Ennen Gomasta lähtöä yritin lähettää postikortteja, mutta sellaisia ei ollut saatavilla. Tein työkavereille kortin keksipaketin kannesta. Siihen kului koko pakkaus, koska riittävä määrä postimerkkejä vei niin paljon tilaa, että tavanomaisia portikortteja olisi tarvittu kaksi. Yritin ostaa myös sanomalehden, mutta sellaisiakaan ei kuulemma kaupungissa harrastettu.
Vuorossa oli kolmituntinen laivamatka Kivu-järven poikki Bukavuun, josta oli tarkoitus siirtyä viipymättä Ruandan puolelle Cyanguguun ja sieltä seuraavana päivänä edelleen Nyungwen kansallispuistoon. Laivassa oli yksi yhtenäinen matkustamo, jonka etuosassa istuivat kippari ja toinen merimies hienoissa laivaunivormuissaan. Tilaa oli ehkä 30 hengelle, matkustajia oli kolmannes tästä. Etunurkassa oli iso laajakuvatelkkari, ja kun oli päästy vauhtiin, ensimmäinen elokuva pantiin pyörimään. Se oli hongkongilainen Heroes shed no tears vuodelta 1986, ohjaus ja käsikirjoitus John Woo... Nimi oli harhaanjohtava, sillä sankarit itkeskelivät yhtenään. Erikoinen elokuvavalinta, luotettavan johnwoomaiseen tapaan erittäin väkivaltainen. Runsaasta verenvuodatuksesta ilmeisesti oli lupa nautiskella, mutta kun päästiin seksikohtaukseen, stuertti hyppäsi sen yli pikakelauksella.
Bukavussa meitä odotti auto, ja kun nousimme kyytiin, se ampaisi kovaan vauhtiin kaupungin halki. Tässä vaiheessa saimme kuulla, että oli kiire, sillä raja-asema menisi kiinni kuudelta. Aikaa oli puolisen tuntia.
Kun pääsimme Kongon-puoleiselle asemalle, muodollisuudet saatiin ripeästi selviksi ja kaikki näytti muutenkin sujuvan hyvin. Marssime tavaroinemme rajajoen yli ja Ruandan rajavartijoiden konttorille, ja silloin alkoivat uudet viisumivaikeudet, joita olimme vähän pelänneetkin.
Ruandan kertaviisumia anotaan netissä. Vastaus luvataan kolmessa arkipäivässä, oli se sitten kyllä tai ei, ja ensimmäisellä kerralla eli Suomesta tullessamme olimme saaneet myöntävän vastauksen heti seuraavana päivänä. Tällä kertaa olimme tehneet hakemukset neljä päivää ennen rajanylitystä, ja taaskin minä olin saanut vastauksen heti seuraavana päivänä. Mutta Paavo ei ollut saanut mitään vastausta. Kyselysähköpostiinkaan ei tullut vastausta, ja kun maahanmuuttoviraston palvelunumeroon soitti, siellä ei joko ymmärretty ongelman luonnetta kielimuurin takia tai sitten yhteistyöhaluttomuudessa oli kyse byrokraattisesta kitkasta. Paavo teki uuden hakemuksen kaksi päivää ennen rajanylitystä, eikä siihenkään ollut tullut vastausta siihen mennessä, kun saapastelimme rajan yli.
Tällainen pelihän ei ruandalaisille sopinut, eivätkä asiat ole Ruandassa samalla tavoin sovittavissa kuin Kongossa. Ankaran vatkaamisen ja vääntämisen jälkeen meille osoitettiin ovea. Ei ole ilman viisumipäätöstä maahan asiaa. Raja-aseman päällikkö, isokokoinen ja hyvin englantia puhuva kaveri, käski meitä selkein sanakääntein suorimaan takaisin Kongoon ja tulemaan takaisin seuraavana päivänä, jolloin asia olisi luultavasti jo käsitelty tai ellei olisi, niin oikeat ihmiset saataisiin kiinni puhelimella ja kuvio selkiytyisi.
Mikään ei auttanut. Meillä oli tässä vaiheessa Fidelen tilalla kongolainen opas, joka ei osannut kunnolla sen paremmin englantia kuin ruandaakaan eikä siis ollut hyödyksi. Ylitimme siis rajajoen uudelleen ja siirryimme takaisin Kongon maaperälle, vaikka raja-asema oli jo sulkeutunut. Opas yritti puhua puhelimessa matkanjärjestäjämme Kennedyn kanssa, mutta prepaid-liittymästä loppuivat minuutit ja hän lähti etsimään lisää. Simonilla oli Saksassa myönnetty Ruandan viisumi, ja hän siirtyi ongelmitta rajan yli.
Kongon rajaviranomaiset olivat paljon joustavampia kuin ruandalaiset, mutta välitöntä ratkaisua ei syntynyt. Asemalta oli jo sähkötkin katkaistu eikä rajamiehillä ollut taskulamppuja, joten tarjosin virka-apuna omaa lamppuani, että passejamme päästiin uudestaan syynäämään.
Uudetkin 30 päivän viisumimme olivat kertaviisumeita, joten periaatteessa edessä olisi ollut kolmansien Kongo-viisumien hankkiminen, koska meille oli lyöty maastapoistumisleimat. Virkailijat pohdiskelivat, josko meille voisi antaa transit-viisumit, mutta pohdiskelu ei tuntunut johtavan mihinkään.
Seuraavaksi tuli kehotus yrittää puhua ruandalaiset uudelleen ympäri. Opas lupasi puhua heidät pyörryksiin. Tepastelimme taas raja-alueen poikki ja virnistelimme rajapuomia vahtiville kongolaisille, joiden naamat olivat jo käyneet tutuiksi. Ehdimme sillan puoliväliin, kun ruandalaiset jo komensivat meitä kovaan ääneen kääntymään takaisin. Jatkoimme perille saakka ja opas yritti puhua, mutta hän ei selvästi ollut mikään mestaripuhuja, eikä Ruandan rajapoliisi ollut helppo vastus. Raja-aseman päällikkö käännytti meidät hyvin suorasukaisesti, ja me siirryimme taas Kongon puolelle.
Kävellessämme tuumasimme, ettei Bukavu näyttänyt hassummalta kaupungilta viettää yksi yö. Kaupungilla oli Gomaakin hurjempi maine, mutta päältä ei nähnyt, mistä se johtui. Tässä vaiheessa tuli tieto, että Kennedy järjestää asian ja että meidän pitäisi odottaa puoli tuntia liikkumatta mihinkään. Sanottiin, että Kennedyllä on suhteita.
Ja kas kummaa. Puolen tunnin päästä opas kertoi, että Kennedy on järjestänyt asian. Me emme ensin edes uskoneet, mutta lähdimme silti ihmispingiksen seuraavaan erään. Sillan edellä olleella rajapuomilla seisoi Ruandan raja-aseman päällikkö, mikä jo itsessään oli erikoista, ja kun ehdimme hänen luokseen, hänen asenteensa oli muuttunut täysin. Hän saattoi meidät Ruandan puolelle ja kertoi hövelisti, että he olivat juuri saaneet puhelun Ruandan maahanmuuttoviraston päälliköltä. Meidän pitäisi jättää passimme raja-asemalle ja tulla aamulla uudelleen viisumien kirjoittamista varten. Ihmispingis siis päättyi siihen, että pallot pomppivat pois pöydältä.
Fidele ja Simon odottivat meitä puomien toisella puolella. He kertoivat tienneensä jo tunnin verran, että meidät saataisiin rajan yli tämän päivän puolella, sillä Kennedy tunsi kuulemma kaikki Ruandan korkeimmatkin poliitikot. Fidele sanoi myös, että Bukavuun jääminen olisi ollut erittäin huono idea.
Myöhemmin Kennedy selosti tarkemmin, kuinka hän oli asian järjestänyt. Hän oli soittanut maahanmuuttoviraston päällikölle, joka ei toki siihen aikaan illasta ollut enää työmaallaan, ja sanonut, että presidentti Kagame suuttuu, kun kuulee, ettei turisteja ole päästetty maahan. Lisäksi hän totesi, ettei Hakuna Matata Tours ota vastuuta, jos meidät tapetaan Bukavussa, ja että ruandalainen sellikin olisi meille suositeltavampi yönviettopaikka kuin Bukavu... Viimeistään tämä sai sitten viraston johdon pyörtämään päänsä. Bukavu on kyllä niin iso kaupunki, että siellä olisi pakosti ollut liikemiehille tarkoitettuja turvallisia hotelleja, mutta ilmeisesti paikka on erityisen vaarallinen juuri ruandalaisille eivätkä he siksi halua kenenkään muunkaan hilluvan siellä.
Pääsimme siis onnellisesti yöpuulle. Peace Guest Housen bungalowit olivat Kongon jälkeen positiivinen kulttuurisokki.
31.7.10
Rituaalinaamiot
Ostin puisen elefanttiaiheisen rituaalinaamion viimevuotiselta reissulta Tansaniasta. Sansibarilaisen liikkeen myyjä selosti, mistä maasta ja mistä kulttuurista minkäkin naamion esikuva oli peräisin: saarelta, Tansanian mannermaalta, Keniasta, Malawista. Melkein kaikki olivat hienosti maalattuja ja lakattuja, ja siksi eräät erottuivat joukosta: ne olivat maalaamattomia, pölyisiä ja karkeatekoisia, ja mikä silmiinpistävintä, häijyn tai piinatun näköisiä. Ne olivat Kongosta, ja niiden hinnat olivat muihin nähden moninkertaiset. En olisi halunnut ostaa Tansaniasta kongolaista naamiota vaikka hinta olisi ollut pienempikin, mutta takaraivoon jäi ajatus, että sellaisen pahaenteistä mystiikkaa huokuvan naamion haluaisin saada. Jälkeenpäin ajatellen suunnitelma lähteä Kongoon alkoi kyteä juuri tuolloin.
Ennen Gomasta lähtöä piti siis lähteä etsimään rituaalinaamioita. Niitä ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä lähellä hotellia oli turistien naruttamiseen erikoistunut rihkamatori. Rituaalinaamiot olivat päämyyntiartikkeli ja lähtöhinnat tolkuttomia. Valitsin kaksi tarpeeksi oudon näköistä, joista toisen esikuvana oli ollut Luba-heimon ja toisen Songye-heimon naamio: ensin mainitun lähtöhinta oli 70 dollaria, sain sen lopulta 25 dollarilla. Toisen lähtöhinta oli 85 dollaria, mutta sain senkin 25 dollarilla. Sumeilematon tinkiminen istuu huonosti suomalaiseen tyyliin, ja monen reissun kokemuksellakin sitä edelleen vierastaa. Tulos oli tällä kertaa ehkä prosentuaalisesti hyvä, mutta eiköhän minut silti ryöstetty kaupanteossa. Lisäksi oli melko mahdotonta tietää, missä naamiot oli oikeasti tehty. Käytössä ollutta antiikkitavaraa ne eivät missään nimessä olleet; jossain niitä tehdään sarjatuotantona, sillä samoja naamioita kaupattiin Ruandassakin. Sielläkin tosin tiedettiin kertoa oikeaa heimoa myöten, että kyse on kongolaisista naamioista.
Maskit päätynevät olohuoneeseen sohvan yläpuolelle.
Ennen Gomasta lähtöä piti siis lähteä etsimään rituaalinaamioita. Niitä ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä lähellä hotellia oli turistien naruttamiseen erikoistunut rihkamatori. Rituaalinaamiot olivat päämyyntiartikkeli ja lähtöhinnat tolkuttomia. Valitsin kaksi tarpeeksi oudon näköistä, joista toisen esikuvana oli ollut Luba-heimon ja toisen Songye-heimon naamio: ensin mainitun lähtöhinta oli 70 dollaria, sain sen lopulta 25 dollarilla. Toisen lähtöhinta oli 85 dollaria, mutta sain senkin 25 dollarilla. Sumeilematon tinkiminen istuu huonosti suomalaiseen tyyliin, ja monen reissun kokemuksellakin sitä edelleen vierastaa. Tulos oli tällä kertaa ehkä prosentuaalisesti hyvä, mutta eiköhän minut silti ryöstetty kaupanteossa. Lisäksi oli melko mahdotonta tietää, missä naamiot oli oikeasti tehty. Käytössä ollutta antiikkitavaraa ne eivät missään nimessä olleet; jossain niitä tehdään sarjatuotantona, sillä samoja naamioita kaupattiin Ruandassakin. Sielläkin tosin tiedettiin kertoa oikeaa heimoa myöten, että kyse on kongolaisista naamioista.
Maskit päätynevät olohuoneeseen sohvan yläpuolelle.
29.7.10
Vähäsumuisten vuorten gorillat
Jouduimme siis hankkimaan 30 päivän viisumit. Matkaa Kongon alueella oli jäljellä kaksi päivää. Pääasia, ettemme päätyneet pyttyyn.
Viimeinen varsinainen ohjelmanumeromme Kongossa oli gorillojen etsiminen Virunga-vuorilta. Vuoristo ulottuu useamman maan alueelle, ja vuorigorilloja pääsee katsomaan luonnossa sekä Ruandassa, Ugandassa että Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Virungan luonnonpuisto on perustettu 1925 ja se on Afrikan vanhin kansallispuisto. Täällä Dian Fosseykin aloitti työnsä gorillojen parissa ennen kuin joutui siirtymään Ruandan puolelle sisällissodan takia.
Ruandassa gorillojen seurailuun vaadittavan lupapaperin saa 500 dollarilla, Kongossa riittää 400. Ugandan hinnasta en tiedä. Taksat ovat korkeat, koska turisteja ei niin hirveästi vielä tule näille seuduille eikä samoja otuksia paljon muualla vapaana näe. Gorillojen suojeluun menee paljon rahaa, koska salametsästäjien torjunta edellyttää reipasta määrää kunnolla aseistettuja ja koulutettuja puistonvartijoita, eivätkä paikalliset hallitukset tällä haavaa sijoita toimintaan suuria summia.
Luonnonpuistojen vartioinnista vastaavalla Institut Congolais pour la Conservation de la Naturella eli ICCN:llä on korruption suhteen parempi maine kuin monella muulla organisaatiolla, joten ison lupamaksun maksaminen sille ei kirpaise niin pahasti. Itäisen Kongon viidessä kansallispuistossa toimii yhteensä noin 1100 ICCN:n puistonvartijaa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana noin 150 on saanut surmansa taistelussa salametsästäjiä ja kapinallisia vastaan. Aika moni gorilla on nimetty kuolleen puistonvartijan mukaan.
Bukiman gorilla-asema on parin tunnin ajomatkan päässä Gomasta. Alkumatka on taas puoliksi päällystettyä, mutta loppupätkä on vielä pahempaa. Veikkaan, että tämä perusteellisen kokovartalohieronnan aiheuttava ryteikkö yksistään ajaa osan matkanjärjestäjistä Ruandan puolelle. Asia ei olisi ylettömän kallis korjata siihen nähden, kuinka paljon hyvä tie madaltaisi kynnystä tulla katsomaan gorilloja Kongon puolelle. Erikoista on sekin, ettei mitään gorilla-aiheista tavaraa -- paitoja, mukeja -- ole myytävänä asemalla. Kuvittelisi, että sellaista kannattaisi tehdä, vaikka turistimäärät eivät vielä hirveän isot olekaan. Muutama kuitenkin melkein joka päivä.
Bukimassa saimme hyvin lyhyet saattajaissanat aseman johtavalta oppaalta. Aseman alueella kerrottiin olevan kuusi gorillaperhettä: Humba, Kabirizi, Munyaga, Mapuwa, Lulengo ja Rugendo. Kabirizi oli isoin, siinä oli 33 jäsentä, Rugendo taas pienin, vain 5 jäsentä. Rugendo on ollut isompi, mutta salametsästäjät tappoivat siitä heinäkuussa 2007 seitsemän. Rugendon luo ei viedä turisteja.
Ryhmässämme oli meidän kahden suomalaisen sekä uskollisen teutonimme lisäksi kolme amerikkalaista New Yorkista. Kaksi heistä oli tutkijoita, kolmas oli lomailemassa. Lisäksi joukossa oli neljä puistonvartijaa, joista yksi oli varsinainen opas ja muut jäljittäjiä, joiden tehtävänä oli olla joka päivä selvillä gorillaperheiden sijainnista.
Vei noin tunnin marssia kumpuilevien viljelysmaiden halki metsänrantaan. Tässä vaiheessa pidettiin tauko. Päivä oli kirkas, eikä vuorilla ollut sumua; lämpöä oli sen verran, että edessä olevan metsässä rämpimisen saattoi olettaa muodostuvan yhtä rassaavaksi kuin Iturissa. Monilta ryhmiltä on kuulemma vienyt 3-5 tuntia löytää gorillat.
