Palasin perjantaina Suomeen. Ensimmäinen kulttuurisokki tuli vastaan taksissa, kun käytössä oli mittari, taksissa oli taksin merkki, hinnasta ei tarvinnut neuvotella etu- eikä väitellä jälkikäteen, kuski tunsi reitin, auto oli hyvässä kunnossa ja liikennekin maltillista. Toisaalta hinta oli moninkertainen.
Olin aika väsynyt romahtaessani taksin takapenkille. Olin herännyt varhain ehtiäkseni Teheranin basaariin ennen pahimpia ruuhkia; en tietenkään onnistunut, koska jäin heräämisestä huolimatta punkkaan lojumaan.
Heiluin basaarissa, kunnes paikat menivät alkuiltapäivästä kiinni (oli torstai eli sikäläinen lauantai) ja lähdin sitten etsimään nettikahvilaa, mihin sain kulumaan noin kaksi tuntia. Kahvila oli toki kiinni sen päivän.
Illan tullen koneen lähtöön oli aikaa kymmenisen tuntia - lähtöaika oli puoli viideltä aamulla. Onneksi Teheranin suomalaiset pelastivat minut tylsältä odottelulta. Tapasin vielä kolmannenkin kerran Kaisua ja Annaa, joihin olin tutustunut aivan alkumatkasta. Kävimme ensin valokuvanäyttelyssä ja menimme sen jälkeen ravintolaan. Huivipakko ja Iranin poliittinen asema puhuttivat pitkään.
Tällaiset keskustelut olivat yksi syy, miksi matka Iraniin oli voimakas kokemus. Maassa on jännitteinen tilanne, johon ei ehkä normaalilla reppumatkalla olisi välttämättä päässyt kunnolla sisälle. En tiedä, pääsinkö minä, mutta ainakin minulla oli kaksi etua: ensimmäinen oli aiemmin mainitsemani matkustelu kaksistaan englantia puhuvien oppaiden kanssa, ja toinen oli vastaava yhteys Teheranissa asuviin suomalaisiin.
Kaisu, Kristiina ja Veikko olivat Suomen Teheranin-suurlähetystön palveluksessa, Anna taas UNHCR:n; lisäksi seurueeseen kuului yhtenä iltana Päivi, joka oli Iranissa lomalla niin kuin minäkin. Heiltä kuulin havaintoja, joita en olisi paikallisilta voinut saada. Sanomattakin on selvää, että mainitunlaisiin työtehtäviin eivät päädy kapeakatseiset monokulturalistit tai piilokolonialistit. Kuulemani toteamukset olivat silti rehellisiä ja kaunistelemattomia.
Teheranin-suurlähetystön väelle kuuluu suuri kiitos näiden illanistujaisten järjestämisestä. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että oman maan edustusto voi olla keidas, joka suojaa koti-ikävältä.
Tuon viimeisen illanistujaisen jälkeen joskus puolenyön jälkeen siirryin Imaami Khomeinin kansainväliselle lentokentälle. Siellä asiat etenivät hyvin hitaasti: en ole missään nähnyt niin hidasta passintarkastusta. Minun passini syynäämisessä heillä ei toki kauan nokka tuhissut, mutta edelläni olevien arabien asiakirjat tutkittiin hyvin perusteellisesti.
Kone lähti Istanbulia kohti jotakuinkin aikataulussa. Konstantinopolissa nuokuin nelisen tuntia ennen jatkolentoa Helsinkiin. Jo täällä tärmäsin outoihin juttuihin, kuten siihen, että luottokortti alkoi taas toimia. Ostin Timbuktua käsittelevän kirjan. Malia ja tuaregeja käsitteleviä kirjoja on kertynyt jo aika monta; jospa ensi kesänä...
Alkuun palatakseni: taksikuski toi minut kotiovelle perjantaina iltapäivällä. Huomenna maanantaina menen töihin. Kuukauden loma ei kestä kuin neljä viikkoa.
Mitä jäi käteen? Jos viimevuotinen Tiibet oli osin ahdistava paikka Kiinan miehitysvallan takia, niin Iran oli sitä kaksin verroin ydinasekriisin ja etenkin uskonnollisen kireyden takia. Olisi hölmöa sanoa, että tämä oli "mukava" loma; ei kai kukaan lähde Iraniin etsimään hauskanpitoa. Tämä oli ensisijaisesti kokemus ja elämys, sukellus todelliseen vierauteen. Eikä se silti tarkoita, etteikö usein olisi ollut mukavaa.
20.7.08
16.7.08
Taas Teheranissa
Kierros Iranin etelä- ja keskiosissa on sitten takana. Huomenillalla koneeseen ja perjantain puolella kotiin.
Paluu Abyanehista Teheraniin sujui kohtuuttoman helposti. Ei odottelua missään. Kukaan ei yrittänyt nyhtää ylihintaa mistään, tai mitä nyt yksi taksikuski, mutta löysin halvemman. Pääsin taas nettiin, minkä huomannee blogaustulvasta - heitin läppärillä kirjoittamani tekstit kerralla verkkoon.
Tulipa mieleeni, että katsoin Esfahanissa hotellihuoneen telkkarista Steven Seagalin leffaa farsiksi dubattuna. En käsittänyt siitä mitään, tapahtumat pomppivat tolkuttomasti, mutta minulla on sellainen fiilis Stevenin leffoista myös suomeksi ja englanniksi.
Paluu Abyanehista Teheraniin sujui kohtuuttoman helposti. Ei odottelua missään. Kukaan ei yrittänyt nyhtää ylihintaa mistään, tai mitä nyt yksi taksikuski, mutta löysin halvemman. Pääsin taas nettiin, minkä huomannee blogaustulvasta - heitin läppärillä kirjoittamani tekstit kerralla verkkoon.
Tulipa mieleeni, että katsoin Esfahanissa hotellihuoneen telkkarista Steven Seagalin leffaa farsiksi dubattuna. En käsittänyt siitä mitään, tapahtumat pomppivat tolkuttomasti, mutta minulla on sellainen fiilis Stevenin leffoista myös suomeksi ja englanniksi.
Mummot raitilla
Tein äsken iltakävelyn Abyanehin kylänraitilla ja kylän edessä olevilla kukkuloilla ja pelloilla. Kuvasin monia vanhuksia perinteisissä puvuissaan, heitä istuskeli talojen rappusilla iltaa viettämässä. Yksi mummo, joka istuksi kaverinsa kanssa, kutsui lähemmäksi ja kaivoi laukustaan keksin. Kun lopulta otin sen, hän kaivoi laukustaan lisäksi muutaman karkin ja loppujen lopuksi vielä omenankin. Koetin - kai tyhmyyksissäni - tarjota rahaa, mutta se torjuttiin niin selkeästi, etten tuputtanut. Samanlaisia mummot joka paikassa! Mukava havaita.
Otin sitten muutaman kuvan mummokaksikosta, toinen oli kyllä kauhean ujo. Toinen poseerasi kuin vanha tekijä, mahtoi ollakin sellainen. Rouvat luettelivat kai kaikki maat, jotka tiesivät, mutta Suomi ei ollut tuttu. Koetin pyytää pirteämmältä mummolta osoitetta kuvan lähettämistä varten, mutta hän meni menojaan ja viittilöi vähän siihen tapaan, että hän menee kohta taivaaseen.
Minä sitten lähdin jatkamaan harhailua uuden eväspussukkani kanssa.
Otin sitten muutaman kuvan mummokaksikosta, toinen oli kyllä kauhean ujo. Toinen poseerasi kuin vanha tekijä, mahtoi ollakin sellainen. Rouvat luettelivat kai kaikki maat, jotka tiesivät, mutta Suomi ei ollut tuttu. Koetin pyytää pirteämmältä mummolta osoitetta kuvan lähettämistä varten, mutta hän meni menojaan ja viittilöi vähän siihen tapaan, että hän menee kohta taivaaseen.
Minä sitten lähdin jatkamaan harhailua uuden eväspussukkani kanssa.
Syötykin on
Söin Esfahanissa hotellin pizzeriassa pizzan. Minulle kerrottiin, että voin tilata vain 'special pizzan', mutta sain toisaalta ottaa kantaa siihen, laitetaanko sisällykseksi makkaraa vai kanaa ja ehkä sieniäkö myös. Lopputulos oli aivan hyvä pannupizza, jonka tarjoili aristokraattisen vampyyrimäinen hovimestari hienossa takissa. Aivan Christopher Leen näköinen. Pizzan mukana tuotiin ketsuppipullo, koska täkäläiset eivät laita pizzaan tomaattimurskaa. Mutta minä en laita pizzan päälle ketsuppia.
Yazdissa söin muhennettua kamelia. Oikein hyvää, melkein yhtä hyvää kuin tiibetiläinen jakkipihvi.
Kebab on iranilaisten pääravintoa. Abyanehin hotelliravintolassa on tarjolla ruokalaji nimeltä 'lamp kebab'. Ehkä sellaisen syömällä löytäisi sisäisen valon. Laskun perässä lukee sotilaallisesti "Tanks for your purchase".
Abyanehissa poikkesin ravitsemuslaitokseen, joka paljastui grilliksi. Tilasin special hamburgerin, mutta se oli ennemminkin patonki. Iso oli. Juoman kanssa 2 dollaria, listahinta. Olipa mukava löytää paikka, jossa ulkomaalaiselta ei yritetty kiskoa ylimääräistä.
Yazdissa söin muhennettua kamelia. Oikein hyvää, melkein yhtä hyvää kuin tiibetiläinen jakkipihvi.
Kebab on iranilaisten pääravintoa. Abyanehin hotelliravintolassa on tarjolla ruokalaji nimeltä 'lamp kebab'. Ehkä sellaisen syömällä löytäisi sisäisen valon. Laskun perässä lukee sotilaallisesti "Tanks for your purchase".
Abyanehissa poikkesin ravitsemuslaitokseen, joka paljastui grilliksi. Tilasin special hamburgerin, mutta se oli ennemminkin patonki. Iso oli. Juoman kanssa 2 dollaria, listahinta. Olipa mukava löytää paikka, jossa ulkomaalaiselta ei yritetty kiskoa ylimääräistä.
Abyaneh
Abyaneh on pieni parinsadan asukkaan kylä noin satakunta kilometriä Kashanista lounaaseen. Täällä ei paljon autoja näy, ja koska kylä on vuoristossa, hellekään ei vaivaa. Asukkaat ovat vanhuksia, nuorisolle ei ole täällä mitään. Teheranista tullaan tänne usein viettämään viikonloppua, mutta nyt ei ole se kausi. Hotelli on melkein autio, ja henkilökunta kuluttaa aikaansa lähinnä nukkumalla aulassa. Vastaanottovirkailijakin koisaa tiskiään vasten.
Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.
Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.
Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.
Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.
Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.
Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.
Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.
Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.
Virkavallan kynsissä
Abyanehissa. Olihan operaatio päästä tänne.
Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.
Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.
Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.
Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.
Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.
No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.
Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.
Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.
Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.
Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.
Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)
Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.
Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.
Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.
Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.
Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.
Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"
Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.
Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.
Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.
Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.
Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.
Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.
Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.
No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.
Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.
Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.
Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.
Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.
Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)
Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.
Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.
Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.
Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.
Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.
Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"
Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.
Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.
Oppaista
Mongoliassa osallistuin yhdeksänpäiväiselle jeeppiretkelle, jota veti opas, Tiibetissä nelipäiväiselle, mutta muuten paikallisia oppaita ei ole juuri tullut hyödynnettyä. Täällä Iranissa olen käyttänyt oppaiden palveluksia jo neljästi.
Yksi syy on se, että iranilaiset eivät juuri puhu englantia. He opiskelevat sitä seitsemän vuotta, mutta lopputuloksena useimmat kykenevät sanomaan kaksi asiaa: where are you from ja welcome to Iran. Jälkimmäinen on tietysti mukava, etenkin kun sitä kuulee hämmentävän usein. Monia asioita on joka tapauksessa vaikea hoitaa ilman farsintaitoa, minkä lisäksi tuntuma paikallisiin jää vääjäämättä puutteelliseksi. Oppaat puhuvat vähintään kohtuullista englantia, mikä yhtäältä sulavoittaa asioiden järjestelyä ja toisaalta tarjoaa yhteyskohdan, jonka kautta voi oppia lisää iranilaisista ja heidän tavoistaan.
Toinen syy oppaiden käyttöön on se, että olen poikkeuksellisesti yksin liikkeellä. Kavereiden kanssa matkustellessa tulee herkemmin pitäydyttyä omassa joukossa ja harhailtua päättömästi. Sitä Lonely Planetiakaan ei aina jaksa lukea, ja niinpä monista paikoista jää hämärän peittoon paljon mielenkiintoista. Yksin liikkuessa oppaalle jää ikään kuin luontevasti tilaa.
