Katmandu ja Delhi

Katmandussa aika kului nopeasti. Kiersimme tavanomaiset turistikohteet kuten Pashupatinathin hindutemppelialueen, jolla seurasimme polttohautajaisten alkua, ja pari buddhalaista temppeliä. Samassa hotellissa kanssamme oli muitakin suomalaisia: metalliyhtye Ancara, joka oli ollut Everestin perusleirissä soittamassa maailman korkeimman metallikeikan, ja heidän kanssaan musisoinut viittomakielinen rap-artisti Signmark. En itse ollut heidän kanssaan tekemisissä, mutta oli hupaisaa seurata sivusta rokkareiden mesoamista hotellin aulassa.

Entinen kuninkaallinen palatsi, joka oli muutettu museoksi, oli kärsinyt kevään 2015 maanjäristyksessä, ja sen korjaustyöt olivat kesken. Gurkhat vartioivat paikkaa kukriveitset vyöllään. Nepalin kuningaskunta oli tullut tiensä päähän niinkin hiljattain kuin 2008. Kuningasvallan viimeisiin vaiheisiin oli kuulunut kymmenen vuoden sisällissota maolaississejä vastaan, laaja kuningasvaltaa vastustanut demokratialiike sekä ilmeisesti vaimon valinnasta syntyneen kiistan aiheuttama verilöyly, jossa kruununprinssi surmasi kuninkaan, kuningattaren, seitsemän muuta kuningasperheen jäsentä ja itsensä.

Ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa maolainen kommunistipuolue sai eniten parlamenttipaikkoja, demokratialiikkeen takana ollut sosiaalidemokraattinen Nepali Congress -puolue toiseksi eniten ja marxilais-leninistinen kommunistipuolue kolmanneksi eniten. Uuden parlamentin tärkein tehtävä oli luoda maalle uusi perustuslaki, mutta työ edistyi hitaasti. Kaksi kommunistipuoluetta eivät olleet monessakaan asiassa samoilla linjoilla eivätkä Intian rajalla asuvat madhesit yleensä olleet tyytyväisiä kohteluunsa. Kun uusi parlamentti ei saanut neljässä vuodessa aikaan uutta perustuslakia, pidettiin 2013 uudet vaalit, joissa suurimmaksi puolueeksi nousi Nepali Congress. Tänä syksynä syntyi perustuslakikin, mutta Intian tukemat madhesit katsoivat, että heidän oikeuksiaan oli poljettu, ja niin alkoi poliittinen kriisi, jonka vaikutukset olivat Katmandussa selvästi nähtävissä. Madhesit tulppasivat energiantuonnin Intiasta, mikä johti edelleen jatkuvaan vakavaan polttoainepulaan. Tuonti Kiinasta oli lisääntynyt, mutta ei tarpeeksi paljon eikä tarpeeksi nopeasti. Kaduilla näkyi satojen metrien mittaisia kaasujonoja. Valmiudet kompromissiin ovat ilmeisesti lisääntyneet. Maahan valittiin tänä syksynä myös ensimmäinen naispuolinen presidentti.

Turisteille matkamuistoja kauppaavalla alueella oli paljon kukriveitsiin keskittyneitä liikkeitä. Kun kysyin, millainen nepalin armeijan kukri on, sain joka liikkeestä vähän erilaisen vastauksen. Nettihakujen pohjalta päätin luottaa kauppaan, jota piti erehdyttävästi H.R. Gigeriltä näyttänyt ja kuulostanut miekkonen. Ostin kaikkiaan kolme, itselleni yhden ja isälleni kaksi. Lähtiessämme Katmandusta ostin vielä lentokentältä kukriveitsen muotoisen rommipullon Herrasmiesten sotaelokuvakerholle.

Kun sitten lähdimme Nepalista, jäimme yhdeksi yöksi hotelliin Intian puolella, koska kone Suomeen lähti Delhistä aamulla. Hotellin turvatoimet olivat samaa luokkaa kuin lentokentillä: kaikki kantamukset läpivalaistiin ja tulijat tutkittiin metallinpaljastimilla. Erillisessä pussissa ollut rommipullo huomattiin läpivalaisussa. "Ikävä kyllä tuota ei voi tuoda hotelliin, se on turvallisuussyistä jätettävä tähän. Saatte sen lähtiessänne", sanoi hotellin edustaja. Kerroin, että kyseessä ei ollut veitsi vaan pullo, mikä heidän olisi pitänyt itsekin nähdä, sillä pullo näytti vartijan näytöllä aivan erilaiselta kuin mikään metalliesine. Jouduin toistamaan asian vielä kahdesti, ennen kuin edustajalla lamppu syttyi ja pääsin sisään pulloineni. Perusleirilaukkumme tuotiin perästäpäin suoraan huoneisiimme, ja ryhmällämme oli niissä yhteensä toistakymmentä Katmandusta ostettua kukriveistä, osa niistä pienen miekan kokoisia. Ehkä niitä ei sitten huomattu läpivalaisussa. Turvatarkastukset olivat muutenkin Intiassa näennäisen tiukkoja mutta vähän epämääräisiä. Tulomatkalla perusleirilaukustani oli katkaistu lukko, vaikka se oli vain roikkunut laukun yhdessä lenkissä eikä ollut sulkenut mitään.