Meiltä meni alle 10 minuuttia. Humban perhe oli viettämässä siestaa alle sadan metrin päässä metsänrannasta, epäilemättä siksi, että gorilloilla on kuulemma tapana käydä varkaissa viljelyksillä. Kun kärkimies ilmoitti gorillojen olevan lähellä, laitoimme sääntöjen mukaiset hengityssuojaimet -- ihmisten pöpöt tarttuvat helposti gorilloihin.
14-jäseninen gorillajoukkue loikoi hyvin keskittyneesti lepikossa eikä kiinnittänyt meihin oikein mitään huomiota. Yksi lapsukainen kävi vähän taiteilemassa näreen oksilla, mutta vetäytyi sitten takaisin yöpuulle emonsa kiskomana.
Raukean seurueen vaikuttavin ilmestys oli lauman johtava uros, parikymppinen hopeaselkä eli Humba itse. Hopeaseläksi sanotaan tyypillisesti yli 12-vuotiasta gorillaurosta. Nimi tulee selässä olevasta harmaasta väristä, jota nuoremmilla uroksilla ei vielä ole.
Humba ei aluksi jaksanut edes katsoa meihin päin vaan makoili vain selällään. Kun muzungut eivät tuntuneet lähtevän kulumallakaan, se viimein kääntyi vatsalleen ja alkoi mittailla meitä katseellaan kädet ristissä leuan alla. Emme selvästi tehneet Humbaan suurta vaikutusta.
Gorillauros voi olla pystyasennossa aikuisen miehen mittainen. En tiedä, kuinka pitkä Humba oli, mutta sen pää oli ruutinassakan kokoinen. Eipä huvittaisi vääntää kättä sen kanssa.
Tunnin määräaika tuli ja meni.
Viimeinen varsinainen ohjelmanumeromme Kongossa oli gorillojen etsiminen Virunga-vuorilta. Vuoristo ulottuu useamman maan alueelle, ja vuorigorilloja pääsee katsomaan luonnossa sekä Ruandassa, Ugandassa että Kongon demokraattisessa tasavallassa.
Virungan luonnonpuisto on perustettu 1925 ja se on Afrikan vanhin kansallispuisto. Täällä Dian Fosseykin aloitti työnsä gorillojen parissa ennen kuin joutui siirtymään Ruandan puolelle sisällissodan takia.
Ruandassa gorillojen seurailuun vaadittavan lupapaperin saa 500 dollarilla, Kongossa riittää 400. Ugandan hinnasta en tiedä. Taksat ovat korkeat, koska turisteja ei niin hirveästi vielä tule näille seuduille eikä samoja otuksia paljon muualla vapaana näe. Gorillojen suojeluun menee paljon rahaa, koska salametsästäjien torjunta edellyttää reipasta määrää kunnolla aseistettuja ja koulutettuja puistonvartijoita, eivätkä paikalliset hallitukset tällä haavaa sijoita toimintaan suuria summia.
Luonnonpuistojen vartioinnista vastaavalla Institut Congolais pour la Conservation de la Naturella eli ICCN:llä on korruption suhteen parempi maine kuin monella muulla organisaatiolla, joten ison lupamaksun maksaminen sille ei kirpaise niin pahasti. Itäisen Kongon viidessä kansallispuistossa toimii yhteensä noin 1100 ICCN:n puistonvartijaa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana noin 150 on saanut surmansa taistelussa salametsästäjiä ja kapinallisia vastaan. Aika moni gorilla on nimetty kuolleen puistonvartijan mukaan.
Bukiman gorilla-asema on parin tunnin ajomatkan päässä Gomasta. Alkumatka on taas puoliksi päällystettyä, mutta loppupätkä on vielä pahempaa. Veikkaan, että tämä perusteellisen kokovartalohieronnan aiheuttava ryteikkö yksistään ajaa osan matkanjärjestäjistä Ruandan puolelle. Asia ei olisi ylettömän kallis korjata siihen nähden, kuinka paljon hyvä tie madaltaisi kynnystä tulla katsomaan gorilloja Kongon puolelle. Erikoista on sekin, ettei mitään gorilla-aiheista tavaraa -- paitoja, mukeja -- ole myytävänä asemalla. Kuvittelisi, että sellaista kannattaisi tehdä, vaikka turistimäärät eivät vielä hirveän isot olekaan. Muutama kuitenkin melkein joka päivä.
Bukimassa saimme hyvin lyhyet saattajaissanat aseman johtavalta oppaalta. Aseman alueella kerrottiin olevan kuusi gorillaperhettä: Humba, Kabirizi, Munyaga, Mapuwa, Lulengo ja Rugendo. Kabirizi oli isoin, siinä oli 33 jäsentä, Rugendo taas pienin, vain 5 jäsentä. Rugendo on ollut isompi, mutta salametsästäjät tappoivat siitä heinäkuussa 2007 seitsemän. Rugendon luo ei viedä turisteja.
Ryhmässämme oli meidän kahden suomalaisen sekä uskollisen teutonimme lisäksi kolme amerikkalaista New Yorkista. Kaksi heistä oli tutkijoita, kolmas oli lomailemassa. Lisäksi joukossa oli neljä puistonvartijaa, joista yksi oli varsinainen opas ja muut jäljittäjiä, joiden tehtävänä oli olla joka päivä selvillä gorillaperheiden sijainnista.
Vei noin tunnin marssia kumpuilevien viljelysmaiden halki metsänrantaan. Tässä vaiheessa pidettiin tauko. Päivä oli kirkas, eikä vuorilla ollut sumua; lämpöä oli sen verran, että edessä olevan metsässä rämpimisen saattoi olettaa muodostuvan yhtä rassaavaksi kuin Iturissa. Monilta ryhmiltä on kuulemma vienyt 3-5 tuntia löytää gorillat.
Meiltä meni alle 10 minuuttia. Humban perhe oli viettämässä siestaa alle sadan metrin päässä metsänrannasta, epäilemättä siksi, että gorilloilla on kuulemma tapana käydä varkaissa viljelyksillä. Kun kärkimies ilmoitti gorillojen olevan lähellä, laitoimme sääntöjen mukaiset hengityssuojaimet -- ihmisten pöpöt tarttuvat helposti gorilloihin.
14-jäseninen gorillajoukkue loikoi hyvin keskittyneesti lepikossa eikä kiinnittänyt meihin oikein mitään huomiota. Yksi lapsukainen kävi vähän taiteilemassa näreen oksilla, mutta vetäytyi sitten takaisin yöpuulle emonsa kiskomana.
Raukean seurueen vaikuttavin ilmestys oli lauman johtava uros, parikymppinen hopeaselkä eli Humba itse. Hopeaseläksi sanotaan tyypillisesti yli 12-vuotiasta gorillaurosta. Nimi tulee selässä olevasta harmaasta väristä, jota nuoremmilla uroksilla ei vielä ole.
Humba ei aluksi jaksanut edes katsoa meihin päin vaan makoili vain selällään. Kun muzungut eivät tuntuneet lähtevän kulumallakaan, se viimein kääntyi vatsalleen ja alkoi mittailla meitä katseellaan kädet ristissä leuan alla. Emme selvästi tehneet Humbaan suurta vaikutusta.
Gorillauros voi olla pystyasennossa aikuisen miehen mittainen. En tiedä, kuinka pitkä Humba oli, mutta sen pää oli ruutinassakan kokoinen. Eipä huvittaisi vääntää kättä sen kanssa.
Tunnin määräaika tuli ja meni.
28.7.10
Don Boscon orpokoti
Kun viisumit myöntävä viraston päällikkö saapui aamulla työmaalleen, saimme lisävahvistuksen, ettei jatkoviisumin kanssa ole mitään ongelmia. Se vain maksaa 153 dollaria per nuppi. Minkäs siinä paljon teit, kaivoimme kuvetta, mutta oppaan kanssa puhuttiin, että asiaan palataan matkanjärjestäjämme Hakuna Matata Toursin kanssa.
Kun myöhemmin puhuimme asiasta Hakuna Matata pomon Kennedyn kanssa, kuulimme, että Kongon rajalla myönnetyt viikon ja kahden viisumit eivät edes olleet virallisia vaan niistä kertyvät tuotot menivät suoraan virkamiesten omiin taskuihin. Virallisen Kongon viisumin perushinta oli 140 dollaria. Eipä silti, maahanmuuttovirastosta saamamme viisumi oli hyvin samannäköinen leimapohjainen viritys kuin ensimmäisemmekin.
Valmiit viisumit luvattiin iltapäiväksi, joten meillä oli koko päivä aikaa tehdä muita asioita. Halusimme vierailla orpokodissa, ja Gomassahan sellainen toki oli. Kaupungin kupeessa oli varsin iso Ngangin orpokoti, jossa oli asuintilat 300 lapselle ja muita tiloja yhteensä 450 lapselle -- monet seudun köyhien perheiden lapsista käyvät Ngangissa syömässä. Orpokodin toiminnasta vastasivat Don Boscon eli Giovanni Boscon (1815-1888) perustaman salesiaanien sääntökunnan papit. Paikkaa esitteli meille isä Piero.
Orpokotiasiaan oli törmännyt matkalla moneen otteeseen. Fidele oli kasvanut Rosamond Carrin perustamassa orpokodissa, ja matkanjärjestäjämme oli perustanut kaksi orpokotia, yhden Bunaganaan Kongoon ja toisen Gisenyihin Ruandaan.
Salesiaanien sääntökunta korostaa koulunkäynnin merkitystä, ja sen vuoksi sen ylläpitämissä orpokodeissa panostetaan kattavan opetuksen antamiseen orvoille, perheistään sodassa tai luonnonmullistuksissa eksynyille ja köyhille lapsille. Ngangissa lapsilla ja nuorilla on tilaisuus edetä peruskoulun kautta ammattikoulutukseen: orpokodissa on hyvät tilat muun muassa talonrakennuksen, puunveiston (erityisesti huonekalujen teon), maanviljelyksen ja metallitöiden opettamiseen. Siellä ollessa ei huomannut kysyä, onko tarjolla myös tekstiilityön ja ruoanlaiton opetusta. Koulutuksen ohella pidetään tärkeänä mahdollisuutta pelata pelejä ja urheilla, ja sillekin Ngangissa oli rakennettu hyvät puitteet.
Tilat olivat karut mutta siistit. Kun ehdimme 4--6-vuotiaiden lasten osastolle, meidät piiritti parvi kädet ojossa taapertavia tyyppejä, jotka kaikki halusivat valkonaamaisten vieraiden syliin. Lapsia oli niin paljon ja henkilökuntaa niin vähän, että pikkuiset kärsivät varmasti halipulasta. Simonista paljastui uusi sympaattinen puoli, ja lapset pitivät hänestä kauheasti.
Vierailun päätteeksi istuimme isä Pieron kanssa kahvilla ja kyselimme häneltä Kongon tilanteesta ja orpokodin tulevaisuudesta. Hänestä pahin ongelma oli se, että sota oli jättänyt jälkeensä niin paljon täysin särkyneitä lapsia. Esimerkiksi lapsisotilaiksi värvätyistä oli hyvin vaikea enää koulia tavallisia kansalaisia.
Jos vierailee Kongossa tai Ruandassa, kannattaa käydä orpokodissa. Siellä näkemiään ja kuulemiaan asioita ei unohda.
Kun myöhemmin puhuimme asiasta Hakuna Matata pomon Kennedyn kanssa, kuulimme, että Kongon rajalla myönnetyt viikon ja kahden viisumit eivät edes olleet virallisia vaan niistä kertyvät tuotot menivät suoraan virkamiesten omiin taskuihin. Virallisen Kongon viisumin perushinta oli 140 dollaria. Eipä silti, maahanmuuttovirastosta saamamme viisumi oli hyvin samannäköinen leimapohjainen viritys kuin ensimmäisemmekin.
Valmiit viisumit luvattiin iltapäiväksi, joten meillä oli koko päivä aikaa tehdä muita asioita. Halusimme vierailla orpokodissa, ja Gomassahan sellainen toki oli. Kaupungin kupeessa oli varsin iso Ngangin orpokoti, jossa oli asuintilat 300 lapselle ja muita tiloja yhteensä 450 lapselle -- monet seudun köyhien perheiden lapsista käyvät Ngangissa syömässä. Orpokodin toiminnasta vastasivat Don Boscon eli Giovanni Boscon (1815-1888) perustaman salesiaanien sääntökunnan papit. Paikkaa esitteli meille isä Piero.
Orpokotiasiaan oli törmännyt matkalla moneen otteeseen. Fidele oli kasvanut Rosamond Carrin perustamassa orpokodissa, ja matkanjärjestäjämme oli perustanut kaksi orpokotia, yhden Bunaganaan Kongoon ja toisen Gisenyihin Ruandaan.
Salesiaanien sääntökunta korostaa koulunkäynnin merkitystä, ja sen vuoksi sen ylläpitämissä orpokodeissa panostetaan kattavan opetuksen antamiseen orvoille, perheistään sodassa tai luonnonmullistuksissa eksynyille ja köyhille lapsille. Ngangissa lapsilla ja nuorilla on tilaisuus edetä peruskoulun kautta ammattikoulutukseen: orpokodissa on hyvät tilat muun muassa talonrakennuksen, puunveiston (erityisesti huonekalujen teon), maanviljelyksen ja metallitöiden opettamiseen. Siellä ollessa ei huomannut kysyä, onko tarjolla myös tekstiilityön ja ruoanlaiton opetusta. Koulutuksen ohella pidetään tärkeänä mahdollisuutta pelata pelejä ja urheilla, ja sillekin Ngangissa oli rakennettu hyvät puitteet.
Tilat olivat karut mutta siistit. Kun ehdimme 4--6-vuotiaiden lasten osastolle, meidät piiritti parvi kädet ojossa taapertavia tyyppejä, jotka kaikki halusivat valkonaamaisten vieraiden syliin. Lapsia oli niin paljon ja henkilökuntaa niin vähän, että pikkuiset kärsivät varmasti halipulasta. Simonista paljastui uusi sympaattinen puoli, ja lapset pitivät hänestä kauheasti.
Vierailun päätteeksi istuimme isä Pieron kanssa kahvilla ja kyselimme häneltä Kongon tilanteesta ja orpokodin tulevaisuudesta. Hänestä pahin ongelma oli se, että sota oli jättänyt jälkeensä niin paljon täysin särkyneitä lapsia. Esimerkiksi lapsisotilaiksi värvätyistä oli hyvin vaikea enää koulia tavallisia kansalaisia.
Jos vierailee Kongossa tai Ruandassa, kannattaa käydä orpokodissa. Siellä näkemiään ja kuulemiaan asioita ei unohda.
Viisumiongelma I
Itäisessa Kongossa isommilla kaupungeilla oli tietullipisteet. Ne eivät yleensä olleet pelkkää tien tukkeeksi nostettua kylttiä kummempia, ja vaikka paikalla saattoi notkua poliisi tai sotilas, rahankerääjät olivat siviilivaatteissa ja muutenkin epävirallisen näköisiä. Tietullin maksaminen oli neuvottelukysymys, ja Timothei onnistui monesti välttymään maksulta selostamalla, kuinka nämä turistit ovat maksaneet itsensä jo kipeiksi hotelleissa ja luonnonpuistoissa ja kuinka tälläkin tiellä on tullut maksettavaa jo vaikka kuinka paljon.
Tietullipisteissä tarkistettiin usein myös ulkomaalaisten passit ja viisumit. Yleensä Fidele keräsi passimme ja meni niiden kanssa konttorille, missä ne tutkittiin, eikä kukaan varsinaisesti piitannut siitä, esittävätkö passien kuvat meitä. Benin tullipisteessä hän viipyi tavallista kauemmin, ja kun hän viimein palasi, kuulimme, että viisumeissa oli ongelma.
Tullessamme Ruandan puolelta Gisenyistä Gomaan meille oli myönnetty raja-asemalla viisumit 35 dollarilla. Passiin oli lyöty melkein sivun kokoinen leima, ja siihen oli tehty lisämerkintöjä kuulakärkikynällä. Jälki oli epäselvää, eikä päättymispäivää näkynyt; vain myöntöpäivä sekä kokoelma harakanvarpaita, jotka myöhemmin paljastuivat tekstiksi "7 jours". Ensimmäinen oppaamme, joka oli toiminut viisuminmyönnössä tulkkina, ei siis ollut katsonut, että meille myönnetään hakemuksen mukaan kahden viikon viisumit, ja niinpä meille oli lätkäisty vain yksi viikko. Tätä opas ei ollut edes huomannut.
