Taksikuski irrottaa välillä otteen ratista hieroakseen silmiään. Hän kertoo valvoneensa koko edellisyön ja kaipaavansa lakanoiden väliin. Onneksi liikenne lentokentältä hotellille on näin aamuyöllä rauhallista, tosin vain paikallisella mittapuulla. Taksikuskin kanssa on niukasti yhteisiä sanoja, mutta keskustelu saadaan aikaiseksi.
Turkissa keskustelut tuntemattomien kanssa alkoivat aina jalkapallosta. Ketä kannatan EM-kisoissa, kuinka Turkin käy välierissä. Kuvittelen, että täällä on samoin, sillä iranilaiset suhtautuvat (siihenkin?) fanaattisesti. Mutta kuskini ei ole potkupallon ystävä. Hän on kiinnostunut vain kahdesta asiasta: taksin ajamisesta ja journalismista. Hän sanoo kirjoittavansa johonkin "sanomalehden tapaiseen", mutta yksityiskohdat jäävät hämärän peittoon.
Koska otin jalkapallon esiin jutunjuureksi, mies olettaa, että olen itse jalkapallofani ja yrittää siksi tiedustella, mikä on Suomen paras jalkapallojoukkue. Aivan kuin tietäisin. Istanbulissa joku tiesi Turku Interin.
Keskitymme lopulta kielenopiskeluun. Hän opettaa minulle farsinkielisiä perusfraaseja, joita olen yrittänyt oppia jo monta päivää niukalla menestyksellä. Farsi ei ole minulle niitä helpoimpia kieliä. Lausuminen ei tuota tolkuttomia vaikeuksia, mutta yksinkertaisimmatkin perusilmaukset kuten kiitos ja anteeksi tuntuvat pitkiltä ja monimutkaisilta.
Tänään ensimmäinen kokonainen päivä Iranissa. Facebook on näköjään blokattu tykkänään.
25.6.08
24.6.08
Konstantinopoli
Eilen ravintolan terassilla kävi pöytien alla ruskeankirjava vilinä, kun reissussa rähjääntynyt kulkukissa jahtasi brittituristien sille heittelemiä suupaloja. Vastapalvelukseksi britit olisivat halunneet tyydyttää hellittelynhaluaan, mutta katti ei suvainnut moista vaan ensin läppäsi miestä villisti näpeille ja sitten väisti naisen silittelyä hamuavan käden akrobaattisella liikesarjalla. Turistin mielestä kissa - paikallisten eli palveluntarjoajan edustajana - ei täyttänyt omaa osuuttaan diilistä. Almua vastaan turisti ostaa oikeuden hipelöidä alkuasukasta. Jos alkuasukas ei alistu järjestelyyn, hän on jonkinlainen huijari, jollaisia alkuasukkaat oletusarvoisesti ovat muutenkin. Ilmeisesti tarjoilija oli samaa mieltä, sillä hän monotti mirrin ulos. Tilalle tuli toinen, tällä kertaa kaulapannalla varustettu sileäturkkisempi kissa.
Kaikista maailman asukkaista turistit lienevät kaikkein herkimpiä huijausepäilyksille. Kun ei osaa paikallista kieltä eikä tunne tapoja, syntyy helposti pelko, että nyt meikäläistä vedetään höplästä. Mitä tuo tyyppi virnistelee? Lähtemällä turistiksi ihminen tavallaan saattaa itsensä hädänalaiseen asemaan, jota pieneen vedätykseen taipuvaiset henkilöt ilman muuta yrittävät käyttää hyväkseen. Ei sellaisia ihmisiä kaikki nurkat ole täynnä sen enempää täällä kuın Suomessakaan, mutta vaikutelma voi syntyä, kun skoijarit kertyvät sinne minne turistitkin.
Tässä kaupungissa on uskomattoman paljon kulkukissoja. Kaikki eivät vierasta ihmisiä yhtä paljon kuin mainittu ravintolapummi, erästä lutuista pentukolmikkoa sain kuvata aivan läheltä Konstantinopolin vanhan kaupunginmuurin juurella. Nyt on kortille tallentunut jo enemmän kissoja kuin ihmisiä. Mutta vähän jälkimmäisiäkin sentään.
Pari tuntia sitten satuin ahtaille sivukujille, joilla ei liikkunut muita matkalaisia (niin, muita turisteja). Törmäsin laumaan lapsia, joista yksi huomasi kamerani ja innostui pyytämään, että ottaisin hänestä kuvan. Hetken päästä kaikki halusivat poseerata, ja minähän napsin minkä ehdin. Muksut ovat mukavia ja luontevia kuvattavia, hyviä poseerauksia ei paljon tarvitse pyydellä. Tiibetissäkin kuvasin paljon nimenomaan mukuloita. Pennuilta löytyvät usein ne veikeimmät ilmeetkin.
Tässä porukassa yksi oli surullisen näköinen. Hän ei tullut kuvaan enkä aluksi edes huomannut poikaa, joten tytöt kiskoivat minut erikseen kuvaamaan häntäkin. Hymyä ei irronnut, mutta poseeraus kyllä. Toisella pojalla oli käsi rähjäisessä kantositeessä, mutta se ei estänyt häntä pomppimasta eteen juuri hymytöntä poikaa kuvatessani, mikä johti automaattisesti nujakkaan. Yhteenotto vaimeni sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Sellainen muodostui paitsi tyttöjen niin myös ikkunasta tapahtumia seuranneen aikuisen naisen taholta. Hän oli kaiketi lapsikatraan hoitaja tai jonkun äiti.
Poseerauksista ei tahtonut tulla loppua. Yksittäiskuvia, kaverikuvia, ryhmäkuvia kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä. Ja aina kun joku otti asennon ja ehdin sommitella, kuvaan änkesi lisää porukkaa.
Sain postiosoitteen, johon lähettää kuvat. Saattavat olla reissun parhaat. Tähänastisen reissun ainakin.
Kaikista maailman asukkaista turistit lienevät kaikkein herkimpiä huijausepäilyksille. Kun ei osaa paikallista kieltä eikä tunne tapoja, syntyy helposti pelko, että nyt meikäläistä vedetään höplästä. Mitä tuo tyyppi virnistelee? Lähtemällä turistiksi ihminen tavallaan saattaa itsensä hädänalaiseen asemaan, jota pieneen vedätykseen taipuvaiset henkilöt ilman muuta yrittävät käyttää hyväkseen. Ei sellaisia ihmisiä kaikki nurkat ole täynnä sen enempää täällä kuın Suomessakaan, mutta vaikutelma voi syntyä, kun skoijarit kertyvät sinne minne turistitkin.
Tässä kaupungissa on uskomattoman paljon kulkukissoja. Kaikki eivät vierasta ihmisiä yhtä paljon kuin mainittu ravintolapummi, erästä lutuista pentukolmikkoa sain kuvata aivan läheltä Konstantinopolin vanhan kaupunginmuurin juurella. Nyt on kortille tallentunut jo enemmän kissoja kuin ihmisiä. Mutta vähän jälkimmäisiäkin sentään.
Pari tuntia sitten satuin ahtaille sivukujille, joilla ei liikkunut muita matkalaisia (niin, muita turisteja). Törmäsin laumaan lapsia, joista yksi huomasi kamerani ja innostui pyytämään, että ottaisin hänestä kuvan. Hetken päästä kaikki halusivat poseerata, ja minähän napsin minkä ehdin. Muksut ovat mukavia ja luontevia kuvattavia, hyviä poseerauksia ei paljon tarvitse pyydellä. Tiibetissäkin kuvasin paljon nimenomaan mukuloita. Pennuilta löytyvät usein ne veikeimmät ilmeetkin.
Tässä porukassa yksi oli surullisen näköinen. Hän ei tullut kuvaan enkä aluksi edes huomannut poikaa, joten tytöt kiskoivat minut erikseen kuvaamaan häntäkin. Hymyä ei irronnut, mutta poseeraus kyllä. Toisella pojalla oli käsi rähjäisessä kantositeessä, mutta se ei estänyt häntä pomppimasta eteen juuri hymytöntä poikaa kuvatessani, mikä johti automaattisesti nujakkaan. Yhteenotto vaimeni sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Sellainen muodostui paitsi tyttöjen niin myös ikkunasta tapahtumia seuranneen aikuisen naisen taholta. Hän oli kaiketi lapsikatraan hoitaja tai jonkun äiti.
Poseerauksista ei tahtonut tulla loppua. Yksittäiskuvia, kaverikuvia, ryhmäkuvia kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä. Ja aina kun joku otti asennon ja ehdin sommitella, kuvaan änkesi lisää porukkaa.
Sain postiosoitteen, johon lähettää kuvat. Saattavat olla reissun parhaat. Tähänastisen reissun ainakin.
22.6.08
Viisaan viini
Matkan eräs pääkohde on Shiraz, tarunhohtoinen runoilijoiden kaupunki. Jotenkin yhdistän sen aina mielessäni Omar Khaijamiin, vaikka äijä vaikuttikin Nishapurissa Iranin vastakkaisella laidalla. Ehkä väärä mielleyhtymä johtuu siitä, että maailman vanhimmat viininjämät (7000 vuotta vanhat) on löydetty shirazilaisesta saviruukusta, ja täällä Suomessa ajatellaan usein, että siellä Persiassa se Omar Khaijam joi viiniä ja kirjoitti runoja siitä, kuinka oli mukava juoda viiniä. Esimerkiksi:
Suomennos on Toivo Lyyn. Edellinen on lausunto, jonka muistan kuulleeni eräitä kertoja tuttavieni suusta lähinnä aamuisin. Jatko menee luonnollisesti näin:
Nykyään Shirazissa, sen paremmin kuin Nishapurissakaan, ei enää avoimesti juoda viiniä. Sellaiset ovat olleet säännöt šaahin kukistumisesta lähtien. Mutta itse allekirjoittaisin seuraavan...
"En enää", huusin hurskain mielin kerta,
"juo viiniä, ui viini-unten merta.
Se köynnöksen on sydänverta, enkä
ikinä enää tahdo juoda verta!"
Suomennos on Toivo Lyyn. Edellinen on lausunto, jonka muistan kuulleeni eräitä kertoja tuttavieni suusta lähinnä aamuisin. Jatko menee luonnollisesti näin:
Mut Järki puhui, vanhempana: "Sen
tosissas sanotko?" - Ja minä virkoin: "En,
se oli erehdys ja valhe... Kuinka
hylätä voisin viinin juomisen?"
Nykyään Shirazissa, sen paremmin kuin Nishapurissakaan, ei enää avoimesti juoda viiniä. Sellaiset ovat olleet säännöt šaahin kukistumisesta lähtien. Mutta itse allekirjoittaisin seuraavan...
Joskohta viiniä et itse juo,
sen juojille se pieni hauskuus suo -
pois moite-elkeet, älä riistä heiltä
iloa rientää viininmyyjän luo.
21.6.08
Iranin viisumin saaga
Jos Lonely Planetia on uskominen, Iranin viisumin saaminen on suunnilleen yhtä helposti ennustettava ilmiö kuin sää Damavand-vuoren huipulla. Varmaa on vain se, ettei maahan pääse, jos passissa on Israelin leima, saati sitten jos passi on suorastaan israelilainen. Kaikki muu vaihtelee poliittisten tuulien, virkailijoiden fiiliksen ja tähtien asennon mukaan.
Amerikkalaisille operaatio on hankala ja aikaavievä, mutta onnistuu kuulemma yleensä, kunhan lähtijällä on esittää matkatoimiston kanssa laadittu matkasuunnitelma. Mutta entä suomalaisille? Iranilainen matkatoimisto, johon olin yhteydessä, väitti kiven kovaan, ettei viisumia saa ilman heidän kauttaan järjestettyä kutsuviisumia. Se ei onneksi pidä paikkaansa.
Iranin suurlähetystön sivuilla sanotaan, että omatoimimatkailijan on ilmoitettava viisumihakemuksessa yöpymispaikkansa koko matkan ajalta. Hotellivarausten – puhumattakaan hostellien tapaisten varauksista – tekeminen täältä Iraniin on työlästä, koska puhelinyhteydet ovat epäluotettavia, monetkaan hotellit eivät käytä sähköpostia ja luottokorteilla ei voi maksaa. Visat, mastercardit sun muut eivät kauppasaarron takia toimi Iranissa, ehkä joitain luksushotelleja lukuun ottamatta. Siksi paikallisen matkatoimiston käyttäminen säästää riesaa huomattavasti, vaikka hinta onkin sitten korkeampi. Matkatoimistoja on onneksi useita, joten niitä voi kilpailuttaa keskenään, kunhan ryhtyy toimeen tarpeeksi ajoissa. Itsekin olisin voinut säästää enemmän, jos olisin ollut aiemmin liikkeellä. Lähetin myös edustustoon sähköpostia tiedustellakseni, kuinka tiukkaa linjaa näissä yöpymisilmoituksissa oikein noudatetaan, mutta en saanut mitään vastausta. Kuten myöhemmin kävi ilmi, olisi kannattanut soitella perään, mutta aika alkoi olla tiukalla, koska olin onnistunut viivyttelemään matkavalmistelujen aloittamisen kanssa.
Aloitin siitä, että lähetin seitsemälle matkatoimistolle saman viestin, jossa ilmoitin matkani ajankohdan ja alustavan listan kaavailemistani käyntikohteista. Kerroin myös, että haluan yöpyä askeettisesti.
Vain kolme matkatoimistoa vastasi, mikä oli aika yllättävää. Nopein vastasi samana päivänä. Se oli myös ehdottomasti kallein, he ilmoittivat ottavansa 400 euroa niiltä päiviltä, joina käytössäni olisi opas, kuljettaja ja auto. Tällaisia päiviä kaavailin lähinnä alkuun vuoristovaellukselle sekä loppuun autiomaata varten. Muille päiville ottaisin vain majoituksen. Toiseksi nopein kertoi päivähinnakseen 200 euroa. Kolmas vastasi niin myöhään, ettei se enää ehtinyt kilpaan mukaan.
Tein matkasuunnitelman sitten kakkostarjoajan kanssa. Kerroin vertaavani ilmoitettua hintaa muiden tarjoomuksiin, vaikka tosiasiassa en ollut edes vastannut ensimmäiselle, koska lähtöhinta oli niin naurettava. Lopulta 24 päivän reissu Iranin puolella tippui alle kahden tonnin kaikkine majoituksineen, opastuksineen, kulkuneuvoineen ja muineen. Jälkeenpäin ajatellen majapaikat ovat liian tasokkaita, mutta ehkä olen eri mieltä, kun palaan Damavandin rinteiltä. Ajokkina on pääosin jeeppi, mutta Keski-Iranin kaupunkien välillä liikun pääosin omine neuvoineni. Teheranista Shiraziin tosin lennän, se kuuluu hintaan. Yazdin, Isfahanin ja Kashanin välit matkustanen linja-autolla.
