Ihmetteli

Noitamies ihmetteli: Minä toimin mutta hän aiheuttaa. Minä käsken mutta hän tanssii. Minä sanon mutta hän näkee. Minä laulan mutta hän soi.

Noitanainen ihmetteli: Minä kiedon ja hän kiertää. Minä jaan lokeroihin ja hän pilkkoo kasoihin. Hän ohjaa junaa ja minä vaihteita.

Joseph Conrad: Sormuksen ydin

Anduin oli lähellä, ja sen katkeamaton, kohiseva jyly peitti alleen lehdon surumielisen hiljaisuuden. Tummia hahmoja lojui ja kyyristeli puiden alla, nojaili puunrunkoihin, puristi multakokkareita kynsissään kasvot tuskan kovettamina, hylättyinä ja epätoivon lamaamina. Kaukaa kuului tasainen kumu, jonka marssivat sotaväen osastot nostattivat matkatessaan tekemään Sauronin työtä. Hänen työtään! Ja tänne muutamat hänen apulaisistaan olivat vetäytyneet kuolemaan. He eivät olleet vihollisia, eivät rikollisia, he eivät olleet mitään maallista enää - pelkkiä mustia varjoja, jotka ruoska, marssi ja nälkä olivat näivettäneet ja jotka nyt lojuivat metsän vihreässä hohteessa viimeisiä henkäyksiään vetäen.

Vilkaistessani alaspäin huomasin kasvot, jotka kuuluivat aivan lähellä makaavalle örkille. En ollut huomannut seisovani hänen päällään. Hiiden mustat raajat lojuivat velttoina pitkin pituuttaan ja käyrä selkä nojasi puoleksi jykevän jalavan runkoon. Silmäluomet avautuivat hitaasti ja syvälle päähän uponneet silmät katsoivat minuun valtavina ja tyhjinä, kuin kaksi suurta näkykiveä, joiden välke oli sammumassa. Tunnelma oli epätodellinen, ja nämä hiidet - ei, he eivät olleet epähobittimaisia. Tiedättekö, se oli tavallaan pahinta - epäilys, että he eivät sittenkään olleet niin erilaisia. Sen tajusi vasta vähitellen. He saattoivat ulvoa, hyppiä ja ilmehtiä pelottavasti; mutta kiehtovinta oli ajatella, että heissä oli palanen hobittiutta - samanlaista kuin itsessä - ja tuntea sukulaisuutta sellaisen rajun ja räiskyvän villiyden kanssa. Rumaa. Niin, se oli aivan varmasti rumaa, mutta jos itsessä oli yhtään hobittia, oli pakko hyväksyä tuo totuus, joka kuolevan örkin kasvoista paistoi.

Leo Tolstoi: Sormuksen sota ja rauha

Tuona päivänä, kuten minä hyvänsä muuna päivänä, tehtiin tuhansia päätöksiä. Monia asioita olisi voinut tapahtua, mutta vain pieni osa mahdollisista asiaintiloista toteutui. Jotkut käskyt osuivat yksiin toteutuneiden tapahtumien kanssa. Tästä syntyy illuusio, että annetut käskyt ja tehdyt päätökset olisivat jotenkin vaikuttaneet tapahtumien kulkuun. Tosiasiassa kaikki tapahtuu itsestään, ja ihminen - niin kuin hobitti tai haltia tai örkki - on kohtalonsa vanki. Miksi siis kirjoitan tätä? Eikö se jo itsessään ole merkki siitä, että päätän itse tekemisistäni? Tässä kohdin meidän on hyvä hengähtää ja ajatella mukavia asioita. Mutta eteenpäin päästäksemme meidän on hylättävä juuri esitetty hulluus. On totta, että Sauron päätti hyökätä länteen. Mutta harhakuvitelma siitä, että tällä päätöksellä olisi ollut vaikutusta tapahtumien kulkuun, syntyy vain ja ainoastaan siitä, että tulevat tapahtumat sattuivat noudattamaan tehdyn päätöksen sisältöä. Samaan aikaan tehtiin lukemattomia muitakin päätöksiä, mutta koska ne eivät johtaneet mihinkään, emme uhraa niille enempää ajatuksia ja päätösten todellinen vaikuttamattomuus jää meiltä paljastumatta. Pidämme Sauronin päätöstä merkityksellisenä vain siksi, että sen sisältö sattui vastaamaan historian kulkua. Jos Sauron olisi päättänyt jotakin muuta, ja hänen sotaväkensä olisi silti hyökännyt länteen, emme olisi lainkaan kiinnostuneita Sauronin tekemästä päätöksestä.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän iltatee

Rohkenen väittää, että parhaita hovimestareita on kautta aikojen yhdistänyt muuan ominaisuus, jolle on vaikea tehdä oikeutta millään yksittäisellä sanalla mutta jota tavallisesti kutsutaan arvokkuudeksi. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että kun Frodo-herra iltapäiväteen jälkeen ilmoitti olevansa lähdössä matkalle, minun oli mitä vaikein löytää sisältäni rahtuakaan tuosta ominaisuudesta, jota arvelin keränneeni kohtuullisen määrän pitkän urani aikana. Voidaan jopa sanoa, että tunsin tiettyä ahdistusta, ja vaikka kamppailinkin säästääkseni työnantajani omilta murheiltani, on selvää, että mielenkuohuntani jäi Frodo-herralta huomaamatta ainoastaan siksi, että hänen sydäntään painoi paljon suurempi taakka. Tein alustavat matkajärjestelyt vuosien ammatillisen kokemuksen suomalla rutiinilla, eleettömästi ja ripeästi. Illalla, kun kaikki oli tehty ja Frodo-herra oli vapauttanut minut päivän palveluksesta, vetäydyin huoneeseeni polttamaan piippua, mutta en saanut sitä syttymään. Aamupalaa valmistaessani totesin vasemman nimettömäni liikahtavan tahdottomasti muutamia kertoja, mikä johtui ilmeisesti hivenen rauhattomasta unesta. Vaikka noista ajoista on jo kauan, minun on edelleen mitä kiusallisinta myöntää sitä, minkä kuka tahansa tarkkaavainen henkilö havaitsee edellä kerrotusta: olin poissa tolaltani.

Albert Camus: Sormukseton

Gandalf kysyi, tahdoinko pitää Sormuksen. Sanoin, että se on yhdentekevää. Gandalf nyökkäsi. Joimme teetä. Gandalf kysyi, enkö lainkaan välittänyt vapaiden kansojen kohtalosta. Sanoin, etten pahemmin. Seurasi pitkä hiljaisuus. Gandalf näytti mietteliäältä. Se ei vaivannut minua. Poltimme piippua. Sitten hän sanoi, ettei hänkään välittänyt. Sormus ei liioin kiinnostanut häntä. Hän sanoi olevansa vapaa Sen vaikutuksesta, mutta teeskentelevänsä, ettei ollut. Minäkin olin vapaa, mutten jaksanut teeskennellä. Sillä ei ollut väliä. Gandalf kysyi, lähtisinkö viemään Sormusta Tuomiovuorelle. Vastasin, että voisin yhtä hyvin lähteäkin.

(Inspiraatio tämäntapaisiin teksteihin on peräisin muinoin ilmestyneestä Mustainmaan sotahuuto -lehdestä, jossa Tolkien-katkelmia oli kirjoitettu uudelleen toisten kirjailijoiden tyyliin.)

Uusi alku

Joulukuusta 2006 elokuuhun 2007 pidin blogia nimeltä Priidikin satuilut (priidikinpirtti.blogspot.com). Tämä blogi on sen seuraaja.