on motivoitunut ja karaistunut joukko, eikä heikosti palkattu ja varustettu Kongon armeija ole tahtonut pärjätä sille. Se on vallannut jo monta kaupunkia, mukaan lukien Ugandan rajan pinnassa sijaitsevan Bunaganan, jolla on strategista merkitystä konfliktimineraalien kauppapaikkana. Kapinalliset ovat saaneet haltuunsa myös Rumangabon ison varuskuntakaupungin - vain 50 kilometrin päässä Gomasta, itäisen Kongon tärkeimmästä kaupungista - kaikkine kalustoineen ja tarvikkeineen, ilman taistelua, mutta ilmoittaneet, etteivät aio ainakaan toistaiseksi pitää muita kuin Bunaganan, jonka tuomat tulot ovat ennenkin rahoittaneet kapinallisia Kongossa. Sissiliikkeen mukaan koko sotaretken tarkoituksena on vain painostaa hallitus neuvottelupöytään, ja se on helppo uskoa, koska isompien alueiden miehittämiseen ja pitämiseen tarvittaisiin paljon enemmän väkeä. Kongon hallitus on kieltäytynyt neuvotteluista ja syyttänyt Ruandaa kapinallisten avustamisesta, mutta on nyt sopinut Ruandan kanssa, että itäisen Kongon kapinointiin puututaan monikansallisilla joukoilla, joihin Afrikan unionikin on ilmaissut valmiutensa osallistua.
Kongossa toimii tämänhetkisistä YK-operaatioista suurin, parinkymmenentuhannen sotilaan ja poliisin vahvuinen MONUSCO, ja ainakin sen taisteluhelikopterit ovat osallistuneet taisteluihin hallituksen joukkojen puolella. M23 on uhannut kohdella YK-joukkoja vihollisina.
Mt. Stanleyllä tapaamani saksalaiset kertoivat törmänneensä amerikkalaisiin, joiden oli täytynyt siirtyä uuteen hotelliin taistelujen äänien käytyä rajan tuntumassa epämukavan voimakkaisiksi. Heidän hotellinsa oli ollut noin kymmenen kilometrin päässä Kongon rajasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Uganda pystyy valvomaan rajojaan melko hyvin eikä täällä uskota, että kongolaiset sissit yrittäisivät käyttää Ugandan aluetta hyväkseen. Viitisensataa Kongon armeijan sotilasta oli kylläkin paennut kapinallisia Ugandan puolelle.
11.7.12
Ziwan sarvikuonot
Sarvikuonoihin tutustutaan Ugandassa vähän samaan tapaan kuin gorilloihin, ei safariauton ikkunasta vaan jalkaisin. Neljäkymmenen puistonvartijan yksikkö vahtii sarvikuonoja vuorokauden ympäri ja seuraa niiden liikkeitä. Heillä on sarvikuonoja suojellakseen lupa ampua salametsästystä yrittävät. Ziwaan ei kuitenkaan ole kukaan vielä tullut sarvikuonoja kaatamaan.
Maastossa olevat vartijat ilmoittavat oppaana toimivalle puistonvartijalle, missä sarvikuonoja on, ja hän vie turistit paikalle. Meitä oli kolme, minun lisäkseni kaksi espanjalaista Mallorcalta. Heillä meni Suomi ja Islanti vähän sekaisin, mutta tiesivät Jari Litmasen.
Kolmekymmentä metriä lähemmäksi sarvikuonoja ei saa mennä. Leveähuulisarvikuono - toisin kuin pienempi suippohuulinen serkkunsa - ei ole luonnostaan aggressiivinen, mutta esimerkiksi meteliä säikkyessään tai poikastaan puolustaessaan sekin saattaa pistää rynnäköksi. Näin kerran Youtube-videon, jossa iso afrikanpuhveli koetti töniä sarvikuonoa. Tilanne päättyi siihen, että puhvelia vietiin kylki edellä kuin sarveen tarttunutta banaanilaatikkoa. Sekin on tyypillisesti 500-800 kilon elukka.
