Huivi

Ennen lähtöä luin ulkoasiainministeriön Irania koskevan matkustustiedotteen. Siinä kehotettiin maahan tulevia suomalaisia lähettämään matkasuunnitelmansa paikalliseen edustustoon ja jättämään samalla yhteystietonsa. En ollut aikaisemmilla reissuillani tehnyt mitään vastaavaa, mutta koska nyt olin liikkeellä yksin ja Iranin maine - pääosin aiheetta, mutta kuitenkin - on mikä on, päätin ottaa yhteyttä Suomen Teheranin-suurlähetystöön.

Vastaus oli ystävällinen, ja kun olen työnikin puolesta paljon tekemisissä UM:n kanssa, päädyin lopulta istumaan iltaa Darband-vuoren kylkeen kolmen Teheranissa asuvan suomalaisen kanssa. Olin ollut tienpäällä vasta muutaman päivän, mutta kautta Ahmadinejadin parransängen, olipa ilo kuulla jo suomea, ja vieläpä viehättävässä seurueessa, joka keräsi paikallisten miesten katseet.

Yksi puheenaiheista oli tietysti huivipakko. Olen miettinyt sitä paljon tuon illan jälkeen, kun olen nähnyt enemmän, ja käsitykseni on, että tässä kohdin kulttuurien erilaisuus lakkaa olemasta rikkaus. Kyse on alistamisen välineestä, joka on erityisen raivostuttava näin kuumassa ilmastossa.

Vaatimusten mukainen naisen asu on nimeltään hijab. Pää hiuksineen peitetään huivilla ja kaikki raajat sekä vartalonmuodot muilla vaatteilla. Muut vaatteet voivat tarkoittaa joko tšadoria eli telttamaista kaapua tai sitten paksunpuoleista takkia ja housuja.

Olen nähnyt, kuinka musliminaiset näyttävät ulkomailla pukeutumisensa puolesta länsimaisilta, kunnes rajan ylityksen yhteydessä huivit kiskaistaan päähän. Ja Iranin rajojen sisäpuolellakin huivi tippuu päästä heti, kun siihen tulee pienikin tilaisuus. Kaikki iranilaiset miehet, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat pitäneet pukeutumiss&aml;auml;ntöjä keskiaikaisina ja vastenmielisinä.

Naiset käyttävät mielikuvitustaan rikkoakseen pukeutumissäännösten henkeä rikkomatta niiden kirjainta. Meikkaukseen ilmiselvästi panostetaan paljon, koska kasvot ovat ainoa ruumiinosa, jonka kautta voi esteettä viestiä viehätysvoimaansa. Aivan oma taiteenlajinsa on vaatteiden muotoileminen juuri niin kireiksi ja ohuiksi, ettei poliisi aivan ensisilmäyksellä pidätä säädyttömyydestä. Osa ilmestyksistä on jättänyt yllättävän vähän mielikuvituksen varaan, ja toivon, etteivät poliisit ole nähneet samaa kuin minä.

Silmät vilkkuvat Teheranissakin, huivista huolimatta.

Virallisen perustelun mukaan huivi suojelee naisia kadulla: miehet eivät saa visuaalisia ärsykkeitä, joiden tiedetään saavan heidät syyntakeettomaan tilaan ja jotka suorastaan pakottavat heidät iljettäviin lihallisiin harjoitteisiin naisenpuolien kanssa, tarvittaessa väkisin. Kyllähän naista täytyy tällaisilta eläimiltä suojella. Nainen on aidattava pieneen henkilökohtaiseen suojapaikkaansa teltan sisälle.

Mutta minusta mielikuvitus on paljon vahvempi voima kuin mikään visuaalinen ärsyke: on paljon eroottisempaa jättää jotakin mielikuvituksen varaan kuin paljastaa liikaa. Huomaan välillä pohtivani, mitä tuon ja tuon kaavun alla mahtaa olla... Ja siksi huivipakon perustelu ontuu. Kesyttämistä eivät siis oikeasti kaipaakaan yllykkeidensä armoilla olevat miehet vaan nuo mystiset sheharazadet: heidän vaarallinen naisellisuutensa on kahlittava niin, ettei se keikuta maata johtavien parrakkaiden miesten jakkaraa.

Paikallisten mielestä asia on nimenomaan hallituksen käsissä, sillä pukeutumissääntöjen noudattamista valvoo poliisi, eivätkä imaamit voi suoraan ohjata sitä. Monet iranilaiset muistelevat kaihoten Khatamin aikaa, jolloin kaikki oli vapaampaa. Šaahiakin kaipaavat jotkut.

Muistan lukeneeni joskus haastattelun, jossa islaminuskoinen naisasianainen kritisoi läntisiä virkasiskojaan monokulturalismista ja omien yksisilmäisten arvojensa tyrkyttämisestä musliminaisille. Kyllä minuakin nyppisi, jos ulkomaalaiset tulisivat minulle voivottelemaan suomalaisen miehen alistettua asemaa ja kertoisivat, kuinka paljon paremmin asiat on järjestetty heidän maassaan. Epäilemättä pyörittäisin asiaa päässäni, kunnes välttämättömyys alkaisi etäisesti kuulostaa hyveeltä.

Siis jos suomalainen mies olisi alistetussa asemassa.

Vähän aikaa sitten Teheraniin avattiin pelkästään naisille tarkoitettu liikuntapuisto, jossa voi urheilla vähän vähemmällä vaatteella ilman, että poliisi puuttuu asiaan. Aspiriinia ruoskittavalle. Mutta tukalissa tilanteissa ihmiset tapaavat olla aika neuvokkaita ja sopeutuvaisia. Eräskin iranilaismies nauroi, että täältä saa oikeasti kaikkea, eikä se ole edes vaikeaa. Moraalisäännösten viidakko, joka kieltää myös alkoholin hallussapidon ja nauttimisen sekä kaikenlaiset paljasta pintaa esittelevät kuvat ja videot, on synnyttänyt toisen, maanalaisen Iranin. On juhlia, joissa tarjolla on sampanjaa ja naiset saavat unohtaa pukeutumissäännöt. Nettisensuuri osataan kiertää, ja jaossa on täydellinen valikoima leikkaamattomia filmejä ja muuta länsimaista turmelusta -- Angelina Jolie on kuulemma iranilaismiesten ykkössuosikki, erityisesti vaatteettomissa rooleissaan. Kaikesta tästä voidaan tietenkin rangaista, rikoksenuusijoita hyvin ankarastikin, ja keskusjohdon ote on tiukka: poliisi valvoo sääntöjä niin paljon kuin voi. Piilobileitä ratsataan, kieltolain rikkojia etsitään. Jos Suomessa virkavallan uhmaamisesta saa vain tietynlaisissa piireissä katu-uskottavuutta, niin täällä se on koko kansan vaarallinen huvi. Ajatelkaa, kuinka paljon makeammilta tällaiset kielletyt hedelmät mahtavatkaan tuntua.

Kannatan periaatteessa kulttuurirelativismia. Toisen kulttuurin piirteitä arvostellessaan pitäisi muistaa, että omat tuntosarvet ovat kalibroituneet oman kulttuurin mukaan. Mutta joskus vastaan tulee ilmiöitä, jotka tökkivät selkäydintasolla niin pahasti vastaan, ettei asia suhteellistamalla parane.

Huivi ei ole murtanut iranilaisen naisen ylpeyttä, joten se ei tule tekemään sitä myöskään Teheranissa asuvilla suomalaisnaisille. Täytyy vain toivoa, ettei se tai muutkaan säännöt kohtuuttomasti hankaloita heidän elämäänsä täällä.