Palasimme Suomeen 24. marraskuuta. Delhissä oli ollut lähtiessämme 29 astetta lämmintä, Helsinki-Vantaalla oli pimeää ja kylmää. Olin ollut reissussa kolme ja puoli viikkoa, josta kolmisen viikkoa kokonaan ilman puhelinverkkoa, tv-sarjoja ja elokuvia, ja miltei kokonaan ilman nettiä. Uutisia ulkomaailmasta oli kuulunut korviimme hyvin vähän, ainoastaan Pariisin terrori-iskuista tuli tieto. Kuulin ensimmäiset kotimaan uutiset melkein kuukauteen taksikuskilta matkalla lentokentältä Kallioon. Mediapaasto oli siis ollut hyvin perusteellinen, ja se tuntui hyvältä. Pitäisi joskus yrittää sitä lähtemättä toiselle puolelle maailmaa.

Laskeutuminen

Yön pimeydessä loputtomalta tuntunut ylämäki olikin auringonvalossa ja alamäeksi muuttuneena paljon inhimillisempi, joskin edelleen pitkä, ja jarrutellen alaspäin laskeutuminen tuntui polvissa. Taivas oli kirkas ja näkyvyys vuorten ylle esteetön.

Käytimme jäätiköllä vielä kerran köysiä, kun tulimme alas vähän jyrkempää rinnettä, mutta aika pian olimme tutun louhikon edessä ja saimme riisua jääraudat. Pääsimme myös vaihtamaan ylävuoristokengät pois, mikä oli helpotus. Selvisimme kivikosta ilman uhreja ja jatkoimme yhtä kyytiä perusleirin paikan ohi ja kohti Kharea. Matka sinne tuntui venyneen pituutta, vaikka nopeutemme oli aikamoinen, ja kivien välisissä varjoissa oli petollista jäätä, joka teki menosta paikoin hermostuttavaa. Kun pääsimme kolmen ja neljän välillä perille, olimme olleet liikkeellä yhtäjaksoisesti yli kaksitoista tuntia. Ngima kietoi valkoiset liinat kauloihimme huiputuksen merkiksi, ja meille tuotiin teetä. Myös koira tuli tervehtimään.

Illalla ruoka teki kauppansa. Jossain kohtaa mahassa alkoi kuitenkin tuntua kummalta, ja äkkiä tuli kiire vessaan. Ehdin juuri ajoissa, tai ainakin suurimmaksi osaksi ajoissa, ennen kuin sotkin eeppisesti paikat. Tämä taisi olla yläleirin kosto. Onneksi huusissa oli iso pöntöllinen pesuvettä, joskin vähän jäistä. Diosmektiittia eli luonnollista savea sisältävä mahalääke onneksi teki nopeasti tehtävänsä.

Kun seuraavana aamuna lähdimme Kharesta, koira lähti mukaamme. Ajattelimme, että se varmaan jää Thangnagiin.

Olimme kuluttaneet molemmat varapäivämme Kharessa ja yhden ylimääräisen päivän perusleirissä, joten meidän oli palattava Luklaan suunnitellun kolmen päivän sijasta kahdessa. Muussa tapauksessa Katmanduun kaavailtu ohjelma olisi jäänyt väliin. Katmandussa odottava hotelli kuumine suihkuineen ja muine mukavuuksineen veti tässä vaiheessa jo niin ankarasti puoleensa, että kintereisiin olisi tullut liikettä muutenkin.

Ohitimme Thangnagin ja kiirehdimme Khoteen, jossa söimme lounasta. Koira seurasi: kun joukkomme vähitellen venyi ja erkaantui useammaksi ryhmäksi, se kulki aina jonkin aikaa yhden ryhmän mukana ja siirtyi sitten seuraavan seuraksi. Ehkä se katsoi aiheelliseksi vahtia, että kaikki pysyvät mukana.

Pian Khotesta lähdön jälkeen edessämme oli jyrkkä mäntyrinne, jonka laskeutuminen oli tullessa kestänyt niin kauan. Jää oli onneksi sulanut vuorella ollessamme, joten nouseminen ei ollut yhtä stressaavaa kuin laskeutuminen oli ollut, mutta osa voimista oli jäänyt matkan varrelle. Pysähdyimme yöksi Thaktoriin rinteen puoliväliin.

Seuraavana aamuna nousimme alppiruusupensaiden keskeltä harjanteen huipulle. Sää oli edelleen erinomainen, ja pidimme hyvää vauhtia. Ohitimme Tulikharkan, jossa olimme yöpyneet tulomatkalla, ja jatkoimme ylös kohti Zatrwa Lan solaa. Lumi oli sulanut miltei kokonaan. Tässä vaiheessa jokainen ryhmä eteni ylhäisessä yksinäisyydessä, sillä etäisyydet ryhmien välillä olivat kasvaneet hyvin pitkiksi. Itse liikuin toisessa ryhmässä kaksistaan Jarkon kanssa.