Liikuin kaikkien neljän oppaan kanssa kaksin, joten sain tilaisuuden keskustella tuntikausia paikallisen kanssa ja esittää luvuttomasti kysymyksiä. Kaikki vastailivat auliisti ja jokainen otti automaattisesti puheeksi aiheet, joita en itse olisi rohjennut, kuten uraanin rikastamisen, naisten aseman ja uskonnon Iranissa. Oppaiden näkemykset Iranin tilanteesta olivat hämmästyttävän avomielisiä ja kriittisiä.
Ensimmäinen oppaani oli Muhammad, joka näytti tietä Damavandille ja josta olen jo kirjoittanut. Hän oli kirjanpitäjä, intohimoinen vuorikiipeilijä ja professorisperheen vesa. Vähän minua nuorempi, yhtä lailla runouden ystävä. Oikein hyvä tyyppi, vaikka hän ei aina muistanutkaan mainita, jos ei ollut ymmärtänyt jotakin lausumaani. Hän opetti minulle monta keskeistä farsinkielistä fraasia.
Persepoliksessa minua valisti Masumeh. Olin jotenkin kuvitellut, ettei naispuolista opasta päästettäisi kahdestaan minnekään miehen kanssa, saati ulkomaalaisen miehen, mutta mitään ongelmaa ei ollut havaittavissa. Masumeh oli opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja puhui erinomaista englantia, minkä lisäksi hän tunsi laajasti Persian historiaa. Hän oli myös ilo silmälle. Kiertokäynnin loppuosa meni istuskellessa ja meni ainakin tunnin yliajalle, kun jäimme keskustelemaan huivipakosta ja islamista. Hänelle huivi suojautumiskeino; hän tunsi tarvitsevansa suojaa miehiltä. Hänen kuvauksensa huivipakosta auttoi ymmärtämään asian toista puolta, mutta ei muuttanut mielipidettäni.
Esfahanissa oppaanani oli keski-ikäinen, läpikotaisin hienostunut herrasmies nimeltä Ahmad. Hänkin oli opiskellut englantia ja englantilaista kirjallisuutta. Hänen historiantuntemuksensa ylitti tavanomaisen oppaan tiedot, minkä lisäksi hänen lukeneisuutensa käsitti myös filosofian. Nietzsche tuli pakostakin esiin, kun liikuttiin zarathustralaisten vanhoilla pyhillä paikoilla. Mahmud selvitti minulle laajasti moskeijoiden arvoasteikkoa mullaheineen, imaameineen ja ajatollaheineen. Mahmudilla oli luultavasti myös toimivat provikkasuhteet muutamiin paikallisiin elinkeinonharjoittajiin, sillä hän vei minut sopivan vahingossa tutustumaan miniatyyrimaalari Mustafa Fotowatiin ja suureen mattokauppaan. Mattokauppoja ei syntynyt, mutta Mustafan työt olivat upeita: hän työskenteli paraikaa ja näytti, kuinka maalaa miniatyyrikokoiset maalauksensa kissankarvasiveltimellä kamelinluulle. Ostin lopulta kaksi, toisessa on Omar Khaijam viinipikarin ja muusan kanssa, toisessa sufimystikko kirvestunnuksineen. Ahmad sai odotella aika kauan, kun valitsin mieleisiäni, joten toivotaan, että hän tosiaan sai provikan. Ainakin hän tinki hintaa puolestani.
Entinen upseeri Ali opasti minua Yazdin autiomaaretkellä. Hän oli ollut šaahin aikana brittiläisessä sotilasakatemiassa ja puhui siksi moitteetonta englantia. Rehellinen ja suoraselkäinen mies. Hän sanoi todenneensa aikanaan, että joutuisi sotilaana liian usein toimimaan omantuntonsa vastaisesti, ja vaihtaneensa siksi alaa. Hänen kanssaan keskustelin etupäässä politiikasta, ja muista oppaista poiketen hän kommentoi piikikkäästi myös EU:n Lähi-idässä harjoittamaa politiikkaa. Alin mielipiteet kansainvälisestä politiikasta olivat linjassa hänen vahvan moraalisen ajattelutapansa kanssa, ja hänelle realpolitik oli pelkkää selkärangattomuutta. Hän oli sitä mieltä, että suojautuakseen ydinasevaltojen painostukselta Iraninkin pitäisi hankkia ydinase. Ali ripitti eurooppalaisia siitä, että Iran niputetaan aina yhteen arabimaiden kanssa, mutta hän toisaalta teki itse saman Euroopan maille. Luulen, että Iranin nykyinen asema ahdisti häntä tavattomasti, koska mikään osapuoli ei vastannut hänen käsitystään oikeamielisestä toimijasta.
Tulen varmaan myöhemmilläkin reissuilla palkkaamaan paikallisia oppaita, vaikken matkustelisikaan yksin. Pienestäkin paikasta saa paljon enemmän irti.
Yksi syy on se, että iranilaiset eivät juuri puhu englantia. He opiskelevat sitä seitsemän vuotta, mutta lopputuloksena useimmat kykenevät sanomaan kaksi asiaa: where are you from ja welcome to Iran. Jälkimmäinen on tietysti mukava, etenkin kun sitä kuulee hämmentävän usein. Monia asioita on joka tapauksessa vaikea hoitaa ilman farsintaitoa, minkä lisäksi tuntuma paikallisiin jää vääjäämättä puutteelliseksi. Oppaat puhuvat vähintään kohtuullista englantia, mikä yhtäältä sulavoittaa asioiden järjestelyä ja toisaalta tarjoaa yhteyskohdan, jonka kautta voi oppia lisää iranilaisista ja heidän tavoistaan.
Toinen syy oppaiden käyttöön on se, että olen poikkeuksellisesti yksin liikkeellä. Kavereiden kanssa matkustellessa tulee herkemmin pitäydyttyä omassa joukossa ja harhailtua päättömästi. Sitä Lonely Planetiakaan ei aina jaksa lukea, ja niinpä monista paikoista jää hämärän peittoon paljon mielenkiintoista. Yksin liikkuessa oppaalle jää ikään kuin luontevasti tilaa.
Liikuin kaikkien neljän oppaan kanssa kaksin, joten sain tilaisuuden keskustella tuntikausia paikallisen kanssa ja esittää luvuttomasti kysymyksiä. Kaikki vastailivat auliisti ja jokainen otti automaattisesti puheeksi aiheet, joita en itse olisi rohjennut, kuten uraanin rikastamisen, naisten aseman ja uskonnon Iranissa. Oppaiden näkemykset Iranin tilanteesta olivat hämmästyttävän avomielisiä ja kriittisiä.
Ensimmäinen oppaani oli Muhammad, joka näytti tietä Damavandille ja josta olen jo kirjoittanut. Hän oli kirjanpitäjä, intohimoinen vuorikiipeilijä ja professorisperheen vesa. Vähän minua nuorempi, yhtä lailla runouden ystävä. Oikein hyvä tyyppi, vaikka hän ei aina muistanutkaan mainita, jos ei ollut ymmärtänyt jotakin lausumaani. Hän opetti minulle monta keskeistä farsinkielistä fraasia.
Persepoliksessa minua valisti Masumeh. Olin jotenkin kuvitellut, ettei naispuolista opasta päästettäisi kahdestaan minnekään miehen kanssa, saati ulkomaalaisen miehen, mutta mitään ongelmaa ei ollut havaittavissa. Masumeh oli opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja puhui erinomaista englantia, minkä lisäksi hän tunsi laajasti Persian historiaa. Hän oli myös ilo silmälle. Kiertokäynnin loppuosa meni istuskellessa ja meni ainakin tunnin yliajalle, kun jäimme keskustelemaan huivipakosta ja islamista. Hänelle huivi suojautumiskeino; hän tunsi tarvitsevansa suojaa miehiltä. Hänen kuvauksensa huivipakosta auttoi ymmärtämään asian toista puolta, mutta ei muuttanut mielipidettäni.
Esfahanissa oppaanani oli keski-ikäinen, läpikotaisin hienostunut herrasmies nimeltä Ahmad. Hänkin oli opiskellut englantia ja englantilaista kirjallisuutta. Hänen historiantuntemuksensa ylitti tavanomaisen oppaan tiedot, minkä lisäksi hänen lukeneisuutensa käsitti myös filosofian. Nietzsche tuli pakostakin esiin, kun liikuttiin zarathustralaisten vanhoilla pyhillä paikoilla. Mahmud selvitti minulle laajasti moskeijoiden arvoasteikkoa mullaheineen, imaameineen ja ajatollaheineen. Mahmudilla oli luultavasti myös toimivat provikkasuhteet muutamiin paikallisiin elinkeinonharjoittajiin, sillä hän vei minut sopivan vahingossa tutustumaan miniatyyrimaalari Mustafa Fotowatiin ja suureen mattokauppaan. Mattokauppoja ei syntynyt, mutta Mustafan työt olivat upeita: hän työskenteli paraikaa ja näytti, kuinka maalaa miniatyyrikokoiset maalauksensa kissankarvasiveltimellä kamelinluulle. Ostin lopulta kaksi, toisessa on Omar Khaijam viinipikarin ja muusan kanssa, toisessa sufimystikko kirvestunnuksineen. Ahmad sai odotella aika kauan, kun valitsin mieleisiäni, joten toivotaan, että hän tosiaan sai provikan. Ainakin hän tinki hintaa puolestani.
Entinen upseeri Ali opasti minua Yazdin autiomaaretkellä. Hän oli ollut šaahin aikana brittiläisessä sotilasakatemiassa ja puhui siksi moitteetonta englantia. Rehellinen ja suoraselkäinen mies. Hän sanoi todenneensa aikanaan, että joutuisi sotilaana liian usein toimimaan omantuntonsa vastaisesti, ja vaihtaneensa siksi alaa. Hänen kanssaan keskustelin etupäässä politiikasta, ja muista oppaista poiketen hän kommentoi piikikkäästi myös EU:n Lähi-idässä harjoittamaa politiikkaa. Alin mielipiteet kansainvälisestä politiikasta olivat linjassa hänen vahvan moraalisen ajattelutapansa kanssa, ja hänelle realpolitik oli pelkkää selkärangattomuutta. Hän oli sitä mieltä, että suojautuakseen ydinasevaltojen painostukselta Iraninkin pitäisi hankkia ydinase. Ali ripitti eurooppalaisia siitä, että Iran niputetaan aina yhteen arabimaiden kanssa, mutta hän toisaalta teki itse saman Euroopan maille. Luulen, että Iranin nykyinen asema ahdisti häntä tavattomasti, koska mikään osapuoli ei vastannut hänen käsitystään oikeamielisestä toimijasta.
Tulen varmaan myöhemmilläkin reissuilla palkkaamaan paikallisia oppaita, vaikken matkustelisikaan yksin. Pienestäkin paikasta saa paljon enemmän irti.
Iranilaiset ja islam
Iranilaisten suhde islamiin tuntuu merkilliseltä. Useampikin on sanonut, että islam on valloittajien tuontitavaraa ja että zarathustralaisuus olisi miellyttänyt iranilaisia enemmän. Silti eräskin opas, joka oli alkujaan ollut zarathustralainen ja ilmoitti pitävänsä sitä maailman parhaana uskontona, poikkesi kesken kaiken syrjäkylän moskeijaan rukoilemaan. Toinen sanoi rakastavansa uskoaan ja uskontoaan, vaikka ei hyväksynytkään sitä, että arabit olivat sen Persiaan tuoneet. Hänen mielestään islam oli suurista kirjauskonnoista nuorin ja siksi pisimmälle kehittynein ja yksinkertaisesti paras.
Olennaisen ristiriidan ohella kuulostaa minusta hassulta sanoa, että jokin uskonto on toista parempi. Ymmärtäisin sen uskonnollisista ajatuksista riisuttuna sosiologisena kannanottona, siis suhteessa johonkin mitattavissa olevaan yhteiskunnalliseen tai yksilölliseen hyvinvointiseikkaan, mutta omaan uskoon liitettynä se saa uskoontulemisen vaikuttamaan rationaaliselta, punnitulta valinnalta tarjolla olevien uskontojen välillä. Törmäsin samantapaiseen ajatteluun myös Mongoliassa, jossa muuan paikallinen totesi buddhalaisuuden - hänen oman uskontonsa - olevan paljon parempi kuin kristinusko.
