Virkavallan kynsissä

Abyanehissa. Olihan operaatio päästä tänne.

Silk Roadissa sanottiin, että Yazdista Abyanehiin pääsee 5-6 tunnissa, ensin Kashaniin linja-autolla ja sitten taksilla tai minibussilla loput, helppo homma. Lupasivat varata paikan 13.30 lähtevään linja-autoon.

Kun pääsin linja-autoasemalle, kävi ilmi, ettei sellaista olekaan. "Information"-kyltillä varustetussa kopissa ei tiedetty mitään, vaan kehotettiin kyselemään joltain bussifirmoilta, tai niin ainakin tulkitsin kädenliikkeet. Englannin sanaa ei tietysti kuulunut. Menin sitten tilaan, jossa oli toistakymmentä värikkäin tekstein varustettua tiskiä. Kaikki persialaisin kirjaimin, tiskien numeroita myöten. Ystävällinen mies tuli kyselemään, minne olen menossa, ja vei minut sitten yhdelle tiskille, sanoi tyypeille Kashanin ja pari sanaa ja poistui. Mutta minulle tiskin takana seisova lieron näköinen tyyppi sanoi vain 'no'. Kiersin lopulta kai seitsemän tiskin kautta. Osa ohjasi minut jollekin toiselle tiskille, osa vain nyrpisteli nenäänsä ja katseli muualle. Viimein löytyi oikea tiski, mutta sielläkin oltiin epäystävällisiä. Aiemmilla linja-autoasemilla lipunkirjoittaja on ystävällisesti merkinnyt oleelliset tiedot lippuun myös meikäläisin merkein. Ei nyt, ja kiskoi vielä törkeästi ylihintaa. No, 4 euroa ei kumminkaan ole kokonaishintana maatakaatava. Selvisi myös, ettei puoli kahdelta mitään autoa lähde, mutta kahdelta lähtee. Oletettavasti mitään varaustakaan ei ollut muistettu tehdä.

Rinkkaa autoon ojentaessani sanoin univormupukuiselle viiksimiehelle 'Kashan' kysyvään äänensävyyn. Hän nyökkäsi ja viittasi laittamaan rinkan sisään. Auton sisällä toinen mies tarkasti lippuni ja osoitti istumapaikan. Seurasi odottelua ja auton siirtelyä pihan laidasta toiseen. Lopulta kymmentä vaille kolme lähdettiin liikkeelle.

Ilmastointi ei toiminut samalla tavalla kuin aiemmissa autoissa, tai sitten auton perälle vain pakkautuu kaikki kuuma ilma. Olin peräpenkillä laitimmaisena. Kuumuus oli välillä aivan tolkutonta, vesi kului liian nopeasti. Toinen vesipullo oli entinen pepsi, ja kun vesi vähitellen kuumeni, pepsin jämät tekivät siitä aivan kuin teetä. Vieressäni istui pieni mutta paikalliseen tapaan lievästi machoileva tyyppi, joka yritti jatkuvasti tunkea jalkojaan tontilleni. Yhdessä vaiheessa hän painoi polveaan jalkaani vasten ainakin vartin verran saadakseen koipeni sivuun, mutta antoi lopulta periksi, kun ei isommallakaan voimalla saanut mitään aikaan.

Näin vilaukselta joitain kylttejä, joissa mainittiin Kashan ja kilometrimäärä, mutta ne olivat niin matalalla, etten nähnyt paikaltani kunnolla. Illan hämärtyessä aloin kuvitella tilannetta, jossa olemme ajaneet Kashanin ohi ja minä päädyn jonnekin hornantuuttiin enkä ehdi Abyanehiin ennen hotellin sulkemista. Näytti jo selvältä, että 5-6 tuntia oli ollut tolkuttoman optimistinen arvio, ja kuvittelin jo, kuinka manaan Shararehille matkan vieneen yhteensä kymmenen tuntia.