Benissä sitten asiaan kiinnitettiin huomiota, ja viisumia vieläpä tulkittiin niin, että myöntöpäivä kulutti seitsemästä päivästä ensimmäisen. Tämän tulkinnan perusteella viisumit eivät olisi olleet enää voimassa seuraavana matkapäivänämme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä Gomaan enää saman päivän aikana, mikä nosti kylmän hien otsalle. Viisumin vanhettua me olisimme olleet laittomasti maassa ja meidät olisi voitu laittaa häkkiin ilman suurempia seremonioita. Fidele lohdutti meitä: "Ei hätää. Tämä ei ole mikään Ruanda. Tämä on Kongo!"
Tästä rajapisteestä selvittiin vielä oppaan ja kuljettajan yhteisillä retorisilla avuilla ja arvatenkin dollareilla. Mutta pian Benin jälkeen saavuttiin Butembon laidalle, ja siellä tietullimies piti asiaa sen verran vakavampana, että päätti siirtää asian kaupungin poliisipäällikön päätettäväksi.
Poliisipäällikkö sai passimme tutkittavikseen, ja aivan kuin ammattimaisuuttaan korostaakseen hän otti esiin UV-lampunkin, jota ei kuitenkaan sitten käyttänyt. Fidele toimi kuulustelussa tulkkina. Suahili oli hänen kolmas kielensä ruandan ja englannin jälkeen, joten kysymykset ja vastaukset vaihtuivat hyvin karsitussa muodossa, eikä päällikkö luultavasti oppinut meistä paljoakaan. Kielimuurin vaikutuksesta kertoo se, ettei päällikkö ilmeisesti uskonut minun olevan viranomaisen palveluksessa, koska minulla ei ollut asetta. Ihmettelenpä vain, voisiko poliisipäällikkö itse ottaa virka-aseen mukaansa lomamatkalle toiseen maahan, etenkin kun kongolaisen poliisin perusase näyttää olevan rynnäkkökivääri. Se ihmetyttää vähemmän, ettei hän ajatellut siviilin voivan olla poliisissa töissä.
Kun palasimme autoon, Fidele jäi vielä pitkäksi ajaksi jatkamaan neuvotteluja. Selvästi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin, koska Fidelellä oli tuomisinaan päällikön lupaus, että hän soittaisi kaikille seuraaville tarkastusasemille Butembon ja Goman välillä eikä meiltä enää kyseltäisi mitään. En kysynyt oppaalta yksityiskohtia, mutta Kongon demokraattinen tasavalta on selvästi hyvästä syystä maailman korruptoituneimpien maiden listalla.
Butembo Hoteliin päästyämme menimme syömään, ja kuinka ollakaan, poliisipäällikkö ilmestyi sinne jatkamaan keskustelua Fidelen kanssa. Oluet menivät meidän piikkiimme.
Seuraavana päivänä lähdimme taas hyvin varhain liikkeelle, että ehtisimme Gomaan hyvissä ajoin ennen pimeää. Alku sujui nopeammin kuin menomatkalla, mutta kun päästiin alas vuorilta ns. päällystetylle tielle, vaikeudet alkoivat. Asvaltin teräväreunaiset kuopat pureskelivat renkaita, ja jouduimme pysähtymään kahdesti renkaanvaihtoa varten. Myös taustapeili tipahti.
Muhkuraisesta kyydistä oli yksi hupaisa etukin. Kuljettaja huomasi, että jostain kuorma-autosta putosi tielle iso paketillinen suolapusseja; pussit kerättiin talteen, ja kun matkanteko seuraavan kerran tyssäsi -- tällä kertaa jäähdytysnesteen loppumisen takia -- muutamalla suolapussilla kustannettiin lisää nestettä.
Suolapusseja myös jaettiin lapsille, jotka tulivat ihmettelemään meitä erään renkaanvaihdon yhteydessä. Tihuutti vettä, ja me seisoskelimme tien varressa. Saksalaisvahvistuksemme Simon ryhtyi viihdyttämään lapsia laulamalla kappaletta, joka oli soinut autossa loputtomalla toistolla: Reggae never dies, rasta never dies... Lapset alkoivat laulaa mukana, kappale oli heille selvästi tuttu entuudestaan, ja sitten seurasi myös tanssia, johon Simon improvisoi koreografian. Lapsilla oli hauskaa. Se oli mieleenjäävä tilanne.
Kun viimein pääsimme Gomaan, menimme rajanylityspaikalle kysymään jatkoviisumia. Sieltä sanottiin, että viisumeja myönnetään vain Ruandasta tuleville rajanylittäjille ja että jatkoviisumia on anottava paikallisesta maahanmuuttovirastosta.
Se ei enää ollut auki. Paikalla oli vain vartiomies, joka Fidelen suostuttelemana kuitenkin soitti esimiehelleen. Esimies sanoi, ettei hätä ole tämännäköinen: kunhan muzungut vain tulevat seuraavana päivänä uudestaan ennen aamukahdeksaa, kaikki järjestyy.
Laittomasti maassa oleskelevat valkonaamat menivät niine hyvineen Lava Stone Hoteliin odottamaan aamua.
Tietullipisteissä tarkistettiin usein myös ulkomaalaisten passit ja viisumit. Yleensä Fidele keräsi passimme ja meni niiden kanssa konttorille, missä ne tutkittiin, eikä kukaan varsinaisesti piitannut siitä, esittävätkö passien kuvat meitä. Benin tullipisteessä hän viipyi tavallista kauemmin, ja kun hän viimein palasi, kuulimme, että viisumeissa oli ongelma.
Tullessamme Ruandan puolelta Gisenyistä Gomaan meille oli myönnetty raja-asemalla viisumit 35 dollarilla. Passiin oli lyöty melkein sivun kokoinen leima, ja siihen oli tehty lisämerkintöjä kuulakärkikynällä. Jälki oli epäselvää, eikä päättymispäivää näkynyt; vain myöntöpäivä sekä kokoelma harakanvarpaita, jotka myöhemmin paljastuivat tekstiksi "7 jours". Ensimmäinen oppaamme, joka oli toiminut viisuminmyönnössä tulkkina, ei siis ollut katsonut, että meille myönnetään hakemuksen mukaan kahden viikon viisumit, ja niinpä meille oli lätkäisty vain yksi viikko. Tätä opas ei ollut edes huomannut.
Benissä sitten asiaan kiinnitettiin huomiota, ja viisumia vieläpä tulkittiin niin, että myöntöpäivä kulutti seitsemästä päivästä ensimmäisen. Tämän tulkinnan perusteella viisumit eivät olisi olleet enää voimassa seuraavana matkapäivänämme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä Gomaan enää saman päivän aikana, mikä nosti kylmän hien otsalle. Viisumin vanhettua me olisimme olleet laittomasti maassa ja meidät olisi voitu laittaa häkkiin ilman suurempia seremonioita. Fidele lohdutti meitä: "Ei hätää. Tämä ei ole mikään Ruanda. Tämä on Kongo!"
Tästä rajapisteestä selvittiin vielä oppaan ja kuljettajan yhteisillä retorisilla avuilla ja arvatenkin dollareilla. Mutta pian Benin jälkeen saavuttiin Butembon laidalle, ja siellä tietullimies piti asiaa sen verran vakavampana, että päätti siirtää asian kaupungin poliisipäällikön päätettäväksi.
Poliisipäällikkö sai passimme tutkittavikseen, ja aivan kuin ammattimaisuuttaan korostaakseen hän otti esiin UV-lampunkin, jota ei kuitenkaan sitten käyttänyt. Fidele toimi kuulustelussa tulkkina. Suahili oli hänen kolmas kielensä ruandan ja englannin jälkeen, joten kysymykset ja vastaukset vaihtuivat hyvin karsitussa muodossa, eikä päällikkö luultavasti oppinut meistä paljoakaan. Kielimuurin vaikutuksesta kertoo se, ettei päällikkö ilmeisesti uskonut minun olevan viranomaisen palveluksessa, koska minulla ei ollut asetta. Ihmettelenpä vain, voisiko poliisipäällikkö itse ottaa virka-aseen mukaansa lomamatkalle toiseen maahan, etenkin kun kongolaisen poliisin perusase näyttää olevan rynnäkkökivääri. Se ihmetyttää vähemmän, ettei hän ajatellut siviilin voivan olla poliisissa töissä.
Kun palasimme autoon, Fidele jäi vielä pitkäksi ajaksi jatkamaan neuvotteluja. Selvästi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin, koska Fidelellä oli tuomisinaan päällikön lupaus, että hän soittaisi kaikille seuraaville tarkastusasemille Butembon ja Goman välillä eikä meiltä enää kyseltäisi mitään. En kysynyt oppaalta yksityiskohtia, mutta Kongon demokraattinen tasavalta on selvästi hyvästä syystä maailman korruptoituneimpien maiden listalla.
Butembo Hoteliin päästyämme menimme syömään, ja kuinka ollakaan, poliisipäällikkö ilmestyi sinne jatkamaan keskustelua Fidelen kanssa. Oluet menivät meidän piikkiimme.
Seuraavana päivänä lähdimme taas hyvin varhain liikkeelle, että ehtisimme Gomaan hyvissä ajoin ennen pimeää. Alku sujui nopeammin kuin menomatkalla, mutta kun päästiin alas vuorilta ns. päällystetylle tielle, vaikeudet alkoivat. Asvaltin teräväreunaiset kuopat pureskelivat renkaita, ja jouduimme pysähtymään kahdesti renkaanvaihtoa varten. Myös taustapeili tipahti.
Muhkuraisesta kyydistä oli yksi hupaisa etukin. Kuljettaja huomasi, että jostain kuorma-autosta putosi tielle iso paketillinen suolapusseja; pussit kerättiin talteen, ja kun matkanteko seuraavan kerran tyssäsi -- tällä kertaa jäähdytysnesteen loppumisen takia -- muutamalla suolapussilla kustannettiin lisää nestettä.
Suolapusseja myös jaettiin lapsille, jotka tulivat ihmettelemään meitä erään renkaanvaihdon yhteydessä. Tihuutti vettä, ja me seisoskelimme tien varressa. Saksalaisvahvistuksemme Simon ryhtyi viihdyttämään lapsia laulamalla kappaletta, joka oli soinut autossa loputtomalla toistolla: Reggae never dies, rasta never dies... Lapset alkoivat laulaa mukana, kappale oli heille selvästi tuttu entuudestaan, ja sitten seurasi myös tanssia, johon Simon improvisoi koreografian. Lapsilla oli hauskaa. Se oli mieleenjäävä tilanne.
Kun viimein pääsimme Gomaan, menimme rajanylityspaikalle kysymään jatkoviisumia. Sieltä sanottiin, että viisumeja myönnetään vain Ruandasta tuleville rajanylittäjille ja että jatkoviisumia on anottava paikallisesta maahanmuuttovirastosta.
Se ei enää ollut auki. Paikalla oli vain vartiomies, joka Fidelen suostuttelemana kuitenkin soitti esimiehelleen. Esimies sanoi, ettei hätä ole tämännäköinen: kunhan muzungut vain tulevat seuraavana päivänä uudestaan ennen aamukahdeksaa, kaikki järjestyy.
Laittomasti maassa oleskelevat valkonaamat menivät niine hyvineen Lava Stone Hoteliin odottamaan aamua.
Suunnittelematon yöpyminen Mambasassa
Epulusta lähdettäessä päivä oli puolessa, joten vaikutti epätodennäköiseltä, että pääsisimme Butemboon ennen pimeäntuloa. Beni oli hyvä varasuunnitelma. Emme kuitenkaan ehtineet kauas, kun tuli taas rengasrikko. Kun se oli korjattu ja matkaa tehty varttitunti lisää, tuli toinen rengasrikko. Sitten karja-aura irtosi taas -- tällä kertaa kokonaan eikä vain toiselta puolelta, joten se piti köyttää autonperään. Tie ei tässä vaiheessa edes ollut huonoimmillaan, joten ehkä vararenkaat olivat olleet huonolaatuisia. Karja-aura oli ainakin hitsattu puutteellisesti edellisellä korjauskerralla.
Ilman vararenkaita ei kannattanut yrittää kauaksi. Parin tunnin ajomatkan päässä Epulusta oli Mambasan pikkukaupunki, josta Fidele etsi meille hostellin siltä varalta, ettei vararenkaita löytyisi ajoissa.
Yöpaikan eduksi voi sanoa, että se maksoi vain 7 dollaria yöltä. Se oli juuri ja juuri hintansa väärti. Vessa ei toiminut, suihkusta ei tullut vettä, astiassa tuotu pesuvesi oli ruskeaa. Sähköpistoke törrötti irrallaan seinästä, samoin valokatkaisija. Jokaiselle oli kuitenkin oma huone ja aivan asiallinen punkka. Muita vieraita oli yksi, eikä sinne paljon enempää olisi mahtunutkaan.
Aika kului, ja toivo matkan jatkumisesta sinä päivänä hiipui. Pikkukaupungissa tai oikeastaan isossa kylässä ei ollut ravintolaa, joten söimme eväitä, joita oli vielä jäljellä metsäreissun jäljiltä. Olimme kuvitelleet huuhtovamme viidakkohiet illalla lämpimällä suihkulla, joten Mambasan karuus madalsi tunnelmia.
Kun matkustaa kaukana kotoa ja vähän sivussa yleisimmiltä turistireiteiltä, tulee useimmilla reissuilla vastaan ainakin yksi tällainen tilanne, jossa erityisesti kaipaa kotoisia asioita. Alkaa tehdä mieli salmiakkia ja länsimaisia elokuvia. Kun sen tietää ennalta, siihen voi varautua. Meillä oli mukana hätäannos Lakrisal-salmiakkia sekä Paavon koneella muutama jakso CSI:tä.
Miniläppärin ruutu oli pieni ja kaiuttimet hiljaiset, mutta näissä oloissa se ei kauheasti haitannut. Lawrence Fishburne ei edelleenkään sovi CSI:hin eikä sarja oikein toimi ilman Grissomia, mutta sekään ei haitannut. Katsoimme kolme jaksoa ja söimme yhden pötkön Lakrisalia. Alustavat tulokset ikävänkarkotuspakkauksesta olivat hyviä, sitä täytyy kehittää eteenpäin seuraavilla kerroilla.
Aamulla nousi aivan mielikseen jo viideltä. Edessä olisi Butembo, jonka nettiyhteys ehkä toimisi tällä kertaa. Ainakin siellä saisi hyvää ruokaa. Uudet vararenkaat oli saatu ja karja-aura korjattu, kaikki oli siis kunnossa. Paitsi Kongon viisumi, kuten pian saimme huomata.
Ilman vararenkaita ei kannattanut yrittää kauaksi. Parin tunnin ajomatkan päässä Epulusta oli Mambasan pikkukaupunki, josta Fidele etsi meille hostellin siltä varalta, ettei vararenkaita löytyisi ajoissa.
Yöpaikan eduksi voi sanoa, että se maksoi vain 7 dollaria yöltä. Se oli juuri ja juuri hintansa väärti. Vessa ei toiminut, suihkusta ei tullut vettä, astiassa tuotu pesuvesi oli ruskeaa. Sähköpistoke törrötti irrallaan seinästä, samoin valokatkaisija. Jokaiselle oli kuitenkin oma huone ja aivan asiallinen punkka. Muita vieraita oli yksi, eikä sinne paljon enempää olisi mahtunutkaan.
Aika kului, ja toivo matkan jatkumisesta sinä päivänä hiipui. Pikkukaupungissa tai oikeastaan isossa kylässä ei ollut ravintolaa, joten söimme eväitä, joita oli vielä jäljellä metsäreissun jäljiltä. Olimme kuvitelleet huuhtovamme viidakkohiet illalla lämpimällä suihkulla, joten Mambasan karuus madalsi tunnelmia.
Kun matkustaa kaukana kotoa ja vähän sivussa yleisimmiltä turistireiteiltä, tulee useimmilla reissuilla vastaan ainakin yksi tällainen tilanne, jossa erityisesti kaipaa kotoisia asioita. Alkaa tehdä mieli salmiakkia ja länsimaisia elokuvia. Kun sen tietää ennalta, siihen voi varautua. Meillä oli mukana hätäannos Lakrisal-salmiakkia sekä Paavon koneella muutama jakso CSI:tä.
Miniläppärin ruutu oli pieni ja kaiuttimet hiljaiset, mutta näissä oloissa se ei kauheasti haitannut. Lawrence Fishburne ei edelleenkään sovi CSI:hin eikä sarja oikein toimi ilman Grissomia, mutta sekään ei haitannut. Katsoimme kolme jaksoa ja söimme yhden pötkön Lakrisalia. Alustavat tulokset ikävänkarkotuspakkauksesta olivat hyviä, sitä täytyy kehittää eteenpäin seuraavilla kerroilla.
Aamulla nousi aivan mielikseen jo viideltä. Edessä olisi Butembo, jonka nettiyhteys ehkä toimisi tällä kertaa. Ainakin siellä saisi hyvää ruokaa. Uudet vararenkaat oli saatu ja karja-aura korjattu, kaikki oli siis kunnossa. Paitsi Kongon viisumi, kuten pian saimme huomata.