Kyse voi olla pelkästä oman kulttuurin arvonnostosta, onhan uskonto siihen tiiviisti sidoksissa. Ja länsimaissa monet pitävät islamia barbaarisena uskontona, mikä on sama asia hieman peitetymmässä muodossa - "heidän" uskontonsa on luonnollisesti huono nimenomaan "meidän" uskontoomme verrattuna, vaikka näkemyksen esittäisivätkin agnostikkointellektuellit. Tai sitten uskoontuleminen onkin paljon arkisempi kokemus - tai toimenpide - kuin olen kuvitellut.
Olennaisen ristiriidan ohella kuulostaa minusta hassulta sanoa, että jokin uskonto on toista parempi. Ymmärtäisin sen uskonnollisista ajatuksista riisuttuna sosiologisena kannanottona, siis suhteessa johonkin mitattavissa olevaan yhteiskunnalliseen tai yksilölliseen hyvinvointiseikkaan, mutta omaan uskoon liitettynä se saa uskoontulemisen vaikuttamaan rationaaliselta, punnitulta valinnalta tarjolla olevien uskontojen välillä. Törmäsin samantapaiseen ajatteluun myös Mongoliassa, jossa muuan paikallinen totesi buddhalaisuuden - hänen oman uskontonsa - olevan paljon parempi kuin kristinusko.
Kyse voi olla pelkästä oman kulttuurin arvonnostosta, onhan uskonto siihen tiiviisti sidoksissa. Ja länsimaissa monet pitävät islamia barbaarisena uskontona, mikä on sama asia hieman peitetymmässä muodossa - "heidän" uskontonsa on luonnollisesti huono nimenomaan "meidän" uskontoomme verrattuna, vaikka näkemyksen esittäisivätkin agnostikkointellektuellit. Tai sitten uskoontuleminen onkin paljon arkisempi kokemus - tai toimenpide - kuin olen kuvitellut.
Ne muut
Persialaisista näkee, että he ovat vanhaa kulttuurikansaa. Heissä on sellaista perushienostuneisuutta, ja he ovat lähtökohtaisesti myös vieraanvaraista, uteliasta ja ystävällistä väkeä. Monet ovat sanoneet toivottavansa esimerkiksi amerikkalaiset turistit tervetulleiksi siinä missä muutkin, koska nykyiset ongelmat ovat hallitusten eivätkä tavallisten ihmisten asia. Amerikkalainen elämäntapa ja populaarikulttuuri kiehtovat ainakin nuoria iranilaisia hirveästi.
Iranilaisten ystävällisyys ei kuitenkaan ulotu aivan kaikkiin. Afgaaneja on perinteisesti pidetty sivistymättöminä rosvoina, mutta he ovat pikkutekijöitä; persialainen rasismi on varattu melkein kokonaan arabeille. Vähintäänkin sanotaan, että "ne arabit nyt ovat vähän", mutta useimmiten "en pidä arabeista" ja aika usein suorastaan "vihaan arabeja ja kaikkea, mitä he ovat tullessaan tuoneet". Jokainen iranilainen, jonka kanssa olen vähänkään pitempään keskustellut, on jossain vaiheessa lausunut jonkin edellä mainituista.
Persialaisesta näkökulmasta arabit ovat vähemmän sivistynyttä väkeä, jotka valloittivat Persian ja pakottivat vanhat zarathustralaiset kääntymään muslimeiksi, omaksumaan arabialaiset aakkoset, vaihtamaan perustervehdykset ja kiitokset ynnä muut arabiankielisiksi ja vieläpä antamaan lapsilleen arabialaisia nimiä kuten Ali ja Mohammed. Muuankin Ali, jonka kanssa juttelin, vihasi omaa arabialaista nimeään ja teki selväksi, että on antanut omille lapsilleen kunnon persialaiset nimet.
Täytyy vielä mainita juutalaiset. Eräs paikallinen sanoi, ettei iranilaisilla ole mitään juutalaisia vastaan, koska mainitut kansat ovat pitkälti samanlaisia. Ongelmia on sen sijaan siionistien kanssa! Siionismihan ovat vanhan uskomuksen mukaan juutalainen salaliitto, joka pyrkii maailmanvaltaan, ja sitä on käytetty Israelin vastaisessa retoriikassa iät ja ajat. En ole onneksi kuullut täällä kuin yhden iranilaisen melskaavan siionismista, ellei lasketa Ahmadinejadia televisiossa, sillä olisihan se osoitus aika paksun propagandan nielemisestä purematta.
Iranilaisten ystävällisyys ei kuitenkaan ulotu aivan kaikkiin. Afgaaneja on perinteisesti pidetty sivistymättöminä rosvoina, mutta he ovat pikkutekijöitä; persialainen rasismi on varattu melkein kokonaan arabeille. Vähintäänkin sanotaan, että "ne arabit nyt ovat vähän", mutta useimmiten "en pidä arabeista" ja aika usein suorastaan "vihaan arabeja ja kaikkea, mitä he ovat tullessaan tuoneet". Jokainen iranilainen, jonka kanssa olen vähänkään pitempään keskustellut, on jossain vaiheessa lausunut jonkin edellä mainituista.
Persialaisesta näkökulmasta arabit ovat vähemmän sivistynyttä väkeä, jotka valloittivat Persian ja pakottivat vanhat zarathustralaiset kääntymään muslimeiksi, omaksumaan arabialaiset aakkoset, vaihtamaan perustervehdykset ja kiitokset ynnä muut arabiankielisiksi ja vieläpä antamaan lapsilleen arabialaisia nimiä kuten Ali ja Mohammed. Muuankin Ali, jonka kanssa juttelin, vihasi omaa arabialaista nimeään ja teki selväksi, että on antanut omille lapsilleen kunnon persialaiset nimet.
Täytyy vielä mainita juutalaiset. Eräs paikallinen sanoi, ettei iranilaisilla ole mitään juutalaisia vastaan, koska mainitut kansat ovat pitkälti samanlaisia. Ongelmia on sen sijaan siionistien kanssa! Siionismihan ovat vanhan uskomuksen mukaan juutalainen salaliitto, joka pyrkii maailmanvaltaan, ja sitä on käytetty Israelin vastaisessa retoriikassa iät ja ajat. En ole onneksi kuullut täällä kuin yhden iranilaisen melskaavan siionismista, ellei lasketa Ahmadinejadia televisiossa, sillä olisihan se osoitus aika paksun propagandan nielemisestä purematta.
Yazd
Esfahanista siirryin Yazdiin, joka on 750 000 asukkaan kaupunki kahden autiomaan, Dasht-e-Kavirin ja Kavir-e-Lutin, välissä. Lonely Planet kehuu kaupunkia rennoksi ja arvelee syyksi sitä, että Yazdissa on maan suurin zarathustralaisten keskittymä. Täällä ovat myös useimmat heidän pyhistä paikoistaan. Voi olla, että Yazd on zarathustralaisten ansiosta rennompi kuin se muuten olisi, mutta... kaikilla musliminaisilla on täällä täysi musta tšadori. Shirazin, Esfahanin tai Teheranin mallin mukaisia värikkäämpiä vaatteita ei näe lainkaan. On kuin paikan olisi vallannut Mustakaapujen armeija. Näin kyllä yhdellä lapsella myös Mikki Hiiri -paidan.
Vietin yhden päivän oppaan kanssa autiomaaretkellä, josta tosin puuttui pääosin se autiomaa. Luvattuja hiekkadyynejä ei löytynyt, mutta kävimme zarathustralaisten hautakukkuloilla eli hiljaisilla torneilla, Chak Chakissa zarathustralaisten pyhällä paikalla, Meybodissa vanhassa karavaanien levähdyspaikassa sekä autioituneessa, perinteiseen tapaan rakennetussa savitiilikylässä. Lämmintä oli reippaasti yli 40 astetta, joten vilu ei tullut, vaikkemme kunnon hiekkaerämaahan päässeetkään.
Hiljaiset tornit ovat paikka, jonne zarathustralaiset toivat vainajiaan vielä 60-luvulla. Vainaja jätettiin korkean kivimäen päälle, missä korppikotkat ja madot söivät lihat luiden päältä. Luut heitettiin lopuksi tornin ytimessä olevaan syvään kuoppaan. Näin toimittiin, ettei mätänevä liha pääsisi saastuttamaan elementtejä. Maahan kaivettuna ruumis olisi pilannut maan ja poltettuna tulen. Puhtaiksi kalutut luut eivät enää saastuttaneet mitään, joten ne voitiin haudata. Myös mongolit hautasivat aikanaan vainajiaan samalla periaatteella. Nykyään zarathustralaiset hautaavat ruumiit tavallisen näköiselle hautausmaalle, mutta hauta on vuorattu betonilla, jolloin maa ei pääse saastumaan.
Yazdissa Silk Road Hotelissa tapasin ensimmäistä kertaa Damavandin jälkeen useita ulkomaalaisia matkalaisia. Oli saksalainen, hollantilainen, pari belgialaista ja kiinalaista, pari brittiä, aussi. Hotellin sisäpihalla käytiin ruokapöytien ääressä monta mielenkiintoista keskustelua. Reppumatkailijoiden mittapuulla pohjat veti muuan skotti nimeltä Colin. Hänen projektinaan oli ollut kiertää maailma lentämättä, ja nyt hän oli lähestymässä kotikontujaan oltuaan tienpäällä neljä vuotta.
Vietin yhden päivän oppaan kanssa autiomaaretkellä, josta tosin puuttui pääosin se autiomaa. Luvattuja hiekkadyynejä ei löytynyt, mutta kävimme zarathustralaisten hautakukkuloilla eli hiljaisilla torneilla, Chak Chakissa zarathustralaisten pyhällä paikalla, Meybodissa vanhassa karavaanien levähdyspaikassa sekä autioituneessa, perinteiseen tapaan rakennetussa savitiilikylässä. Lämmintä oli reippaasti yli 40 astetta, joten vilu ei tullut, vaikkemme kunnon hiekkaerämaahan päässeetkään.
Hiljaiset tornit ovat paikka, jonne zarathustralaiset toivat vainajiaan vielä 60-luvulla. Vainaja jätettiin korkean kivimäen päälle, missä korppikotkat ja madot söivät lihat luiden päältä. Luut heitettiin lopuksi tornin ytimessä olevaan syvään kuoppaan. Näin toimittiin, ettei mätänevä liha pääsisi saastuttamaan elementtejä. Maahan kaivettuna ruumis olisi pilannut maan ja poltettuna tulen. Puhtaiksi kalutut luut eivät enää saastuttaneet mitään, joten ne voitiin haudata. Myös mongolit hautasivat aikanaan vainajiaan samalla periaatteella. Nykyään zarathustralaiset hautaavat ruumiit tavallisen näköiselle hautausmaalle, mutta hauta on vuorattu betonilla, jolloin maa ei pääse saastumaan.
Yazdissa Silk Road Hotelissa tapasin ensimmäistä kertaa Damavandin jälkeen useita ulkomaalaisia matkalaisia. Oli saksalainen, hollantilainen, pari belgialaista ja kiinalaista, pari brittiä, aussi. Hotellin sisäpihalla käytiin ruokapöytien ääressä monta mielenkiintoista keskustelua. Reppumatkailijoiden mittapuulla pohjat veti muuan skotti nimeltä Colin. Hänen projektinaan oli ollut kiertää maailma lentämättä, ja nyt hän oli lähestymässä kotikontujaan oltuaan tienpäällä neljä vuotta.
11.7.08
Puoli maailmaa
Loistonsa päivinä 1600-luvulla Esfahan tunnettiin lempinimellä, joka on suomeksi suunnilleen Puoli maailmaa. Paikka oli hyvässä lyönnissä šaahi Abbas I:n rakennustöiden jälkeen.
Komea se on edelleen. Keskusaukion sanotaan olevan maailman toiseksi suurin Tiananmemin aukion jälkeen, mutta on paljon komeampi. Sen yhdellä laidalla on kuninkaallisen perheen jäsenille rakennettu yksityinen moskeija, toisella Imaamin moskeija, kolmannella kuninkaallinen Ali Qapun palatsi ja neljännellä suuren basaarin sisäänkäynti. Aukio on vihreämpi kuin useimmat vastaavat, ja hyvin siisti. Moskeijat ja palatsi on koristeltu ylenpalttisesti lasitetuilla tiilillä ja mosaiikeilla, mutta yleisvaikutelmasta on saatu rauhoittava harkitulla valon käytöllä ja hillityillä väreillä.
