23.7.10

Pimeyden sydämessä iloista väkeä

Nämä Iturin sademetsän pygmit olivat Mbuti-heimoa, ja geenitutkimusten perusteella he ovat planeetan vanhimpia kansoja. He ovat metsästäjä-keräilijöitä ja elävät hyvin pitkälti ikivanhoja tapoja noudattaen, joskin osa vaatteista on tuontitavaraa ja pari taskulamppuakin syttyi illan tullen. Niin ja se viina ei ainakaan tässä kylässä ollut kotipolttoista.

Olimme kylään saapuessamme niin uupuneita, että melkein kaikkien kyläläisten kättelemisen jälkeen oli pakko vain istua paikallaan ja antaa maailman pyöriä silmissä.

Kylä sijaitsi pienellä metsäaukiolla ja koostui noin 15 asumuksesta. Kunkin majan runkona oli tiheä joukko kaariksi taivutettuja pystyriukuja, jotka oli solmittu yläpäistään yhteen. Riukujen väliin oli punottu ohuempaa oksaa ja päälle oli kasattu harvakseltaan lehviä tai sammalta. Yhteen majaan mahtui kerrallaan ehkä yksi pygmiperhe, mutta tilaa oli niukasti. Niinpä useimmat viettivät aikaansa yhteisissä avoseinäisissä katoksissa, joita oli kaksi, toinen nähtävästi etupäässä miesten jutuille ja toinen naisille ja lapsille. Telttamme laitettiin kehän keskelle, sillä muuallakaan ei ollut tilaa.

Illan pimetessä palanen eteläistä tähtitaivasta tuli näkyviin kylän yllä. Aukio oli niin pieni ja sitä reunustavat puut niin korkeita, että taivasta tunsi katselevansa kaivon pohjalta.

Päällikkö Michael esitteli päivän metsästyssaalista, joka oli pieni antilooppi. Siitä alettiin valmistaa illan ateriaa. Ennen syömistä yksi kylän miehistä piti seremoniallisen puheen, jossa ymmärtääkseni kiitettiin esi-isiä. Periaatteessa vierailla piti olla omat eväät, mutta antilooppia tarjottiin palanen. Aterian päätteeksi päällikkö otti esiin kanisterin ja annosteli sieltä pienellä mukilla terävää jokaiselle miehelle vuorollaan.

Kun syömiset oli syöty, vuorossa oli keskustelua nuotion ääressä päällikön johdolla. Jokaisen osallistujan piti ensin kertoa nimensä, mistä on kotoisin ja mitä tekee työkseen. Fidel toimi tulkkina suahilista englantiin ja takaisin. Päällikkö Michael aloitti ja kertoi hoitavansa päällikköyden lisäksi jonkinlaisen seremoniamestarin virkaa sekä myös metsästävänsä jonkin verran. Pygmien ei tarvinnut erikseen kertoa, mistä olivat kotoisin, koska kaikki olivat saman sademetsän asukkaita. Heidän tarinansa olivat keskenään hyvin samantapaisia, ainakin sikäli kuin Fidelin käännös välitti asiat muuttumattomina. "Hänen nimensä on Masud. Hän metsästää ja jonkin verran kerää villihunajaa. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Bala. Hän metsästää. Siinä kaikki mitä hän tekee." "Hänen nimensä on Rama. Hän metsästää ja toimii laulunjohtajana. Siinä kaikki mitä hän tekee." Mekin vuorollamme esittäydyimme, opas ja puistonvartijat mukaan lukien. Minun nimeni muuttui käännöksessä Kaliksi, vähän niin kuin sisarenpoika sanoo Kalaksi. Suahilissa L:t ja R:t tuntuvat menevän helposti sekaisin.

Esittäytymisten jälkeen oli kysymysten ja vastausten vuoro. Päälliköllä oli paljon kysyttävää; hän oli neljännellä luokalla koulussa ja osasi laskea englanniksi yhdestä kymmeneen. Hän puhui suahilia sekä pygmien omaa kieltä, josta hän käytti nimeä kibiri, ja ilmeisesti jonkin verran ranskaakin. Kaikesta päätellen hän oli saanut koulussa aavistuksen nykyaikaisen teknologian mahdollisuuksista: hän sanoi haluavansa lentokoneen, koska se on Kongossa paras tapa liikkua pitkiä matkoja, ja toivovansa, että sademetsään rakennettaisiin pikitie, koska sitten turistien olisi helpompi tulla vierailulle heidän kyläänsä. Hänellä oli suuria suunnitelmia pygmien koulunkäynnin suhteen.

Meiltä kolmelta ulkomaanvieraalta päällikkö kysyi, onko kotimaissamme samanlaisia eläimiä kuin Kongossa - onko esimerkiksi okapeja. Hän ihmetteli myös, mikseivät turistit vie koskaan ketään pygmiä mennessään kotimaahansa, jotta pygmitkin näkisivät, millaista siellä on. Masud kysyi, kuinka lentokone pysyy ilmassa. Vastasimme minkä parhaiten taisimme, mutta aika vaikeita olivat nuo.

Minä kysyin, millaisiin jumaliin tai henkiolentoihin pygmit uskovat. Päällikkö vastasi, että he uskovat Jeesukseen, joka on kuollut heidän syntiensä edestä. Ei siis irronnut jännittäviä tarinoita magiasta ja kuolleiden hengistä. Olisi ollut mielenkiintoista selvittää, eroavatko heidän käsityksensä erikoisilla tavoilla esimerkiksi katolisen kirkon virallisista opeista, mutta kielimuuri typisti yksityiskohtaisemnan vuoropuhelun mahdollisuuksia.

Saksalainen ystävämme esitti taas kysymyksiä, joiden sai pelätä suututtavan pygmit tai puistonvartijat tai oppaan tai heidät kaikki. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan suuremmin pahoittavan mieltään kaverin ihmettelyistä tai siitä, että hän nauroi monille pygmien tavoille - esimerkiksi sille, että kaverukset saattavat toisinaan yhteisellä sopimuksella vaihtaa vaimoja keskenään, jos on alkanut kyllästyttää. Saksalainen hymyili niin viattomasti ja hänellä oli nauru herkässä, joten ehkä hän sai siksi kaiken anteeksi. Eipä silti, pygmikylässä hän oli huomattavasti asiallisemmin kuin tienpäällä.

Keskustelun jälkeen pygmit alkoivat laulaa, koko kylä yhdessä, ja se oli käsittämättömän lumoavaa kuunneltavaa. Moniäänistä laulua, jossa kaikille tuntui lankeavan luonnostaan jokin oma rooli, ja kaikkien osuudet kutoutuivat kuin itsestään osaksi suurempaa kokonaisuutta. Osa väestä alkoi myös tanssia.

Lauleskelun jälkeen vieraille tuli pian uni silmään, mutta kun valkonaamat olivat vetäytyneet telttoihinsa, päällikkö arvatenkin korkkasi kanisterin uudelleen. Laulu muuttui vähemmän monikerroksiseksi mutta kovaäänisemmäksi kylän riekkuessa pikkutunneille. Kylä tekee kaiken yhdessä.

Ei kommentteja: