Abyaneh

Abyaneh on pieni parinsadan asukkaan kylä noin satakunta kilometriä Kashanista lounaaseen. Täällä ei paljon autoja näy, ja koska kylä on vuoristossa, hellekään ei vaivaa. Asukkaat ovat vanhuksia, nuorisolle ei ole täällä mitään. Teheranista tullaan tänne usein viettämään viikonloppua, mutta nyt ei ole se kausi. Hotelli on melkein autio, ja henkilökunta kuluttaa aikaansa lähinnä nukkumalla aulassa. Vastaanottovirkailijakin koisaa tiskiään vasten.

Talot on tehty punaisesta savesta, ja muinaista tunnelmaa rikkoo ainoastaan satelliittilautanen, joka sojottaa eräällä katolla. Vähän kuin Mongoliassa, missä paimentolaisilla on jurttiensa pihalla samoja vehkeitä. Ikivanhan ilmeen ansiosta kylä on Unescon maailmanperintöluettelossa.

Tein toisena aamuna vajaan neljän tunnin reippailun lähivuorilla. Päästyäni mielestäni tarpeeksi korkealle päätin kiertää vähän pitempää reittiä takaisin kylän taitse, katsella maisemia. Puolet ajasta meni sitten sillä retkellä. Ensin tuli vastaan hankalan jyrkkä ja korkeahko seinämä, jonne vain piti väen vängällä nousta, vaikka välillä näytti, ettei reittiä löydy. Kun pääsin erään vuoren huipulle tähystämään, loppureitti alas puiden varjostamalle purolle näytti aivan suoralta ja ongelmattomalta. Mutta välissä olleet jyrkänteet eivät näkyneet ylhäältä. Alas ei päässyt selvittämättä useaa epämiellyttävän jyrkkää ja korkeaa seinämää.

Vuorilla näki outoja värejä. Yhdessä kohtaa voimakkaan punaisesta hiekkakivestä kohosi kovia mustia selkämiä kuin kurttuisia eviä. Sitten oli väkevän sinisiä, tai mustelman värisiä, kallioita, ja monta sävyä vihreää. Usein vihreää ja punaista oli sekaisin. Kamerasta loppui tietenkin akku kesken kaiken, kiitos Pentaxin onnettoman epäinformatiivisen latausmittarin.

Jokaisen jyrkänteen ja sitä seuraavan tasaisemman pätkän takaa tuntui paljastuvan aina uusi jyrkänne, mutta olihan se sitten aika siistiä, kun viimein pääsi alas. Siellä odotti puron solina ja puiden varjo.