Joka kaupungissa on täällä Jameh-moskeija eli suuri moskeija, jossa imaami vetää perjantairukoukset. Esfahanin suuri moskeija on erikoinen kahdestakin syystä. Siinäon ensinnäkin kaksi kupolia, koska kaksi kilpailevaa kirkonmiestä halusi aikanaan kumpikin omansa. Toisekseen moskeijassa on mongolivallan aikana rakennettu pienempi pyhättö, jonka kattoholvit muistuttavat siältä jurttien kattoja. Vallatessaan vanhoja persialaisia maita 1200-luvulla mongolit laittoivat melkein kaiken päreiksi, mutta aloilleen asetuttuaan heistä tuli taidemesenaatteja. Jo Tšingis-kaanin pojanpoika Hülegü kääntyi muslimiksi.
Eräs pienempi moskeija on tunnettu muista syistä kuin taiteellisten tai uskonnollisten arvojen perusteella. Sitä sanotaan huojuvien minareettien moskeijaksi. Nykyisin joka tunti kiipeää virallinen minareetinhuojuttaja ylös, ottaa tukevan otteen kapean minareetin ikkuna-aukoista ja alkaa repiä. Hetkeä myöhemmin minareetti alkaa heilua kuin se olisi kumia. Toista hetkeä myöhemmin vapina tarttuu toiseenkin minareettiin. Kummallisen näköinen ilmestys. Tornit eivät näytä pelkästään keikkuvan, vaan taipuvan. Heiluttelua on kuulemma tehty ikiajat, eikä romahdusvaaraa ole...
Esfahanissa on kaksi vähemmistöä, jotka ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa ja uskontonsa: armenialaiset ja, yllätys yllätys, juutalaiset. Ikivanhassa juutalaisten kaupunginosassa asuu edelleen viitisentuhatta juutalaista. Armenialaisten alue on isompi, heillä on yhteensä kolmetoista kirkkoa. Kävin yhdessä niistä. Se oli hämmästyttävä yhdistelmä kristillistä kirkkoa ja moskeijaa: tiilikuviointi ja ylipäänsä ei-esittävä koristelu oli värejä myöten aivan samanlaista kuin moskeijoissa ja kirkossa oli jopa moskeijatyylinen kupoli, mutta seinät olivat täynnä raamatullisia kuvia, alttarikalustus oli selkeästi kristillistä ja kupolinkin huipussa oli risti.
Komea se on edelleen. Keskusaukion sanotaan olevan maailman toiseksi suurin Tiananmemin aukion jälkeen, mutta on paljon komeampi. Sen yhdellä laidalla on kuninkaallisen perheen jäsenille rakennettu yksityinen moskeija, toisella Imaamin moskeija, kolmannella kuninkaallinen Ali Qapun palatsi ja neljännellä suuren basaarin sisäänkäynti. Aukio on vihreämpi kuin useimmat vastaavat, ja hyvin siisti. Moskeijat ja palatsi on koristeltu ylenpalttisesti lasitetuilla tiilillä ja mosaiikeilla, mutta yleisvaikutelmasta on saatu rauhoittava harkitulla valon käytöllä ja hillityillä väreillä.
Joka kaupungissa on täällä Jameh-moskeija eli suuri moskeija, jossa imaami vetää perjantairukoukset. Esfahanin suuri moskeija on erikoinen kahdestakin syystä. Siinäon ensinnäkin kaksi kupolia, koska kaksi kilpailevaa kirkonmiestä halusi aikanaan kumpikin omansa. Toisekseen moskeijassa on mongolivallan aikana rakennettu pienempi pyhättö, jonka kattoholvit muistuttavat siältä jurttien kattoja. Vallatessaan vanhoja persialaisia maita 1200-luvulla mongolit laittoivat melkein kaiken päreiksi, mutta aloilleen asetuttuaan heistä tuli taidemesenaatteja. Jo Tšingis-kaanin pojanpoika Hülegü kääntyi muslimiksi.
Eräs pienempi moskeija on tunnettu muista syistä kuin taiteellisten tai uskonnollisten arvojen perusteella. Sitä sanotaan huojuvien minareettien moskeijaksi. Nykyisin joka tunti kiipeää virallinen minareetinhuojuttaja ylös, ottaa tukevan otteen kapean minareetin ikkuna-aukoista ja alkaa repiä. Hetkeä myöhemmin minareetti alkaa heilua kuin se olisi kumia. Toista hetkeä myöhemmin vapina tarttuu toiseenkin minareettiin. Kummallisen näköinen ilmestys. Tornit eivät näytä pelkästään keikkuvan, vaan taipuvan. Heiluttelua on kuulemma tehty ikiajat, eikä romahdusvaaraa ole...
Esfahanissa on kaksi vähemmistöä, jotka ovat säilyttäneet oman kulttuurinsa ja uskontonsa: armenialaiset ja, yllätys yllätys, juutalaiset. Ikivanhassa juutalaisten kaupunginosassa asuu edelleen viitisentuhatta juutalaista. Armenialaisten alue on isompi, heillä on yhteensä kolmetoista kirkkoa. Kävin yhdessä niistä. Se oli hämmästyttävä yhdistelmä kristillistä kirkkoa ja moskeijaa: tiilikuviointi ja ylipäänsä ei-esittävä koristelu oli värejä myöten aivan samanlaista kuin moskeijoissa ja kirkossa oli jopa moskeijatyylinen kupoli, mutta seinät olivat täynnä raamatullisia kuvia, alttarikalustus oli selkeästi kristillistä ja kupolinkin huipussa oli risti.
6.7.08
Esfahan
Shirazin lähellä pellot ovat kuin suoraan Kauhavan alajoelta: viivasuoraa tasankoa, siellä täällä pörrää Massikoita ja jopa vaaleanvihreitä Claas-puimureita. Mutta alajoella ei ole vaaleanruskeita vuoria, jotka yhtäkkiä nousevat tasangosta. Kuinka täällä maatalous voi toimia? Niin kuivaa, että nurmikoita kastellaan jatkuvasti.
Istun linja-autossa matkalla Shirazista Esfahaniin. Ympärillä hiekkaerämaata, jossa kasvaa vain pientä surkeaa vihertävää siellä täällä. Kuuntelen alussa Doorsin The Endiä. "The blue bus is calling us..." Tämä on kyllä oranssi, mutta kuuman eksoottinen tunnelma on sama. Ehkä The Endin erämaalataus on peräisin Oliver Stonen Doors-leffasta. Toisaalta tietty hikinen mielleyhtymä voi olla myös Ilmestyskirja.Nytistä. This is dead land, this is cactus land... Sanoi Eliot.
Vieressä on istunut luonnollisesti bussin lihavin mies, joka etenkin nukahdettuaan on levittynyt koko majesteetillisuudellaan kylkeäni vasten. Samalla edessä istuva teini on kaatanut selkänojansa syliini. Vaatii vähän zeniläistä meininkiä. Onneksi ilmastointi pelaa. Olen lukenut Cormac McCarthyn The Roadia ja kuunnellut musiikkia mp3-soittimella. Musiikki on tärkeää tässä, sen avulla voi sulkea osan nykyhetkestä (äänet) ulkopuolelle.
Nyt jos sulkisin silmät, siirtyisin hetkessä Conanin kohtaukseen, jossa Thulsa Doom ja kumppanit seisovat nuoren Conanin ja hänen äitinsä edessä. Basil Poledouris, joka musiikin sävelsi, on nykyään matojen muonaa. Paras elokuvasäveltäjä evö.
Perillä Esfahanissa totean, että Facebook-blokkaus on taas voimassa.
Istun linja-autossa matkalla Shirazista Esfahaniin. Ympärillä hiekkaerämaata, jossa kasvaa vain pientä surkeaa vihertävää siellä täällä. Kuuntelen alussa Doorsin The Endiä. "The blue bus is calling us..." Tämä on kyllä oranssi, mutta kuuman eksoottinen tunnelma on sama. Ehkä The Endin erämaalataus on peräisin Oliver Stonen Doors-leffasta. Toisaalta tietty hikinen mielleyhtymä voi olla myös Ilmestyskirja.Nytistä. This is dead land, this is cactus land... Sanoi Eliot.
Vieressä on istunut luonnollisesti bussin lihavin mies, joka etenkin nukahdettuaan on levittynyt koko majesteetillisuudellaan kylkeäni vasten. Samalla edessä istuva teini on kaatanut selkänojansa syliini. Vaatii vähän zeniläistä meininkiä. Onneksi ilmastointi pelaa. Olen lukenut Cormac McCarthyn The Roadia ja kuunnellut musiikkia mp3-soittimella. Musiikki on tärkeää tässä, sen avulla voi sulkea osan nykyhetkestä (äänet) ulkopuolelle.
Nyt jos sulkisin silmät, siirtyisin hetkessä Conanin kohtaukseen, jossa Thulsa Doom ja kumppanit seisovat nuoren Conanin ja hänen äitinsä edessä. Basil Poledouris, joka musiikin sävelsi, on nykyään matojen muonaa. Paras elokuvasäveltäjä evö.
Perillä Esfahanissa totean, että Facebook-blokkaus on taas voimassa.
4.7.08
Hafez
Tänään kävin eräänlaisessa pyhiinvaelluspaikassa. Shirazin laidalle on rakennettu hieno puutarhakokonaisuus, jonka ytimessä on runoilija Hafezin hautapaasi. Katselin, kuinka iranilaiset lähestyivät paatta varoen, tavattoman kunnioittavasti, ja hipaisivat sen pintaa kahdella sormenpäällä.
Puutarhan varjoissa makoili pari-kolmekymmentä varusmiestä. Ilmeisesti heidän varuskuntansa oli melkein vieressä, täällä on muutenkin paljon sotilasalueita, mutta eivät sotilaat pelkästään varjoja ja yleisöpuhelimia täältä olleet hakemassa; monet kävivät haudalla siinä missä muutkin.
Sanotaan, että Hafez on Iranin suosituin poptähti. Hän on tosin ollut kuollut jo 600 vuotta. Ihmiset istuksivat hänen hautapuutarhassaan ja lukevat toisilleen hänen säkeitään, jotka kertovat rakkaudesta sekä tietysti viinistä, koska kyse on persialaisesta runoilijasta. Kaikenikäiset osaavat siteerata häntä, kuten aiemminkin mainitsin.
Istuin itsekin kirja kourassa ja yritin tavoittaa rytmin ja sävelen sulokkuuden, josta iranilaiset niin juopuvat. Ehkä englanninkieliset käännökset eivät tavoittaneet oleellista, mutta vaikutus ei ollut erityisen voimakas. (Ehkä tutustun Hämeen-Anttilan suomennoksiin, kun palaan kotiin.) Toisaalta Tommy Tabermann lienee Suomen luetuin ja rakastetuin runoilija. Kai runon täytyy olla aisteihin vetoavaa eikä liian kryptistä vedotakseen suuriin ihmisjoukkoihin? Voikohan Iranissa saada kivitystuomion siitä, että vertaa Hafezia Tabermanniin? Vaikka ei Tabermannissa minusta mitään vikaa ole, pieninä annoksina.
Puutarhan varjoissa makoili pari-kolmekymmentä varusmiestä. Ilmeisesti heidän varuskuntansa oli melkein vieressä, täällä on muutenkin paljon sotilasalueita, mutta eivät sotilaat pelkästään varjoja ja yleisöpuhelimia täältä olleet hakemassa; monet kävivät haudalla siinä missä muutkin.
Sanotaan, että Hafez on Iranin suosituin poptähti. Hän on tosin ollut kuollut jo 600 vuotta. Ihmiset istuksivat hänen hautapuutarhassaan ja lukevat toisilleen hänen säkeitään, jotka kertovat rakkaudesta sekä tietysti viinistä, koska kyse on persialaisesta runoilijasta. Kaikenikäiset osaavat siteerata häntä, kuten aiemminkin mainitsin.
Istuin itsekin kirja kourassa ja yritin tavoittaa rytmin ja sävelen sulokkuuden, josta iranilaiset niin juopuvat. Ehkä englanninkieliset käännökset eivät tavoittaneet oleellista, mutta vaikutus ei ollut erityisen voimakas. (Ehkä tutustun Hämeen-Anttilan suomennoksiin, kun palaan kotiin.) Toisaalta Tommy Tabermann lienee Suomen luetuin ja rakastetuin runoilija. Kai runon täytyy olla aisteihin vetoavaa eikä liian kryptistä vedotakseen suuriin ihmisjoukkoihin? Voikohan Iranissa saada kivitystuomion siitä, että vertaa Hafezia Tabermanniin? Vaikka ei Tabermannissa minusta mitään vikaa ole, pieninä annoksina.
