Vaaroja janoava seikkailija löytää Herttoniemen

Olin tullut siihen tulokseen, ettei olkalaukun kanssa kannata yrittää Damavandin huipulle - toinen olkapää olisi päreinä ensimmäisen päivän jälkeen ja kamera potentiaalisesti myös. Menin siis etsimään kamerareppua. Useimmat olivat noin satasen hintaisia ja jostain kohtaa huonoja: joko läppärille ei ollut paikkaa tai sitten kameralle tarvikkeineen oli varattu niin paljon tilaa, ettei mukaan olisi mahtunut sellaisia ilmeisen toissijaisia asioita kuin vesipullo. Sitten kävelin Stockalle ja löysin Giotton laukun, jossa kaikki oli kohdallaan, eikä se maksanutkaan kuin kuusikymppiä.

Olin kaavaillut iltapäiväksi pitkää kävelylenkkiä, jolla olisi kolme tarkoitusta. Ensinnäkin se olisi harjoitusta vuorivaellusta varten. Toisekseen voisin kokeilla uutta 10-20 millin laajakulmaobjektiiviani. Kolmanneksi ajaisin sisään maihareitani ja kokeilisin, miltä reppu tuntuu täydessä lastissa.

Alkoi sataa, mutta kotiin päästyäni ryhdyin silti pakkaamaan reppua, koska arvelin, että sateessa olisi oikeastaan aika siistiä lenkkeillä, aika seikkailumaista. Kun repussa oli kamera, kolme objektiivia, läppäri, kaksi vesipulloa ja kaksi kirjaa painolastina, nostin sen selkään. Paketti tuntui raskaalta, mutta paino asettui kohtuullisen mukavasti selkään. Olkahihnat kaipasivat pientä kiristämistä. Kiskaisin molemmista yhtä aikaa, ja samalla hetkellä tajusin, miksi reppu oli maksanut vain 60 euroa. Molempien kiristyshihnojen muoviset soljet sinkoilivat palasina ympäri kämppää. Kumpikin murtui kolmeen osaan.

Eipä siinä mitään. Tässä vaiheessa kello oli jo lähempänä yhdeksää, olin juuttunut välillä puhelimeen ja ties minne. Lenkille piti kuitenkin päästä, vaikka olin kaavaillut illalle aivan muuta menoa. Heitin kamat vanhaan opiskelureppuuni, joka on aika risa, mutta pysyy selässä.

Kävelin Kalliosta ensin Hämeentietä Arabianrantaan. Ranta on nykyään täynnä uusia kerrostaloja, ja koko seutu näyttää kovin toisenlaiselta kuin 6-7 vuotta sitten, jolloin olin töissä Taideteollisessa. Astelin rantakivikossa ja katselin, kuinka nouseva tuuli hiveli Vanhankaupunginlahtea. Matkan päässä vilahti koiran kävelyttäjä, mutta muuten rannassa ei näkynyt ketään. Otin pari kuvaa, mutta valo ei ollut otollinen, vähän turhan flatta. Linssiin tuli pisaroita, ja totesin jättäneeni mikrokuituliinan kamerareppuun.

Jatkoin lahden ympäri Viikin arboretumiin. Nousin matkan varrella jokaiseen lintutorniin ja otin kuvia, mutta valo ei ollut muuttunut miksikään, vaikka tasapaksun pilvikaton raoista olikin välillä lupailtu parempaa. Melkein koko matkan olin aivan yksin. Kun pääsin metsän suojiin, kuului vain omat askeleet, lintujen yölaulu ja sateen ropina puiden lehdillä. Yksi juoksija tuli vastaan, hänellä oli päättäväiset kasvot ja sisäänpäin kääntynyt ilme.

Vähenevä valo korosti metsän rauhallisuutta. Kuljin reittejä, joita en yleensä valitse tällä lenkillä, ja kiersin monilla kallioilla, joita en ollut ennen nähnyt. Kiipesin eräälle lavealle, mutta nousu ei ollut jyrkkä eikä tuntunut hankalalta muuten kuin kallion liukkauden takia. Tässä vaiheessa tajusin ensimmäisen kerran, että reppu tuntui selässä yllättävän hyvältä, se ei hiertänyt lainkaan.

Pääsin portaille, jotka nousevat lenkkipolulta korkealle kalliolle Herttoniemessä. Siinä on 177 porrasta: laskin ne, kun nousin niitä ensimmäisen kerran tänä keväänä. Viimeksi olin noussut ne kolmasti peräjälkeen. Töissä olin sanonut nousevani ne seuraavalla kerralla neljästi. Mietin, kuinka paljon repun paino vaikeuttaisi lupauksen pitämistä, ja lähdin ylös.