Matka piti maksaa etukäteen. Tämä oli arveluttava kohta, mutta kyseinen matkatoimisto oli Iranin suurlähetystön listalla ja sieltä oli kuulemma ollut edustus myös Suomen matkamessuilla. Oman työnantajani osasto oli messuilla aivan iranilaisten vieressä, mutta olin siinä vaiheessa vuotta vielä harkitsemassa muita kohteita enkä tullut käyneeksi heidän juttusillaan. Mutta maksu siis piti jotenkin hoitaa, ja kun luottokortti ei kelpaa eikä Iraniin luonnistu suoraan mikään muukaan kansainvälinen maksuliikenne, ratkaisun piti olla luova. Matkatoimiston vakiokäytäntö oli maksun kierrättäminen Arabiemiraattien kautta. Maksoin siis laskun dubailaiseen pankkiin suoraan verkkopankista käsin. Prosessin nopeuttamiseksi hain vielä pankista englanninkielisen kuitin, skannasin sen ja lähetin matkatoimistolle sähköpostilla. Tässä vaiheessa he sitten laittoivat kutsuviisumin vetämään ja ilmoittivat, että Iranin ulkoministeriö käsittelee hakemuksen 7-10 päivässä.
Aikaa meni lähemmäs kaksi viikkoa, koska väliin osui Khomeinin kuolinpäivän muistojuhla, mutta lopulta sain koodinumeron. Lähdin sen kanssa heti seuraavana päivänä Iranin suurlähetystöön Kulosaareen. Ojensin virkailijalle passini ja vaaditut lomakkeet, mukaan lukien kuitin viisumin maksamisesta etukäteen pankkiin. Mies vilkaisi, että kaikki oli suunnilleen siinä, ja ilmoitti ykskantaan, että viisumi on valmis kahden viikon kuluttua. Mitään matkasuunnitelmaa tai hotellien tietoja parin-kolmen paperilappusen pinossani ei ollut, eikä virkailija tuntunut sellaista kaipaavankaan. Kun huomautin, että hakemuslomakkeeseeni on merkitty kutsuviisumin numero, mies sanoi, että sitten viisumi on valmis huomenna. Näin myös tapahtui, viisumi oli valmiina, kun seuraavana päivänä menin hakemaan sitä.
En ole koskaan aiemmin tehnyt matkasuunnitelmaa etukäteen, tai jos mielessä onkin ollut karkeita hahmotelmia, niin ne ovat muuttuneet hyvin paljon matkan aikana. En pidä tarkoista suunnitelmista, haluen seurata reissussa mielihalujani. Olisiko viisumin siis saanut ilman minkäänlaisia etukäteisvarauksia? Suomen passilla on kyllä merkillinen aura monessa paikassa. Passi itse on turvatekijöiden osalta priimaa, ja uhon määrä on Suomen ulkopolitiikassa tavannut olla oikeassa suhteessa omien puolustusvoimien mannertenväliseen iskukykyyn (jota siis ei ole). Mutta ehkä virkailija oli vain huolimaton, ja ilman kutsuviisumin numeroa ja yöpymisvarauksia minua olisikin kahden viikon päästä ollut odottamassa kielteinen viisumipäätös. Ei voi tietää. Mutta seuraavalla kerralla olen aiemmin asialla ja otan selvää.
Amerikkalaisille operaatio on hankala ja aikaavievä, mutta onnistuu kuulemma yleensä, kunhan lähtijällä on esittää matkatoimiston kanssa laadittu matkasuunnitelma. Mutta entä suomalaisille? Iranilainen matkatoimisto, johon olin yhteydessä, väitti kiven kovaan, ettei viisumia saa ilman heidän kauttaan järjestettyä kutsuviisumia. Se ei onneksi pidä paikkaansa.
Iranin suurlähetystön sivuilla sanotaan, että omatoimimatkailijan on ilmoitettava viisumihakemuksessa yöpymispaikkansa koko matkan ajalta. Hotellivarausten – puhumattakaan hostellien tapaisten varauksista – tekeminen täältä Iraniin on työlästä, koska puhelinyhteydet ovat epäluotettavia, monetkaan hotellit eivät käytä sähköpostia ja luottokorteilla ei voi maksaa. Visat, mastercardit sun muut eivät kauppasaarron takia toimi Iranissa, ehkä joitain luksushotelleja lukuun ottamatta. Siksi paikallisen matkatoimiston käyttäminen säästää riesaa huomattavasti, vaikka hinta onkin sitten korkeampi. Matkatoimistoja on onneksi useita, joten niitä voi kilpailuttaa keskenään, kunhan ryhtyy toimeen tarpeeksi ajoissa. Itsekin olisin voinut säästää enemmän, jos olisin ollut aiemmin liikkeellä. Lähetin myös edustustoon sähköpostia tiedustellakseni, kuinka tiukkaa linjaa näissä yöpymisilmoituksissa oikein noudatetaan, mutta en saanut mitään vastausta. Kuten myöhemmin kävi ilmi, olisi kannattanut soitella perään, mutta aika alkoi olla tiukalla, koska olin onnistunut viivyttelemään matkavalmistelujen aloittamisen kanssa.
Aloitin siitä, että lähetin seitsemälle matkatoimistolle saman viestin, jossa ilmoitin matkani ajankohdan ja alustavan listan kaavailemistani käyntikohteista. Kerroin myös, että haluan yöpyä askeettisesti.
Vain kolme matkatoimistoa vastasi, mikä oli aika yllättävää. Nopein vastasi samana päivänä. Se oli myös ehdottomasti kallein, he ilmoittivat ottavansa 400 euroa niiltä päiviltä, joina käytössäni olisi opas, kuljettaja ja auto. Tällaisia päiviä kaavailin lähinnä alkuun vuoristovaellukselle sekä loppuun autiomaata varten. Muille päiville ottaisin vain majoituksen. Toiseksi nopein kertoi päivähinnakseen 200 euroa. Kolmas vastasi niin myöhään, ettei se enää ehtinyt kilpaan mukaan.
Tein matkasuunnitelman sitten kakkostarjoajan kanssa. Kerroin vertaavani ilmoitettua hintaa muiden tarjoomuksiin, vaikka tosiasiassa en ollut edes vastannut ensimmäiselle, koska lähtöhinta oli niin naurettava. Lopulta 24 päivän reissu Iranin puolella tippui alle kahden tonnin kaikkine majoituksineen, opastuksineen, kulkuneuvoineen ja muineen. Jälkeenpäin ajatellen majapaikat ovat liian tasokkaita, mutta ehkä olen eri mieltä, kun palaan Damavandin rinteiltä. Ajokkina on pääosin jeeppi, mutta Keski-Iranin kaupunkien välillä liikun pääosin omine neuvoineni. Teheranista Shiraziin tosin lennän, se kuuluu hintaan. Yazdin, Isfahanin ja Kashanin välit matkustanen linja-autolla.
Matka piti maksaa etukäteen. Tämä oli arveluttava kohta, mutta kyseinen matkatoimisto oli Iranin suurlähetystön listalla ja sieltä oli kuulemma ollut edustus myös Suomen matkamessuilla. Oman työnantajani osasto oli messuilla aivan iranilaisten vieressä, mutta olin siinä vaiheessa vuotta vielä harkitsemassa muita kohteita enkä tullut käyneeksi heidän juttusillaan. Mutta maksu siis piti jotenkin hoitaa, ja kun luottokortti ei kelpaa eikä Iraniin luonnistu suoraan mikään muukaan kansainvälinen maksuliikenne, ratkaisun piti olla luova. Matkatoimiston vakiokäytäntö oli maksun kierrättäminen Arabiemiraattien kautta. Maksoin siis laskun dubailaiseen pankkiin suoraan verkkopankista käsin. Prosessin nopeuttamiseksi hain vielä pankista englanninkielisen kuitin, skannasin sen ja lähetin matkatoimistolle sähköpostilla. Tässä vaiheessa he sitten laittoivat kutsuviisumin vetämään ja ilmoittivat, että Iranin ulkoministeriö käsittelee hakemuksen 7-10 päivässä.