Viimeinen täysin luonnonvarainen leveähuulisarvikuono nähtiin Ugandassa 1983. 60-luvulla niitä oli vielä 300 ja lisäksi suippohuulisarvikuonoja oli 400, mutta 70-luvun levottomuuksien ja sodan aikana molemmat alalajit salametsästettiin sukupuuttoon. Salametsästäjät kaatavat sarvkuonoja edelleen muualla Afrikassa, pelkän sarven takia. Se myydään esimerkiksi kiinalaisille perinnelääkkeeksi, muu osa helposti lähemmäs kolmetonnisesta elävästä panssarivaunusta hylätään maastoon. Pisin mitattu etusarvi on ollut yli puolitoistametrinen.
Ugandassa yritetään nyt löytää keinoja sarvikuonokannan palauttamiseen. Vuonna 2002 sarvikuonoja varten perustettiin Ziwan suojelualue, ja kolme vuotta myöhemmin sinne tuotiin Keniasta neljä eläintä ja Floridan Walt Disney Animal Kingdomista lahjoitettiin kaksi lisää. Kaikki kolme pariskuntaa lisääntyivät pian, ja pääluku kasvoi yhdeksään ja sittemmin toiselle kymmenelle. Viimeisin syntyi tänä vuonna. Kaikilla on nimet; ensimmäinen Ziwassa syntyneistä on nimeltään Obama, koska sillä on kenialainen isä ja amerikkalainen äiti.
Ensimmäisenä näkemämme sarvikuono oli vanha emo, jolla oli pieni miniatyyrisarvikuono mukanaan. Varmaan jo yksistään riittävä syy pitää kiinni varoetäisyydestä. Rauhallisilta kuitenkin vaikuttivat, joten kuljimme perässä, kun ne etsiytyivät puiden varjoon nukkumaan päiväuniaan.
Tavallinen lehmä oli lyöttäytynyt yhteen yhden sarvikuonon kanssa ja liikkui sen kanssa kaksikkona, kun pieni sarvikuonolauma siirtyi väljässä jonossa kohti puiden varjoja.
En ollut aiemmin nähnyt sarvikuonoa, ellei lasketa Ngorongorossa ehkä ollutta suippohuulisarvikuonoa, josta kirjoitin blogissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava ilmestys, valtavan kokoinen. Vauhtia voi olla 45 kilometriä tunnissa. Toivottavasti Ziwan ohjelman menestys jatkuu ja vakaaseen luonnonpopulaatioon tarvittava pääluku saadaan täyteen, jolloin sarvikuonot voidaan laskea elelemään isompiin kansallispuistoihin.
Maastossa olevat vartijat ilmoittavat oppaana toimivalle puistonvartijalle, missä sarvikuonoja on, ja hän vie turistit paikalle. Meitä oli kolme, minun lisäkseni kaksi espanjalaista Mallorcalta. Heillä meni Suomi ja Islanti vähän sekaisin, mutta tiesivät Jari Litmasen.
Kolmekymmentä metriä lähemmäksi sarvikuonoja ei saa mennä. Leveähuulisarvikuono - toisin kuin pienempi suippohuulinen serkkunsa - ei ole luonnostaan aggressiivinen, mutta esimerkiksi meteliä säikkyessään tai poikastaan puolustaessaan sekin saattaa pistää rynnäköksi. Näin kerran Youtube-videon, jossa iso afrikanpuhveli koetti töniä sarvikuonoa. Tilanne päättyi siihen, että puhvelia vietiin kylki edellä kuin sarveen tarttunutta banaanilaatikkoa. Sekin on tyypillisesti 500-800 kilon elukka.