No, äkkiä auto pysähtyi. Viiksimies marssi luokseni ja alkoi mouhota kovaäänisesti. En ymmärtänyt sanaakaan, ja käsitin ensiksi, että minun täytyy nyt jäädä pois, jos aion mennä Kashaniin. Ukko huusi ja huusi, ja ilmeisesti solvasi myös. Kaikki tuijottivat minua. Koetin nousta, mutta äijä osoitti minut pysymään paikallani ja palasi eteen. Bussi jatkoi matkaa, ja minä koetin kysellä, osaisiko joku selittää englanniksi, mistä oli kyse. Kukaan ei osannut, ja ilmeet kertoivat, etten ollut erityisen suosittu. Viereinen mies viittilöi hieman käsillään, ja siitä sain kuvan, että auton täytyy kääntyä takaisin ja viedä minut Kashaniin. Siinä vaiheessa nolotti hiukan, mutta ei paljon kuitenkaan.

Auto ajoi ja ajoi. Kääntymispaikkoja ei tullut. Lopulta 70 kilometrin päässä löytyi, mutta auto kaarsikin jonkinlaisen motellin ja levähdyspaikan luo. Bussi tyhjeni. En tiennyt, kauanko tauko kestäisi tai mitä ylipäänsä tapahtuisi seuraavaksi, joten jäin istuksimaan auton lähelle ulos. Vesipullon sentään kävin pikapikaa ostamassa.

Kun porukka alkoi valua takaisin kohti bussia, ensin lipuntarkastaja ja sitten viiksimies tulivat selittämään minulle jotain ja kiskoivat toisen bussin luo. Lipuntarkastaja sitten ilmeisesti värväsi toisen tytöistä tulkiksi. Kävi ilmi, että minun olisi pitänyt sanoa kuljettajalle, että olen menossa Kashaniin. Ei siis riittänyt, että olin informoinut kahta henkilökunnan edustajaa. Minun pitäisi siirtyä toiseen bussiin, joka oli menossa Kashania kohti. Tyttö sanoi lisäksi, että tarvitsen bussin lisäksi taksia, koska bussi vie minut poliisiasemalle. Ihmettelin kovasti. Vastaus kuului, että poliisiasemalle sen takia, kun en ilmoittanut kuljettajalle, että haluan jäädä Kashanissa pois. Viiksimies kuitenkin oli selvästi ollut asiasta perille, koska auto kuitenkin pysähtyi pian Kashanin jälkeen. Keskiaikaista menoa. Porukkaa oli kertynyt iso joukko kuuntelemaan, kun asiaintilaa selostettiin minulle. Tyttö ihmetteli, kuinka voin olla liikkeellä ilman opasta.

Siirryin sitten toiseen autoon. Sen kuljettaja oli hötkyilemätön, eleettömällä tavalla ystävällinen vanhempi mies. Ajettiin kohti Kashania. Mietiskelin jatkoa: kuulusteltaisiinko minua? Löytyisikö edes ketään, joka pystyisi kuulustelemaan kielitaidotonta ulkomaalaista? Jos kielitaitoista kuulustelijaa ryhdyttäisiin etsimään, venyisikö homma niin, että pääsisin selliin yöksi? Salaa toivoin sitä, koska siitä olisi saanut hyvän tarinan. Mutta ei käynyt sellainen tuuri. "Poliisi" ei osoittautunut aivan niin poliisiksi kuin olin kuvitellut. Tai toivonut.

Minut osoitettiin ulos autosta tietulliasemalla, ja apukuski lähti opastamaan minua viranomaisten puheille. Mutta viranomaisia ei kiinnostanut. Kehotettiin kokeilemaan seuraavalta tulliasemalta, joka oli muutaman kilometrin päässä. Bussikuski otti minut uudelleen kyytiin.

Seuraavan pisteen tietullimies jutteli hetken apukuskin kanssa. Sitten ruvettiin soittamaan esimiestä paikalle. Hän tulikin, mutta kuulustelun ainoa kysymys oli "where are you from". Se kylläkin esitettiin aika monta kertaa, koska ukkeli lausui sen niin hassusti, etten meinannut millään tajuta. Finland kirvoitti miehestä hymyn, ja hän lisäsi voitonriemuisesti "Helsinki!" Minä nyökkäilin, ja kuulustelu päättyi siihen. Lupasivat soittaa taksin. Tunnustan, että olin ehkä enemmän pettynyt kuin huojentunut, koska olisi ollut jännempää joutua iranilaiseen selliin. (Helppo kai olla tätä mieltä, kun ei joutunut.)