Aikaa meni lähemmäs kaksi viikkoa, koska väliin osui Khomeinin kuolinpäivän muistojuhla, mutta lopulta sain koodinumeron. Lähdin sen kanssa heti seuraavana päivänä Iranin suurlähetystöön Kulosaareen. Ojensin virkailijalle passini ja vaaditut lomakkeet, mukaan lukien kuitin viisumin maksamisesta etukäteen pankkiin. Mies vilkaisi, että kaikki oli suunnilleen siinä, ja ilmoitti ykskantaan, että viisumi on valmis kahden viikon kuluttua. Mitään matkasuunnitelmaa tai hotellien tietoja parin-kolmen paperilappusen pinossani ei ollut, eikä virkailija tuntunut sellaista kaipaavankaan. Kun huomautin, että hakemuslomakkeeseeni on merkitty kutsuviisumin numero, mies sanoi, että sitten viisumi on valmis huomenna. Näin myös tapahtui, viisumi oli valmiina, kun seuraavana päivänä menin hakemaan sitä.
En ole koskaan aiemmin tehnyt matkasuunnitelmaa etukäteen, tai jos mielessä onkin ollut karkeita hahmotelmia, niin ne ovat muuttuneet hyvin paljon matkan aikana. En pidä tarkoista suunnitelmista, haluen seurata reissussa mielihalujani. Olisiko viisumin siis saanut ilman minkäänlaisia etukäteisvarauksia? Suomen passilla on kyllä merkillinen aura monessa paikassa. Passi itse on turvatekijöiden osalta priimaa, ja uhon määrä on Suomen ulkopolitiikassa tavannut olla oikeassa suhteessa omien puolustusvoimien mannertenväliseen iskukykyyn (jota siis ei ole). Mutta ehkä virkailija oli vain huolimaton, ja ilman kutsuviisumin numeroa ja yöpymisvarauksia minua olisikin kahden viikon päästä ollut odottamassa kielteinen viisumipäätös. Ei voi tietää. Mutta seuraavalla kerralla olen aiemmin asialla ja otan selvää.
15.6.08
Vaaroja janoava seikkailija löytää Herttoniemen
Olin tullut siihen tulokseen, ettei olkalaukun kanssa kannata yrittää Damavandin huipulle - toinen olkapää olisi päreinä ensimmäisen päivän jälkeen ja kamera potentiaalisesti myös. Menin siis etsimään kamerareppua. Useimmat olivat noin satasen hintaisia ja jostain kohtaa huonoja: joko läppärille ei ollut paikkaa tai sitten kameralle tarvikkeineen oli varattu niin paljon tilaa, ettei mukaan olisi mahtunut sellaisia ilmeisen toissijaisia asioita kuin vesipullo. Sitten kävelin Stockalle ja löysin Giotton laukun, jossa kaikki oli kohdallaan, eikä se maksanutkaan kuin kuusikymppiä.
Olin kaavaillut iltapäiväksi pitkää kävelylenkkiä, jolla olisi kolme tarkoitusta. Ensinnäkin se olisi harjoitusta vuorivaellusta varten. Toisekseen voisin kokeilla uutta 10-20 millin laajakulmaobjektiiviani. Kolmanneksi ajaisin sisään maihareitani ja kokeilisin, miltä reppu tuntuu täydessä lastissa.
Alkoi sataa, mutta kotiin päästyäni ryhdyin silti pakkaamaan reppua, koska arvelin, että sateessa olisi oikeastaan aika siistiä lenkkeillä, aika seikkailumaista. Kun repussa oli kamera, kolme objektiivia, läppäri, kaksi vesipulloa ja kaksi kirjaa painolastina, nostin sen selkään. Paketti tuntui raskaalta, mutta paino asettui kohtuullisen mukavasti selkään. Olkahihnat kaipasivat pientä kiristämistä. Kiskaisin molemmista yhtä aikaa, ja samalla hetkellä tajusin, miksi reppu oli maksanut vain 60 euroa. Molempien kiristyshihnojen muoviset soljet sinkoilivat palasina ympäri kämppää. Kumpikin murtui kolmeen osaan.
Eipä siinä mitään. Tässä vaiheessa kello oli jo lähempänä yhdeksää, olin juuttunut välillä puhelimeen ja ties minne. Lenkille piti kuitenkin päästä, vaikka olin kaavaillut illalle aivan muuta menoa. Heitin kamat vanhaan opiskelureppuuni, joka on aika risa, mutta pysyy selässä.
Kävelin Kalliosta ensin Hämeentietä Arabianrantaan. Ranta on nykyään täynnä uusia kerrostaloja, ja koko seutu näyttää kovin toisenlaiselta kuin 6-7 vuotta sitten, jolloin olin töissä Taideteollisessa. Astelin rantakivikossa ja katselin, kuinka nouseva tuuli hiveli Vanhankaupunginlahtea. Matkan päässä vilahti koiran kävelyttäjä, mutta muuten rannassa ei näkynyt ketään. Otin pari kuvaa, mutta valo ei ollut otollinen, vähän turhan flatta. Linssiin tuli pisaroita, ja totesin jättäneeni mikrokuituliinan kamerareppuun.
Jatkoin lahden ympäri Viikin arboretumiin. Nousin matkan varrella jokaiseen lintutorniin ja otin kuvia, mutta valo ei ollut muuttunut miksikään, vaikka tasapaksun pilvikaton raoista olikin välillä lupailtu parempaa. Melkein koko matkan olin aivan yksin. Kun pääsin metsän suojiin, kuului vain omat askeleet, lintujen yölaulu ja sateen ropina puiden lehdillä. Yksi juoksija tuli vastaan, hänellä oli päättäväiset kasvot ja sisäänpäin kääntynyt ilme.
Vähenevä valo korosti metsän rauhallisuutta. Kuljin reittejä, joita en yleensä valitse tällä lenkillä, ja kiersin monilla kallioilla, joita en ollut ennen nähnyt. Kiipesin eräälle lavealle, mutta nousu ei ollut jyrkkä eikä tuntunut hankalalta muuten kuin kallion liukkauden takia. Tässä vaiheessa tajusin ensimmäisen kerran, että reppu tuntui selässä yllättävän hyvältä, se ei hiertänyt lainkaan.
Pääsin portaille, jotka nousevat lenkkipolulta korkealle kalliolle Herttoniemessä. Siinä on 177 porrasta: laskin ne, kun nousin niitä ensimmäisen kerran tänä keväänä. Viimeksi olin noussut ne kolmasti peräjälkeen. Töissä olin sanonut nousevani ne seuraavalla kerralla neljästi. Mietin, kuinka paljon repun paino vaikeuttaisi lupauksen pitämistä, ja lähdin ylös.
Nousu sujui mukavasti. Jäin hetkeksi ylös kuvaamaan, mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. 10-20-millisen ominaisuuudet alkoivat valjeta. Terävyys ei ole paras mahdollinen, mikä tosin saattoi osin johtua tarkennusongelmista hämärässä, ja vaikka kuva-ala on leveä, se ei tämän linssin tapauksessa ole enempää kuin reilut 120 astetta. Kaupungin keltaiset valot näkyivät lahden toisella puolella, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä telellä olisi saanut näissä oloissa mielenkiintoisempia kuvia. Täytyy harkita sitä Pentaxin 50-135-millistä. Nyt koko arsenaalini koostuu leveistä ja normaaliobjektiiveista, telepää loppuu 70 milliin (kinomitoissa 105 mm).
Palasin takaisin alas ja lähdin samantien uudelle nousukierrokselle. Nyt jo tuntui vähän pohkeissa, mutta ajattelin, että jalkani olivat vasta lämpenemässä aiemmasta hyvästä kävelytahdistani huolimatta. Päästyäni ylös käännyin kannoillani ja lähdin taas laskeutumaan. Tuumin, että olin puhunut neljästä noususta ilman reppua, joten repun kanssa kolme nousua olisi varmasti aivan tarpeeksi.
