Viisumiongelma II: ihmispingistä raja-asemalla

Ennen Gomasta lähtöä yritin lähettää postikortteja, mutta sellaisia ei ollut saatavilla. Tein työkavereille kortin keksipaketin kannesta. Siihen kului koko pakkaus, koska riittävä määrä postimerkkejä vei niin paljon tilaa, että tavanomaisia portikortteja olisi tarvittu kaksi. Yritin ostaa myös sanomalehden, mutta sellaisiakaan ei kuulemma kaupungissa harrastettu.

Vuorossa oli kolmituntinen laivamatka Kivu-järven poikki Bukavuun, josta oli tarkoitus siirtyä viipymättä Ruandan puolelle Cyanguguun ja sieltä seuraavana päivänä edelleen Nyungwen kansallispuistoon. Laivassa oli yksi yhtenäinen matkustamo, jonka etuosassa istuivat kippari ja toinen merimies hienoissa laivaunivormuissaan. Tilaa oli ehkä 30 hengelle, matkustajia oli kolmannes tästä. Etunurkassa oli iso laajakuvatelkkari, ja kun oli päästy vauhtiin, ensimmäinen elokuva pantiin pyörimään. Se oli hongkongilainen Heroes shed no tears vuodelta 1986, ohjaus ja käsikirjoitus John Woo... Nimi oli harhaanjohtava, sillä sankarit itkeskelivät yhtenään. Erikoinen elokuvavalinta, luotettavan johnwoomaiseen tapaan erittäin väkivaltainen. Runsaasta verenvuodatuksesta ilmeisesti oli lupa nautiskella, mutta kun päästiin seksikohtaukseen, stuertti hyppäsi sen yli pikakelauksella.

Bukavussa meitä odotti auto, ja kun nousimme kyytiin, se ampaisi kovaan vauhtiin kaupungin halki. Tässä vaiheessa saimme kuulla, että oli kiire, sillä raja-asema menisi kiinni kuudelta. Aikaa oli puolisen tuntia.

Kun pääsimme Kongon-puoleiselle asemalle, muodollisuudet saatiin ripeästi selviksi ja kaikki näytti muutenkin sujuvan hyvin. Marssime tavaroinemme rajajoen yli ja Ruandan rajavartijoiden konttorille, ja silloin alkoivat uudet viisumivaikeudet, joita olimme vähän pelänneetkin.

Ruandan kertaviisumia anotaan netissä. Vastaus luvataan kolmessa arkipäivässä, oli se sitten kyllä tai ei, ja ensimmäisellä kerralla eli Suomesta tullessamme olimme saaneet myöntävän vastauksen heti seuraavana päivänä. Tällä kertaa olimme tehneet hakemukset neljä päivää ennen rajanylitystä, ja taaskin minä olin saanut vastauksen heti seuraavana päivänä. Mutta Paavo ei ollut saanut mitään vastausta. Kyselysähköpostiinkaan ei tullut vastausta, ja kun maahanmuuttoviraston palvelunumeroon soitti, siellä ei joko ymmärretty ongelman luonnetta kielimuurin takia tai sitten yhteistyöhaluttomuudessa oli kyse byrokraattisesta kitkasta. Paavo teki uuden hakemuksen kaksi päivää ennen rajanylitystä, eikä siihenkään ollut tullut vastausta siihen mennessä, kun saapastelimme rajan yli.

Tällainen pelihän ei ruandalaisille sopinut, eivätkä asiat ole Ruandassa samalla tavoin sovittavissa kuin Kongossa. Ankaran vatkaamisen ja vääntämisen jälkeen meille osoitettiin ovea. Ei ole ilman viisumipäätöstä maahan asiaa. Raja-aseman päällikkö, isokokoinen ja hyvin englantia puhuva kaveri, käski meitä selkein sanakääntein suorimaan takaisin Kongoon ja tulemaan takaisin seuraavana päivänä, jolloin asia olisi luultavasti jo käsitelty tai ellei olisi, niin oikeat ihmiset saataisiin kiinni puhelimella ja kuvio selkiytyisi.

Mikään ei auttanut. Meillä oli tässä vaiheessa Fidelen tilalla kongolainen opas, joka ei osannut kunnolla sen paremmin englantia kuin ruandaakaan eikä siis ollut hyödyksi. Ylitimme siis rajajoen uudelleen ja siirryimme takaisin Kongon maaperälle, vaikka raja-asema oli jo sulkeutunut. Opas yritti puhua puhelimessa matkanjärjestäjämme Kennedyn kanssa, mutta prepaid-liittymästä loppuivat minuutit ja hän lähti etsimään lisää. Simonilla oli Saksassa myönnetty Ruandan viisumi, ja hän siirtyi ongelmitta rajan yli.