27.7.10
Metsästysretki
Herätys oli kuudelta. Kylä valmistautui metsästysretkeen: naiset pakkasivat korinsa, miehet ottivat keihäänsä ja verkkonsa. Joka miehellä oli noin metrin korkuinen ja muutaman kymmenen metrin mittainen verkko, joka oli kierretty rullalle. Metsästysretken alkajaisiksi naiset tanssivat jonossa koriensa kanssa ja katosivat edeltä metsään.
Pygmit metsästävät ensisijaisesti verkoilla. Koko sakki pienimpiä lapsia ja heidän vahtejaan lukuun ottamatta siirtyi syvälle metsään, ja kun sopiva paikka oli löydetty, verkot viritettiin maanrajaan yhdeksi ketjuksi, jonka päät kaartuivat toisiaan kohti siten, että syntyi väljä sumppu. Verkon yhteispituus oli luultavasti parisataa metriä.
Sitten istuttiin hiljaa odottamaan. Kerrottiin, että ainakin puoli tuntia istuskellaan, ja jos ei tule saalista, verkot puretaan ja siirretään uuteen paikkaan. Tarvittaessa kokeillaan ainakin kolmea paikkaa.
Hetken istuttuamme kuulimme verkon takaa epämääräistä mekkalaa. Sen tuottivat kylän naiset, joiden tehtävänä oli ajaa saaliseläimet ansaan.
Pian mekkalointi lakkasi ja metsän poikki kantautui yksittäinen korkea miehen ääni, jonka opas sanoi merkitsevän hyviä uutisia. Pygmit olivat edellisenä päivänäkin viestitelleet keskenään korkeilla, kauas kantavilla huudoilla, esimerkiksi ilmoittaessaan kaikille kyläläisille, että on aika palata kotiin keräilyretkiltä.
Kaikki rymistelivät metsän läpi paikkaan, josta äänimerkki oli annettu. Päällikkö ja muut metsästäjät seisoivat siellä pidellen tempoilevaa antilooppia maassa. Se oli isompi kuin edellispäivänä pyydetty, ja saattoi kukaties olla sen emo. Pygmit kehottivat meitä kaivamaan nopeasti kamerat esille, että he pääsisivät tappamaan antiloopin, eikä meitä tarvinnut kahta kertaa käskeä, sillä metsänelävän pelokas ääntely väänsi vatsanpohjaa. Kun kuvat oli otettu, pygmit viilsivät tottunein ottein antiloopin kaulan melkein kokonaan poikki, ja tempoilu loppui heti. Verta ei siis vuodatettu pois. Aikaa ei tuhlattu muutenkaan: saalis paloiteltiin heti, palaset käärittiin isoihin lehviin ja kaikki pakattiin koreihin.
Metsästysretki päättyi siihen. Meidän oli palattava Epuluun, emmekä siis enää käyneet kylässä. Ennen lähtöä kiitimme vielä isäntiä vieraanvaraisuudesta, ja päällikkö käänsi kiitoksemme pygmien kielelle arvauspohjalta.
Ohjelmassa oli vielä tipin antaminen pygmeille, koska oli epäilys, että heille annettu korvaus oli ollut turhan säästeliäs. Fidelen kehotuksesta tippi päätettiin antaa elintarvikkeiden muodossa, ja sen vuoksi päällikkö lähti mukaamme Epuluun muutaman riskin miehen kanssa.
Paluu Epuluun tiesi taas pitkää marssia viidakon halki. ICCN-varapäälliköllä oli kiire takaisin tukikohtaansa, joten monoihin pistettiin liikettä. Matka oli nyt hieman lyhyempi kuin tullessa, koska olimme jo taittaneet osan matkasta metsästysretken takia, mutta vastaavasti taukoja pidettiin vähemmän - ensimmäinen vasta noin puolentoista tunnin marssimisen jälkeen.
Kun selkä oli katkeamispisteessä ja pää humisi kuumasta, retkikunta saavutti taas Epulun. Kävelimme suoraan ravitsemusliikkeeseen ja tilasimme juotavaa ja syötävää, ja kun pygmitkin näyttivät janoisilta, viittilöimme heitäkin tilaamaan juotavaa meidän laskuumme. Sen he totta vie tekivät. Tarjoilija alkoi kantaa pöytiin ruokaa ja 0,7 litran Primus-oluita kiihtyvällä tahdilla, eikä aikaakaan, kun ensimmäiset alkoivat tanssia. Tässä vaiheessa olimme selvästi vielä pygmien suosiossa.
Syömisen jälkeen menimme Epulun pikkupuotiin ostamaan isännille luvatut elintarvikkeet. Kun riisit, pavut ja öljy olivat paketissa, huomasin lähtöä tehdessämme oppaan väittelevän päällikön kanssa. Fidele nauroi ja pyöritti päätään. Kun sitten tarjosin hyvästiksi kättä päällikölle ja kiitin kibirin kielellä, hän vastasi tervehdykseen haluttomasti eikä katsonut silmiin. Autoon noustuamme kysyin oppaalta, mitä oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että mukavaan nousuhumalaan ehtineet pygmit olisivat halunneet ruokatarpeiden lisäksi myös lisää kurkunkostuketta.
Pygmit metsästävät ensisijaisesti verkoilla. Koko sakki pienimpiä lapsia ja heidän vahtejaan lukuun ottamatta siirtyi syvälle metsään, ja kun sopiva paikka oli löydetty, verkot viritettiin maanrajaan yhdeksi ketjuksi, jonka päät kaartuivat toisiaan kohti siten, että syntyi väljä sumppu. Verkon yhteispituus oli luultavasti parisataa metriä.
Sitten istuttiin hiljaa odottamaan. Kerrottiin, että ainakin puoli tuntia istuskellaan, ja jos ei tule saalista, verkot puretaan ja siirretään uuteen paikkaan. Tarvittaessa kokeillaan ainakin kolmea paikkaa.
Hetken istuttuamme kuulimme verkon takaa epämääräistä mekkalaa. Sen tuottivat kylän naiset, joiden tehtävänä oli ajaa saaliseläimet ansaan.
Pian mekkalointi lakkasi ja metsän poikki kantautui yksittäinen korkea miehen ääni, jonka opas sanoi merkitsevän hyviä uutisia. Pygmit olivat edellisenä päivänäkin viestitelleet keskenään korkeilla, kauas kantavilla huudoilla, esimerkiksi ilmoittaessaan kaikille kyläläisille, että on aika palata kotiin keräilyretkiltä.
Kaikki rymistelivät metsän läpi paikkaan, josta äänimerkki oli annettu. Päällikkö ja muut metsästäjät seisoivat siellä pidellen tempoilevaa antilooppia maassa. Se oli isompi kuin edellispäivänä pyydetty, ja saattoi kukaties olla sen emo. Pygmit kehottivat meitä kaivamaan nopeasti kamerat esille, että he pääsisivät tappamaan antiloopin, eikä meitä tarvinnut kahta kertaa käskeä, sillä metsänelävän pelokas ääntely väänsi vatsanpohjaa. Kun kuvat oli otettu, pygmit viilsivät tottunein ottein antiloopin kaulan melkein kokonaan poikki, ja tempoilu loppui heti. Verta ei siis vuodatettu pois. Aikaa ei tuhlattu muutenkaan: saalis paloiteltiin heti, palaset käärittiin isoihin lehviin ja kaikki pakattiin koreihin.
Metsästysretki päättyi siihen. Meidän oli palattava Epuluun, emmekä siis enää käyneet kylässä. Ennen lähtöä kiitimme vielä isäntiä vieraanvaraisuudesta, ja päällikkö käänsi kiitoksemme pygmien kielelle arvauspohjalta.
Ohjelmassa oli vielä tipin antaminen pygmeille, koska oli epäilys, että heille annettu korvaus oli ollut turhan säästeliäs. Fidelen kehotuksesta tippi päätettiin antaa elintarvikkeiden muodossa, ja sen vuoksi päällikkö lähti mukaamme Epuluun muutaman riskin miehen kanssa.
Paluu Epuluun tiesi taas pitkää marssia viidakon halki. ICCN-varapäälliköllä oli kiire takaisin tukikohtaansa, joten monoihin pistettiin liikettä. Matka oli nyt hieman lyhyempi kuin tullessa, koska olimme jo taittaneet osan matkasta metsästysretken takia, mutta vastaavasti taukoja pidettiin vähemmän - ensimmäinen vasta noin puolentoista tunnin marssimisen jälkeen.
Kun selkä oli katkeamispisteessä ja pää humisi kuumasta, retkikunta saavutti taas Epulun. Kävelimme suoraan ravitsemusliikkeeseen ja tilasimme juotavaa ja syötävää, ja kun pygmitkin näyttivät janoisilta, viittilöimme heitäkin tilaamaan juotavaa meidän laskuumme. Sen he totta vie tekivät. Tarjoilija alkoi kantaa pöytiin ruokaa ja 0,7 litran Primus-oluita kiihtyvällä tahdilla, eikä aikaakaan, kun ensimmäiset alkoivat tanssia. Tässä vaiheessa olimme selvästi vielä pygmien suosiossa.
Syömisen jälkeen menimme Epulun pikkupuotiin ostamaan isännille luvatut elintarvikkeet. Kun riisit, pavut ja öljy olivat paketissa, huomasin lähtöä tehdessämme oppaan väittelevän päällikön kanssa. Fidele nauroi ja pyöritti päätään. Kun sitten tarjosin hyvästiksi kättä päällikölle ja kiitin kibirin kielellä, hän vastasi tervehdykseen haluttomasti eikä katsonut silmiin. Autoon noustuamme kysyin oppaalta, mitä oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että mukavaan nousuhumalaan ehtineet pygmit olisivat halunneet ruokatarpeiden lisäksi myös lisää kurkunkostuketta.
23.7.10
Pygmisanastoa
Pygmit käyttivät meistä nimitystä muzungu. Se on valkoista miestä tarkoittava lainasana suahilista ja merkitsee suoraan käännettynä päämäärätöntä vaeltelijaa tai holtitonta toikkaroijaa.
Kokosin ICCN-varapäällikön ja Michaelin avulla muutaman sanan sanaston siltä varalta, että joku tähän blogiin eksyvä eksyisi joskus myös pygmien keskuuteen.
kalibo = tervetuloa (taustalla varmaankin suahilin karibu)
esusuki = hyvää huomenta
esindi = hyvää iltapäivää
ekbangi = kiitos (n ja g lausutaan eri tavuihin, eli ne eivät muodosta suomalaisittain äng-äännettä)
amesamea = anteeksi
ebo = mitä kuuluu?
anja / bonga = hyvää (vastauksena edelliseen, j lausutaan dz kuten englannissa)
ndura = metsä
moli = leopardi
muzungu apiki = valkoinen mies tulee
Kokosin ICCN-varapäällikön ja Michaelin avulla muutaman sanan sanaston siltä varalta, että joku tähän blogiin eksyvä eksyisi joskus myös pygmien keskuuteen.
kalibo = tervetuloa (taustalla varmaankin suahilin karibu)
esusuki = hyvää huomenta
esindi = hyvää iltapäivää
ekbangi = kiitos (n ja g lausutaan eri tavuihin, eli ne eivät muodosta suomalaisittain äng-äännettä)
amesamea = anteeksi
ebo = mitä kuuluu?
anja / bonga = hyvää (vastauksena edelliseen, j lausutaan dz kuten englannissa)
ndura = metsä
moli = leopardi
muzungu apiki = valkoinen mies tulee
Pimeyden sydämessä iloista väkeä
Nämä Iturin sademetsän pygmit olivat Mbuti-heimoa, ja geenitutkimusten perusteella he ovat planeetan vanhimpia kansoja. He ovat metsästäjä-keräilijöitä ja elävät hyvin pitkälti ikivanhoja tapoja noudattaen, joskin osa vaatteista on tuontitavaraa ja pari taskulamppuakin syttyi illan tullen. Niin ja se viina ei ainakaan tässä kylässä ollut kotipolttoista.
Olimme kylään saapuessamme niin uupuneita, että melkein kaikkien kyläläisten kättelemisen jälkeen oli pakko vain istua paikallaan ja antaa maailman pyöriä silmissä.
Kylä sijaitsi pienellä metsäaukiolla ja koostui noin 15 asumuksesta. Kunkin majan runkona oli tiheä joukko kaariksi taivutettuja pystyriukuja, jotka oli solmittu yläpäistään yhteen. Riukujen väliin oli punottu ohuempaa oksaa ja päälle oli kasattu harvakseltaan lehviä tai sammalta. Yhteen majaan mahtui kerrallaan ehkä yksi pygmiperhe, mutta tilaa oli niukasti. Niinpä useimmat viettivät aikaansa yhteisissä avoseinäisissä katoksissa, joita oli kaksi, toinen nähtävästi etupäässä miesten jutuille ja toinen naisille ja lapsille. Telttamme laitettiin kehän keskelle, sillä muuallakaan ei ollut tilaa.
Illan pimetessä palanen eteläistä tähtitaivasta tuli näkyviin kylän yllä. Aukio oli niin pieni ja sitä reunustavat puut niin korkeita, että taivasta tunsi katselevansa kaivon pohjalta.
Päällikkö Michael esitteli päivän metsästyssaalista, joka oli pieni antilooppi. Siitä alettiin valmistaa illan ateriaa. Ennen syömistä yksi kylän miehistä piti seremoniallisen puheen, jossa ymmärtääkseni kiitettiin esi-isiä. Periaatteessa vierailla piti olla omat eväät, mutta antilooppia tarjottiin palanen. Aterian päätteeksi päällikkö otti esiin kanisterin ja annosteli sieltä pienellä mukilla terävää jokaiselle miehelle vuorollaan.
Kun syömiset oli syöty, vuorossa oli keskustelua nuotion ääressä päällikön johdolla. Jokaisen osallistujan piti ensin kertoa nimensä, mistä on kotoisin ja mitä tekee työkseen. Fidel toimi tulkkina suahilista englantiin ja takaisin. Päällikkö Michael aloitti ja kertoi hoitavansa päällikköyden lisäksi jonkinlaisen seremoniamestarin virkaa sekä myös metsästävänsä jonkin verran. Pygmien ei tarvinnut erikseen kertoa, mistä olivat kotoisin, koska kaikki olivat saman sademetsän asukkaita. Heidän tarinansa olivat keskenään hyvin samantapaisia, ainakin sikäli kuin Fidelin käännös välitti asiat muuttumattomina. "Hänen nimensä on Masud. Hän metsästää ja jonkin verran kerää villihunajaa. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Bala. Hän metsästää. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Rama. Hän metsästää ja toimii laulunjohtajana. Siinä kaikki mitä hän tekee." Mekin vuorollamme esittäydyimme, opas ja puistonvartijat mukaan lukien. Minun nimeni muuttui käännöksessä Kaliksi, vähän niin kuin sisarenpoika sanoo Kalaksi. Suahilissa L:t ja R:t tuntuvat menevän helposti sekaisin.
Esittäytymisten jälkeen oli kysymysten ja vastausten vuoro. Päälliköllä oli paljon kysyttävää; hän oli neljännellä luokalla koulussa ja osasi laskea englanniksi yhdestä kymmeneen. Hän puhui suahilia sekä pygmien omaa kieltä, josta hän käytti nimeä kibiri, ja ilmeisesti jonkin verran ranskaakin. Kaikesta päätellen hän oli saanut koulussa aavistuksen nykyaikaisen teknologian mahdollisuuksista: hän sanoi haluavansa lentokoneen, koska se on Kongossa paras tapa liikkua pitkiä matkoja, ja toivovansa, että sademetsään rakennettaisiin pikitie, koska sitten turistien olisi helpompi tulla vierailulle heidän kyläänsä. Hänellä oli suuria suunnitelmia pygmien koulunkäynnin suhteen.
Meiltä kolmelta ulkomaanvieraalta päällikkö kysyi, onko kotimaissamme samanlaisia eläimiä kuin Kongossa - onko esimerkiksi okapeja. Hän ihmetteli myös, mikseivät turistit vie koskaan ketään pygmiä mennessään kotimaahansa, jotta pygmitkin näkisivät, millaista siellä on. Masud kysyi, kuinka lentokone pysyy ilmassa. Vastasimme minkä parhaiten taisimme, mutta aika vaikeita olivat nuo.
Minä kysyin, millaisiin jumaliin tai henkiolentoihin pygmit uskovat. Päällikkö vastasi, että he uskovat Jeesukseen, joka on kuollut heidän syntiensä edestä. Ei siis irronnut jännittäviä tarinoita magiasta ja kuolleiden hengistä. Olisi ollut mielenkiintoista selvittää, eroavatko heidän käsityksensä erikoisilla tavoilla esimerkiksi katolisen kirkon virallisista opeista, mutta kielimuuri typisti yksityiskohtaisemnan vuoropuhelun mahdollisuuksia.