Persepolis
Darius ja Kserkses ovat useimmille tuttuja kai lähinnä kreikkalaisista tarinoista. Jälkimmäisen joukot junnasivat Thermopylaissa, kuten 300:sta voi todeta. Kävin eilen heidän haudallaan. Naqš-e-Rustamissa lähellä Persepolista sijaitsevat kammiot on koverrettu korkealle kallionseinämään, ja ne herättävät tiettyä kunnioitusta majesteetillisuudellaan. Mutta joku on jo ammoisina aikoina iskenyt ovet sisään ja vienyt mukanaan kaiken, mitä reilut alamaiset olivat varanneet hallitsijansa tuonpuoleista matkaa varten.
Vierailin myös itse Persepoliksessa tarkastamassa, millaista hävitystä Aleksanteri Suuri sai aikaan näillä seuduin. Ja kyllä siitä Parsasta oli tullut selvää jälkeä.
Persepoliksessa minulle selvisi sekin, miksi Persian kuninkaallista kaartia kutsuttiin kuolemattomiksi. Jengiin kuului 10 000 ukkoa, ja aina kun joku haavoittui tai heitti lusikan nurkkaan, tilalle valittiin uusi. Tällä tavoin kaartissa oli aina vakiomäärä väkeä, ja voitiin sanoa, ettei se ole kärsinyt tappioita. Palatsien seiniin kaiverrettujen piirrosten perusteella kuolemattomat eivät olleet aivan sellaisia mystisiä örkkejä kuin siinä Frank Millerin sarjakuvassa.
Vierailin myös itse Persepoliksessa tarkastamassa, millaista hävitystä Aleksanteri Suuri sai aikaan näillä seuduin. Ja kyllä siitä Parsasta oli tullut selvää jälkeä.
Persepoliksessa minulle selvisi sekin, miksi Persian kuninkaallista kaartia kutsuttiin kuolemattomiksi. Jengiin kuului 10 000 ukkoa, ja aina kun joku haavoittui tai heitti lusikan nurkkaan, tilalle valittiin uusi. Tällä tavoin kaartissa oli aina vakiomäärä väkeä, ja voitiin sanoa, ettei se ole kärsinyt tappioita. Palatsien seiniin kaiverrettujen piirrosten perusteella kuolemattomat eivät olleet aivan sellaisia mystisiä örkkejä kuin siinä Frank Millerin sarjakuvassa.
3.7.08
Damavand: korkealla on kylmä
Tässä vielä viimeinen jakso Damavand-jatkosarjasta. Viimeksi sankarimme saapuivat ylempään leiriin 4200 metrin korkeuteen.
Bargah Sevvomissa tai täydellisemmin kai Bargah-e-Sevvomissa oli paljon porukkaa, josta osa yöpyi omissa teltoissa. Itse suojassa, jonne itse majoituimme, oli kaikki muut punkat täynnä iranilaisia.
Keli oli vilpoinen, etenkin tuuli pureksi luita, ja nokka vuoti koko ajan osin sen ja osin pölyn takia. Ylämäessä oli tullut vastaan parikin porukkaa, jotka olivat joutuneet kääntymään jossain vaiheessa takaisin kylmän takia. Pari venäläistäkin, eivät mitään hymyveikkoja, mikä kyllä saattoi huiputuksen epäonnistumisen lisäksi johtua myös Venäjän edellispäiväisestä nöyryytystappiosta Espanjalle EM-jalkapallossa. Sanoin toiselle että strastvui, ja hän vastasi enempiä reagoimatta samoin.
Yöllä en saanut unta kuin ehkä pari tuntia. Joukko iranilaisia lähti yöllä huiputukseen ja pölpötti ja mellasti kuin päivällä. Ottivat aikansakin. Aamulla väsytti, ja kova laveeri tuntui luissa. Hyvää nukkuma-asentoa ei oikein löytynyt. Niin sitä tullaan vanhaksi? Muistan, kuinka nuorenamiehenä armeijassa nukahdin radion päälle. Korkea ilmanala kyllä aiheuttaa myäs unettomuutta, mutten ollut kärsinyt sellaisesta Himalajalla tätä suuremmassakaan korkeudessa.
Seuraavana päivänä teimme sopeutumisnousun jääputoukselle ja vähän yli. Ensin mainitulle 4850 metrin korkeuteen päästiin noin kolmessa tunnissa, ja siitä viiteen tonniin meni vielä ehkä puoli tuntia.
Kun istuskelimme ylhäällä sopeutumismielessä, seuraamme liittyi iranilainen, jolla ei ollut reppua, ainoastaan puolentoista litran pullo ja siinä ehkä puoli litraa vettä. Sanoi olevansa matkalla huipulle. Muhammad arveli, ettei tyyppi ollut kovin kokenut. No, palasi myöhemmin suojaan onnistuneen huiputuksen jälkeen, joten ihan turha kaveri hän ei ollut.
Tuuli kylmetti hien äkkiä, joten lähdimme alas. Poissaollessamme suoja oli tyhjentynyt iranilaisista mutta tilalle oli tullut iso seurue englantia puhuvista maista. Oli ausseja, englantilaisia ja ainakin yksi skotti. Oli mukava puhua vaihteeksi niin, että vastapuoli ymmärsi joka sanan. Iranilaiset opiskelevat englantia kakkoskielenä vähintään seitsemän vuotta, mutta keskittyvät kuulemma etupäässä kieliopin pänttäämiseen. Perusilmaisut sujuvat aika monelta, mutta siihen se useimmiten jää.
Päivän mittaan aloin aivastella tihenevään tahtiin ja nuha paheni. Ei kauhean hyvä merkki seuraavan aamun huiputusta ajatellen.
Yöllä oli tarkoitus lähteä liikkeelle neljän aikaan. Alettiin nukkua kai kahdeksan maissa, mutta uni ei tullut. Joskus kymmenen ja kahdentoista välissä nousi kuume. Sekoitin Panadol Hotin kylmään veteen, mutta siitä ei ollut apua, tietenkään. Ja se oli sitten siinä. Damavandin valtaus karkasi kertalaakilla käsistä.
Loppupäivä meni pääosin nukkuessa, tosin välillä jutustelin aussien kanssa. Niin korkealla toipuminen on hidasta tai olematonta, joten iltapäivällä käveltiin Muhammadin kanssa takaisin ykkösleiriin, mistä kuski haki meidät Teheraniin. Seuraavat pari päivää menivät aika sumuisissa merkeissä hotellihuoneessa, kun kroppa ihmetteli, kuinka tällaisessa ilmanalassa voi olla flunssa.
Huippu jäi siis kuudensadan metrin päähän. Ehkä teen joskus kahden tai kolmen kuukauden sapattimatkan, jonka kuluessa kierrän sekä Mongoliasta, Tiibetistä että Iranista kaikki ensimmäisellä käynnillä väliin jääneet paikat.
Pännii, voin kertoa. Mutta matkaa on vielä paljon jäljellä, monta hienoa paikkaa jo nähtynä ja monta edessä. Kunhan vain eräät maat eivät saa päähänsä aloittaa mitään typeryyksiä täällä.
Bargah Sevvomissa tai täydellisemmin kai Bargah-e-Sevvomissa oli paljon porukkaa, josta osa yöpyi omissa teltoissa. Itse suojassa, jonne itse majoituimme, oli kaikki muut punkat täynnä iranilaisia.
Keli oli vilpoinen, etenkin tuuli pureksi luita, ja nokka vuoti koko ajan osin sen ja osin pölyn takia. Ylämäessä oli tullut vastaan parikin porukkaa, jotka olivat joutuneet kääntymään jossain vaiheessa takaisin kylmän takia. Pari venäläistäkin, eivät mitään hymyveikkoja, mikä kyllä saattoi huiputuksen epäonnistumisen lisäksi johtua myös Venäjän edellispäiväisestä nöyryytystappiosta Espanjalle EM-jalkapallossa. Sanoin toiselle että strastvui, ja hän vastasi enempiä reagoimatta samoin.
Yöllä en saanut unta kuin ehkä pari tuntia. Joukko iranilaisia lähti yöllä huiputukseen ja pölpötti ja mellasti kuin päivällä. Ottivat aikansakin. Aamulla väsytti, ja kova laveeri tuntui luissa. Hyvää nukkuma-asentoa ei oikein löytynyt. Niin sitä tullaan vanhaksi? Muistan, kuinka nuorenamiehenä armeijassa nukahdin radion päälle. Korkea ilmanala kyllä aiheuttaa myäs unettomuutta, mutten ollut kärsinyt sellaisesta Himalajalla tätä suuremmassakaan korkeudessa.
Seuraavana päivänä teimme sopeutumisnousun jääputoukselle ja vähän yli. Ensin mainitulle 4850 metrin korkeuteen päästiin noin kolmessa tunnissa, ja siitä viiteen tonniin meni vielä ehkä puoli tuntia.
Kun istuskelimme ylhäällä sopeutumismielessä, seuraamme liittyi iranilainen, jolla ei ollut reppua, ainoastaan puolentoista litran pullo ja siinä ehkä puoli litraa vettä. Sanoi olevansa matkalla huipulle. Muhammad arveli, ettei tyyppi ollut kovin kokenut. No, palasi myöhemmin suojaan onnistuneen huiputuksen jälkeen, joten ihan turha kaveri hän ei ollut.
Tuuli kylmetti hien äkkiä, joten lähdimme alas. Poissaollessamme suoja oli tyhjentynyt iranilaisista mutta tilalle oli tullut iso seurue englantia puhuvista maista. Oli ausseja, englantilaisia ja ainakin yksi skotti. Oli mukava puhua vaihteeksi niin, että vastapuoli ymmärsi joka sanan. Iranilaiset opiskelevat englantia kakkoskielenä vähintään seitsemän vuotta, mutta keskittyvät kuulemma etupäässä kieliopin pänttäämiseen. Perusilmaisut sujuvat aika monelta, mutta siihen se useimmiten jää.
Päivän mittaan aloin aivastella tihenevään tahtiin ja nuha paheni. Ei kauhean hyvä merkki seuraavan aamun huiputusta ajatellen.
Yöllä oli tarkoitus lähteä liikkeelle neljän aikaan. Alettiin nukkua kai kahdeksan maissa, mutta uni ei tullut. Joskus kymmenen ja kahdentoista välissä nousi kuume. Sekoitin Panadol Hotin kylmään veteen, mutta siitä ei ollut apua, tietenkään. Ja se oli sitten siinä. Damavandin valtaus karkasi kertalaakilla käsistä.
Loppupäivä meni pääosin nukkuessa, tosin välillä jutustelin aussien kanssa. Niin korkealla toipuminen on hidasta tai olematonta, joten iltapäivällä käveltiin Muhammadin kanssa takaisin ykkösleiriin, mistä kuski haki meidät Teheraniin. Seuraavat pari päivää menivät aika sumuisissa merkeissä hotellihuoneessa, kun kroppa ihmetteli, kuinka tällaisessa ilmanalassa voi olla flunssa.
Huippu jäi siis kuudensadan metrin päähän. Ehkä teen joskus kahden tai kolmen kuukauden sapattimatkan, jonka kuluessa kierrän sekä Mongoliasta, Tiibetistä että Iranista kaikki ensimmäisellä käynnillä väliin jääneet paikat.
Pännii, voin kertoa. Mutta matkaa on vielä paljon jäljellä, monta hienoa paikkaa jo nähtynä ja monta edessä. Kunhan vain eräät maat eivät saa päähänsä aloittaa mitään typeryyksiä täällä.
2.7.08
Damavand, 1. päivä
Palaan hetkeksi ajassa taaksepäin ja jatkan Damavand-retken kuvausta.
Tochalin valloituksen jälkeen lähdettiin aamulla Damavandia kohti. Olin käsittänyt, että mennään kahteen tonniin autolla ja noustaan siitä ensimmäisenä päivänä jalan kolmeen tonniin. No eipä vainkaan, auto posotti suoraan kolmeen tonniin ykkösleiriin eli Gosfan Saraan. Siellä oli alunperin tarkoitus olla yötä. Paikka vaikutti ankealta, eikä siellä ollut muita kiipeilijöitä, minkä lisäksi kello oli vasta yksitoista aamupäivällä - en käsitä, miksi oli pitänyt lähteä liikkeelle seitsemältä, että pääsee ykkösleiriin istuksimaan melkein vuorokaudeksi. Akklimatisaatio ei ole hyvä selitys, koska leiri oli vain 3000 metrin korkeudessa ja meillä oli jo Tochalin huiputus takana.
Halusin kiipeillä ainakin vähän, ja Muhammad tuumasi, että seuraavaan leiriin eli Bargah Sevvomiin (joka tunnetaan myös kolmosleirinä, vaikka kakkosta ei ole - liekö toisella puolella vuorta sitten) 4200 metriin pääsee helposti noin kuudessa tunnissa. Niin sitten lähdettiin sinne.
