Joseph Conrad: Sormuksen ydin

Anduin oli lähellä, ja sen katkeamaton, kohiseva jyly peitti alleen lehdon surumielisen hiljaisuuden. Tummia hahmoja lojui ja kyyristeli puiden alla, nojaili puunrunkoihin, puristi multakokkareita kynsissään kasvot tuskan kovettamina, hylättyinä ja epätoivon lamaamina. Kaukaa kuului tasainen kumu, jonka marssivat sotaväen osastot nostattivat matkatessaan tekemään Sauronin työtä. Hänen työtään! Ja tänne muutamat hänen apulaisistaan olivat vetäytyneet kuolemaan. He eivät olleet vihollisia, eivät rikollisia, he eivät olleet mitään maallista enää - pelkkiä mustia varjoja, jotka ruoska, marssi ja nälkä olivat näivettäneet ja jotka nyt lojuivat metsän vihreässä hohteessa viimeisiä henkäyksiään vetäen.

Vilkaistessani alaspäin huomasin kasvot, jotka kuuluivat aivan lähellä makaavalle örkille. En ollut huomannut seisovani hänen päällään. Hiiden mustat raajat lojuivat velttoina pitkin pituuttaan ja käyrä selkä nojasi puoleksi jykevän jalavan runkoon. Silmäluomet avautuivat hitaasti ja syvälle päähän uponneet silmät katsoivat minuun valtavina ja tyhjinä, kuin kaksi suurta näkykiveä, joiden välke oli sammumassa. Tunnelma oli epätodellinen, ja nämä hiidet - ei, he eivät olleet epähobittimaisia. Tiedättekö, se oli tavallaan pahinta - epäilys, että he eivät sittenkään olleet niin erilaisia. Sen tajusi vasta vähitellen. He saattoivat ulvoa, hyppiä ja ilmehtiä pelottavasti; mutta kiehtovinta oli ajatella, että heissä oli palanen hobittiutta - samanlaista kuin itsessä - ja tuntea sukulaisuutta sellaisen rajun ja räiskyvän villiyden kanssa. Rumaa. Niin, se oli aivan varmasti rumaa, mutta jos itsessä oli yhtään hobittia, oli pakko hyväksyä tuo totuus, joka kuolevan örkin kasvoista paistoi.