Saksalainen ystävämme esitti taas kysymyksiä, joiden sai pelätä suututtavan pygmit tai puistonvartijat tai oppaan tai heidät kaikki. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan suuremmin pahoittavan mieltään kaverin ihmettelyistä tai siitä, että hän nauroi monille pygmien tavoille - esimerkiksi sille, että kaverukset saattavat toisinaan yhteisellä sopimuksella vaihtaa vaimoja keskenään, jos on alkanut kyllästyttää. Saksalainen hymyili niin viattomasti ja hänellä oli nauru herkässä, joten ehkä hän sai siksi kaiken anteeksi. Eipä silti, pygmikylässä hän oli huomattavasti asiallisemmin kuin tienpäällä.
Keskustelun jälkeen pygmit alkoivat laulaa, koko kylä yhdessä, ja se oli käsittämättömän lumoavaa kuunneltavaa. Moniäänistä laulua, jossa kaikille tuntui lankeavan luonnostaan jokin oma rooli, ja kaikkien osuudet kutoutuivat kuin itsestään osaksi suurempaa kokonaisuutta. Osa väestä alkoi myös tanssia.
Lauleskelun jälkeen vieraille tuli pian uni silmään, mutta kun valkonaamat olivat vetäytyneet telttoihinsa, päällikkö arvatenkin korkkasi kanisterin uudelleen. Laulu muuttui vähemmän monikerroksiseksi mutta kovaäänisemmäksi kylän riekkuessa pikkutunneille. Kylä tekee kaiken yhdessä.
Olimme kylään saapuessamme niin uupuneita, että melkein kaikkien kyläläisten kättelemisen jälkeen oli pakko vain istua paikallaan ja antaa maailman pyöriä silmissä.
Kylä sijaitsi pienellä metsäaukiolla ja koostui noin 15 asumuksesta. Kunkin majan runkona oli tiheä joukko kaariksi taivutettuja pystyriukuja, jotka oli solmittu yläpäistään yhteen. Riukujen väliin oli punottu ohuempaa oksaa ja päälle oli kasattu harvakseltaan lehviä tai sammalta. Yhteen majaan mahtui kerrallaan ehkä yksi pygmiperhe, mutta tilaa oli niukasti. Niinpä useimmat viettivät aikaansa yhteisissä avoseinäisissä katoksissa, joita oli kaksi, toinen nähtävästi etupäässä miesten jutuille ja toinen naisille ja lapsille. Telttamme laitettiin kehän keskelle, sillä muuallakaan ei ollut tilaa.
Illan pimetessä palanen eteläistä tähtitaivasta tuli näkyviin kylän yllä. Aukio oli niin pieni ja sitä reunustavat puut niin korkeita, että taivasta tunsi katselevansa kaivon pohjalta.
Päällikkö Michael esitteli päivän metsästyssaalista, joka oli pieni antilooppi. Siitä alettiin valmistaa illan ateriaa. Ennen syömistä yksi kylän miehistä piti seremoniallisen puheen, jossa ymmärtääkseni kiitettiin esi-isiä. Periaatteessa vierailla piti olla omat eväät, mutta antilooppia tarjottiin palanen. Aterian päätteeksi päällikkö otti esiin kanisterin ja annosteli sieltä pienellä mukilla terävää jokaiselle miehelle vuorollaan.
Kun syömiset oli syöty, vuorossa oli keskustelua nuotion ääressä päällikön johdolla. Jokaisen osallistujan piti ensin kertoa nimensä, mistä on kotoisin ja mitä tekee työkseen. Fidel toimi tulkkina suahilista englantiin ja takaisin. Päällikkö Michael aloitti ja kertoi hoitavansa päällikköyden lisäksi jonkinlaisen seremoniamestarin virkaa sekä myös metsästävänsä jonkin verran. Pygmien ei tarvinnut erikseen kertoa, mistä olivat kotoisin, koska kaikki olivat saman sademetsän asukkaita. Heidän tarinansa olivat keskenään hyvin samantapaisia, ainakin sikäli kuin Fidelin käännös välitti asiat muuttumattomina. "Hänen nimensä on Masud. Hän metsästää ja jonkin verran kerää villihunajaa. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Bala. Hän metsästää. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Rama. Hän metsästää ja toimii laulunjohtajana. Siinä kaikki mitä hän tekee." Mekin vuorollamme esittäydyimme, opas ja puistonvartijat mukaan lukien. Minun nimeni muuttui käännöksessä Kaliksi, vähän niin kuin sisarenpoika sanoo Kalaksi. Suahilissa L:t ja R:t tuntuvat menevän helposti sekaisin.
Esittäytymisten jälkeen oli kysymysten ja vastausten vuoro. Päälliköllä oli paljon kysyttävää; hän oli neljännellä luokalla koulussa ja osasi laskea englanniksi yhdestä kymmeneen. Hän puhui suahilia sekä pygmien omaa kieltä, josta hän käytti nimeä kibiri, ja ilmeisesti jonkin verran ranskaakin. Kaikesta päätellen hän oli saanut koulussa aavistuksen nykyaikaisen teknologian mahdollisuuksista: hän sanoi haluavansa lentokoneen, koska se on Kongossa paras tapa liikkua pitkiä matkoja, ja toivovansa, että sademetsään rakennettaisiin pikitie, koska sitten turistien olisi helpompi tulla vierailulle heidän kyläänsä. Hänellä oli suuria suunnitelmia pygmien koulunkäynnin suhteen.
Meiltä kolmelta ulkomaanvieraalta päällikkö kysyi, onko kotimaissamme samanlaisia eläimiä kuin Kongossa - onko esimerkiksi okapeja. Hän ihmetteli myös, mikseivät turistit vie koskaan ketään pygmiä mennessään kotimaahansa, jotta pygmitkin näkisivät, millaista siellä on. Masud kysyi, kuinka lentokone pysyy ilmassa. Vastasimme minkä parhaiten taisimme, mutta aika vaikeita olivat nuo.
Minä kysyin, millaisiin jumaliin tai henkiolentoihin pygmit uskovat. Päällikkö vastasi, että he uskovat Jeesukseen, joka on kuollut heidän syntiensä edestä. Ei siis irronnut jännittäviä tarinoita magiasta ja kuolleiden hengistä. Olisi ollut mielenkiintoista selvittää, eroavatko heidän käsityksensä erikoisilla tavoilla esimerkiksi katolisen kirkon virallisista opeista, mutta kielimuuri typisti yksityiskohtaisemnan vuoropuhelun mahdollisuuksia.
Saksalainen ystävämme esitti taas kysymyksiä, joiden sai pelätä suututtavan pygmit tai puistonvartijat tai oppaan tai heidät kaikki. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan suuremmin pahoittavan mieltään kaverin ihmettelyistä tai siitä, että hän nauroi monille pygmien tavoille - esimerkiksi sille, että kaverukset saattavat toisinaan yhteisellä sopimuksella vaihtaa vaimoja keskenään, jos on alkanut kyllästyttää. Saksalainen hymyili niin viattomasti ja hänellä oli nauru herkässä, joten ehkä hän sai siksi kaiken anteeksi. Eipä silti, pygmikylässä hän oli huomattavasti asiallisemmin kuin tienpäällä.
Keskustelun jälkeen pygmit alkoivat laulaa, koko kylä yhdessä, ja se oli käsittämättömän lumoavaa kuunneltavaa. Moniäänistä laulua, jossa kaikille tuntui lankeavan luonnostaan jokin oma rooli, ja kaikkien osuudet kutoutuivat kuin itsestään osaksi suurempaa kokonaisuutta. Osa väestä alkoi myös tanssia.
Lauleskelun jälkeen vieraille tuli pian uni silmään, mutta kun valkonaamat olivat vetäytyneet telttoihinsa, päällikkö arvatenkin korkkasi kanisterin uudelleen. Laulu muuttui vähemmän monikerroksiseksi mutta kovaäänisemmäksi kylän riekkuessa pikkutunneille. Kylä tekee kaiken yhdessä.
Muzungu apiki!
Aamulla lähtö Butembosta viivästyi, koska rengas oli taas puhki ja se piti vaihtaa.
Matkalla maaseutu muuttui köyhemmäksi. Talot olivat epäsiistimmin rakennettuja savipunostaloja, tiilisiä oli enää harvassa. Kyliä oli myös harvemmassa kuin lähempänä Gomaa. Butembosta Epulun tutkimusasemalle meni reilut 10 tuntia.
Teimme telttaleirin tutkimusasemalle Epulu-joen varteen kosken partaalle. Seuraavana aamuna saimme aseman ICCN-väen varapäälliköltä kansallispuiston yleiskuvauksen, joka olisi epäilemättä ollut hyvin informatiivinen, jos opas olisi osannut paremmin suahilia ja englantia. Välillä varapäällikkö itsekin korjasi jotain englanniksi, vaikkei omaan kielitaitoonsa muuten tuntunutkaan luottavan.
Kävimme katsomassa aseman okapeja, joita on aitauksissa yhteensä kolmetoista. Laji on uhanalainen ja niin säikky, etteivät edes puistonvartijat juuri törmää siihen luonnossa. Okapi on kirahvin lähin elävä sukulainen, mutta se muistuttaa peräpään osalta enemmän seepraa ja pään osalta muurahaiskarhua.
Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä pygmien kylään. Oppaan järjestämät kantajat saapuivat paikalle: he olivat kaikki pygmejä, ja vaikka he epäilemättä ovat hyvin sitkeitä ja vahvoja kokoonsa (pisimmätkin puoli metriä lyhyempiä kuin me) nähden, minun teki liian pahaa katsella heidän taisteluaan isojen rinkkojemme kanssa. Oma Fjällräven Kajkani on satalitrainen ja mitoitettu minun selälleni, ja ison ruokakuorman takia painoa oli lähemmäs 20 kiloa. Samanlaiseen hankalaan tilanteeseen on törmännyt ennenkin: käy luonnolle antaa omat kamat toisten kannettaviksi kuin parempikin siirtomaaherra, mutta jos kannamme kaiken itse, kantajat jäävät vaille työtä ja sitä myöten palkkaa. Nyt pygmeille oli luvassa kertakorvaus riippumatta siitä, paljonko he kantavat tai eivät kanna, joten tätä huolta ei ollut, mutta heidän kokonsa toi asiaan taas uuden ulottuvuuden -- kyky kantaa raskaita kuormia oli selvästi heille myös kunniakysymys. Niinpä päädyttiin kompromissiin. Paavo ja minä kannoimme omat rinkkamme, mutta olkalaukut läppäreineen sun muineen annettiin pygmien kuormaksi. Saksalainen tyytyi kantamaan päiväreppunsa.
Kävi ilmi, että yksi kantajista oli seudun kaikkien neljän pygmikylän päällikkö Michael (lausuttiin ranskalaiseen tapaan Mišel). Aika nuori, ehkä kolmikymppinen, tarmokas tyyppi.
Turistit ovat tutkimusaseman varapäällikön vastuulla, joten hän laittoi kenttävihreät ylle ja lähti saattamaan meitä toisen ICCN-sotilaan kanssa. Varapäällikkö oli tehnyt näitä hommia 16 vuotta. Hänellä niin kuin monella muullakin näkemällämme sotilaalla oli hylsy puristettuna rynnäkkökiväärin viritystapin päälle; ehkä se säästää vähän sormia, jos liikkuvia täytyy vetää yhtenään taakse. Saattaa toisaalta tarttua helposti johonkin, koska 7,62 x 39 -kaliiberin hylsy on pitempi kuin AK-47:n viritystappi ja ulkonee siksi enemmän rungosta.
Siirryimme ensin päällystämättömän kiitoradan tuntumaan, missä oli lähin pygmikylä. Odottelimme siellä saattajiamme, ja sillä aikaa kaikki pygmit halusivat kätellä jokaista vierasta. Meille osoitettiin jakkarat avoseinäisestä katoksesta, jollaisessa kylän väki viettää yhteistä aikaa. Heti alkajaisiksi uhkasi tulla katastrofi, kun törmäsin pygmeille mitoitetun katoksen kurkihirteen ja yksi olkikatetta paikallaan pitävistä puista tippui ulkopuolelle maahan. Onneksi ei romahtanut kokonaan.
Saattajien tultua lähdimme jotokselle. Edessä oli kunnon sademetsää ja kulkureittinä polku, jota pygmit käyttivät tullessaan tutkimusaseman yhteydessä olevaan pitkien ihmisten kylään ostoksille.
Pygmit ostavat kylästä riisiä, papuja ja öljyä, joskus vaatteitakin, ja viinaa. Oppaat pyrkivät järjestämään niin, että pygmit saavat turistien isännöinnistä palkakseen tavaroita, sillä kylän miehet kuulemma vääjäämättä juovat rahakorvauksen, kuten myöhemmin totesimme, eivätkä perheet saa mitään. Pygmejä siis varjellaan pahoille teille joutumiselta kuin lapsia. En ole aivan varma, mitä ajatella tällaisesta paapomisesta. Ehkä se on hyväksi, mutta siinä on jotain ylimielistä.
Viidakkovaellus oli elämys. Varapäällikkö piti kovaa tahtia, ja vaikka lehväkatos suojasi suurimman osan aikaa auringolta, kuumuus oli ankara. Ainoat eläimet, joihin törmäsimme metsässä, olivat vaeltajamuurahaiset. Paikoin piti edetä kyyryssä, sillä lepikko oli tiheää ja polku muuttui välillä pygmien korkuiseksi tunneliksi.
Ensimmäinen tauko pidettiin tunnin päästä lähdöstä. Hiki virtasi. Pygmit heittivät paidat yltään ja laittoivat tupakaksi, ja pienelle metsäaukiolle levisi makea tuoksu. Aine on marijuanaa ja kuulemma "antaa heille voimaa". Joku on spekuloinut, että ganja auttaa kestämään loputtoman tylsää väijyssä odottamista metsästysretkillä.
Seurasi vielä kaksi tuntia marssimista, ja kun takana oli varapäällikön mukaan 9,6 kilometriä, saavuimme metsän sydämeen kätkettyyn kylään, jossa asui 45 pygmiä.
Matkalla maaseutu muuttui köyhemmäksi. Talot olivat epäsiistimmin rakennettuja savipunostaloja, tiilisiä oli enää harvassa. Kyliä oli myös harvemmassa kuin lähempänä Gomaa. Butembosta Epulun tutkimusasemalle meni reilut 10 tuntia.
Teimme telttaleirin tutkimusasemalle Epulu-joen varteen kosken partaalle. Seuraavana aamuna saimme aseman ICCN-väen varapäälliköltä kansallispuiston yleiskuvauksen, joka olisi epäilemättä ollut hyvin informatiivinen, jos opas olisi osannut paremmin suahilia ja englantia. Välillä varapäällikkö itsekin korjasi jotain englanniksi, vaikkei omaan kielitaitoonsa muuten tuntunutkaan luottavan.
Kävimme katsomassa aseman okapeja, joita on aitauksissa yhteensä kolmetoista. Laji on uhanalainen ja niin säikky, etteivät edes puistonvartijat juuri törmää siihen luonnossa. Okapi on kirahvin lähin elävä sukulainen, mutta se muistuttaa peräpään osalta enemmän seepraa ja pään osalta muurahaiskarhua.
Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä pygmien kylään. Oppaan järjestämät kantajat saapuivat paikalle: he olivat kaikki pygmejä, ja vaikka he epäilemättä ovat hyvin sitkeitä ja vahvoja kokoonsa (pisimmätkin puoli metriä lyhyempiä kuin me) nähden, minun teki liian pahaa katsella heidän taisteluaan isojen rinkkojemme kanssa. Oma Fjällräven Kajkani on satalitrainen ja mitoitettu minun selälleni, ja ison ruokakuorman takia painoa oli lähemmäs 20 kiloa. Samanlaiseen hankalaan tilanteeseen on törmännyt ennenkin: käy luonnolle antaa omat kamat toisten kannettaviksi kuin parempikin siirtomaaherra, mutta jos kannamme kaiken itse, kantajat jäävät vaille työtä ja sitä myöten palkkaa. Nyt pygmeille oli luvassa kertakorvaus riippumatta siitä, paljonko he kantavat tai eivät kanna, joten tätä huolta ei ollut, mutta heidän kokonsa toi asiaan taas uuden ulottuvuuden -- kyky kantaa raskaita kuormia oli selvästi heille myös kunniakysymys. Niinpä päädyttiin kompromissiin. Paavo ja minä kannoimme omat rinkkamme, mutta olkalaukut läppäreineen sun muineen annettiin pygmien kuormaksi. Saksalainen tyytyi kantamaan päiväreppunsa.
Kävi ilmi, että yksi kantajista oli seudun kaikkien neljän pygmikylän päällikkö Michael (lausuttiin ranskalaiseen tapaan Mišel). Aika nuori, ehkä kolmikymppinen, tarmokas tyyppi.