Kolmas nousu tuntui pahalta. Jalka ei tahtonut nousta, pohkeet tärisivät. Mutta alas päästyäni lähdin enempiä miettimättä neljännelle, ja neljännen jälkeen vielä viidennelle nousulle.
Viisi nousua riitti. Tai niin ajattelin, kunnes näin mutkan takana vetoavan kallionseinämän. Seinämä oli osa samaa kalliota, jolle portaatkin nousivat. Mietin hetken: kallio on märkää, ja pimeässä on vaikea nähdä tukevia jalansijoja. Järkevintä olisi ollut jatkaa matkaa. Mutta päätin mennä pikkuisen lähemmäksi, vaikka sitten seuraavaa lenkkiä silmällä pitäen. Seinämän juurella oli puiden raatoja ja muuta ryteikköä, pimeässä meni kompasteluksi. Seinämä oli jyrkkä ja yllättävän korkea, mutta jotenkin se veti puoleensa.
Heti alussa tuli varoitus, kun tartuin kallionkolosta kasvaneeseen puunrähjään ja se jäikin käteen. En aivan pudonnut, eikä pudotus olisi ollut korkea, mutta tunnelma oli heti astetta tiheämpi. Lierihattu ja ruoska vain puuttuivat.
Pysähdyin useaan otteeseen, välillä pariksi minuutiksikin, valitsemaan suuntaa. Lähellä kallionharjaa päädyin kohtaan, jossa vaihtoehdot olivat äkkiä vähissä. Vähän alempaa sopivalta näyttänyt reittivalinta osoittautuikin mahdottomaksi. Sivummalla näytti olevan toinen nousureitti, mutta jo sinne pääsy edellytti pientä taiteilua ja putoamisvaara oli siinä yllättäen paljon kouriintuntuvampi kuin alempana. Jalan- ja kädensijoja oli hyvin vähän ja ne olivat kapeita ja liukkaita. Alaspäin palaaminen tuntui yhtä riskialttiilta.
Jouduin painautumaan kiinni kallioon välttääkseni horjahtamisen taaksepäin. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin ja tunnustelin kaikkia koloja ja kallionnystyröitä, joista olisi voinut ottaa tukea. Aivan ylimpänä oli kaikkein vaikein paikka. Jouduin ponnistamaan oikealla jalallani, joka oli kaksinkerroin allani, yltääkseni tarttumaan ainoaan sopivaan kädensijaan ja astumaan samanaikaisesti vasemmalla jalallani pikkuruiselle kielekkeelle. Oikean jalkani lihakset tärisivät jo, koska olin ollut niiden varassa jo pitkän tovin hakiessani sopivia sijoja. Ponnistauduin liikkeelle, käteni ja vasen jalkani löysivät sijansa, ja samalla oikea jalkani lipesi. Siinä vaiheessa asentoni oli kuitenkin jo riittävän tukeva, enkä horjahtanut pahasti. Pääsin kallion päälle.
Liukkaus ja pimeys tekivät noususta hankalan tuntuisen, mutta on silti hupaisaa, kuinka paljon draamaa voi repiä yhdestä pienestä kallionseinämästä.
Aikani ylhäällä hortoiltuani palasin alas. Polulla olivat syttyneet valot, ja metsäinen tunnelma kärsi siitä. Etsiydyin Itävälylälle ja suuntasin kohti länttä. Kulosaaren ja Sörnäisten välinen silta tuntui taas loputtoman pitkältä. Reppu alkoi viimein painaa harteita. Puoli yhden maissa kotiin päästessäni olin läpimärkä, mutta jalat eivät olleet tolkuttoman huonossa kunnossa. Jalkatalkki on kyllä kova sana seuraavalla kerralla.
Nyt harkitsen vakavasti, pitäisikö ottaa tuo vanha reppu myös Iraniin.
Olin kaavaillut iltapäiväksi pitkää kävelylenkkiä, jolla olisi kolme tarkoitusta. Ensinnäkin se olisi harjoitusta vuorivaellusta varten. Toisekseen voisin kokeilla uutta 10-20 millin laajakulmaobjektiiviani. Kolmanneksi ajaisin sisään maihareitani ja kokeilisin, miltä reppu tuntuu täydessä lastissa.
Alkoi sataa, mutta kotiin päästyäni ryhdyin silti pakkaamaan reppua, koska arvelin, että sateessa olisi oikeastaan aika siistiä lenkkeillä, aika seikkailumaista. Kun repussa oli kamera, kolme objektiivia, läppäri, kaksi vesipulloa ja kaksi kirjaa painolastina, nostin sen selkään. Paketti tuntui raskaalta, mutta paino asettui kohtuullisen mukavasti selkään. Olkahihnat kaipasivat pientä kiristämistä. Kiskaisin molemmista yhtä aikaa, ja samalla hetkellä tajusin, miksi reppu oli maksanut vain 60 euroa. Molempien kiristyshihnojen muoviset soljet sinkoilivat palasina ympäri kämppää. Kumpikin murtui kolmeen osaan.
Eipä siinä mitään. Tässä vaiheessa kello oli jo lähempänä yhdeksää, olin juuttunut välillä puhelimeen ja ties minne. Lenkille piti kuitenkin päästä, vaikka olin kaavaillut illalle aivan muuta menoa. Heitin kamat vanhaan opiskelureppuuni, joka on aika risa, mutta pysyy selässä.
Kävelin Kalliosta ensin Hämeentietä Arabianrantaan. Ranta on nykyään täynnä uusia kerrostaloja, ja koko seutu näyttää kovin toisenlaiselta kuin 6-7 vuotta sitten, jolloin olin töissä Taideteollisessa. Astelin rantakivikossa ja katselin, kuinka nouseva tuuli hiveli Vanhankaupunginlahtea. Matkan päässä vilahti koiran kävelyttäjä, mutta muuten rannassa ei näkynyt ketään. Otin pari kuvaa, mutta valo ei ollut otollinen, vähän turhan flatta. Linssiin tuli pisaroita, ja totesin jättäneeni mikrokuituliinan kamerareppuun.
Jatkoin lahden ympäri Viikin arboretumiin. Nousin matkan varrella jokaiseen lintutorniin ja otin kuvia, mutta valo ei ollut muuttunut miksikään, vaikka tasapaksun pilvikaton raoista olikin välillä lupailtu parempaa. Melkein koko matkan olin aivan yksin. Kun pääsin metsän suojiin, kuului vain omat askeleet, lintujen yölaulu ja sateen ropina puiden lehdillä. Yksi juoksija tuli vastaan, hänellä oli päättäväiset kasvot ja sisäänpäin kääntynyt ilme.
Vähenevä valo korosti metsän rauhallisuutta. Kuljin reittejä, joita en yleensä valitse tällä lenkillä, ja kiersin monilla kallioilla, joita en ollut ennen nähnyt. Kiipesin eräälle lavealle, mutta nousu ei ollut jyrkkä eikä tuntunut hankalalta muuten kuin kallion liukkauden takia. Tässä vaiheessa tajusin ensimmäisen kerran, että reppu tuntui selässä yllättävän hyvältä, se ei hiertänyt lainkaan.
Pääsin portaille, jotka nousevat lenkkipolulta korkealle kalliolle Herttoniemessä. Siinä on 177 porrasta: laskin ne, kun nousin niitä ensimmäisen kerran tänä keväänä. Viimeksi olin noussut ne kolmasti peräjälkeen. Töissä olin sanonut nousevani ne seuraavalla kerralla neljästi. Mietin, kuinka paljon repun paino vaikeuttaisi lupauksen pitämistä, ja lähdin ylös.