Tullessa solan jälkeinen osuus oli ollut kokonaan usvan peitossa ja sen pituutta ja kestoa oli ollut vaikea hahmottaa. Nyt se tuntui joka tapauksessa pitemmältä, ja välillä kävi mielessä, josko olimme kulkeneet harhaan, sillä polku ei kaikilta osin ollut erityisen selvä. Kun lopulta ehdimme solaan, löysimme Tommin ja pari sherpaa. He olivat viritelleet köyden edessä olevan lumirinteen alkuosaan ja jakoivat nyt tulijoille jäärautoja ja hakkuja, jotka oli pakattu perusleirilaukkuihin jäätiköltä lähdön jälkeen. Osa huiputuksessa käytetyistä kiipeilyvarusteista oli vuokrattu Kharesta, eikä kaikille siksi riittänyt enää täyttä settiä. Otimme Jarkon kanssa kumpikin jääraudan vain toiseen kenkään ja lähdimme alaspäin Tommin kanssa.

Laskeutuminen oli kiikkerää, sillä tästä rinteestä lumi ja jää eivät olleet sulaneet. Näimme kuinka yksi edellä menevistä kantajistamme liukastui ja pudotti kantamuksensa, joka jatkoi matkaansa alas Khari Tengiin asti. Hetken näytti, että kantajalle saattoi itselleenkin käydä heikosti, mutta sitten hän tuli taas hyväkuntoisena näkyviin. Sattumoisin kantamukseen sisältyi minun perusleirilaukkuni, mutta senkään ei käynyt kuinkaan, koska Ortlieb oli lujaa tekoa.

Söimme Khari Tengissä vähän evästä ja jatkoimme taas alaspäin. Seuraava rinne oli taas vähän jäinen ja liukas. Laskeutumista alkoi haitata uusi ongelma: kuorihousujeni vyötärö oli syystä tai toisesta löystynyt niin, etteivät ne tahtoneet pysyä enää ylhäällä vaan valuivat yhtenään puolitankoon. Se oli aika kiusallista muutenkin, mutta haittasi kiipeämistä. Kun alempana alkoi olla jo aika lämmin, otin kuorihousut lopulta kokonaan pois ja jatkoin matkaa pelkissä pitkissä kalsareissa. Kun olimme ohittaneet ensimmäisen yöpaikkamme, otin pois kuoritakkinikin, jolloin olin pelkässä kerrastossa. Ei ehkä esteettisesti vahvin valinta, mutta toimiva.

Seuraava pysähdyspaikka olisi Lukla, mutta polku sinne tuntui vieraalta. Tullessammehan tämä osuus oli ollut aika lyhyt, nyt se ei loppunut millään. Polvia alkoi toden teolla kolottaa, kun tuntikausien loikkiminen kiveltä toiselle alkoi kantaa veroaan. Emme silti hidastaneet, olihan Lukla kuitenkin aivan lähellä, paitsi että ei ollut. Jokaista osuutta, jonka kuvittelimme olevan viimeinen, seurasi aina uusi. Kunnes sitten lopulta ilmestyimme kaupungin reunalle.

Lukla näytti auringonpaisteessa eri kaupungilta kuin se utuinen ja viileä paikka, josta olimme lähteneet. Suorastaan kutsuvalta ja miellyttävältä. Kävely alkoi olla lähellä hoippumista. Kun lopulta saavuimme hotellille, olimme olleet liikkeellä yhdeksän tuntia. Hotellilla meitä odotti myös tuttu koira. RK kertoi, että sama otus oli ollut Baruntsen kakkosleirissä ja kulkenut aiemminkin kiipeilyretkikuntien mukana. Joku sherpa oli kerran auttanut sen ylös jäärailosta, johon se oli pudonnut. Ehkä se siksi piti kiipeilijöistä. Tai ehkä siksi, että se sai ruokaa matkalaisilta, joita sen seura kovasti ilahdutti.

Viimeiset retkikuntalaisemme saapuivat vasta pimeän tultua. Illalla söimme yhdessä oppaidemme ja kantajiemme kanssa illallisen ja kiittelimme kaikkia. Lahjoitimme ylimääräiset varusteet heille. Aamulla lensimme takaisin Katmanduun.

Huipulle

Matkalla yläleiriin ei tuullut, ja päivä paistoi lämpimästi. Silti nousu oli uuvuttava: ilman ohuus tuntui eikä kroppa palautunut tässä korkeudessa enää kunnolla levosta huolimatta, joten eilisessä jäätikköharjoituksessa palaneet energiat olivat edelleen tiessään. Yläleiri ei tuntunut lähenevän, mutta kyllä se läheni, ja äkkiä se sitten ilmestyi näkyviin pystyn kallion takaa. Teltat pystytettiin ikään kuin pienillä terasseille, joita törrötti liuskeisen kivimuodostelman kyljestä. Leirissä ei ollut muita retkikuntia kuin meidän.

Tee maistui pahalta, sillä vesi ei mitä ilmeisimmin ollut puhdasta, vaikka se keitettiin. Yläleirissä ei kuulemma ollut tavatonta tulla sairaaksi. Sopivan suojaisia ja sopivalla etäisyydellä olevia vessanpaikkoja oli niukasti, joten koko paikka oli enemmän tai vähemmän likainen.

Lähtö oli aamuyön pimeydessä noin 2.40. Edeltävinä tunteina sherpa Reiska oli lähtenyt saattamaan yhtä kiipeäjistämme alaspäin pahojen vuoristotaudin oireiden takia, ja toinen joutui jäämään leiriin ankaran päänsäryn takia. Huippua kohti lähti siis enää puolet alkuperäisestä joukosta.