Rinkkoja ei onneksi tarvinnut itse kantaa, omassa selässä oli vain päiväreppu. Kamoja eivät kuitenkaan tuoneet kunnon kolonialistiseen tapaan alkuasukaskantajat, vaan turvauduimme veljeksiin Masood ja Hossein, jotka pyörittävät Damavandilla muulibisnestä.
Muulikaravaani ei ollut missään aikeissa lähteä siinä vaiheessa, kun itse suuntasimme ylös, joten arvelin kamojen saapuvan ylempään leiriin joskus illalla. Mutta kun olimme kiivenneet puolisen tuntia, alkoi alempaa kuulua kulkusten kilinää. Ajattelin että ei helvetti, kyllä muulit pitää voittaa. Mutta ei mennyt kuin vartti, niin muuliviisikko karautti Team Finlandin ohi että heilahti. Oli niillä tietysti kotikenttäetu ja yksi jalkapari enemmän. Myös kuskit olivat ratsailla.
Nousuun meni kai kolme tuntia ja risat, ja Muhammad myönsikin, että antaa aina ylimitoitetun arvion ensiksi, ettei tule pettymyksiä. Mainitsi aiemmin käyneensä jonkinlaisen turismikurssin.
Bargah Sevvom olikin sitten paljon viihtyisämpi paikka kuin Gosfan Sara, mutta se oli myös aika täynnä.
Tochalin valloituksen jälkeen lähdettiin aamulla Damavandia kohti. Olin käsittänyt, että mennään kahteen tonniin autolla ja noustaan siitä ensimmäisenä päivänä jalan kolmeen tonniin. No eipä vainkaan, auto posotti suoraan kolmeen tonniin ykkösleiriin eli Gosfan Saraan. Siellä oli alunperin tarkoitus olla yötä. Paikka vaikutti ankealta, eikä siellä ollut muita kiipeilijöitä, minkä lisäksi kello oli vasta yksitoista aamupäivällä - en käsitä, miksi oli pitänyt lähteä liikkeelle seitsemältä, että pääsee ykkösleiriin istuksimaan melkein vuorokaudeksi. Akklimatisaatio ei ole hyvä selitys, koska leiri oli vain 3000 metrin korkeudessa ja meillä oli jo Tochalin huiputus takana.
Halusin kiipeillä ainakin vähän, ja Muhammad tuumasi, että seuraavaan leiriin eli Bargah Sevvomiin (joka tunnetaan myös kolmosleirinä, vaikka kakkosta ei ole - liekö toisella puolella vuorta sitten) 4200 metriin pääsee helposti noin kuudessa tunnissa. Niin sitten lähdettiin sinne.
Rinkkoja ei onneksi tarvinnut itse kantaa, omassa selässä oli vain päiväreppu. Kamoja eivät kuitenkaan tuoneet kunnon kolonialistiseen tapaan alkuasukaskantajat, vaan turvauduimme veljeksiin Masood ja Hossein, jotka pyörittävät Damavandilla muulibisnestä.
Muulikaravaani ei ollut missään aikeissa lähteä siinä vaiheessa, kun itse suuntasimme ylös, joten arvelin kamojen saapuvan ylempään leiriin joskus illalla. Mutta kun olimme kiivenneet puolisen tuntia, alkoi alempaa kuulua kulkusten kilinää. Ajattelin että ei helvetti, kyllä muulit pitää voittaa. Mutta ei mennyt kuin vartti, niin muuliviisikko karautti Team Finlandin ohi että heilahti. Oli niillä tietysti kotikenttäetu ja yksi jalkapari enemmän. Myös kuskit olivat ratsailla.
Nousuun meni kai kolme tuntia ja risat, ja Muhammad myönsikin, että antaa aina ylimitoitetun arvion ensiksi, ettei tule pettymyksiä. Mainitsi aiemmin käyneensä jonkinlaisen turismikurssin.
Bargah Sevvom olikin sitten paljon viihtyisämpi paikka kuin Gosfan Sara, mutta se oli myös aika täynnä.
Sivistysmaat
Joskus 90-luvulla interraililla jaoteltiin kaverin Euroopan maita sivistyneisiin ja sivistymättömiin. Jaottelun pohjana oli lista tekijöistä, joista tunnistaa sivistysmaan. Vuosien mittaan tunnistusopas on kehittynyt eteenpäin, ja tässä on otteita siitä ulkomuistista kiskaistuina.
Sivistysmaassa
1) vesijohtovesi on juomakelpoista,
2) kahvi ei ole mitään espressoa eikä turkkilaista eikä ranskalaista eikä nescafeta eikä muutakaan hämärää, vaan rehellistä tavallista kahvia,
3) tippiä ei tarvitse antaa, hankinnan lopullisen hinnan näkee suoraan luettelosta sekä ravintolassa että ruokakaupassa ja
4) takseissa käytetään mittaria, eivätkä kuskit yritä jatkuvasti naruttaa ulkomaalaisia
Ykköskohta tiputtaa jo monta Euroopan maata pois, samoin kakkonen. On huomattava, että maata ei tee sivistymättömäksi se, että esimerkiksi espressoa on, vaan se, että sitä rehellistä peruskahvia ei ole tarjolla. Mongoliasta ei saanut kunnon kahvia: sieltä sai vain Coffee Kingiä, joka on kauheinta litkua, jota olen maistanut. Yksi kolmannes kahvia, toinen sokeria, kolmannes soijapohjaista maitojauhetta (muistutti luonnonvalkoista lateksia).
Kuinka Iran pärjää julkean fennosentrisessä sivistyskisassa? Hanavettä voi juoda. Kahvi on oletusarvoisesti nescafeta. Tippi kuuluu yleensä asiaan, ja eräässäkin ruokaravintelissa ilmoitettiin, että hintaan lyödään sitten päälle 17 prosentin palvelumaksu. Osa takseista käyttää mittaria, osa ei, ja usein matkan hinta sovitaan lähtiessä. Matkan päätteeksi kuski saattaa tosin nostaa hintaa, ja sitten väitellään jos virtaa riittää.
Kaikkiaan ollaan siis tultu kauaksi ajasta, jolloin Persian sivistys oli koko muun maailman kateuden aihe.
Mutta noin vakavammin puhuen olisi aika hienoa, jos Suomessakin ihmiset heittäisivät ruokapödässä pätkiä 2000 vuotta aiemmin kuolleilta runoilijoilta.
Sivistysmaassa
1) vesijohtovesi on juomakelpoista,
2) kahvi ei ole mitään espressoa eikä turkkilaista eikä ranskalaista eikä nescafeta eikä muutakaan hämärää, vaan rehellistä tavallista kahvia,
3) tippiä ei tarvitse antaa, hankinnan lopullisen hinnan näkee suoraan luettelosta sekä ravintolassa että ruokakaupassa ja
4) takseissa käytetään mittaria, eivätkä kuskit yritä jatkuvasti naruttaa ulkomaalaisia
Ykköskohta tiputtaa jo monta Euroopan maata pois, samoin kakkonen. On huomattava, että maata ei tee sivistymättömäksi se, että esimerkiksi espressoa on, vaan se, että sitä rehellistä peruskahvia ei ole tarjolla. Mongoliasta ei saanut kunnon kahvia: sieltä sai vain Coffee Kingiä, joka on kauheinta litkua, jota olen maistanut. Yksi kolmannes kahvia, toinen sokeria, kolmannes soijapohjaista maitojauhetta (muistutti luonnonvalkoista lateksia).
Kuinka Iran pärjää julkean fennosentrisessä sivistyskisassa? Hanavettä voi juoda. Kahvi on oletusarvoisesti nescafeta. Tippi kuuluu yleensä asiaan, ja eräässäkin ruokaravintelissa ilmoitettiin, että hintaan lyödään sitten päälle 17 prosentin palvelumaksu. Osa takseista käyttää mittaria, osa ei, ja usein matkan hinta sovitaan lähtiessä. Matkan päätteeksi kuski saattaa tosin nostaa hintaa, ja sitten väitellään jos virtaa riittää.
Kaikkiaan ollaan siis tultu kauaksi ajasta, jolloin Persian sivistys oli koko muun maailman kateuden aihe.
Mutta noin vakavammin puhuen olisi aika hienoa, jos Suomessakin ihmiset heittäisivät ruokapödässä pätkiä 2000 vuotta aiemmin kuolleilta runoilijoilta.
Shiraz
Ennen kuin kirjoitan Damavandin-retkestä, mainittakoon tähän väliin, että olen saapunut Shiraziin. Tämä siis on se kuulu runoilijoiden kaupunki, jossa Omar Khaijam ei asunut. Hafez ja Sadi ja kumppanit kylläkin, ja heidän nimensä olen nyt kylmästi kirjoittanut väärin, koska tässä helteessä ei ruveta kaivelemaan aksnttimerkkejä html-merkkikartoista. Kotiin palattua täytyy tutustua paremmin Jaakko Hämeen-Anttilan kääntämiin persialaisrunoilijoihin, joita täällä nuorikin väki osaa siteerata lonkalta. Eipä Suomessa vain... Leinon Nocturnoakin heittävät etupäässä keski-ikäiset, ja hekin vain kahta ensimmäistä riviä.
Ensimmäinen hauska havainto on ollut se, että täältä pääsee Facebookiin. Joidenkin tietojen mukaan ero tosin on yksinkertaisesti Firefoxissa, jota pääsen täällä käyttämään - muualla on ollut tarjolla vain Explorer.
Noin muuten kaupunki ei ole vielä tehnyt erityisen miellyttäväävaikutusta, ihmisiä lukuun ottamatta: esimerkiksi taivasta ei ole vielä näkynyt smogin takaa. Pakokaasujen käry tuntuu juuri nyt voimakkaammalta kuin Teheranissa, joten ei ihmekään, että jotkut pitävät täällä samanlaisia hngityssuojaimia kuin Aasian suurkaupungeissa tapaa nähdä.
Edelliseen kappaleeseen viitaten voin viimeistään nyt vahvistaa sen, mitä asioista perillä olevat henkilöt sanovat iranilaisista: he ovat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Ja mikä hienointa, yställisyys on sellaista mutkatonta ja vilpitö:ntä, ei harjoiteltua eikä lipevää.
Kun olin Mongoliassa, ajattelin, että sikäläinen liikenne on siellä täysin mahdotonta. Tiibetiin päästyäni totesin, että mongolit ovatkin erittäin kurinalaisia ja systemaattisia kuljettajia. Nyt täällä Iranissa sanoisin, että myös Tiibetissä ollaan sentään todella rauhallisia ja säntillisiä ratissa. Iranilaisten autokuskien puolustukseksi on sanottava kyllä se, että ovat he sitten taitaviakin. Harvoin näkee niin käppärää ratinkäsittelyä.
Ilma on täällä niin saastunutta, että välillä tekee mieli vain jäädä hotellihuoneeseen katsomaan BBC Worldiä. Ilman kaoottista liikennettä, saasteita ja Ahmadinejadia tämä olisi aivan upea maa.
Ensimmäinen hauska havainto on ollut se, että täältä pääsee Facebookiin. Joidenkin tietojen mukaan ero tosin on yksinkertaisesti Firefoxissa, jota pääsen täällä käyttämään - muualla on ollut tarjolla vain Explorer.
Noin muuten kaupunki ei ole vielä tehnyt erityisen miellyttäväävaikutusta, ihmisiä lukuun ottamatta: esimerkiksi taivasta ei ole vielä näkynyt smogin takaa. Pakokaasujen käry tuntuu juuri nyt voimakkaammalta kuin Teheranissa, joten ei ihmekään, että jotkut pitävät täällä samanlaisia hngityssuojaimia kuin Aasian suurkaupungeissa tapaa nähdä.
Edelliseen kappaleeseen viitaten voin viimeistään nyt vahvistaa sen, mitä asioista perillä olevat henkilöt sanovat iranilaisista: he ovat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä. Ja mikä hienointa, yställisyys on sellaista mutkatonta ja vilpitö:ntä, ei harjoiteltua eikä lipevää.
Kun olin Mongoliassa, ajattelin, että sikäläinen liikenne on siellä täysin mahdotonta. Tiibetiin päästyäni totesin, että mongolit ovatkin erittäin kurinalaisia ja systemaattisia kuljettajia. Nyt täällä Iranissa sanoisin, että myös Tiibetissä ollaan sentään todella rauhallisia ja säntillisiä ratissa. Iranilaisten autokuskien puolustukseksi on sanottava kyllä se, että ovat he sitten taitaviakin. Harvoin näkee niin käppärää ratinkäsittelyä.