Nousu sujui mukavasti. Jäin hetkeksi ylös kuvaamaan, mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. 10-20-millisen ominaisuuudet alkoivat valjeta. Terävyys ei ole paras mahdollinen, mikä tosin saattoi osin johtua tarkennusongelmista hämärässä, ja vaikka kuva-ala on leveä, se ei tämän linssin tapauksessa ole enempää kuin reilut 120 astetta. Kaupungin keltaiset valot näkyivät lahden toisella puolella, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä telellä olisi saanut näissä oloissa mielenkiintoisempia kuvia. Täytyy harkita sitä Pentaxin 50-135-millistä. Nyt koko arsenaalini koostuu leveistä ja normaaliobjektiiveista, telepää loppuu 70 milliin (kinomitoissa 105 mm).
Palasin takaisin alas ja lähdin samantien uudelle nousukierrokselle. Nyt jo tuntui vähän pohkeissa, mutta ajattelin, että jalkani olivat vasta lämpenemässä aiemmasta hyvästä kävelytahdistani huolimatta. Päästyäni ylös käännyin kannoillani ja lähdin taas laskeutumaan. Tuumin, että olin puhunut neljästä noususta ilman reppua, joten repun kanssa kolme nousua olisi varmasti aivan tarpeeksi.
Kolmas nousu tuntui pahalta. Jalka ei tahtonut nousta, pohkeet tärisivät. Mutta alas päästyäni lähdin enempiä miettimättä neljännelle, ja neljännen jälkeen vielä viidennelle nousulle.
Viisi nousua riitti. Tai niin ajattelin, kunnes näin mutkan takana vetoavan kallionseinämän. Seinämä oli osa samaa kalliota, jolle portaatkin nousivat. Mietin hetken: kallio on märkää, ja pimeässä on vaikea nähdä tukevia jalansijoja. Järkevintä olisi ollut jatkaa matkaa. Mutta päätin mennä pikkuisen lähemmäksi, vaikka sitten seuraavaa lenkkiä silmällä pitäen. Seinämän juurella oli puiden raatoja ja muuta ryteikköä, pimeässä meni kompasteluksi. Seinämä oli jyrkkä ja yllättävän korkea, mutta jotenkin se veti puoleensa.
Heti alussa tuli varoitus, kun tartuin kallionkolosta kasvaneeseen puunrähjään ja se jäikin käteen. En aivan pudonnut, eikä pudotus olisi ollut korkea, mutta tunnelma oli heti astetta tiheämpi. Lierihattu ja ruoska vain puuttuivat.
Pysähdyin useaan otteeseen, välillä pariksi minuutiksikin, valitsemaan suuntaa. Lähellä kallionharjaa päädyin kohtaan, jossa vaihtoehdot olivat äkkiä vähissä. Vähän alempaa sopivalta näyttänyt reittivalinta osoittautuikin mahdottomaksi. Sivummalla näytti olevan toinen nousureitti, mutta jo sinne pääsy edellytti pientä taiteilua ja putoamisvaara oli siinä yllättäen paljon kouriintuntuvampi kuin alempana. Jalan- ja kädensijoja oli hyvin vähän ja ne olivat kapeita ja liukkaita. Alaspäin palaaminen tuntui yhtä riskialttiilta.
Jouduin painautumaan kiinni kallioon välttääkseni horjahtamisen taaksepäin. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin ja tunnustelin kaikkia koloja ja kallionnystyröitä, joista olisi voinut ottaa tukea. Aivan ylimpänä oli kaikkein vaikein paikka. Jouduin ponnistamaan oikealla jalallani, joka oli kaksinkerroin allani, yltääkseni tarttumaan ainoaan sopivaan kädensijaan ja astumaan samanaikaisesti vasemmalla jalallani pikkuruiselle kielekkeelle. Oikean jalkani lihakset tärisivät jo, koska olin ollut niiden varassa jo pitkän tovin hakiessani sopivia sijoja. Ponnistauduin liikkeelle, käteni ja vasen jalkani löysivät sijansa, ja samalla oikea jalkani lipesi. Siinä vaiheessa asentoni oli kuitenkin jo riittävän tukeva, enkä horjahtanut pahasti. Pääsin kallion päälle.
Liukkaus ja pimeys tekivät noususta hankalan tuntuisen, mutta on silti hupaisaa, kuinka paljon draamaa voi repiä yhdestä pienestä kallionseinämästä.
Aikani ylhäällä hortoiltuani palasin alas. Polulla olivat syttyneet valot, ja metsäinen tunnelma kärsi siitä. Etsiydyin Itävälylälle ja suuntasin kohti länttä. Kulosaaren ja Sörnäisten välinen silta tuntui taas loputtoman pitkältä. Reppu alkoi viimein painaa harteita. Puoli yhden maissa kotiin päästessäni olin läpimärkä, mutta jalat eivät olleet tolkuttoman huonossa kunnossa. Jalkatalkki on kyllä kova sana seuraavalla kerralla.
Nyt harkitsen vakavasti, pitäisikö ottaa tuo vanha reppu myös Iraniin.
11.6.08
Perfektionismi
Opettelin kirjoittamaan kuusivuotiaana, koska en halunnut jäädä kakkoseksi isosiskolleni. Ekaluokalla aloin tehdä omia sanomalehtiäni, joihin otin mallia kotiseutuni maakuntalehdistä. Lehdissäni julkaistiin kunnallisvaalien ehdokaslistoja, joilla esiintyivät kaikki uutisista mieleen jääneet henkilöt, esimerkiksi Jasser Arafat. Hän edusti Suomen maaseudun puoluetta.
Lapsena kehitin muutenkin tarinoita, joissa kaikki oli suurta. Mielikuvitushahmo Santtu hallitsi valtavaa avaruuslaivastoa, jonka arkeen kuului makkaroiden hakeminen Marsista ja niiden paloittelu Jupiteristä haetuilla terillä. Santulla oli kaikkea enemmän kuin kenelläkään muulla, paitsi rahaa, tai ainakaan siitä ei puhuttu. Hänellä oli niin monta avaruusalusta, että pelkän lukumäärän ilmoittaminen vei monta riviä. Panssarivaunuja hänellä oli vain kymmenen, mutta niissä kussakin oli sitten tuhat tuhatta tykkiä.
Koulun alettua Santtu joutui eläkkeelle, mutta sama suuruudenhullu meno jatkui sarjakuvissa ja kirjoitelmissa. Sormusten herran luettuani en voinut pitkään aikaan keksiä tarinoita, joissa panoksena olisi ollut jotain vähäisempää kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo. Ratkaisu tapahtui aina jossain avaruuden syvyydessä, jonne hyvä ja paha kokosivat armeijansa. Sinne lähtivät sarjakuvasankarit Hämähäkkimiehestä G.I.Joe-hahmoihin, Transformers-robotit, Star Warsin osapuolet, Pattonin, Napoleonin ja kumppanien joukkoja sekä tietysti Masters of the Universe. Hyvien ylipäällikkönä toimi He-Man.
Monessa muussakaan asiassa mikään ei riittänyt. Seitsemän- ja kahdeksanvuotiaana tein isäni pajalla puisia lentokoneita ja laivoja, joiden tärkein ominaisuus oli lukumäärä. Kehitin tähän tarkoitukseen tehokkaan sarjatuotannon. Noin kymmenvuotiaana rakensin huoneeseeni maastomallin, jossa kävin sotaa parisenttisillä muovisotilailla. Sotilaita täytyi ensinnäkin olla satoja, mieluiten tuhansia. Talojen piti olla suuria ja niitäkin piti olla paljon. Kun sotaväen määrä kasvoi, vanha maasto jäi pieneksi. Tein kaksi kertaa isomman. Sitten vaadin ja sain parvisängyn, mikä mahdollisti vielä isomman maaston. Varustelukierteen katkaisi ainoastaan yläaste, jonka aloitettuani en enää kehdannut käydä sotaa muovisotilailla.