Nousu sujui mukavasti. Jäin hetkeksi ylös kuvaamaan, mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. 10-20-millisen ominaisuuudet alkoivat valjeta. Terävyys ei ole paras mahdollinen, mikä tosin saattoi osin johtua tarkennusongelmista hämärässä, ja vaikka kuva-ala on leveä, se ei tämän linssin tapauksessa ole enempää kuin reilut 120 astetta. Kaupungin keltaiset valot näkyivät lahden toisella puolella, ja tulin ajatelleeksi, että ehkä telellä olisi saanut näissä oloissa mielenkiintoisempia kuvia. Täytyy harkita sitä Pentaxin 50-135-millistä. Nyt koko arsenaalini koostuu leveistä ja normaaliobjektiiveista, telepää loppuu 70 milliin (kinomitoissa 105 mm).

Palasin takaisin alas ja lähdin samantien uudelle nousukierrokselle. Nyt jo tuntui vähän pohkeissa, mutta ajattelin, että jalkani olivat vasta lämpenemässä aiemmasta hyvästä kävelytahdistani huolimatta. Päästyäni ylös käännyin kannoillani ja lähdin taas laskeutumaan. Tuumin, että olin puhunut neljästä noususta ilman reppua, joten repun kanssa kolme nousua olisi varmasti aivan tarpeeksi.

Kolmas nousu tuntui pahalta. Jalka ei tahtonut nousta, pohkeet tärisivät. Mutta alas päästyäni lähdin enempiä miettimättä neljännelle, ja neljännen jälkeen vielä viidennelle nousulle.

Viisi nousua riitti. Tai niin ajattelin, kunnes näin mutkan takana vetoavan kallionseinämän. Seinämä oli osa samaa kalliota, jolle portaatkin nousivat. Mietin hetken: kallio on märkää, ja pimeässä on vaikea nähdä tukevia jalansijoja. Järkevintä olisi ollut jatkaa matkaa. Mutta päätin mennä pikkuisen lähemmäksi, vaikka sitten seuraavaa lenkkiä silmällä pitäen. Seinämän juurella oli puiden raatoja ja muuta ryteikköä, pimeässä meni kompasteluksi. Seinämä oli jyrkkä ja yllättävän korkea, mutta jotenkin se veti puoleensa.

Heti alussa tuli varoitus, kun tartuin kallionkolosta kasvaneeseen puunrähjään ja se jäikin käteen. En aivan pudonnut, eikä pudotus olisi ollut korkea, mutta tunnelma oli heti astetta tiheämpi. Lierihattu ja ruoska vain puuttuivat.

Pysähdyin useaan otteeseen, välillä pariksi minuutiksikin, valitsemaan suuntaa. Lähellä kallionharjaa päädyin kohtaan, jossa vaihtoehdot olivat äkkiä vähissä. Vähän alempaa sopivalta näyttänyt reittivalinta osoittautuikin mahdottomaksi. Sivummalla näytti olevan toinen nousureitti, mutta jo sinne pääsy edellytti pientä taiteilua ja putoamisvaara oli siinä yllättäen paljon kouriintuntuvampi kuin alempana. Jalan- ja kädensijoja oli hyvin vähän ja ne olivat kapeita ja liukkaita. Alaspäin palaaminen tuntui yhtä riskialttiilta.

Jouduin painautumaan kiinni kallioon välttääkseni horjahtamisen taaksepäin. Jokaisen askeleen jälkeen pysähdyin ja tunnustelin kaikkia koloja ja kallionnystyröitä, joista olisi voinut ottaa tukea. Aivan ylimpänä oli kaikkein vaikein paikka. Jouduin ponnistamaan oikealla jalallani, joka oli kaksinkerroin allani, yltääkseni tarttumaan ainoaan sopivaan kädensijaan ja astumaan samanaikaisesti vasemmalla jalallani pikkuruiselle kielekkeelle. Oikean jalkani lihakset tärisivät jo, koska olin ollut niiden varassa jo pitkän tovin hakiessani sopivia sijoja. Ponnistauduin liikkeelle, käteni ja vasen jalkani löysivät sijansa, ja samalla oikea jalkani lipesi. Siinä vaiheessa asentoni oli kuitenkin jo riittävän tukeva, enkä horjahtanut pahasti. Pääsin kallion päälle.

Liukkaus ja pimeys tekivät noususta hankalan tuntuisen, mutta on silti hupaisaa, kuinka paljon draamaa voi repiä yhdestä pienestä kallionseinämästä.

Aikani ylhäällä hortoiltuani palasin alas. Polulla olivat syttyneet valot, ja metsäinen tunnelma kärsi siitä. Etsiydyin Itävälylälle ja suuntasin kohti länttä. Kulosaaren ja Sörnäisten välinen silta tuntui taas loputtoman pitkältä. Reppu alkoi viimein painaa harteita. Puoli yhden maissa kotiin päästessäni olin läpimärkä, mutta jalat eivät olleet tolkuttoman huonossa kunnossa. Jalkatalkki on kyllä kova sana seuraavalla kerralla.

Nyt harkitsen vakavasti, pitäisikö ottaa tuo vanha reppu myös Iraniin.