Ilma on täällä niin saastunutta, että välillä tekee mieli vain jäädä hotellihuoneeseen katsomaan BBC Worldiä. Ilman kaoottista liikennettä, saasteita ja Ahmadinejadia tämä olisi aivan upea maa.
Tochal: kohti Damavandia
Yksi tämän retken pääkohteista oli Damavand Teheranin pohjoispuolella Alburz-vuorilla. Vuori on Lähi-idän korkein, 5671 metriä, ja sillä on keskeinen rooli alueen mytologiassa, sen uumeniin on vangittu lohikäärmeitä ja muuta vastaavaa. Nooan arkkikin on paikallisen tiedon mukaan rysähtänyt Damavandille, ja Ararat on ollut jonkinlainen väärinkäsitys.
Tuossa korkeudessa happea on jo kolmannes vähemmän kuin merenpinnan tasossa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on keskeinen juttu. Koska tarkoitus oli nousta huipulle saakka eikä vain ihailla maisemia juurelta, aloitin oppaan kanssa sopeutumisnousulla Tochal-vuorelle torstaina 26. päivä.
Tochal on 3962 metriä korkea vuori, joka on ensisijaisesti hiihtokeskus mutta näin kesäisin myös patikkapaikka. Lähtöpaikkana oli parkkipaikka noin sadan metrin korkeudessa, joten matkaa ylöspäin oli lähemmäs neljä kilometriä.
Ensin oli tarkoitus säästää aikaa nousemalla köysiradalla kakkosasemalle 2400 metriin ja jatkaa sieltä jalan, mutta radan aikataulu oli jostain syystä tunnin normaalista myöhässä, joten lähdimme aamuseitsemältä kävellen rinteeseen. Reitti kulki leveää, loivasti nousevaa soratietä pitkin, ja jalka nousi kepeästi. Aikaa ei lopulta mennyt kuin kaksi tuntia. Ehkä reissua edeltäneellä kunnonkohotuksella oli ollut sellainen vaikutus, että kunto oli kohonnut. Myöskään hapen vähyys ei nousun aikana aiheuttanut päänsärkyä tai muita oireita.
Kakkosasemalle ehtiessämme köysirata kulki jo. Pidimme ensin pienen tauon ja söimme välipalaa aseman pienessä ruokasalissa. Seinällä oli hieno, koristeellinen huoneentaulu, jossa oli persialaista kirjoitusta. Kysyin Muhammadilta, oliko se Koraanista. Ei ollut, vaan siinä sanottiin, että ravintolassa ei saa syödä omia eväitä.
Välipalan jälkeen nousimme köysiradalla viitosasemalle - kolmosta ei ole ja nelosen jätimme väliin. Tällä välillä nousua ei tullut kuin 370 metriä, mutta vaakasuunnassa matkaa oli sen verran paljon, että nopeampi kulkupeli säästi meidät kävelemästä iltaan saakka.
Pääsimme huipulle noin kello 12.40. Siellä oli joukko muita kiipeilijöitä makoilemassa sekä pieni suoja, jossa kiipeilijät joskus yöpyvät tai pitävät säätä talvella.
Köysirata kulkee vain kahteen saakka, joten lähdimme muutaman minuutin ihmettelyn jälkeen taas alas voidaksemme mennä radalla saman pätkän kuin tullessakin. Ehdimmekin sopivasti, mutta kun šaahin aikainen vaunu oli keikkunut asemien puoliväliin, matkanteko yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Siinä sitä sitten killuttiin pienessä kopperossa, joka muuttui hyvin nopeasti saunaksi.
Lopulta homma jatkui, ja kun pääsimme asemalle, pysäytyksen syyksi paljastui jonkinlainen vaihteenvaihdos.
Kokonaisuutena vuorella käynti sujui yllättävän keppoisesti, enkä olisi uskonut, että niin korkealle on niin helppo nousta niin nopeasti, mutta jälkeenpäin päässä humisi hiukan ja varjopäänsärky vaivasi. En juonut tarpeeksi vettä. Damavandia varten karttui hyvää kokemusta: miten reppu kannattaa pakata, paljonko vettä tarvitaan. Samaten auringolta suojautumiseen osasi pääretkellä varautua paremmin. Totesin myös, että joskus alamäki on vaikeampaa kuin ylämäki: ylämäkeen voi mennä kuinka hitaasti hyvänsä, mutta jos alamäki on jyrkkä, sitä on pakko valua alaspäin tiettyä vähimmäisvauhtia. Varpaat pakkautuvat kenkien päähän, pohkeet ja polvet ovat kovilla.
Hyvän nousun jälkeen toiveet olivat korkealla. Mutta Damavand oli sitten vähän toisenlainen vuori.
Tuossa korkeudessa happea on jo kolmannes vähemmän kuin merenpinnan tasossa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on keskeinen juttu. Koska tarkoitus oli nousta huipulle saakka eikä vain ihailla maisemia juurelta, aloitin oppaan kanssa sopeutumisnousulla Tochal-vuorelle torstaina 26. päivä.
Tochal on 3962 metriä korkea vuori, joka on ensisijaisesti hiihtokeskus mutta näin kesäisin myös patikkapaikka. Lähtöpaikkana oli parkkipaikka noin sadan metrin korkeudessa, joten matkaa ylöspäin oli lähemmäs neljä kilometriä.
Ensin oli tarkoitus säästää aikaa nousemalla köysiradalla kakkosasemalle 2400 metriin ja jatkaa sieltä jalan, mutta radan aikataulu oli jostain syystä tunnin normaalista myöhässä, joten lähdimme aamuseitsemältä kävellen rinteeseen. Reitti kulki leveää, loivasti nousevaa soratietä pitkin, ja jalka nousi kepeästi. Aikaa ei lopulta mennyt kuin kaksi tuntia. Ehkä reissua edeltäneellä kunnonkohotuksella oli ollut sellainen vaikutus, että kunto oli kohonnut. Myöskään hapen vähyys ei nousun aikana aiheuttanut päänsärkyä tai muita oireita.
Kakkosasemalle ehtiessämme köysirata kulki jo. Pidimme ensin pienen tauon ja söimme välipalaa aseman pienessä ruokasalissa. Seinällä oli hieno, koristeellinen huoneentaulu, jossa oli persialaista kirjoitusta. Kysyin Muhammadilta, oliko se Koraanista. Ei ollut, vaan siinä sanottiin, että ravintolassa ei saa syödä omia eväitä.
Välipalan jälkeen nousimme köysiradalla viitosasemalle - kolmosta ei ole ja nelosen jätimme väliin. Tällä välillä nousua ei tullut kuin 370 metriä, mutta vaakasuunnassa matkaa oli sen verran paljon, että nopeampi kulkupeli säästi meidät kävelemästä iltaan saakka.
Pääsimme huipulle noin kello 12.40. Siellä oli joukko muita kiipeilijöitä makoilemassa sekä pieni suoja, jossa kiipeilijät joskus yöpyvät tai pitävät säätä talvella.
Köysirata kulkee vain kahteen saakka, joten lähdimme muutaman minuutin ihmettelyn jälkeen taas alas voidaksemme mennä radalla saman pätkän kuin tullessakin. Ehdimmekin sopivasti, mutta kun šaahin aikainen vaunu oli keikkunut asemien puoliväliin, matkanteko yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Siinä sitä sitten killuttiin pienessä kopperossa, joka muuttui hyvin nopeasti saunaksi.
Lopulta homma jatkui, ja kun pääsimme asemalle, pysäytyksen syyksi paljastui jonkinlainen vaihteenvaihdos.
Kokonaisuutena vuorella käynti sujui yllättävän keppoisesti, enkä olisi uskonut, että niin korkealle on niin helppo nousta niin nopeasti, mutta jälkeenpäin päässä humisi hiukan ja varjopäänsärky vaivasi. En juonut tarpeeksi vettä. Damavandia varten karttui hyvää kokemusta: miten reppu kannattaa pakata, paljonko vettä tarvitaan. Samaten auringolta suojautumiseen osasi pääretkellä varautua paremmin. Totesin myös, että joskus alamäki on vaikeampaa kuin ylämäki: ylämäkeen voi mennä kuinka hitaasti hyvänsä, mutta jos alamäki on jyrkkä, sitä on pakko valua alaspäin tiettyä vähimmäisvauhtia. Varpaat pakkautuvat kenkien päähän, pohkeet ja polvet ovat kovilla.
Hyvän nousun jälkeen toiveet olivat korkealla. Mutta Damavand oli sitten vähän toisenlainen vuori.
1.7.08
Exodus Teheranissa
Eilen illalla istuin ruokasalissa ja kuuntelin pianonsoittoa, joka kuului avaran aulakahvion puolelta. En tullessani ollut pannut merkille, oliko soittaja nuori vai vanha tai kuuluiko hän ehkä johonkin muuhun etniseen ryhmään kuin persialaisiin. Oli aika yllätys, kun hän alkoi soittaa elokuvan Exodus tunnussävelmää.
Elokuvahan kertoo juutalaisista, jotka pyrkivät Exodus-aluksella Palestiinaan vuonna 1947, ja tarina kytkeytyy nyky-Israelin perustamiseen vuonna 1948. Turha sanoakaan, että elokuvantekijöiden sympatiat ovat olleet voimakkaasti juutalaisten puolella. Useimmat muistavat elokuvasta ainakin tunnussävelmän, joka on hyvin mieleenjäävä.
Kappale jäi esityksen viimeiseksi. Seuraavaksi kaiuttimista alkoi kuulua islamilaishenkistä, rukouskutsuja muistuttavaa laulua. En tiedä, oliko setin tarkoituskin päättyä juuri tuohon kappaleeseen vai puuttuiko hotellin henkilökunta asiaan, enkä tiedä sitäkään, tuliko soittajalle asiasta seuraamuksia. Täällä voisin melkein hämmästyä, ellei tullut.
Elokuvahan kertoo juutalaisista, jotka pyrkivät Exodus-aluksella Palestiinaan vuonna 1947, ja tarina kytkeytyy nyky-Israelin perustamiseen vuonna 1948. Turha sanoakaan, että elokuvantekijöiden sympatiat ovat olleet voimakkaasti juutalaisten puolella. Useimmat muistavat elokuvasta ainakin tunnussävelmän, joka on hyvin mieleenjäävä.
Kappale jäi esityksen viimeiseksi. Seuraavaksi kaiuttimista alkoi kuulua islamilaishenkistä, rukouskutsuja muistuttavaa laulua. En tiedä, oliko setin tarkoituskin päättyä juuri tuohon kappaleeseen vai puuttuiko hotellin henkilökunta asiaan, enkä tiedä sitäkään, tuliko soittajalle asiasta seuraamuksia. Täällä voisin melkein hämmästyä, ellei tullut.
Huivi
Ennen lähtöä luin ulkoasiainministeriön Irania koskevan matkustustiedotteen. Siinä kehotettiin maahan tulevia suomalaisia lähettämään matkasuunnitelmansa paikalliseen edustustoon ja jättämään samalla yhteystietonsa. En ollut aikaisemmilla reissuillani tehnyt mitään vastaavaa, mutta koska nyt olin liikkeellä yksin ja Iranin maine - pääosin aiheetta, mutta kuitenkin - on mikä on, päätin ottaa yhteyttä Suomen Teheranin-suurlähetystöön.
Vastaus oli ystävällinen, ja kun olen työnikin puolesta paljon tekemisissä UM:n kanssa, päädyin lopulta istumaan iltaa Darband-vuoren kylkeen kolmen Teheranissa asuvan suomalaisen kanssa. Olin ollut tienpäällä vasta muutaman päivän, mutta kautta Ahmadinejadin parransängen, olipa ilo kuulla jo suomea, ja vieläpä viehättävässä seurueessa, joka keräsi paikallisten miesten katseet.
Yksi puheenaiheista oli tietysti huivipakko. Olen miettinyt sitä paljon tuon illan jälkeen, kun olen nähnyt enemmän, ja käsitykseni on, että tässä kohdin kulttuurien erilaisuus lakkaa olemasta rikkaus. Kyse on alistamisen välineestä, joka on erityisen raivostuttava näin kuumassa ilmastossa.
Vaatimusten mukainen naisen asu on nimeltään hijab. Pää hiuksineen peitetään huivilla ja kaikki raajat sekä vartalonmuodot muilla vaatteilla. Muut vaatteet voivat tarkoittaa joko tšadoria eli telttamaista kaapua tai sitten paksunpuoleista takkia ja housuja.