Etenimme kahtena köysistönä, joista etummaista johtivat Pasanen ja Rice Killer, takimmaista Tika ja Tommi. Kummassakin oli kolme turistia. Minä olin ensimmäisessä heti Pasasen perässä ja sain yhdessä Katjan ja Sannin kanssa nauttia Pasang Expressin vauhdista.

Oli aivan pimeää. Otsalampun valossa näkyivät vain Pasangin takajalat, välissämme oleva köysi ja pyöreä palanen lumista rinnettä. Nousimme ylämäkeen lyhyin, robottimaisin askelin. Tunnelma oli mystinen, toisesta maailmasta. Ainoa ääni tuli omista kengistä, ja senkin kuuli heikosti, koska pipo ja kuoritakin huppu olivat tiukasti korvien päällä. Näkymän muuttumattomuus ja rajoittuminen niin pieneen valopiiriin alkoi puistattaa, kun sitä oli jatkunut tunteja. Ajantaju katosi, ja kävi selväksi, että ylämäki oli pysyvä: se ei loppuisi lainkaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta korkean ilmanalan takia näpit alkoivat pian jäätyä. Jossain vaiheessa lakkasin käyttämästä nenäliinaa ja aloin pyyhkiä nenäni suoraan kintaaseen, joka tietysti jäätyi siitä vain lisää. Jossain kohtaa ohitsemme pyyhälsi venäläinen kiipeilijä, joka oli liikkeellä kaksistaan sherpan kanssa.

Tasaisin väliajoin tunsin köyden kiskaisun, kun Pasang hetkellisesti palasi meitä ripeämpään luontaiseen nousutahtiinsa. Oli epäilemättä hyvä, että hän oli pitämässä meillä vauhtia, koska liikkeessä pysyminen suojasi pahemmalta palelemiselta. Joka kiskaisun jälkeen hän pysähtyi hieman ja kääntyi katsomaan tummana hahmona meihin päin. Sitten liike taas jatkui. Jalkaterän tai puolen mittaisia askelia. Parasta oli, kun pystyi olemaan ajattelematta mitään, koska silloin kiipeämisen loppumattomuus ja ympäröivä pimeys eivät saaneet otetta. Mutta kun tietoisuus välillä heräsi, ainoa ajatus oli, että olin tyhmyyttäni lähtenyt aivan väärälle reissulle. Miksi kukaan täysijärkinen ihminen tekisi vapaaehtoisesti jotain tällaista.

Sitten taivaanrantaan syttyi ohut punainen viiva ja harmaiden vuorenhuippujen rivistöön alkoi tulla väriä. Aurinkoa sai vielä odottaa, mutta kun se pääsi taivaalle, kädet alkoivat sulaa armeliaan nopeasti. Ympäröivästä pimeydestä nousi esiin majesteetillinen maisema, kun aamuhämärän sininen piiloutui varjoihin ja koskemattomat valkoiset hanget alkoivat kimaltaa valossa. Huippu näkyi jo, ja se oli lähellä. Raajoihin tuli uutta virtaa.

Kun pääsimme huippuharjanteen juurelle, Pasang ja Rice Killer eli RK ryhtyivät kiinnittämään köysiä. Sillä välin takimmainen köysistö alkoi lähestyä.

Kiinnitimme itsemme köyteen ja kiipesimme huipulle nousukahvan ja hakun avulla. Näköala oli iso ja taivas muutamaa hattaraa vaille pilvetön: lähellä oli paljon korkeita vuoria, mutta ei niin lähellä, että maisema olisi jäänyt niiden taakse piiloon. Mt. Everestin ja Lhotsen muodostama massiivinen kivilinnoitus ei ollut aivan vieressä, mutta se peitti silti ison osan meitä ympäröivästä vuorikehästä. Muita yli kahdeksantonnisia näkyi Cho Oyu ja Makalu.

Poseerauksia ja ryhmäkuvia otettiin suuri määrä, ja huipulla viihdyttiin ainakin 15-20 minuuttia. Sitten alkoi kiitomatka alas.

Ylös

Perusleiriin noustiin samanlaista kivikkoa kuin Khareenkin. Matka ei ollut pitkä eikä sen rankempi kuin aiemmatkaan nousut, vaikka hapen vähyys tahtoikin hengästyttää, ainakin jos urheili. Thangnagissa tapaamamme japanilaiset tulivat vastaan, he olivat joutuneet kääntymään takaisin.

Leiriydyimme jäätikön juurella oleville kallioille. Tiedossa oli, että tuuli oli huipulla tyyntymässä, mutta seuraavana yönä oli vielä odotettavissa pientä puhaltelua tässäkin korkeudessa, joten telttojen narut sidottiin suuriin murikoihin ja liepeiden päälle kasattiin kiviä. Päivänvalossa oli vaikea uskoa, että edessä olisi kovin rauhaton yö, koska tuulta ei ollut nimeksikään. Kun pimeys sitten laskeutui, teltan seinät alkoivat hiljalleen lepattaa. Illallisaikaan ilma liikkui jo sen verran, että ruoka tarjoiltiin telttoihin.