Viimeinen täysin luonnonvarainen leveähuulisarvikuono nähtiin Ugandassa 1983. 60-luvulla niitä oli vielä 300 ja lisäksi suippohuulisarvikuonoja oli 400, mutta 70-luvun levottomuuksien ja sodan aikana molemmat alalajit salametsästettiin sukupuuttoon. Salametsästäjät kaatavat sarvkuonoja edelleen muualla Afrikassa, pelkän sarven takia. Se myydään esimerkiksi kiinalaisille perinnelääkkeeksi, muu osa helposti lähemmäs kolmetonnisesta elävästä panssarivaunusta hylätään maastoon. Pisin mitattu etusarvi on ollut yli puolitoistametrinen.
Ugandassa yritetään nyt löytää keinoja sarvikuonokannan palauttamiseen. Vuonna 2002 sarvikuonoja varten perustettiin Ziwan suojelualue, ja kolme vuotta myöhemmin sinne tuotiin Keniasta neljä eläintä ja Floridan Walt Disney Animal Kingdomista lahjoitettiin kaksi lisää. Kaikki kolme pariskuntaa lisääntyivät pian, ja pääluku kasvoi yhdeksään ja sittemmin toiselle kymmenelle. Viimeisin syntyi tänä vuonna. Kaikilla on nimet; ensimmäinen Ziwassa syntyneistä on nimeltään Obama, koska sillä on kenialainen isä ja amerikkalainen äiti.
Ensimmäisenä näkemämme sarvikuono oli vanha emo, jolla oli pieni miniatyyrisarvikuono mukanaan. Varmaan jo yksistään riittävä syy pitää kiinni varoetäisyydestä. Rauhallisilta kuitenkin vaikuttivat, joten kuljimme perässä, kun ne etsiytyivät puiden varjoon nukkumaan päiväuniaan.
Tavallinen lehmä oli lyöttäytynyt yhteen yhden sarvikuonon kanssa ja liikkui sen kanssa kaksikkona, kun pieni sarvikuonolauma siirtyi väljässä jonossa kohti puiden varjoja.
En ollut aiemmin nähnyt sarvikuonoa, ellei lasketa Ngorongorossa ehkä ollutta suippohuulisarvikuonoa, josta kirjoitin blogissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava ilmestys, valtavan kokoinen. Vauhtia voi olla 45 kilometriä tunnissa. Toivottavasti Ziwan ohjelman menestys jatkuu ja vakaaseen luonnonpopulaatioon tarvittava pääluku saadaan täyteen, jolloin sarvikuonot voidaan laskea elelemään isompiin kansallispuistoihin.
Uganda
Uganda ei ole aivan yhtä siistissä kunnossa kuin Ruanda, mutta se on silti aivan eri luokkaa kuin Kongo. Ugandan tiet ovat keskimäärin hyviä ja huonoimmillaankin melkein yhtä hyviä kuin Kongon parhaat. Ugandassa pärjää ilman voitelurahoja kuten Ruandassakin, eivätkä viranomaiset muutenkaan tunnu yhtä taipuvaisilta yksityisyrittäjyyteen kuin kongolaiset virkaveljensä. Tietulleja ei ole, ei virallisia eikä epävirallisia, eikä matkantekoa jatkuvasti katkaista puomeilla ja paperien tarkastamisilla. Epävirallisia käsin kirjoitettuja viisumeja ei ilmeisesti harrasteta, joskaan en voi varmaksi sanoa, koska tulin maahan lentäen ja maarajat ovat usein eri juttu. Maahantulijalta otettiin sormenjäljet, joten järjestyksen aste on siinäkin mielessä ihan toista kuin naapurimaassa. Noin muuten viisumi on Ugandalle ensisijaisesti pääsymaksun luonteinen tapa kerätä turisteilta rahaa.
Tuoksut, äänet ja värit ovat joka tapauksessa samantapaisia kaikissa kolmessa maassa, ihmiset ja kaupungit tutun oloisia. Loppujen lopuksi omituisin poikkeama aiempiin reissuihin nähden on se, että matkajärjestelyt sujuvat suunnitellusti. Paikallinen matkanjärjestäjä noudattaa sovittua kaavaa tarkasti ja kaikki tapahtuu hallitusti aikataulun mukaan.