Olen nähnyt, kuinka musliminaiset näyttävät ulkomailla pukeutumisensa puolesta länsimaisilta, kunnes rajan ylityksen yhteydessä huivit kiskaistaan päähän. Ja Iranin rajojen sisäpuolellakin huivi tippuu päästä heti, kun siihen tulee pienikin tilaisuus. Kaikki iranilaiset miehet, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat pitäneet pukeutumiss&aml;auml;ntöjä keskiaikaisina ja vastenmielisinä.
Naiset käyttävät mielikuvitustaan rikkoakseen pukeutumissäännösten henkeä rikkomatta niiden kirjainta. Meikkaukseen ilmiselvästi panostetaan paljon, koska kasvot ovat ainoa ruumiinosa, jonka kautta voi esteettä viestiä viehätysvoimaansa. Aivan oma taiteenlajinsa on vaatteiden muotoileminen juuri niin kireiksi ja ohuiksi, ettei poliisi aivan ensisilmäyksellä pidätä säädyttömyydestä. Osa ilmestyksistä on jättänyt yllättävän vähän mielikuvituksen varaan, ja toivon, etteivät poliisit ole nähneet samaa kuin minä.
Silmät vilkkuvat Teheranissakin, huivista huolimatta.
Virallisen perustelun mukaan huivi suojelee naisia kadulla: miehet eivät saa visuaalisia ärsykkeitä, joiden tiedetään saavan heidät syyntakeettomaan tilaan ja jotka suorastaan pakottavat heidät iljettäviin lihallisiin harjoitteisiin naisenpuolien kanssa, tarvittaessa väkisin. Kyllähän naista täytyy tällaisilta eläimiltä suojella. Nainen on aidattava pieneen henkilökohtaiseen suojapaikkaansa teltan sisälle.
Mutta minusta mielikuvitus on paljon vahvempi voima kuin mikään visuaalinen ärsyke: on paljon eroottisempaa jättää jotakin mielikuvituksen varaan kuin paljastaa liikaa. Huomaan välillä pohtivani, mitä tuon ja tuon kaavun alla mahtaa olla... Ja siksi huivipakon perustelu ontuu. Kesyttämistä eivät siis oikeasti kaipaakaan yllykkeidensä armoilla olevat miehet vaan nuo mystiset sheharazadet: heidän vaarallinen naisellisuutensa on kahlittava niin, ettei se keikuta maata johtavien parrakkaiden miesten jakkaraa.
Paikallisten mielestä asia on nimenomaan hallituksen käsissä, sillä pukeutumissääntöjen noudattamista valvoo poliisi, eivätkä imaamit voi suoraan ohjata sitä. Monet iranilaiset muistelevat kaihoten Khatamin aikaa, jolloin kaikki oli vapaampaa. Šaahiakin kaipaavat jotkut.
Muistan lukeneeni joskus haastattelun, jossa islaminuskoinen naisasianainen kritisoi läntisiä virkasiskojaan monokulturalismista ja omien yksisilmäisten arvojensa tyrkyttämisestä musliminaisille. Kyllä minuakin nyppisi, jos ulkomaalaiset tulisivat minulle voivottelemaan suomalaisen miehen alistettua asemaa ja kertoisivat, kuinka paljon paremmin asiat on järjestetty heidän maassaan. Epäilemättä pyörittäisin asiaa päässäni, kunnes välttämättömyys alkaisi etäisesti kuulostaa hyveeltä.
Siis jos suomalainen mies olisi alistetussa asemassa.
Vähän aikaa sitten Teheraniin avattiin pelkästään naisille tarkoitettu liikuntapuisto, jossa voi urheilla vähän vähemmällä vaatteella ilman, että poliisi puuttuu asiaan. Aspiriinia ruoskittavalle. Mutta tukalissa tilanteissa ihmiset tapaavat olla aika neuvokkaita ja sopeutuvaisia. Eräskin iranilaismies nauroi, että täältä saa oikeasti kaikkea, eikä se ole edes vaikeaa. Moraalisäännösten viidakko, joka kieltää myös alkoholin hallussapidon ja nauttimisen sekä kaikenlaiset paljasta pintaa esittelevät kuvat ja videot, on synnyttänyt toisen, maanalaisen Iranin. On juhlia, joissa tarjolla on sampanjaa ja naiset saavat unohtaa pukeutumissäännöt. Nettisensuuri osataan kiertää, ja jaossa on täydellinen valikoima leikkaamattomia filmejä ja muuta länsimaista turmelusta -- Angelina Jolie on kuulemma iranilaismiesten ykkössuosikki, erityisesti vaatteettomissa rooleissaan. Kaikesta tästä voidaan tietenkin rangaista, rikoksenuusijoita hyvin ankarastikin, ja keskusjohdon ote on tiukka: poliisi valvoo sääntöjä niin paljon kuin voi. Piilobileitä ratsataan, kieltolain rikkojia etsitään. Jos Suomessa virkavallan uhmaamisesta saa vain tietynlaisissa piireissä katu-uskottavuutta, niin täällä se on koko kansan vaarallinen huvi. Ajatelkaa, kuinka paljon makeammilta tällaiset kielletyt hedelmät mahtavatkaan tuntua.
Kannatan periaatteessa kulttuurirelativismia. Toisen kulttuurin piirteitä arvostellessaan pitäisi muistaa, että omat tuntosarvet ovat kalibroituneet oman kulttuurin mukaan. Mutta joskus vastaan tulee ilmiöitä, jotka tökkivät selkäydintasolla niin pahasti vastaan, ettei asia suhteellistamalla parane.
Huivi ei ole murtanut iranilaisen naisen ylpeyttä, joten se ei tule tekemään sitä myöskään Teheranissa asuvilla suomalaisnaisille. Täytyy vain toivoa, ettei se tai muutkaan säännöt kohtuuttomasti hankaloita heidän elämäänsä täällä.
Vastaus oli ystävällinen, ja kun olen työnikin puolesta paljon tekemisissä UM:n kanssa, päädyin lopulta istumaan iltaa Darband-vuoren kylkeen kolmen Teheranissa asuvan suomalaisen kanssa. Olin ollut tienpäällä vasta muutaman päivän, mutta kautta Ahmadinejadin parransängen, olipa ilo kuulla jo suomea, ja vieläpä viehättävässä seurueessa, joka keräsi paikallisten miesten katseet.
Yksi puheenaiheista oli tietysti huivipakko. Olen miettinyt sitä paljon tuon illan jälkeen, kun olen nähnyt enemmän, ja käsitykseni on, että tässä kohdin kulttuurien erilaisuus lakkaa olemasta rikkaus. Kyse on alistamisen välineestä, joka on erityisen raivostuttava näin kuumassa ilmastossa.
Vaatimusten mukainen naisen asu on nimeltään hijab. Pää hiuksineen peitetään huivilla ja kaikki raajat sekä vartalonmuodot muilla vaatteilla. Muut vaatteet voivat tarkoittaa joko tšadoria eli telttamaista kaapua tai sitten paksunpuoleista takkia ja housuja.
Olen nähnyt, kuinka musliminaiset näyttävät ulkomailla pukeutumisensa puolesta länsimaisilta, kunnes rajan ylityksen yhteydessä huivit kiskaistaan päähän. Ja Iranin rajojen sisäpuolellakin huivi tippuu päästä heti, kun siihen tulee pienikin tilaisuus. Kaikki iranilaiset miehet, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat pitäneet pukeutumiss&aml;auml;ntöjä keskiaikaisina ja vastenmielisinä.
Naiset käyttävät mielikuvitustaan rikkoakseen pukeutumissäännösten henkeä rikkomatta niiden kirjainta. Meikkaukseen ilmiselvästi panostetaan paljon, koska kasvot ovat ainoa ruumiinosa, jonka kautta voi esteettä viestiä viehätysvoimaansa. Aivan oma taiteenlajinsa on vaatteiden muotoileminen juuri niin kireiksi ja ohuiksi, ettei poliisi aivan ensisilmäyksellä pidätä säädyttömyydestä. Osa ilmestyksistä on jättänyt yllättävän vähän mielikuvituksen varaan, ja toivon, etteivät poliisit ole nähneet samaa kuin minä.
Silmät vilkkuvat Teheranissakin, huivista huolimatta.
Virallisen perustelun mukaan huivi suojelee naisia kadulla: miehet eivät saa visuaalisia ärsykkeitä, joiden tiedetään saavan heidät syyntakeettomaan tilaan ja jotka suorastaan pakottavat heidät iljettäviin lihallisiin harjoitteisiin naisenpuolien kanssa, tarvittaessa väkisin. Kyllähän naista täytyy tällaisilta eläimiltä suojella. Nainen on aidattava pieneen henkilökohtaiseen suojapaikkaansa teltan sisälle.
Mutta minusta mielikuvitus on paljon vahvempi voima kuin mikään visuaalinen ärsyke: on paljon eroottisempaa jättää jotakin mielikuvituksen varaan kuin paljastaa liikaa. Huomaan välillä pohtivani, mitä tuon ja tuon kaavun alla mahtaa olla... Ja siksi huivipakon perustelu ontuu. Kesyttämistä eivät siis oikeasti kaipaakaan yllykkeidensä armoilla olevat miehet vaan nuo mystiset sheharazadet: heidän vaarallinen naisellisuutensa on kahlittava niin, ettei se keikuta maata johtavien parrakkaiden miesten jakkaraa.
Paikallisten mielestä asia on nimenomaan hallituksen käsissä, sillä pukeutumissääntöjen noudattamista valvoo poliisi, eivätkä imaamit voi suoraan ohjata sitä. Monet iranilaiset muistelevat kaihoten Khatamin aikaa, jolloin kaikki oli vapaampaa. Šaahiakin kaipaavat jotkut.
Muistan lukeneeni joskus haastattelun, jossa islaminuskoinen naisasianainen kritisoi läntisiä virkasiskojaan monokulturalismista ja omien yksisilmäisten arvojensa tyrkyttämisestä musliminaisille. Kyllä minuakin nyppisi, jos ulkomaalaiset tulisivat minulle voivottelemaan suomalaisen miehen alistettua asemaa ja kertoisivat, kuinka paljon paremmin asiat on järjestetty heidän maassaan. Epäilemättä pyörittäisin asiaa päässäni, kunnes välttämättömyys alkaisi etäisesti kuulostaa hyveeltä.
Siis jos suomalainen mies olisi alistetussa asemassa.
Vähän aikaa sitten Teheraniin avattiin pelkästään naisille tarkoitettu liikuntapuisto, jossa voi urheilla vähän vähemmällä vaatteella ilman, että poliisi puuttuu asiaan. Aspiriinia ruoskittavalle. Mutta tukalissa tilanteissa ihmiset tapaavat olla aika neuvokkaita ja sopeutuvaisia. Eräskin iranilaismies nauroi, että täältä saa oikeasti kaikkea, eikä se ole edes vaikeaa. Moraalisäännösten viidakko, joka kieltää myös alkoholin hallussapidon ja nauttimisen sekä kaikenlaiset paljasta pintaa esittelevät kuvat ja videot, on synnyttänyt toisen, maanalaisen Iranin. On juhlia, joissa tarjolla on sampanjaa ja naiset saavat unohtaa pukeutumissäännöt. Nettisensuuri osataan kiertää, ja jaossa on täydellinen valikoima leikkaamattomia filmejä ja muuta länsimaista turmelusta -- Angelina Jolie on kuulemma iranilaismiesten ykkössuosikki, erityisesti vaatteettomissa rooleissaan. Kaikesta tästä voidaan tietenkin rangaista, rikoksenuusijoita hyvin ankarastikin, ja keskusjohdon ote on tiukka: poliisi valvoo sääntöjä niin paljon kuin voi. Piilobileitä ratsataan, kieltolain rikkojia etsitään. Jos Suomessa virkavallan uhmaamisesta saa vain tietynlaisissa piireissä katu-uskottavuutta, niin täällä se on koko kansan vaarallinen huvi. Ajatelkaa, kuinka paljon makeammilta tällaiset kielletyt hedelmät mahtavatkaan tuntua.
Kannatan periaatteessa kulttuurirelativismia. Toisen kulttuurin piirteitä arvostellessaan pitäisi muistaa, että omat tuntosarvet ovat kalibroituneet oman kulttuurin mukaan. Mutta joskus vastaan tulee ilmiöitä, jotka tökkivät selkäydintasolla niin pahasti vastaan, ettei asia suhteellistamalla parane.
Huivi ei ole murtanut iranilaisen naisen ylpeyttä, joten se ei tule tekemään sitä myöskään Teheranissa asuvilla suomalaisnaisille. Täytyy vain toivoa, ettei se tai muutkaan säännöt kohtuuttomasti hankaloita heidän elämäänsä täällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