Turistit ovat tutkimusaseman varapäällikön vastuulla, joten hän laittoi kenttävihreät ylle ja lähti saattamaan meitä toisen ICCN-sotilaan kanssa. Varapäällikkö oli tehnyt näitä hommia 16 vuotta. Hänellä niin kuin monella muullakin näkemällämme sotilaalla oli hylsy puristettuna rynnäkkökiväärin viritystapin päälle; ehkä se säästää vähän sormia, jos liikkuvia täytyy vetää yhtenään taakse. Saattaa toisaalta tarttua helposti johonkin, koska 7,62 x 39 -kaliiberin hylsy on pitempi kuin AK-47:n viritystappi ja ulkonee siksi enemmän rungosta.
Siirryimme ensin päällystämättömän kiitoradan tuntumaan, missä oli lähin pygmikylä. Odottelimme siellä saattajiamme, ja sillä aikaa kaikki pygmit halusivat kätellä jokaista vierasta. Meille osoitettiin jakkarat avoseinäisestä katoksesta, jollaisessa kylän väki viettää yhteistä aikaa. Heti alkajaisiksi uhkasi tulla katastrofi, kun törmäsin pygmeille mitoitetun katoksen kurkihirteen ja yksi olkikatetta paikallaan pitävistä puista tippui ulkopuolelle maahan. Onneksi ei romahtanut kokonaan.
Saattajien tultua lähdimme jotokselle. Edessä oli kunnon sademetsää ja kulkureittinä polku, jota pygmit käyttivät tullessaan tutkimusaseman yhteydessä olevaan pitkien ihmisten kylään ostoksille.
Pygmit ostavat kylästä riisiä, papuja ja öljyä, joskus vaatteitakin, ja viinaa. Oppaat pyrkivät järjestämään niin, että pygmit saavat turistien isännöinnistä palkakseen tavaroita, sillä kylän miehet kuulemma vääjäämättä juovat rahakorvauksen, kuten myöhemmin totesimme, eivätkä perheet saa mitään. Pygmejä siis varjellaan pahoille teille joutumiselta kuin lapsia. En ole aivan varma, mitä ajatella tällaisesta paapomisesta. Ehkä se on hyväksi, mutta siinä on jotain ylimielistä.
Viidakkovaellus oli elämys. Varapäällikkö piti kovaa tahtia, ja vaikka lehväkatos suojasi suurimman osan aikaa auringolta, kuumuus oli ankara. Ainoat eläimet, joihin törmäsimme metsässä, olivat vaeltajamuurahaiset. Paikoin piti edetä kyyryssä, sillä lepikko oli tiheää ja polku muuttui välillä pygmien korkuiseksi tunneliksi.
Ensimmäinen tauko pidettiin tunnin päästä lähdöstä. Hiki virtasi. Pygmit heittivät paidat yltään ja laittoivat tupakaksi, ja pienelle metsäaukiolle levisi makea tuoksu. Aine on marijuanaa ja kuulemma "antaa heille voimaa". Joku on spekuloinut, että ganja auttaa kestämään loputtoman tylsää väijyssä odottamista metsästysretkillä.
Seurasi vielä kaksi tuntia marssimista, ja kun takana oli varapäällikön mukaan 9,6 kilometriä, saavuimme metsän sydämeen kätkettyyn kylään, jossa asui 45 pygmiä.
21.7.10
Kohti Epulua
Tulivuoren jälkeen edessä oli lähtö Iturin sademetsään, jossa on edelleen ikivanhaan tapaan elävien pygmien kyliä. Samassa metsässä asuu kirahvin sukuisia okapeja, mutta ne ovat niin harvinaisia ja säikkyjä, että niitä oli tarkoitus ihmetellä vain Epulun tutkimusaseman aitauksessa. Matka Gomasta Epuluun vaatii kaksi pitkää ajopäivää, ja pygmien löytäminen vaatii vielä sen päälle kunnon viidakkovaelluksen. Se oli tietysti oleellinen osa homman viehätystä. Epuluun ei voi poiketa hetken mielijohteesta eikä pygmien kyliin pääse turistibussilla.
Järjestelyissä oli yksi ongelma. Oppaamme ei osannut englantia niin hyvin, että olisi varsinaisesti ymmärtänyt, mitä häneltä kysytään; hän yritti arvata kysymyksen aiheen tunnistamiensa avainsanojen kuten paikannimien perusteella. Hän ei ollut myöskään etukäteen perillä matkaohjelmasta, vaan näki sen ensimmäistä kertaa, kun näytimme sen hänelle. Päälle päätteeksi hänelle oli tulossa flunssa. Pääsi helpotuksen huokaus, kun lähtöä edeltäneenä iltana tuli tieto, että Epuluun lähtisi sittenkin kanssamme eri opas.
Kerrottiin, että opas ja kuljettaja tulisivat seitsemältä. Nousin kuudelta ja valmistauduin kaikessa rauhassa pakkaamiseen, kun ovelle koputettiin. Siellä oli uusi oppaamme Fidel. Hän oli tietysti taas eri henkilö kuin se, joka edellisiltana oli oppaaksemme nimetty; lisäksi hän oli siinä uskossa, että lähtö olisi kuudelta eikä seitsemältä.
Eipä siinä mitään. Ulkona hiippaili huumehörhön oloinen saksalainen, joka esittäytyi Simoniksi. Hänkin oli tulossa matkalle, eli se siitä yksityiskuljetuksesta, josta olimme maksaneet. Simon laukoi yhtenään kolonialista huulta, onneksi oppaan huumorintaju tuntui kestävän. Ruandalainen Fidel osoittautui varsin päteväksi oppaaksi.
Ensimmäisen päivän tavoite oli Butembon kaupunki. Gomasta sinne vievä tie oli päällystetty, mutta siitä oli pelkkää haittaa, sillä puolet päällysteestä oli kadonnut ja loppu oli kovin teräväreunaista. Mitsubishi Pajerostamme puhkesi ennen pitkää rengas, koska kuljettaja Timothei halusi elvistellä; sama juttu joka maassa. Tosi hyvä kuski hän oli silti. Pajerossa oli kaksi vararengasta, ja vaihto tapahtui nopeasti.
Kun tiet ovat näin huonoja Afrikan kolmanneksi suurimmassa maassa ja kieliäkin on yli 400, niin ei ole ihmekään, ettei Kongossa ole oikein löytynyt yhteishenkeä.
Kun päästiin tasangolta ylös vuorille, repaleinen tie muuttui rehelliseksi soratieksi, ja meno oli koko matkan niin monttuista, ettei kyydissä voinut edes lukea. Pää sumeni onneksi koomaiseen tilaan, jossa aika kului äkkiä, sillä autossa soi viiden biisin kokoelma afrikkalaista poppia loputtomalla toistolla.
Zenistelyyn tuli tauko, kun autosta irtosi karja-aura. Se köytettiin paikalleen, mutta kiinnitys petti myöhemmin uudelleen. Röykytys jatkui. Kolmanneksi autosta katosivat virrat. Lyhyen korjauksen jälkeen kaikki toimi vähän aikaa normaalisti, kunnes vika toistui ja tarvittiin pidempi korjaus.
Suunnilleen Luberon tienoilta alkaen maisemat muuttuivat postikorttimateriaaliksi. Siinä missä Goma oli rähjäinen ja röttelöitä riitti, maaseutu oli täällä hyvin roskatonta ja hoidetun näköistä. Komeat, suuret puut reunustivat jyrkässä rinteessä kulkevaa leveää tietä; monet kukkulat oli tupattu siististi täyteen taloja, ja vaikutelma oli suorastaan idyllinen. Tunnelman kruunasi tienoon rauhallisuus, lapsetkaan eivät enää ammuskelleet turisteja etusormillaan kuten Gomassa.
Illansuussa ehdimme Butemboon, jonka pääraitilla voisi kuvata länkkärin. Leveä, päällystämätön katu, molemmin puolin kaksikerroksisia taloja, joista ylemmässä on koko mitalta parveke ja alemmassa liikkeitä, kaikkialla rakennetaan, ränsistyneitä julkisivuja, vilkas mutta hivenen anarkistinen meininki. Kuski käänsi keulan kohti porttia, joka sopi kadun varteen hyvin eli näytti hoitamattomalta. Sen takaa paljastui keitaan lailla komea, hiljattain remontoitu hotelli. Huoneet olivat sisäpuolelta vähemmän vaikuttavia, lämmintä vettä ei tullut ja luvattu langaton netti ei toiminut, mutta yhdentoista tunnin tehosekoittimessa istumisen jälkeen mielessä oli lähinnä punkka.
Järjestelyissä oli yksi ongelma. Oppaamme ei osannut englantia niin hyvin, että olisi varsinaisesti ymmärtänyt, mitä häneltä kysytään; hän yritti arvata kysymyksen aiheen tunnistamiensa avainsanojen kuten paikannimien perusteella. Hän ei ollut myöskään etukäteen perillä matkaohjelmasta, vaan näki sen ensimmäistä kertaa, kun näytimme sen hänelle. Päälle päätteeksi hänelle oli tulossa flunssa. Pääsi helpotuksen huokaus, kun lähtöä edeltäneenä iltana tuli tieto, että Epuluun lähtisi sittenkin kanssamme eri opas.
Kerrottiin, että opas ja kuljettaja tulisivat seitsemältä. Nousin kuudelta ja valmistauduin kaikessa rauhassa pakkaamiseen, kun ovelle koputettiin. Siellä oli uusi oppaamme Fidel. Hän oli tietysti taas eri henkilö kuin se, joka edellisiltana oli oppaaksemme nimetty; lisäksi hän oli siinä uskossa, että lähtö olisi kuudelta eikä seitsemältä.
Eipä siinä mitään. Ulkona hiippaili huumehörhön oloinen saksalainen, joka esittäytyi Simoniksi. Hänkin oli tulossa matkalle, eli se siitä yksityiskuljetuksesta, josta olimme maksaneet. Simon laukoi yhtenään kolonialista huulta, onneksi oppaan huumorintaju tuntui kestävän. Ruandalainen Fidel osoittautui varsin päteväksi oppaaksi.
Ensimmäisen päivän tavoite oli Butembon kaupunki. Gomasta sinne vievä tie oli päällystetty, mutta siitä oli pelkkää haittaa, sillä puolet päällysteestä oli kadonnut ja loppu oli kovin teräväreunaista. Mitsubishi Pajerostamme puhkesi ennen pitkää rengas, koska kuljettaja Timothei halusi elvistellä; sama juttu joka maassa. Tosi hyvä kuski hän oli silti. Pajerossa oli kaksi vararengasta, ja vaihto tapahtui nopeasti.
Kun tiet ovat näin huonoja Afrikan kolmanneksi suurimmassa maassa ja kieliäkin on yli 400, niin ei ole ihmekään, ettei Kongossa ole oikein löytynyt yhteishenkeä.
Kun päästiin tasangolta ylös vuorille, repaleinen tie muuttui rehelliseksi soratieksi, ja meno oli koko matkan niin monttuista, ettei kyydissä voinut edes lukea. Pää sumeni onneksi koomaiseen tilaan, jossa aika kului äkkiä, sillä autossa soi viiden biisin kokoelma afrikkalaista poppia loputtomalla toistolla.
Zenistelyyn tuli tauko, kun autosta irtosi karja-aura. Se köytettiin paikalleen, mutta kiinnitys petti myöhemmin uudelleen. Röykytys jatkui. Kolmanneksi autosta katosivat virrat. Lyhyen korjauksen jälkeen kaikki toimi vähän aikaa normaalisti, kunnes vika toistui ja tarvittiin pidempi korjaus.
Suunnilleen Luberon tienoilta alkaen maisemat muuttuivat postikorttimateriaaliksi. Siinä missä Goma oli rähjäinen ja röttelöitä riitti, maaseutu oli täällä hyvin roskatonta ja hoidetun näköistä. Komeat, suuret puut reunustivat jyrkässä rinteessä kulkevaa leveää tietä; monet kukkulat oli tupattu siististi täyteen taloja, ja vaikutelma oli suorastaan idyllinen. Tunnelman kruunasi tienoon rauhallisuus, lapsetkaan eivät enää ammuskelleet turisteja etusormillaan kuten Gomassa.
Illansuussa ehdimme Butemboon, jonka pääraitilla voisi kuvata länkkärin. Leveä, päällystämätön katu, molemmin puolin kaksikerroksisia taloja, joista ylemmässä on koko mitalta parveke ja alemmassa liikkeitä, kaikkialla rakennetaan, ränsistyneitä julkisivuja, vilkas mutta hivenen anarkistinen meininki. Kuski käänsi keulan kohti porttia, joka sopi kadun varteen hyvin eli näytti hoitamattomalta. Sen takaa paljastui keitaan lailla komea, hiljattain remontoitu hotelli. Huoneet olivat sisäpuolelta vähemmän vaikuttavia, lämmintä vettä ei tullut ja luvattu langaton netti ei toiminut, mutta yhdentoista tunnin tehosekoittimessa istumisen jälkeen mielessä oli lähinnä punkka.
Goma
Gomalla on kova maine kurkunleikkaajien ja onnenonkijoiden kaupunkina. Se sijaitsee hedelmällisellä vulkaanisen tuhkan tasangolla Virunga-vuorten juurella ja näyttää villiltä. Vuonna 2002 laava vyöryi pitkin pääkatua, ja vielä nytkin osassa rakennuksista on pohjakerros käyttökelvoton jähmettyneen ja lohkareiksi murentuneen laavan takia.
Suuret kansainväliset järjestöt parveilevat kaupungissa. UNICEF, UNHCR, Punainen risti, Lääkärit ilman rajoja, WWF. YK-joukkojen hallinnoima lentokenttä on aivan keskustan vieressä, ja yhtenä päivänä sieltä lähti Mi-24 Hind -taisteluhelikopteri. En erottanut, minkä maan tunnukset siinä oli.
Täällä on taisteltu paljon, mutta viimeinen vuosi on ollut rauhallinen useimpien sissijärjestöjen laskettua aseensa 2008-2009. Käynnissä on rakennusbuumi: komeita pytinkejä nousee joka puolelle, teitä päällystetään. Laavakivestä on rakennettu paljon kiviaitoja ja kokonaisia talojakin. Katukuvassa on jo paljon mainoksia, ja kuten monella muullakin kehittyvällä seudulla, kännykkäkauppiaaat ovat liikkeellä ensimmäisten joukossa. Nettiä käytetään täällä kuulemma ensisijaisesti puhelimella.
Suuret kansainväliset järjestöt parveilevat kaupungissa. UNICEF, UNHCR, Punainen risti, Lääkärit ilman rajoja, WWF. YK-joukkojen hallinnoima lentokenttä on aivan keskustan vieressä, ja yhtenä päivänä sieltä lähti Mi-24 Hind -taisteluhelikopteri. En erottanut, minkä maan tunnukset siinä oli.
Täällä on taisteltu paljon, mutta viimeinen vuosi on ollut rauhallinen useimpien sissijärjestöjen laskettua aseensa 2008-2009. Käynnissä on rakennusbuumi: komeita pytinkejä nousee joka puolelle, teitä päällystetään. Laavakivestä on rakennettu paljon kiviaitoja ja kokonaisia talojakin. Katukuvassa on jo paljon mainoksia, ja kuten monella muullakin kehittyvällä seudulla, kännykkäkauppiaaat ovat liikkeellä ensimmäisten joukossa. Nettiä käytetään täällä kuulemma ensisijaisesti puhelimella.
Kulttuurienvälinen viestintä
- Paljonko tämän pyykkikasan pesettäminen maksaisi?
- 20 dollaria.
- Tosi kallista.
- Mikä olisi parempi hinta?
- Ajattelin, että 10 dollarin luokkaa.
- 10 dollaria riittää hyvin!
- Ristus.
- 20 dollaria.
- Tosi kallista.
- Mikä olisi parempi hinta?
- Ajattelin, että 10 dollarin luokkaa.
- 10 dollaria riittää hyvin!
- Ristus.
14.7.10
Nyiragongon tulivuori
Kongon demokraattisen tasavallan puolelle Gomaan siirryttiin varhain aamulla 13. heinäkuuta. Kaupunki on sekava, värikäs, äänekäs ja rosoinen. Siihen ei tutustuttu tällä kertaa lähemmin, vaan poistuimme samaa vauhtia kaupungista ja suuntasimme kohti Nyiragongon tulivuorta. Ohitimme matkalla ainakin kolme isoa YK-tukikohtaa, jotka oli ympäröity konteilla, hiekkasäkeillä ja piikkilangalla. Kongossa on melkein 20 000 YK-sotilasta, mutta turvallisuustilanteen parannuttua määrä on alkanut vähentyä.