Yläasteella aloin rakentaa kunnianhimoisempia pienoismalleja, joita vein Helsinkiin kilpailuihinkin. Niissä laatu oli jo tärkein asia, mutta niiden piti silti olla isoja. Yksittäinen panssarivaunu ei tuntunut missään; se täytyi sijoittaa romahtaneen talon viereen. Eikä minkä tahansa talon, vaan ylellisesti koristellun kerrostalon, jonka lattiat piti laatia laudan näköisistä balsarimoista ja varustaa naulan jäljin. Mietin kauan, millaiset ikkunanpuitteet sopisivat parhaiten sen luokan taloon.
Samoihin aikoihin aloin pelata myös roolipelejä. Rohmusin tietenkin niin paljon sääntö- ja maailmakirjoja kuin rahavarani antoivat myöden, mutta suunnittelin myös omaa fantasiamaailmaa. Aluksi piirtelin vain karttoja ja kirjoitin lyhyitä kuvauksia kansoista. Sitten luin geologian käsikirjaa, josta sain päähäni, ettei karttoja voi piirtää noin vain, sillä luonnonmuodostumat seuraavat tiettyä logiikkaa. Jääkauden jälkien toistaminen oli älyllisesti tyydyttävää, mutta sen jälkeen menin yhä syvemmälle, kunnes päädyin selvittämään mannerlaattojen liikkeitä. Sama tolkuton perusteellisuus venyi ajan myötä kaikille fantasiamaailman osa-alueille, kuten kieliin, uskontoihin, viljalajikkeiden tuottavuuteen ja kaikkien näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Itse pelaaminen oli toisarvoista maailman kehittelyyn nähden.
Lapsuuden suuruudenhulluus siis säilyi, mutta määrällisen liioittelun rinnalle tuli täydellisyyden tavoittelu.
Perfektionismi ei ole kadonnut toimistani vieläkään, vaikka maalaisjärki sääteleekin sitä nykyään enemmän. Myös määrällinen suuruudenhulluus on säilynyt, mutta nykyään se on aina sidoksissa perfektionismiin: ostan tolkuttomasti kirjoja ja dvd-elokuvia, koska haluan kattavan kokoelman siitä ja siitä aiheesta. Innostun aina uudesta aiheesta ja hankin välittömästi kaiken sitä käsittelevän materiaalin. Esimerkiksi nähtyäni elokuvan Regeneration tilasin myös tosipohjaisen kirjan, johon se perustui, sekä päähenkilö Siegfried Sassoonin elämäkerran ja runokokoelman. Elämäkerrassa viitattiin Sassoonin ja Arabian Lawrencen ystävyyteen, joten hankin myös Lawrencen elämäkerran ja kirjekokoelman.
Järki ei ehkä säätele perfektionismiani kovin hyvin, mutta laiskuus tekee sen paremmin, samoin se, että olen kiinnostunut hyvin monista asioista. Mihinkään yksittäiseen asiaan, kirjoittamista lukuun ottamatta, ei jää valtavasti aikaa, joten perfektionismi ei ehdi kehittyä pakkomielteiseksi.
Lapsena kehitin muutenkin tarinoita, joissa kaikki oli suurta. Mielikuvitushahmo Santtu hallitsi valtavaa avaruuslaivastoa, jonka arkeen kuului makkaroiden hakeminen Marsista ja niiden paloittelu Jupiteristä haetuilla terillä. Santulla oli kaikkea enemmän kuin kenelläkään muulla, paitsi rahaa, tai ainakaan siitä ei puhuttu. Hänellä oli niin monta avaruusalusta, että pelkän lukumäärän ilmoittaminen vei monta riviä. Panssarivaunuja hänellä oli vain kymmenen, mutta niissä kussakin oli sitten tuhat tuhatta tykkiä.
Koulun alettua Santtu joutui eläkkeelle, mutta sama suuruudenhullu meno jatkui sarjakuvissa ja kirjoitelmissa. Sormusten herran luettuani en voinut pitkään aikaan keksiä tarinoita, joissa panoksena olisi ollut jotain vähäisempää kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo. Ratkaisu tapahtui aina jossain avaruuden syvyydessä, jonne hyvä ja paha kokosivat armeijansa. Sinne lähtivät sarjakuvasankarit Hämähäkkimiehestä G.I.Joe-hahmoihin, Transformers-robotit, Star Warsin osapuolet, Pattonin, Napoleonin ja kumppanien joukkoja sekä tietysti Masters of the Universe. Hyvien ylipäällikkönä toimi He-Man.
Monessa muussakaan asiassa mikään ei riittänyt. Seitsemän- ja kahdeksanvuotiaana tein isäni pajalla puisia lentokoneita ja laivoja, joiden tärkein ominaisuus oli lukumäärä. Kehitin tähän tarkoitukseen tehokkaan sarjatuotannon. Noin kymmenvuotiaana rakensin huoneeseeni maastomallin, jossa kävin sotaa parisenttisillä muovisotilailla. Sotilaita täytyi ensinnäkin olla satoja, mieluiten tuhansia. Talojen piti olla suuria ja niitäkin piti olla paljon. Kun sotaväen määrä kasvoi, vanha maasto jäi pieneksi. Tein kaksi kertaa isomman. Sitten vaadin ja sain parvisängyn, mikä mahdollisti vielä isomman maaston. Varustelukierteen katkaisi ainoastaan yläaste, jonka aloitettuani en enää kehdannut käydä sotaa muovisotilailla.
Yläasteella aloin rakentaa kunnianhimoisempia pienoismalleja, joita vein Helsinkiin kilpailuihinkin. Niissä laatu oli jo tärkein asia, mutta niiden piti silti olla isoja. Yksittäinen panssarivaunu ei tuntunut missään; se täytyi sijoittaa romahtaneen talon viereen. Eikä minkä tahansa talon, vaan ylellisesti koristellun kerrostalon, jonka lattiat piti laatia laudan näköisistä balsarimoista ja varustaa naulan jäljin. Mietin kauan, millaiset ikkunanpuitteet sopisivat parhaiten sen luokan taloon.
Samoihin aikoihin aloin pelata myös roolipelejä. Rohmusin tietenkin niin paljon sääntö- ja maailmakirjoja kuin rahavarani antoivat myöden, mutta suunnittelin myös omaa fantasiamaailmaa. Aluksi piirtelin vain karttoja ja kirjoitin lyhyitä kuvauksia kansoista. Sitten luin geologian käsikirjaa, josta sain päähäni, ettei karttoja voi piirtää noin vain, sillä luonnonmuodostumat seuraavat tiettyä logiikkaa. Jääkauden jälkien toistaminen oli älyllisesti tyydyttävää, mutta sen jälkeen menin yhä syvemmälle, kunnes päädyin selvittämään mannerlaattojen liikkeitä. Sama tolkuton perusteellisuus venyi ajan myötä kaikille fantasiamaailman osa-alueille, kuten kieliin, uskontoihin, viljalajikkeiden tuottavuuteen ja kaikkien näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Itse pelaaminen oli toisarvoista maailman kehittelyyn nähden.
Lapsuuden suuruudenhulluus siis säilyi, mutta määrällisen liioittelun rinnalle tuli täydellisyyden tavoittelu.
Perfektionismi ei ole kadonnut toimistani vieläkään, vaikka maalaisjärki sääteleekin sitä nykyään enemmän. Myös määrällinen suuruudenhulluus on säilynyt, mutta nykyään se on aina sidoksissa perfektionismiin: ostan tolkuttomasti kirjoja ja dvd-elokuvia, koska haluan kattavan kokoelman siitä ja siitä aiheesta. Innostun aina uudesta aiheesta ja hankin välittömästi kaiken sitä käsittelevän materiaalin. Esimerkiksi nähtyäni elokuvan Regeneration tilasin myös tosipohjaisen kirjan, johon se perustui, sekä päähenkilö Siegfried Sassoonin elämäkerran ja runokokoelman. Elämäkerrassa viitattiin Sassoonin ja Arabian Lawrencen ystävyyteen, joten hankin myös Lawrencen elämäkerran ja kirjekokoelman.