Hotellini pääkaupungissa Kampalassa jätti toivomisen varaa, mutta sen varasinkin itse. Speke Hotel on nimetty kuulun brittiläisen tutkimusmatkailijan mukaan. Se on Ugandan vanhimpia hotelleja, perustettu 20-luvulla, ja sen sisustuksessa ja toimintatavoissa on pyritty säilyttämäään autenttisen kolonialistinen tunnelma, siinä erityisemmin onnistumatta. En esimerkiksi saanut The Timesiani silitettynä. En itse asiassa saanut sanomalehteä ollenkaan. Nykyään paikan omistavat intialaiset, kuten monen muunkin kunnianhimoisemman hotellin ja lomakohteen Ugandassa. Hotellin kahdessa ravintolassa ruoka on tolkuttoman kallista yleiseen hintatasoon nähden.
Kun seitsemänpäiväinen safarini alkoi, paljastui lisää eroja tämän ja viime matkan väliltä: auto on uusi ja ilmastointi toimii, kuljettajan ajotyyli on taloudellinen ja etenkin renkaita säästävä, luvat ja kuitit ovat virheettömiä. Mitään ongelmia ei ole, ellei lasketa omaa pöljäilyä - ensin unohdin lierihattuni lentokoneeseen ja sitten takkini hotelliin Kampalaan. Hatun hankin uuden ja matkanjärjestäjä hoiti takin minulle matkan varrelle toisen safarikuskin kyydissä.
Tämä on kai tavallaan pettymys. Kunnon seikkailuun kuuluu, että kaikki menee pieleen. Siinä suhteessa minut on hemmoteltu Kongossa pilalle.
Tuoksut, äänet ja värit ovat joka tapauksessa samantapaisia kaikissa kolmessa maassa, ihmiset ja kaupungit tutun oloisia. Loppujen lopuksi omituisin poikkeama aiempiin reissuihin nähden on se, että matkajärjestelyt sujuvat suunnitellusti. Paikallinen matkanjärjestäjä noudattaa sovittua kaavaa tarkasti ja kaikki tapahtuu hallitusti aikataulun mukaan.
Hotellini pääkaupungissa Kampalassa jätti toivomisen varaa, mutta sen varasinkin itse. Speke Hotel on nimetty kuulun brittiläisen tutkimusmatkailijan mukaan. Se on Ugandan vanhimpia hotelleja, perustettu 20-luvulla, ja sen sisustuksessa ja toimintatavoissa on pyritty säilyttämäään autenttisen kolonialistinen tunnelma, siinä erityisemmin onnistumatta. En esimerkiksi saanut The Timesiani silitettynä. En itse asiassa saanut sanomalehteä ollenkaan. Nykyään paikan omistavat intialaiset, kuten monen muunkin kunnianhimoisemman hotellin ja lomakohteen Ugandassa. Hotellin kahdessa ravintolassa ruoka on tolkuttoman kallista yleiseen hintatasoon nähden.
Kun seitsemänpäiväinen safarini alkoi, paljastui lisää eroja tämän ja viime matkan väliltä: auto on uusi ja ilmastointi toimii, kuljettajan ajotyyli on taloudellinen ja etenkin renkaita säästävä, luvat ja kuitit ovat virheettömiä. Mitään ongelmia ei ole, ellei lasketa omaa pöljäilyä - ensin unohdin lierihattuni lentokoneeseen ja sitten takkini hotelliin Kampalaan. Hatun hankin uuden ja matkanjärjestäjä hoiti takin minulle matkan varrelle toisen safarikuskin kyydissä.
Tämä on kai tavallaan pettymys. Kunnon seikkailuun kuuluu, että kaikki menee pieleen. Siinä suhteessa minut on hemmoteltu Kongossa pilalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