Nyiragongo on 3470 metrin korkuinen aktiivinen tulivuori Goman pohjoispuolella. Se purkautui viimeksi vuonna 2002 ja tuhosi merkittävän osan Gomasta. Se on myös turistikohde ja osa Virungan kansallispuistoa. Kraaterille järjestetään kahden päivän matkoja, joissa ensimmäisenä päivänä noustaan kraaterin reunalle ja leiriydytään sinne, ja toisena laskeudutaan alas. Nousu oli pirun rankka.
Porukassa oli kaksihenkisen suomalaisretkikunnan lisäksi pari brittityttöä, brittijournalisti, kaksi Kalašnikovein aseistettua puistonvartijaa ja kaksi kantajaa.
Ensimmäinen pätkä noustiin ankarassa helteessä ja kovalla vauhdilla ylänköviidakon läpi, ja tässä vaiheessa alkoi jo pahasti piiputtaa ja heräsi pelko, kestääkö kunto mitenkään. Vähitellen ilma viileni armollisesti, kun päästiin ylemmäksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja voimat tuntuivat olevan finaalissa.
Kesken ei kumminkaan voinut jättää. Täysimittainen viidakko vaihtui miehenkorkuiseksi lepikoksi, sitten yhä karummaksi ja matalammaksi, kunnes lähestyttiin huippurinnettä, joka oli likimain paljasta. Viimeisellä pätkällä eteneminen jyrkässä irtosoraisessa rinteessä oli puhdasta tuskaa. Kilimanjarolla ei ollut kertaakaan näin vaikeaa. Huippu tuli silti ennen pitkää vastaan, ja vaiva kannatti.
Kraaterin reunalle saapuessamme savupilvi peitti punaisen hehkun kokonaan, mutta näky oli hurja, kun laavajärvi myöhemmin illalla tuli esiin udun takaa. Kraaterin halkaisija on 1200 metriä, ja pohjalla 800 metriä alempana on 600 metrin levyinen tulinen järvi. Sitä jää tuijottamaan: järven yhdellä laidalla käyvät palavat mainingit altaan reunoja vasten, keskemmällä magmaa pulppuaa ja roiskahtelee korkealle ilmaan. Kaikkialla kiviaines vuoroin jähmettyy ja taas sulaa laavaan.
Huipulla oli kylmä, etenkin siinä vaiheessa, kun kylmä iltaviima alkoi kouria hikisten vaatteiden alle. Puistovartija viritti tulen puuhiilestä, jota hän oli jättänyt huipulle edellisenä päivänä, ja se pelasti illan. Turistit kerääntyivät valkean ympärille kuin moskiitot, ja siinä vaihdettiin yksi ja toinen matkatarina.
Noustessa ajatteli, että tuli pakattua liian lämpimät (=painavat) vaatteet, mutta yöllä ajatukset olivat päinvastaisia. Paidasta, fleecestä ja takista huolimatta makuupussissa tuli vilu.
Paluumatka aloitettiin pian kuuden jälkeen aamulla. Vauhti oli taas kova, ja kun menomatka oli kestänyt neljä ja puoli tuntia, laskeutumiseen kului vain reilu kaksi. Etenimme pitkät pätkät samaa reittiä kuin laava vuonna 2002: aivan ylhäällä kivinen polku näytti nimenomaan jähmettyneeltä laavavirralta, mutta mitä alemmaksi ja lämpimämpään päästiin, sitä pienemmäksi sepeliksi laavakivi oli murentunut.
Meikäläiset lipsuivat ja kaatuilivat kivikossa, kantajat eivät.
Nyiragongo on 3470 metrin korkuinen aktiivinen tulivuori Goman pohjoispuolella. Se purkautui viimeksi vuonna 2002 ja tuhosi merkittävän osan Gomasta. Se on myös turistikohde ja osa Virungan kansallispuistoa. Kraaterille järjestetään kahden päivän matkoja, joissa ensimmäisenä päivänä noustaan kraaterin reunalle ja leiriydytään sinne, ja toisena laskeudutaan alas. Nousu oli pirun rankka.
Porukassa oli kaksihenkisen suomalaisretkikunnan lisäksi pari brittityttöä, brittijournalisti, kaksi Kalašnikovein aseistettua puistonvartijaa ja kaksi kantajaa.
Ensimmäinen pätkä noustiin ankarassa helteessä ja kovalla vauhdilla ylänköviidakon läpi, ja tässä vaiheessa alkoi jo pahasti piiputtaa ja heräsi pelko, kestääkö kunto mitenkään. Vähitellen ilma viileni armollisesti, kun päästiin ylemmäksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja voimat tuntuivat olevan finaalissa.
Kesken ei kumminkaan voinut jättää. Täysimittainen viidakko vaihtui miehenkorkuiseksi lepikoksi, sitten yhä karummaksi ja matalammaksi, kunnes lähestyttiin huippurinnettä, joka oli likimain paljasta. Viimeisellä pätkällä eteneminen jyrkässä irtosoraisessa rinteessä oli puhdasta tuskaa. Kilimanjarolla ei ollut kertaakaan näin vaikeaa. Huippu tuli silti ennen pitkää vastaan, ja vaiva kannatti.
Kraaterin reunalle saapuessamme savupilvi peitti punaisen hehkun kokonaan, mutta näky oli hurja, kun laavajärvi myöhemmin illalla tuli esiin udun takaa. Kraaterin halkaisija on 1200 metriä, ja pohjalla 800 metriä alempana on 600 metrin levyinen tulinen järvi. Sitä jää tuijottamaan: järven yhdellä laidalla käyvät palavat mainingit altaan reunoja vasten, keskemmällä magmaa pulppuaa ja roiskahtelee korkealle ilmaan. Kaikkialla kiviaines vuoroin jähmettyy ja taas sulaa laavaan.
Huipulla oli kylmä, etenkin siinä vaiheessa, kun kylmä iltaviima alkoi kouria hikisten vaatteiden alle. Puistovartija viritti tulen puuhiilestä, jota hän oli jättänyt huipulle edellisenä päivänä, ja se pelasti illan. Turistit kerääntyivät valkean ympärille kuin moskiitot, ja siinä vaihdettiin yksi ja toinen matkatarina.
Noustessa ajatteli, että tuli pakattua liian lämpimät (=painavat) vaatteet, mutta yöllä ajatukset olivat päinvastaisia. Paidasta, fleecestä ja takista huolimatta makuupussissa tuli vilu.
Paluumatka aloitettiin pian kuuden jälkeen aamulla. Vauhti oli taas kova, ja kun menomatka oli kestänyt neljä ja puoli tuntia, laskeutumiseen kului vain reilu kaksi. Etenimme pitkät pätkät samaa reittiä kuin laava vuonna 2002: aivan ylhäällä kivinen polku näytti nimenomaan jähmettyneeltä laavavirralta, mutta mitä alemmaksi ja lämpimämpään päästiin, sitä pienemmäksi sepeliksi laavakivi oli murentunut.
Meikäläiset lipsuivat ja kaatuilivat kivikossa, kantajat eivät.
Intore-tanssijat
Gisenyi on aivan Kongon rajan pinnassa ja muodostaa Goman kanssa kaksoiskaupungin vähän samaan tapaan kuin Tornio ja Haaparanta. Molemmilla puolilla on köyhänsä, mutta Gisenyi on kokonaisuutena paljon rikkaampi ja siistimpi.
Peace Land Hotel on hienolla paikalla rinteessä, ja se on luultavasti vastikään remontoitu. Meidän lisäksemme vieraita on kaksi, joskaan heitä ei edes näe.
Illan ohjelmana on Intore-tanssi. Parinkymmenen hengen perinnetanssi- ja lauluryhmä tuodaan hotellin nurtsille esiintymään meille kahdelle suomalaisvieraalle... kunnon kolonialisteille. Tunnelma on surrealistinen, etenkin kun esityksen taustana ovat valtava lautasantenni ja maassa lojuva Coca Cola -päivänvarjo.
Näkee, etteivät asialla ole aivan kovimmat viihdemaailman ammattilaiset, mutta silti homma alkaa vedota, kun tilanteen kankeudesta pääsee yli. Laulajien ja tanssijoiden iloisuus on niin elävää laatua, että se melkein tarttuu jöröihin pohjalaisäijiinkiin.
Intore-tanssissa on mukana sekä soidinmenoja että taisteluhengen nostatusta. Kuinkahan tanhuamisen suosio nousisi Suomessakin, jos siinä heiluteltaisiin keihäitä ja kilpiä? Tai modernisoidusti moraa ja haulikkoa.
Viimeinen osuus on rummutusta, ja se rokkaa. Kongolainen rummutus on kuulemma myös pätevää.
Esityksen jälkeen ravintolassa ollaan suorastaan hämmentyneitä, kun joku tulee pyytämään ruokaa, ja sen mukaisesti ruoka ei valmistu aivan hetkessä.
Peace Land Hotel on hienolla paikalla rinteessä, ja se on luultavasti vastikään remontoitu. Meidän lisäksemme vieraita on kaksi, joskaan heitä ei edes näe.
Illan ohjelmana on Intore-tanssi. Parinkymmenen hengen perinnetanssi- ja lauluryhmä tuodaan hotellin nurtsille esiintymään meille kahdelle suomalaisvieraalle... kunnon kolonialisteille. Tunnelma on surrealistinen, etenkin kun esityksen taustana ovat valtava lautasantenni ja maassa lojuva Coca Cola -päivänvarjo.
Näkee, etteivät asialla ole aivan kovimmat viihdemaailman ammattilaiset, mutta silti homma alkaa vedota, kun tilanteen kankeudesta pääsee yli. Laulajien ja tanssijoiden iloisuus on niin elävää laatua, että se melkein tarttuu jöröihin pohjalaisäijiinkiin.
Intore-tanssissa on mukana sekä soidinmenoja että taisteluhengen nostatusta. Kuinkahan tanhuamisen suosio nousisi Suomessakin, jos siinä heiluteltaisiin keihäitä ja kilpiä? Tai modernisoidusti moraa ja haulikkoa.
Viimeinen osuus on rummutusta, ja se rokkaa. Kongolainen rummutus on kuulemma myös pätevää.
Esityksen jälkeen ravintolassa ollaan suorastaan hämmentyneitä, kun joku tulee pyytämään ruokaa, ja sen mukaisesti ruoka ei valmistu aivan hetkessä.
12.7.10
Kansanmurhan logistiikka
Nykyistä hyvin järjestettyä, siistiä Ruandaa ja sen ilmeisen työteliäitä asukkaita katsellessa alkaa miettiä, kuinka on mahdollista, että vain kuusitoista vuotta sitten täällä vallitsi murhanhimoinen kaaos.
Kansanmurhan museo on rakennettu paikkaan, jonne on haudattu 300 000 vuoden 1994 uhria. Kaikkiaan kuolleita oli paikallisten lähteiden mukaan yli miljoona, kansainvälisten arvioiden mukaan ehkä 800 000. Tappamiseen kului aikaa noin sata päivää. Jopa natseilta, joilla oli etunaan vanha saksalainen aikaansaavuus, vei jonkin aikaa optimoida joukkotuhontansa vastaaviin teholukemiin.
Ruandassa ei perustettu Treblinkan tapaisia teollisia tuhoamisleirejä eikä käytössä ollut raskaita aseita. Homma hoidettiin henkilökohtaisin asein, joista ilmeisesti enemmistö oli lyömäaseita. Ennen murhien alkua hallitus tuotti maahan muun muassa valtavan erän viidakkoveitsiä, ja niiden kahvoja pitelemään värvättiin propagandalähetysten avulla satoja tuhansia. Yhden sortin crowd-sourcingia.
Kansanmurhan toteutukseen tarvitaan määrätietoisia, ahkeria tekijöitä, ja ruandalaiset eivät selvästikään ole mitään vetelää sakkia. Jos olisivat, kansanmurha olisi jäänyt pelkäksi "etniseksi kahakoinniksi", jollaisena YK siihen liian pitkään suhtautui. Veikkaan, että suomalaisetkin olisivat aika perusteellisia siinä lajissa.
Kansanmurhan museo on rakennettu paikkaan, jonne on haudattu 300 000 vuoden 1994 uhria. Kaikkiaan kuolleita oli paikallisten lähteiden mukaan yli miljoona, kansainvälisten arvioiden mukaan ehkä 800 000. Tappamiseen kului aikaa noin sata päivää. Jopa natseilta, joilla oli etunaan vanha saksalainen aikaansaavuus, vei jonkin aikaa optimoida joukkotuhontansa vastaaviin teholukemiin.
Ruandassa ei perustettu Treblinkan tapaisia teollisia tuhoamisleirejä eikä käytössä ollut raskaita aseita. Homma hoidettiin henkilökohtaisin asein, joista ilmeisesti enemmistö oli lyömäaseita. Ennen murhien alkua hallitus tuotti maahan muun muassa valtavan erän viidakkoveitsiä, ja niiden kahvoja pitelemään värvättiin propagandalähetysten avulla satoja tuhansia. Yhden sortin crowd-sourcingia.
Kansanmurhan toteutukseen tarvitaan määrätietoisia, ahkeria tekijöitä, ja ruandalaiset eivät selvästikään ole mitään vetelää sakkia. Jos olisivat, kansanmurha olisi jäänyt pelkäksi "etniseksi kahakoinniksi", jollaisena YK siihen liian pitkään suhtautui. Veikkaan, että suomalaisetkin olisivat aika perusteellisia siinä lajissa.
Ruandan kansanmurhan museo
Seinällä on iso valokuva veikeästi hymyilevästä pikkupojasta. Alla on pieni plakaatti. "Nimi: Patrick. Ikä: 5 vuotta. Lempilelu: auto. Paras ystävä: isosisko. Kuolintapa: hakattu nuijalla." Samanlaisia kuvia ja lakonisesti kerrottuja tarinoita on monta.
Kun puhutaan suurista historiallisista hirmutöistä, herää kysymys, voiko niiden kauhuista todella välittyä mitään museokävijälle. Museot ovat siistejä paikkoja, joissa kaikki on sivistynyttä ja hillittyä.
Auschwitzissa museossa voimakkaimman vaikutuksen tekivät uhreille kuuluneet henkilökohtaiset esineet, sillä ne toivat ison historiallisen tapahtuman yksilön tasalle aivan eri tavalla kuin historiankirjojen tyylillä annettu kuvaus tai edes valokuvat surmapaikoilta. Vitriinissä oli tuhansia leirille kuljetettujen juutalaisten matkalaukkuja, joissa kussakin oli omistajan omakätisesti kirjoittama nimi ja osoite.
Ruandan kansanmurhan museossa on esillä suuri määrä pääkalloja ja sääriluita, joista monissa on isompia ja pienempiä vaurioita viidakkoveitsistä, keihäistä, kirveistä, vasaroista ja luodeista. Niissäkin on makaaberiudestaan huolimatta museomainen tuntu. Lasten tarinat ovat tämän paikan sävähdyttävin osa.
Jotain olennaista jäi jälkeenpäin ajatellen kuitenkin näkemättä. Kansanmurhan museossa uhri kohdataan suoraan, mutta murhaaja vain hänen pelkonsa ja kärsimyksensä kautta. Voi pohtia, millaiseen mielentilaan ihmisen on täytynyt joutua, että hän on kyennyt pieksemään kaksivuotiaan tytön hengiltä puunuijalla, mutta sen lähempää tekijää ei pääse näkemään; murhaaja jää etäiseksi hirviöksi, joka ei tartu matkaan. Museokävijä ei joudu miettimään, voisiko hän itse päätyä missään oloissa vastaaviin tekoihin, ja minusta se on ongelma. Ruandankin kansanmurhan toteuttamiseen tarvittiin niin paljon väkeä, että enemmistön täytyi olla tavallisia ihmisiä. Ehkä heidänkin tarinoitaan olisi voinut tuoda esiin: tällainen oli tavallinen jeppe, jolla oli tavallinen perhe, hän teki tavallisia töitä ja rentoutui tavallisten asioiden parissa; asiat menivät näin ja näin, ja hänestä tuli yksi pieni osa suurta teurastusta.
Kansanmurhan museon eräs tehtävä on pyrkiä valistuksen keinoin estämään vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa; ehkä se onnistuisi paremmin, jos kävijä saataisiin säikähtämään museossa itseään. Ministerit ja sotapäälliköt suunnittelivat kansanmurhat ja antoivat siihen johtaneet käskyt, mutta he olivat etäännyttävän, byrokraattisen välimatkan päässä itse toimeenpanosta eikä tavallinen museokävijä heihin muutenkaan samastu. Siksi tarvitaan tavallisten kansanmurhaajien tarinoita.
Kun puhutaan suurista historiallisista hirmutöistä, herää kysymys, voiko niiden kauhuista todella välittyä mitään museokävijälle. Museot ovat siistejä paikkoja, joissa kaikki on sivistynyttä ja hillittyä.