Yöllä heräsi sitten sellainen puhuri, että oli syytä alkaa pohtia, miten lentävää telttaa tarpeen vaatiessa ohjataan ja miten sillä laskeudutaan. Aivan kuin lauma amfetamiinia käyttäviä simpansseja olisi riehunut teltan ympärillä ja pieksenyt seiniä painavilla kepeillä. Onneksi teltat olivat uudenkarheita ja hyvälaatuisia ylävuoristotelttoja, jotka oli suunniteltu kestämään tällaisia oloja.

Aamulla tuulta oli yhä sen verran, että suunniteltu lähtö yläleiriin jouduttiin siirtämään seuraavaan päivään. Me keveine kantamuksinemme ja jäärautoinemme olisimme ehkä pysyneet pystyssä ylöspäin viettävällä jäätiköllä, mutta kaikilla kantajilla ei ollut rautoja, ja kun mietti heidän taakkojensa painoa, järkevintä oli jäädä odottamaan. Lähdimme kuitenkin aamupäivällä kokeilemaan rautojamme ja ylävuoristokenkiämme.

Jäätikölle mentäessä täytyi ensin laskeutua jyrkkä alamäki järeältä lohkareelta toiselle loikkien. Ylävuoristokengät soveltuivat sellaiseen varsin huonosti: ne olivat täydellisen jäykät, ja kaksikerroksisina tarjosivat olemattoman tuntuman kävelyalustaan. Pääsimme kuitenkin kommelluksitta alas, laitoimme jääraudat kiinni ja nousimme jäätikölle. Aurinko paistoi ja tuuli oli hellittänyt, joten pian tuli kuuma. Energiaa paloi. Käännyimme lopulta takaisin, ja nyt louhikkorinne piti selvittää toiseen suuntaan. Porukka oli sen jälkeen hyvin uupunut, ja yksi retkikuntalaisista  totesi, että hänelle riittää, ja järjesti itselleen helikopterikyydin Kharesta Katmanduun.

Seuraavana aamuna yläleiriin lähdettäessä yksi kiipeilijöistä joutui jättämään kuumeen vuoksi leikin kesken. Olimme olleet maastossa kaksi viikkoa, ja kahdestatoista kiipeilijästä oli jäljellä kahdeksan.

Jumissa Kharessa

Nousu Khareen noin 4800 metriin oli aluksi maltillinen ja loppua kohden raskas. Näissä korkeuksissa hapen vähyys alkoi jo tuntua, ja kun uni oli edelleen katkonaista, pieni päänsärky vaivasi öisin ja nuhakin yltyi, askel oli iltapäivän tullen painavampi kuin aamulla.

Kharestakin sai länsimaisia lohtuherkkuja, tietyissä rajoissa, mutta hinta oli taas vähän kovempi kuin alempana. Tarjolla oli myös ensimmäistä kertaa nettiyhteys, mutta se maksoi 50 rupiaa eli noin 50 senttiä minuutilta ja oli niin hidas, ettei netissä roikkumisesta ollut kauheasti mieltä. Kotopuoleen sain kuitenkin laitettua viestin, että henki pihisee vielä.

Meidän oli tarkoitus viipyä täälläkin kaksi yötä. Harjoittelimme kiipeilyvaljaiden, nousukahvan ja laskeutumiskasin käyttöä sherpojen ja matkanjohtajamme Tommin opastuksella. Aika nopeasti touhuun sai sellaisen tuntuman, etteivät edessä olevat nousut jäätiköllä ja huipun tuntumassa tuntuneet ylikäymättömiltä mysteereiltä. Valjaisiin, jäärautoihin ja hakkuun olin tottunut jo Stanleyllä Ugandassa.

Valmistauduimme lähtemään seuraavana aamuna perusleiriin, mutta kun sääennuste lupasi lasketulle huiputusyölle lähes 30 metriin sekunnissa yltyvää myrskytuulta, edessä oli päätöksentekoa. Luvatut tuulet olisi Suomessa luokiteltu joko koviksi tai ankariksi myrskytuuliksi, eikä asteikossa olisi ollut niiden perässä enää kuin hirmumyrsky. Ennusteen mukaan tuuli ehtisi tyyntyiä myrskylukemista tavalliseksi kovaksi tuuleksi, jos viettäisimme Kharessa kaksi ylimääräistä yötä. Matkaan sisältyi kaksi varapäivää, joten asiaa ei tarvinnut sen enempää miettiä. Joillakin toisilla ryhmillä varapäiviä ei ollut ollut lainkaan, ja heidän täytyi joko uhmata tuulia tai lähteä kotiin. Esimerkiksi Khotessa tapaamamme britit lähtivät ennen meitä ja joutuivat kääntymään tuulen takia takaisin.

Ylimääräinen lepo tuli minulle tarpeeseen, sillä nuhani oli pahentunut eikä öinen päänsärky ollut hellittänyt. Yhdellä aamiaisella oli tullut yllättäen oksennuskin. Onneksi en osunut kuin kahteen muuhun retkikunnan jäseneen.