Järki ei ehkä säätele perfektionismiani kovin hyvin, mutta laiskuus tekee sen paremmin, samoin se, että olen kiinnostunut hyvin monista asioista. Mihinkään yksittäiseen asiaan, kirjoittamista lukuun ottamatta, ei jää valtavasti aikaa, joten perfektionismi ei ehdi kehittyä pakkomielteiseksi.
Eräänä päivänä mies huomasi
kenkänsä alta pilkottavan jotakin mustaa. Siinä oli kiehkura naisen pitkiä hiuksia. Olivatko ne lojuneet irrallisina lattialla ja hän astellut niiden päälle? Vai olivatko ne irronneet siksi, että hän oli seissyt niiden päällä ja nainen oli halunnut siirtyä toisaalle? Oli mahdollista, että hän ei ollut tuntenut hentoja nykäyksiä paksun kengänpohjansa läpi ja nainen oli joutunut kiskaisemaan itsensä vapaaksi. Miehen rintaa kouraisi. Ehkä hiukset voisi ommella takaisin. Hän etsi käsiinsä neulan ja mustaa ompelulankaa. Nainen seurasi vaiti, kuinka mies alkoi hakea kohtaa, josta hiukset olivat lähteneet. Sitä ei kuitenkaan enää löytynyt, eikä mies voinut kuin säilöä irronneet hiukset päiväkirjansa väliin, muistutukseksi itselleen, monien aikaisempien hiuskiehkuroiden seuraksi.
Mies oli hienontanut naisen huolellisesti
mutta ainesten käsittely ei ottanut sujuakseen. Vaikka mies kuinka yritti annostella naisen eri tavoin sanoiksi, ainetta jäi aina yli - siitäkin huolimatta, että mies tunsi laajan valikoiman sanoja. Nainen oli saatava mahtumaan yhteen sanaan, jos mahdollista. Mies oli kuitenkin valmis tyytymään neljään sanaan, koska sen verran mahtui kerralla hänen ajatuksiinsa. Hänen keinonsa olivat vähissä. Mies alkoi pohtia, voisiko osan aineksista jotenkin hävittää, puhua pois, hioa sileäksi, repäistä irti, takoa tasaiseksi, häivyttää, vähätellä, unohtaa vahingossa.
10.6.08
Arojen vapaus
Mongoliassa riitti aroa silmänkantamattomiin. Hevosen selässä tuntui kuin voisi ratsastaa taaivanrantaan eikä kukaan tulisi mussuttamaan. Teltan sai pistää minne vain. Se on vapautta se. Tiibetiin sen sijaan ei edes päässyt pelkällä viisumilla, tarvittiin erillinen matkustuslupa. Kaikki oli maksullista ja aidattua. Millaista lienee Iranissa? Tuskin sellaista ahdistavan pakkovaltaista, millaisena läntiset tiedotusvälineet sen näkevät, mutta kyllä viisumin saanti sinnekin vaati omat kommervenkkinsä.
Pitäisikö seuraavana kesänä lähteä taas jonnekin, missä luvat ja propuskat eivät ole niin oleellisia? Haluaisin Saharaan tuaregien pariin. Kilimanjarolle ajattelemaan hemingwaymäisiä ajatuksia. Beniniin tutustumaan alkuperäiseen voodoohon. Senegaliin, Mauritaniaan. Afrikkaan joka tapauksessa. Liekö erityisen rentoa meininkiä? Ainakin Länsi-Afrikka on kuulemma aika relaa seutua. Nigeria ei ilmeisesti ole, ainakin Lagos on ollut maailman väkivaltaisimpia kaupunkeja. Kamerun? Välillä ikäviä juttuja. Kongosta on turha puhuakaan. Ehkä sinne Saharaan? Algerian kautta tai Malin.
Kun Afrikka on koluttu, vuorossa on kai Etelä-Amerikka. Tai sitten palaan Aasiaan, tällä kertaa etelämmäs. Tai Tyynenmeren saarille?
Niin kauan kuin reissaan tällä tavalla, omistusasunto pysyy visusti poissa agendalta. Ei ehkä siksi, etten sellaista haluaisi, vaan siksi, että eihän sellaiseen ole piru vie varaa matkailun jälkeen.
Pitäisikö seuraavana kesänä lähteä taas jonnekin, missä luvat ja propuskat eivät ole niin oleellisia? Haluaisin Saharaan tuaregien pariin. Kilimanjarolle ajattelemaan hemingwaymäisiä ajatuksia. Beniniin tutustumaan alkuperäiseen voodoohon. Senegaliin, Mauritaniaan. Afrikkaan joka tapauksessa. Liekö erityisen rentoa meininkiä? Ainakin Länsi-Afrikka on kuulemma aika relaa seutua. Nigeria ei ilmeisesti ole, ainakin Lagos on ollut maailman väkivaltaisimpia kaupunkeja. Kamerun? Välillä ikäviä juttuja. Kongosta on turha puhuakaan. Ehkä sinne Saharaan? Algerian kautta tai Malin.
Kun Afrikka on koluttu, vuorossa on kai Etelä-Amerikka. Tai sitten palaan Aasiaan, tällä kertaa etelämmäs. Tai Tyynenmeren saarille?
Niin kauan kuin reissaan tällä tavalla, omistusasunto pysyy visusti poissa agendalta. Ei ehkä siksi, etten sellaista haluaisi, vaan siksi, että eihän sellaiseen ole piru vie varaa matkailun jälkeen.
Mitä tehdä Persiassa aurinkoisena kesäpäivänä?
Sain juuri kuulla, että eräs majatalo, johon minun piti majoittua Iranissa, on suljettu kahdeksi kuukaudeksi kuumuuden takia. Siis aavikolla asuvat tyypit sekä heidän kamelinsa ovat panneet pillit pussiin, koska minun lomakohteessani on muka liian kuuma. Mitä siellä muka voi olla, 50 astetta? Ei tunnu missään! Ajatelkaapa, että saunassa olisi vain 50 astetta lämmintä. Siellä tulee vilu.
Voikohan erämaan hiekkaan heittää löylyä, ja jos voi, vaikuttaako se mihinkään? Ehkä kasvihuoneilmiö on alkanut, kun suomalaiset turistit ovat heittäneet vettä dyyneille jossain aurinkoisessa, hiekkaisessa paikassa.
Gobin autiomaassa oli kyllä lämmin, mutta ilma oli niin kuivaa, ettei olo käynyt ahdistavaksi. Toinen olkapääni - se, joka oli jeepissä ikkunan puolella - muuttui kauniin pronssinväriseksi. Tulee mieleen Fingerpori, jossa Mustanaamiolle jäi naamiosta rusketusraidat.
Voikohan erämaan hiekkaan heittää löylyä, ja jos voi, vaikuttaako se mihinkään? Ehkä kasvihuoneilmiö on alkanut, kun suomalaiset turistit ovat heittäneet vettä dyyneille jossain aurinkoisessa, hiekkaisessa paikassa.
Gobin autiomaassa oli kyllä lämmin, mutta ilma oli niin kuivaa, ettei olo käynyt ahdistavaksi. Toinen olkapääni - se, joka oli jeepissä ikkunan puolella - muuttui kauniin pronssinväriseksi. Tulee mieleen Fingerpori, jossa Mustanaamiolle jäi naamiosta rusketusraidat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