Auschwitzissa museossa voimakkaimman vaikutuksen tekivät uhreille kuuluneet henkilökohtaiset esineet, sillä ne toivat ison historiallisen tapahtuman yksilön tasalle aivan eri tavalla kuin historiankirjojen tyylillä annettu kuvaus tai edes valokuvat surmapaikoilta. Vitriinissä oli tuhansia leirille kuljetettujen juutalaisten matkalaukkuja, joissa kussakin oli omistajan omakätisesti kirjoittama nimi ja osoite.
Ruandan kansanmurhan museossa on esillä suuri määrä pääkalloja ja sääriluita, joista monissa on isompia ja pienempiä vaurioita viidakkoveitsistä, keihäistä, kirveistä, vasaroista ja luodeista. Niissäkin on makaaberiudestaan huolimatta museomainen tuntu. Lasten tarinat ovat tämän paikan sävähdyttävin osa.
Jotain olennaista jäi jälkeenpäin ajatellen kuitenkin näkemättä. Kansanmurhan museossa uhri kohdataan suoraan, mutta murhaaja vain hänen pelkonsa ja kärsimyksensä kautta. Voi pohtia, millaiseen mielentilaan ihmisen on täytynyt joutua, että hän on kyennyt pieksemään kaksivuotiaan tytön hengiltä puunuijalla, mutta sen lähempää tekijää ei pääse näkemään; murhaaja jää etäiseksi hirviöksi, joka ei tartu matkaan. Museokävijä ei joudu miettimään, voisiko hän itse päätyä missään oloissa vastaaviin tekoihin, ja minusta se on ongelma. Ruandankin kansanmurhan toteuttamiseen tarvittiin niin paljon väkeä, että enemmistön täytyi olla tavallisia ihmisiä. Ehkä heidänkin tarinoitaan olisi voinut tuoda esiin: tällainen oli tavallinen jeppe, jolla oli tavallinen perhe, hän teki tavallisia töitä ja rentoutui tavallisten asioiden parissa; asiat menivät näin ja näin, ja hänestä tuli yksi pieni osa suurta teurastusta.
Kansanmurhan museon eräs tehtävä on pyrkiä valistuksen keinoin estämään vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa; ehkä se onnistuisi paremmin, jos kävijä saataisiin säikähtämään museossa itseään. Ministerit ja sotapäälliköt suunnittelivat kansanmurhat ja antoivat siihen johtaneet käskyt, mutta he olivat etäännyttävän, byrokraattisen välimatkan päässä itse toimeenpanosta eikä tavallinen museokävijä heihin muutenkaan samastu. Siksi tarvitaan tavallisten kansanmurhaajien tarinoita.
11.7.10
Hotelli Ruanda
Neljän tähden hotelli seisoo rinteessä keskellä kukkulaista kaupunkia. Se on komea ja siisti, porttia vartioi aseistettu sotilas ja henkilökunta käyttäytyy arvokkaasti. Allasbaariin on kokoontunut muutamia hotellivieraita, ja kaksi polskii vedessä; useimmat ovat länsimaalaisia. Allas on kuuluisa, sillä suuri joukko pakolaisia joutui juomaan sen vettä kesällä 1994, kun hotelli toimi tutsien ja maltillisten hutujen turvapaikkana.
Bändi alkaa soittaa. Saksan ja Espanjan välisen ottelun uusinta on tullut jo niin monta kertaa, ettei sitä katso enää kukaan, ja sen äänet saavat hukkua ruandaksi laulettuun poppiin. Kokis maksaa 1400 Ruandan frangia eli noin kaksi euroa, huone luokkaa 135 euroa per yö.
Paikan nimi oli aiemmin Sabena Hôtel des Mille Collines, mutta omistajanvaihdoksen myötä Sabena on tiputettu alusta pois. Nimi viittaa Ruandan ranskankieliseen nimeen ja tarkoittaa tuhansia kukkuloita. Kun Ruandan verilöyly alkoi huhtikuussa 1994, hotellin pääosin länsimaalainen johto pakeni. Ohjat otti Hôtel des Diplomatesin johtaja Paul Rusesabagina, joka itse laskettiin hutuksi isänsä mukaan mutta jonka äiti ja vaimo olivat tutseja. Yli tuhat pakolaista haki turvaa hotellista, ja Rusesabagina onnistui suojelemaan heitä, koska hänellä oli hyvät liikesuhteet moniin hutujohtajiin ja hienon hotellin varastoista löytyi kaikenlaista lahjuksiksi kelpaavaa.
Kuten Hotelli Ruanda -leffassa kuvataan, pakolaiset pääsivät lopulta turvaan tutsisissien linjojen taakse. Rusesabagina asuu nykyään Belgiassa. Hän ja Paul Kagame ovat verivihollisia; Rusesabaginan mielestä Kagame on pilannut kaiken keskittämällä vallan pienen tutsieliitin käsiin.
Bändi alkaa soittaa. Saksan ja Espanjan välisen ottelun uusinta on tullut jo niin monta kertaa, ettei sitä katso enää kukaan, ja sen äänet saavat hukkua ruandaksi laulettuun poppiin. Kokis maksaa 1400 Ruandan frangia eli noin kaksi euroa, huone luokkaa 135 euroa per yö.
Paikan nimi oli aiemmin Sabena Hôtel des Mille Collines, mutta omistajanvaihdoksen myötä Sabena on tiputettu alusta pois. Nimi viittaa Ruandan ranskankieliseen nimeen ja tarkoittaa tuhansia kukkuloita. Kun Ruandan verilöyly alkoi huhtikuussa 1994, hotellin pääosin länsimaalainen johto pakeni. Ohjat otti Hôtel des Diplomatesin johtaja Paul Rusesabagina, joka itse laskettiin hutuksi isänsä mukaan mutta jonka äiti ja vaimo olivat tutseja. Yli tuhat pakolaista haki turvaa hotellista, ja Rusesabagina onnistui suojelemaan heitä, koska hänellä oli hyvät liikesuhteet moniin hutujohtajiin ja hienon hotellin varastoista löytyi kaikenlaista lahjuksiksi kelpaavaa.
Kuten Hotelli Ruanda -leffassa kuvataan, pakolaiset pääsivät lopulta turvaan tutsisissien linjojen taakse. Rusesabagina asuu nykyään Belgiassa. Hän ja Paul Kagame ovat verivihollisia; Rusesabaginan mielestä Kagame on pilannut kaiken keskittämällä vallan pienen tutsieliitin käsiin.
9.7.10
Kigali, Ruanda
Matkalla lentokentältä hotellille taksikuski kertoi, että kaikki ki-yhdistelmät lausutaan ruandan kielessä tši, eli pääkaupungin nimi sanotaan siis Tšigali (paino keskimmäisellä tavulla). Ruandalaiset itse sanovat kieltään kinyarwandaksi, ja se on bantukieli. Sitä puhutaan laajalti myös Kongon puolella niillä alueilla, joille olemme matkakaverin kanssa menossa; yleensä opiskelen tarpeellisia kieliä ennen matkaa, mutta tällä kertaa se jäi tekemättä, kun oli paljon muuta kiirettä.
Ruanda ei ole tämän kesäretken varsinainen määränpää, vaan ennemminkin tukikohta, jossa kootaan voimia ja totuttaudutaan keleihin ennen varsinaista ponnistusta. Maa sopii tarkoitukseen, koska se on tällä hetkellä eräs Afrikan turvallisimmista ja vähiten korruptoituneista maista. Hallinto on tehokasta, minkä on jo saanut huomata viisumin hankinnassa: 14 päivän kertaviisumia anotaan netin kautta, ja kun hakemuksen teki lauantaina, siihen tuli hyväksyntäilmoitus jo maanantaiaamuna kymmeneltä. Eipä silti, harva maa yrittää erikseen hankaloittaa maksavien turistien maahantuloa, etenkin, jos turismi on vasta nousemassa uudelleen jaloilleen vaikeiden aikojen jälkeen. Viisumit ovat hyvä tulonlähdekin.
Vaikeat ajat Ruandan tapauksessa tarkoittavat tietysti vuoden 1994 kansanmurhaa. Tutseja ja niin sanottuja maltillisia hutuja tapettiin silloin sadoin tuhansin, mutta kuinka ollakaan, he pitävät nykyään valtaa. Teurastus päättyi tuolloin, kun pääosin Ugandan puolella kootut ja aseistetut tutsisissit (mukana maltillisia hutujakin) ajoivat valtaa pitäneet äärihutut ja erityisesti Interahamwe-liikkeen pois maasta, ja uusi hallinto lähti Paul Kagamen johdolla rakentamaan Ruandasta taas yhtenäistä maata. Enimmät äärihutut menivät Kongon demokraattiseen tasavaltaan, minne heitä ei haluttu, ja tämä oli yksi syy 1996-1997 ja 1998-2002 käydyille taisteluille Kongon alueella. Uuden Ruandan armeija pelkäsi Interahamwen valmistelevan uutta hyökkäystä Ruandan alueelle, joten se iski Kongon - tai oikeastaan silloin vielä Zairen - alueelle yhteistyössä Ugandan sekä kongolaisen sissijohtajan Laurent Kabilan kanssa. Kabila halusi syrjäyttää Mobutu Sese Sekon Zairen johdosta, ja hänen sotilaansa olivat sopivasti pääosin tutseja.
Mobutu menettikin paikkansa, ja Kabila huudatti itsensä uudeksi presidentiksi Ruandan, Ugandan ja Angolan tuella. Samalla maan nimi vaihtui. Uuden sodan alku piili Ruandan ja Ugandan ja tutsien suuressa panoksessa: vakiinnuttaakseen riippumattoman asemansa kongolaisten silmissä Kabila osoitti ruandalaisille ja ugandalaisille ovea, ja kun vieraiden liike ei ollut tarpeeksi terävää, hän myös turvautui äärihutujen apuun. Ei aikaakaan, kun Kongon itäosien tutsit pääsivät taas äärihutujen huomion kohteeksi, ja hutuja kehotettiin tarttumaan macheteen tutsiongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi. Tutsit olivat kuitenkin vahvoilla ja Kabila alakynnessä, kunnes hänen tuekseen riensivät muiden muassa Angola ja Zimbabwe. Kun Ruandakin oli avoimesti mukana, syttyi niin sanottu Afrikan maailmansota, johon osallistuivat likimain kaikki keskiafrikkalaiset maat ja vähän muutkin. Välillä liittolaiset Uganda ja Ruandakin riitaantuivat ja ottivat yhteen Kisanganin timanttikaupungissa.
Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Joseph. Kongon itäosien tutsit alkoivat väsyä Ruandasta tuleviin ohjeisiin, ja viimein joulukuussa 2002 allekirjoitettiin rauhansopimus, jolla kaikki kongolaiset piirit pääsivät osille vallasta. Kongon pahimmat levottomuudet loppuivat siihen, mutta kahinaa on ollut näihin päiviin saakka. Itäisessä Kongossa käytiin vielä 2008-9 pienempi sota hallituksen joukkojen ja Laurent Nkundan johtamien kongolaisten tutsien välillä. Tämä konflikti päättyi tammikuussa 2009, kun Nkunda vangittiin hänen saapuessaan Ruandaan, Vastineeksi Nkundan neutraloimisesta Kongon hallitus salli ruandalaisten joukkojen siirtymisen Kongon alueelle jäljellä olevien entisen Interahamwen joukkojen (FDLR) tuhoamiseksi. Ruandalaiset ja Kongon hallituksen joukot yhdessä YK-joukkojen kanssa ajoivat FDLR:n ahtaalle, eikä järjestö ole viime aikoina pystynyt kummoiseen elämöintiin.
Ruandassa on ollut rauhallista pitkään, mutta viime aikoina Kagamen hallinto on alkanut saada kritiikkiä toisinajattelijoiden vaientamisesta. Elokuussa pidetään presidentinvaalit, ja Kagame luultavasti valitaan jälleen.
Ruanda ei ole tämän kesäretken varsinainen määränpää, vaan ennemminkin tukikohta, jossa kootaan voimia ja totuttaudutaan keleihin ennen varsinaista ponnistusta. Maa sopii tarkoitukseen, koska se on tällä hetkellä eräs Afrikan turvallisimmista ja vähiten korruptoituneista maista. Hallinto on tehokasta, minkä on jo saanut huomata viisumin hankinnassa: 14 päivän kertaviisumia anotaan netin kautta, ja kun hakemuksen teki lauantaina, siihen tuli hyväksyntäilmoitus jo maanantaiaamuna kymmeneltä. Eipä silti, harva maa yrittää erikseen hankaloittaa maksavien turistien maahantuloa, etenkin, jos turismi on vasta nousemassa uudelleen jaloilleen vaikeiden aikojen jälkeen. Viisumit ovat hyvä tulonlähdekin.
Vaikeat ajat Ruandan tapauksessa tarkoittavat tietysti vuoden 1994 kansanmurhaa. Tutseja ja niin sanottuja maltillisia hutuja tapettiin silloin sadoin tuhansin, mutta kuinka ollakaan, he pitävät nykyään valtaa. Teurastus päättyi tuolloin, kun pääosin Ugandan puolella kootut ja aseistetut tutsisissit (mukana maltillisia hutujakin) ajoivat valtaa pitäneet äärihutut ja erityisesti Interahamwe-liikkeen pois maasta, ja uusi hallinto lähti Paul Kagamen johdolla rakentamaan Ruandasta taas yhtenäistä maata. Enimmät äärihutut menivät Kongon demokraattiseen tasavaltaan, minne heitä ei haluttu, ja tämä oli yksi syy 1996-1997 ja 1998-2002 käydyille taisteluille Kongon alueella. Uuden Ruandan armeija pelkäsi Interahamwen valmistelevan uutta hyökkäystä Ruandan alueelle, joten se iski Kongon - tai oikeastaan silloin vielä Zairen - alueelle yhteistyössä Ugandan sekä kongolaisen sissijohtajan Laurent Kabilan kanssa. Kabila halusi syrjäyttää Mobutu Sese Sekon Zairen johdosta, ja hänen sotilaansa olivat sopivasti pääosin tutseja.
Mobutu menettikin paikkansa, ja Kabila huudatti itsensä uudeksi presidentiksi Ruandan, Ugandan ja Angolan tuella. Samalla maan nimi vaihtui. Uuden sodan alku piili Ruandan ja Ugandan ja tutsien suuressa panoksessa: vakiinnuttaakseen riippumattoman asemansa kongolaisten silmissä Kabila osoitti ruandalaisille ja ugandalaisille ovea, ja kun vieraiden liike ei ollut tarpeeksi terävää, hän myös turvautui äärihutujen apuun. Ei aikaakaan, kun Kongon itäosien tutsit pääsivät taas äärihutujen huomion kohteeksi, ja hutuja kehotettiin tarttumaan macheteen tutsiongelman lopulliseksi ratkaisemiseksi. Tutsit olivat kuitenkin vahvoilla ja Kabila alakynnessä, kunnes hänen tuekseen riensivät muiden muassa Angola ja Zimbabwe. Kun Ruandakin oli avoimesti mukana, syttyi niin sanottu Afrikan maailmansota, johon osallistuivat likimain kaikki keskiafrikkalaiset maat ja vähän muutkin. Välillä liittolaiset Uganda ja Ruandakin riitaantuivat ja ottivat yhteen Kisanganin timanttikaupungissa.
Vuonna 2001 Laurent Kabila murhattiin ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Joseph. Kongon itäosien tutsit alkoivat väsyä Ruandasta tuleviin ohjeisiin, ja viimein joulukuussa 2002 allekirjoitettiin rauhansopimus, jolla kaikki kongolaiset piirit pääsivät osille vallasta. Kongon pahimmat levottomuudet loppuivat siihen, mutta kahinaa on ollut näihin päiviin saakka. Itäisessä Kongossa käytiin vielä 2008-9 pienempi sota hallituksen joukkojen ja Laurent Nkundan johtamien kongolaisten tutsien välillä. Tämä konflikti päättyi tammikuussa 2009, kun Nkunda vangittiin hänen saapuessaan Ruandaan, Vastineeksi Nkundan neutraloimisesta Kongon hallitus salli ruandalaisten joukkojen siirtymisen Kongon alueelle jäljellä olevien entisen Interahamwen joukkojen (FDLR) tuhoamiseksi. Ruandalaiset ja Kongon hallituksen joukot yhdessä YK-joukkojen kanssa ajoivat FDLR:n ahtaalle, eikä järjestö ole viime aikoina pystynyt kummoiseen elämöintiin.
Ruandassa on ollut rauhallista pitkään, mutta viime aikoina Kagamen hallinto on alkanut saada kritiikkiä toisinajattelijoiden vaientamisesta. Elokuussa pidetään presidentinvaalit, ja Kagame luultavasti valitaan jälleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