Päivät olivat kohtalaisen aurinkoisia. Jossain vaiheessa tupiemme edessä olevalle hiekalle ilmestyi nukkuva koira. Se tuntui nukkuvan aina koko päivän, kunnes pimeän tultua heräsi ja alkoi räksyttää. Joku mainitsi nähneensä ketun tapaisen eläimen, johon koira tuntui haukkunsa kohdistavan, ja jos tällaisesta kaksinkamppailusta oli tosiaan kyse, molemmat osapuolet olivat äärimmäisen sitkeitä, sillä haukkumista jatkui yöt läpeensä.

Kuulimme huhun, että japanilainen kiipeilijä olisi pudonnut railoon jossain ylempänä Meralla ja että häntä olisi jo kolmesti yritetty pelastaa. Mietimme, olivatko kyseessä Thangnagissa näkemämme japanilaiset. Myöhemmin selvisi, että japanilainen kiipeilijä oli kylläkin pudonnut, mutta ei railoon vaan alas vuorelta, ja vieläpä eri vuorelta, yli seitsentonniselta Chamlangilta, joka kylläkin oli Meran vieressä. Kiipeilijä oli jo käynyt huipulla normaalireittiä mutta halunnut sitten kokeilla soolona vaikeampaakin, ja sitten jotakin oli sattunut, ja rinteen juurelta löydettiin vain hänen saappaansa ja reppunsa.

Kharessa retkikuntamme pieneni kahdella. Yksi meistä jouduttiin evakuoimaan helikopterilla Katmanduun ja toinen laskeutui Thangnagiin flunssan ja vuoristotaudin takia. Me muut pääsimme viimein lähtemään ylöspäin neljän Kharessa vietetyn yön jälkeen. Nuhani oli onneksi paranemaan päin.

Ylös Hinkun laaksoa

Jyrkänpuoleisen ja lipevän lumirinteen selvittämiseen meni lopulta vain pari tuntia, vaikka loppuvaiheen pahimmissa paikoissa seisoskelimmekin hyvän aikaa paikallamme, kun sherpat menivät edellä ja hakkasivat lumeen jalansijoja. Olimme varjossa suurimman osan aamupäivää ja kuvittelimme, kuinka solan ylitettyämme aurinko näyttäisi meille parhaan puolensa harjanteen vastakkaisella puolella ja allamme leviäisivät vihreät rinteet.

Kun pääsimme värikkäillä lippusiimoilla merkittyyn solaan, näkymä ei vastannut haaveita. Edessä oli tuoreen lumen liukastama louhikkoinen rinne, ja vaikka aurinko olikin hetken pilkistänyt solaa lähestyessämme, olimme kohta taas harmaanvalkoisen usvan kylmässä syleilyssä. Korkeutta oli noin 4500 metriä.

Seurasimme harjannetta sen huipun tuntumassa, kunnes polku ylitti sen uudelleen. Poikkesimme yksinäisessä teetuvassa, jossa mies kuunteli radiota. Kävi mielessä, kuinka lämmin rakennuksen muovikelmukatto mahtoi olla kylmempinä päivinä, mutta ehkä täällä ei ihan jäätävää ollutkaan kiipeilykauden aikana. Nyt kausi oli lopuillaan, ja kun enimmät turistit olisivat poissa, myös nämä tilapäisasujaimistot tyhjenisivät talveksi.

Teetuvalta alas johtava polku oli ilahduttavasti lumeton, ja pitkän laskeutumisen päätteeksi löysimme seuraavan leiripaikkamme Tulikharkan.

Tulikharkan ruokasalissa oli tarjolla kamiina, jonka lämmittäminen maksoi 200 rupiaa eli noin kaksi euroa per henkilö. Ei ehkä kuulostanut halvalta, mutta näillä main ei kasvanut ensimmäistäkään puuta, joten jonkun täytyi kantaa kaikki polttoaine selässään. Eikä muutaman päivän värjöttelyn jälkeen paljon lämmön hintoja kyselty. Illalla juttelimme parin vastakkaiseen suuntaan matkalla olevan belgialaisen kanssa: he olivat joutuneet kääntymään takaisin huippua valtaamatta, koska tuuli oli ollut niin kova, etteivät he olleet pysyneet enää pystyssä.

Yövyimme teltoissa. Olimme paljon alempana kuin aamulla, mutta yöllä oli silti miltei yhtä paljon pakkasta kuin Khari Tengissä. Päätä särki aamuun asti juuri sen verran, että sapetti ja pänni, mutta ei niin paljon, että olisi vielä tarvinnut pelätä varsinaista vuoristotautia. Mietin kyllä, millaista ylempänä tulisikaan olemaan, jos jo nyt oli tällaista. Aiemmilla vuoristoretkilläni samoissa korkeuksissa ja korkeammallakin en ollut kärsinyt päänsärystä.

Seuraavana päivänä lähdimme taas ylöspäin ja ylitimme useammankin solan. Lumesta ei ollut enää tietoakaan. Eräästä solasta näimme ensimmäisen kerran Meran, ja sillä oli merkillinen vaikutus: yhtäkkiä kivikossa kompurointi lakkasi olemasta loputonta, päämäärätöntä harhailua ja muuttui pyrkimiseksi tavoitteeseen, joka oli nyt näköpiirissä ja konkreettinen.