Taksia ei alkanut kuulua. Esimies laski tietullirahoja ja onnistui kommunikoimaan minulle, että nyt tarvittaisiin rahaa. Tässä vaiheessa arvelin, että tyypit aikovat laskuttaa minulta siitä, etteivät hiillostaneet minua enempää tai vieneet oikean poliisin juttusille. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain siitä, että he koettivat selvittää minulle taksimatkan käyvän kalliiksi.

Taksin järkkäily venyi, kello oli jo yksitoista illalla. Lopulta lähistölle kaarsi tavallinen henkilöauto, jonka kuski viittilöi minulle. Menin hänen luokseen, mutta hän ei ollutkaan taksimies. Tietulliesimies tuli myös paikalle. Ehkä hän oli automiehen sukulainen. Kuski ojensi minulle kännykän. Langan päässä oli nuori nainen, joka puhui englantia. Hän osoittautui miehen sisareksi. Kertoi, että Abyanehiin on yli sata kilometriä ja että taksi veloittaisi noin 160 000 rialia. Minä siihen, että selvä pyy. Veli puhui välillä puhelimeen ja antoi sen taas minulle. Nainen kysyi, huolisinko hänen veljensä kuskiksi. Minä siihen, että jos hinta on sama, niin mikäs siinä. Esimiestä huvitti kauheasti. Näin päätettiin tehdä. Kiittelin esimiestä, joka olikin siis varsin reilu mies.

Nousin autoon, joka olikin varsinainen pilluralliauto. Karvanopat vain puuttuivat. Perinnemusiikki-cd vedettiin pois koneesta ja tilalle laitettiin Sandraa. Voi veljet, että se oli musiikkia korvilleni siinä tilanteessa. Levy tosin oli joko tosi naarmuinen tai todennäköisemmin huono piraattikopio, koska säröt olivat välillä rikkoa rumpukalvot. Kunnon pilluralliauton tapaan tässä oli tukevat takakajarit.

Pilluralliauto posotti pimeillä vuoristoteillä talla laudassa, ja Sandra lauloi että heaven can wait. Onnistuimme vaihtamaan perustiedot sukulaisistamme ja töistämme. Tosin minulle jäi käsitys, että aine, jota hän opettaa koulussa, on "14". No, kaikkea ei voi saada.

Yhdessä kohdin pimeällä seudulla hän viittilöi voimallisesti tien varressa olevan suuren laitoksen suuntaan ja selitti monisanaisesti. Kun en ymmärtänyt, hän lopulta kiteytti selostuksensa muotoon "atom iran". Että jaahas.

Öinen ralliajo jatkui hyvässä tunnelmassa. Sandra taustoitti menoa kappaleilla In the heat of the night ja Maria Magdalena. Jälkimmäinen tosin särki niin pahasti, ikävä kyllä, että kuski vaihtoi levyä. Kasaripoppi vaihtui ysäridanceksi, enkä enää tunnistanut artistia. Mutta siinä vaiheessa tuli jo vastaan kyltti "Welcome to Abyaneh!"

Vielä viimeinen koitos oli se, että kylän ainoa majoituslaitos, jonne minulla oli varaus, oli pimeänä. Kuski kävi soittelemassa kaikkia ovikellon näköisiä, ja kun nekin tuntuivat olevan pimeinä, hän lopulta tööttäsi auton torvella. Vanha rouva heräsi, ja veden saaminen ynnä pehkuihin pääseminen alkoi olla käden ulottuvilla. Maksoin kuskille sovitun summan ja vähän ylimääräistä. Hän antoi numeronsa siltä varalta, että tarvitsisin vielä apua, kuten oppaat ja kuskit täällä tapaavat tehdä, jos ei ole hirveä kitupiikki.

Kuski lähti, ja rouva päästi minut hotelliin. Kello oli pyoli yksi, matka oli vienyt kaksitoista tuntia. Pyytelin anteeksi myöhäistä saapumista, mutta hän oli ystävällinen. Kysyi, haluanko teetä. En, halusin nukkumaan.