Lähdimme laskeutumaan alas Hinkun laaksoon, jota tulisimme seurailemaan melkein vuorelle asti. Aluksi kuljimme alppiruusupensaiden peittämien rinteiden poikki, kunnes alamäki jyrkkeni ja ympärillemme kohosi mäntymetsä, jonka varjossa kivinen polku kävi jäiseksi. Vaellussauvoista oli taas paljon iloa, mutta siksakkina alaspäin kiemurteleva polku ei tuntunut loppuvan lainkaan. Tuntui, että olimme jo laskeutuneet kilometrin alemmaksi, ja silti jokaisen mutkan perässä tuntui olevan aina uusi polunpätkä ja uusi mutka. Polvet ja hartiat väsyivät, kun laskeutumista piti kaikin keinoin yrittää jarrutella ja jokaista askelta varoa.

Lopulta petäjien takaa tuli näkyviin laakso, jonka keskellä virtasi joki, ja vähän matkan päässä edempänä aiempia majapaikkojamme isompi rykelmä rakennuksia. Aurinko paistoi, kun pääsimme metsän siimeksestä majatalomme luo. Olimme Khotessa. Täällä oli tarkoitus nukkua ihan sängyssä. Rakennuksia oli ehkä pari-kolmekymmentä, ja melkein kaikki niistä olivat majataloja, ruokasaleja tai pieniä kauppoja. Täälläkään ei asunut talvisin ketään.

Olimme taas noin 3500 metrissä ja Khotessa oli aurinkoisempaa, mutta majatalon huoneissa sai silti kääriytyä samalla tavalla makuupussiin kuin ylempänäkin. Ruokasalin kamiina oli kovassa käytössä, vaikka siitä sai pulittaa Tulikharkan tapaan kovan hinnan, polttopuun helpommasta saatavuudesta huolimatta.

Useimmissa yöpaikoissa sherpat olivat laittaneet meille ruoan, mutta täällä tilattiin listalta, mikä tuntui aika ylelliseltä. Voi olla, että Tulikharkassakin tilattiin; en muista enää. Viivyimme kaksi yötä ja tilasimme kaikenlaisia herkkuja: Coca Colaa, friteerattua Snickersiä, Pringlesiä. Länsimaiset lohturuoat olivat kalliimpia kuin kotona. Varsinaisessa ruoassa oli enemmän proteiinia kuin maastoruokailuissa, sillä täällä sitä sai muustakin kuin kananmunista. Jakkipihviäkin olisi ollut tarjolla, mutta se tuntui tässä vaiheessa matkaa liialliselta.

Istuimme iltaisin tuntikaudet ruokasalissa ja päivisin jutustelimme ulkona; porukka tutustui toisiinsa vähitellen paremmin, ja kun jutun juurta alkoi löytyä, mieliala parani entisestään. Ensimmäisenä iltapäivänä oli jopa sen verran lämmin, että uskaltauduin sankosuihkuun. Pitäisi kotonakin peseytyä harvemmin, niin osaisi nauttia enemmän pitkän tauon jälkeisestä kylvystä.

Khoten ainoa haittapuoli oli nepalilaisen puun kovuus. Katot ja ovenkarmit olivat usein sillä korkeudella, että kolhin päätäni useamman kerran.

Joukko brittejä saapui myös Khoteen ja pystytti telttansa majatalomme lähelle. He taisivat kaikki olla eläkeläisiä, kuten oli asianlaita aika monessa muussakin kohtaamassamme ryhmässä. Kaikkiaan väkeä oli liikkeellä hyvin vähän.

Lepopäivien jälkeen jatkoimme matkaa marraskuun 9. päivän aamuna. Oli seitsemäs päivä maastossa. Suuntasimme ylävirtaan jokilaaksoa myötäillen. Nousua oli tällä osuudella vähän suhteessa matkan pituuteen eikä missään ollut erityisen jyrkkää, mutta paikoin saimme taiteilla korkeassa louhikossa.

Illalla saavuimme laakson perällä sijaitsevaan Thangnagiin, joka oli Khoten kokoinen tai vähän isompi. Tarkoitus oli yöpyä taas kaksi yötä teltoissa ja tottua korkeuteen, mutta omaan laskuun sai mennä majataloonkin. Melkein kaikki tarttuivat tilaisuuteen.

Näimme pari helikopteria, jotka toivat tavaraa ja veivät kiipeilijöitä pois, joko sairastuneita tai kyllästyneitä. Ruokasalissa näimme kolme japanilaista, mutta muuten turisteja oli täälläkin niukasti. Kahden yön jälkeen suuntasimme kohti Kharea, jonka jälkeen edessä olisi vain telttaleirejä itse Meralla.

Retkikunta

Meitä oli Suomesta kaksitoista kiipeäjää ja Mandala Travelin matkanjohtaja. Mandalan paikalliselta yhteistyökumppanilta Royal Mountain Travelilta oli mukana pääopas, neljä kiipeävää sherpaa, kokki ja kuusi keittiöapulaista ja kantajaa. Siinä missä me kannoimme vain omat reppumme, minun tapauksessani 7-10 kg tavaraa, kantajat kuskasivat moninkertaisen kuorman paljon heikommissa varusteissa.

Monet retkikunnan sherpat ja rait ­- kiipeilyssä erityisen lahjakkaita heimoja on siis näillä seuduin kaksi, vaikka länsimaissa kutsutaan yleensä kaikkia sherpoiksi ­- olivat aiemminkin vieneet suomalaisia Mandalan asiakkaita vuoristoon, ja siksi esimerkiksi päätirehtööri Ngima osasi monta suomenkielistä ilmaisua ja lausui ne moitteettomasti. ”Hitaasti mutta varmasti!” kuultiin useammankin kerran. Moni muukin osasi, tosin ei yhtä paljon kuin Ngima. Vastavuoroisesti me yritimme opetella muutaman sanan nepalin kieltä ja väänsimme samalla Rinchhenin Reiskaksi ja Pasangin Pasaseksi.

Jossain kohtaa retkikuntamme jäsenet Antti ja Perttu ottivat asiakseen opettaa sherpat laulamaan ”Pylly vasten pyllyä pum pum”, mutta aika loppui, ennen kuin sanat ja sävel jäivät paikallisten mieleen. Suomalaisen viihdetaiteen voittokululle Nepalissa luotiin kuitenkin edellytykset, ja sopii toivoa, että seuraavat retkikunnat jatkavat tässä asiassa työtämme.

Ennenaikainen kylmyys

Lähdimme Luklasta puolenpäivän aikoihin. Reitti kulki suurelta osin metsässä, ja kun aurinko oli pääosin pilvessä, päivä oli yllättävän viileä. Tasaista alkumatkaa lukuun ottamatta nousimme kuitenkin jatkuvasti ylemmäksi pitkin louhikkoista polkua, joten hiki valui eikä ehtinyt tulla vilu. Pääsimme kolme tuntia myöhemmin leiripaikkaamme, jossa kantajat olivat jo pystyttämässä telttojamme. Olimme nousseet reilusta 2800 metristä jonkin verran yli 3000 metriin.

Toisena kiipeilypäivänä nousimme ylös puutonta rinnettä. Polku oli jo vähän jyrkempi, ja sen kapuamista vaikeutti paikoin irtosora ja paikoin lumi ja jää. Yksi sherpa liukastui ja tömähti istualleen kivikkoon niin, että hetken pelotti, hajosiko luita, mutta sitten hän vain hymyili ja jatkoi matkaansa. Aamulla oli ensin kylmä, mutta kun aurinko tuli esiin, tuli kiivetessä hiostavan kuuma. Porukalla oli tähän saakka ollut paksusti vaatetta, minulla kuoritakin alla fleece ja osalla muutamalla untuvatakkejakin, mutta ne piti pian riisua. Sitten ne sai taas laittaa takaisin, kun alapuoleltamme laaksosta nousi pilviä, jotka kietoivat koko tienoon jäätävään valkoiseen utuun. Ylempänä rinteessä oli liukkaampaa, ja totesin pian, että vaellussauvojen ottaminen oli ollut hyvä idea. Niiden ansiosta oli paljon vaivattomampaa pysyä pystyssä ja veri kiersi paremmin hartioissa. En ollut aiemmin sellaisia tikkuja kokeillut.

Kiipesimme tänäkin päivänä kolmisen tuntia ja asetuimme noin 4000 metrin korkeuteen Khari Tengin leiripaikkaan. Sielläkin majoituimme telttoihin, mutta ruokailua varten oli edellisen leiripaikan tapaan kivistä kasattu rakennus. Sen seinät tuntuivat ennemminkin estävän kylmän pääsemistä ulos kuin lämmön pääsemistä sisään. Kamiina oli, mutta se oli tukossa.

Iltapäivällä tuli ensin rakeita ja myöhemmin räntää. Illallisella hytistiin. Yöllä tuli lunta ja lämpötila vajosi kymmenisen astetta pakkaselle. Makuupussissa oli kyllä mukavan lämmin, mutta sopeutuminen korkeaan ilmanalaan tarkoitti, että pussista täytyi joka yö ryömiä 2-3 kertaa ulos heittämään vettä. Uni oli muutenkin katkonaista, ja aina 1-2 tunnin välein herätessä piti muistaa juoda vettä. Alkumatkasta en juonut tarpeeksi ja sain siitä hyvästä pienen päänsäryn, joka palasi melkein joka yö, kunnes aloin juoda enemmän.

Seuraavan päivän pysyttelimme leirissä totuttelemassa korkeuteen. Päivällä oli aurinkoista, ja yön aikana varusteisiin tiivistynyt kosteus kuivui nopeasti. Aamulla moni oli jo ehtinyt vähän ihmetellä, olisiko koko matka tällaista palelemista, mutta nyt mielialat kohenivat. Paistattelimme tyytyväisinä päivää kimaltavien hankien ympäröiminä ja katselimme, kuinka eräs toinen ryhmä lähti nousemaan jyrkän ja liukkaan näköistä lumirinnettä ylös kohti Zatrwa Lan solaa. Se olisi meillä edessä seuraavana aamuna.

Sitten näimme, kuinka paksu valkoinen pilvimassa vyöryi ylös laaksosta. Seuraavassa hetkessä se heittäytyi äänettömästi päällemme ja lämpötila tippui kuin taikaiskusta. Edessä oli taas kylmä ilta ja kylmä yö.