Kongon rajaviranomaiset olivat paljon joustavampia kuin ruandalaiset, mutta välitöntä ratkaisua ei syntynyt. Asemalta oli jo sähkötkin katkaistu eikä rajamiehillä ollut taskulamppuja, joten tarjosin virka-apuna omaa lamppuani, että passejamme päästiin uudestaan syynäämään.

Uudetkin 30 päivän viisumimme olivat kertaviisumeita, joten periaatteessa edessä olisi ollut kolmansien Kongo-viisumien hankkiminen, koska meille oli lyöty maastapoistumisleimat. Virkailijat pohdiskelivat, josko meille voisi antaa transit-viisumit, mutta pohdiskelu ei tuntunut johtavan mihinkään.

Seuraavaksi tuli kehotus yrittää puhua ruandalaiset uudelleen ympäri. Opas lupasi puhua heidät pyörryksiin. Tepastelimme taas raja-alueen poikki ja virnistelimme rajapuomia vahtiville kongolaisille, joiden naamat olivat jo käyneet tutuiksi. Ehdimme sillan puoliväliin, kun ruandalaiset jo komensivat meitä kovaan ääneen kääntymään takaisin. Jatkoimme perille saakka ja opas yritti puhua, mutta hän ei selvästi ollut mikään mestaripuhuja, eikä Ruandan rajapoliisi ollut helppo vastus. Raja-aseman päällikkö käännytti meidät hyvin suorasukaisesti, ja me siirryimme taas Kongon puolelle.

Kävellessämme tuumasimme, ettei Bukavu näyttänyt hassummalta kaupungilta viettää yksi yö. Kaupungilla oli Gomaakin hurjempi maine, mutta päältä ei nähnyt, mistä se johtui. Tässä vaiheessa tuli tieto, että Kennedy järjestää asian ja että meidän pitäisi odottaa puoli tuntia liikkumatta mihinkään. Sanottiin, että Kennedyllä on suhteita.

Ja kas kummaa. Puolen tunnin päästä opas kertoi, että Kennedy on järjestänyt asian. Me emme ensin edes uskoneet, mutta lähdimme silti ihmispingiksen seuraavaan erään. Sillan edellä olleella rajapuomilla seisoi Ruandan raja-aseman päällikkö, mikä jo itsessään oli erikoista, ja kun ehdimme hänen luokseen, hänen asenteensa oli muuttunut täysin. Hän saattoi meidät Ruandan puolelle ja kertoi hövelisti, että he olivat juuri saaneet puhelun Ruandan maahanmuuttoviraston päälliköltä. Meidän pitäisi jättää passimme raja-asemalle ja tulla aamulla uudelleen viisumien kirjoittamista varten. Ihmispingis siis päättyi siihen, että pallot pomppivat pois pöydältä.

Fidele ja Simon odottivat meitä puomien toisella puolella. He kertoivat tienneensä jo tunnin verran, että meidät saataisiin rajan yli tämän päivän puolella, sillä Kennedy tunsi kuulemma kaikki Ruandan korkeimmatkin poliitikot. Fidele sanoi myös, että Bukavuun jääminen olisi ollut erittäin huono idea.

Myöhemmin Kennedy selosti tarkemmin, kuinka hän oli asian järjestänyt. Hän oli soittanut maahanmuuttoviraston päällikölle, joka ei toki siihen aikaan illasta ollut enää työmaallaan, ja sanonut, että presidentti Kagame suuttuu, kun kuulee, ettei turisteja ole päästetty maahan. Lisäksi hän totesi, ettei Hakuna Matata Tours ota vastuuta, jos meidät tapetaan Bukavussa, ja että ruandalainen sellikin olisi meille suositeltavampi yönviettopaikka kuin Bukavu... Viimeistään tämä sai sitten viraston johdon pyörtämään päänsä. Bukavu on kyllä niin iso kaupunki, että siellä olisi pakosti ollut liikemiehille tarkoitettuja turvallisia hotelleja, mutta ilmeisesti paikka on erityisen vaarallinen juuri ruandalaisille eivätkä he siksi halua kenenkään muunkaan hilluvan siellä.

Pääsimme siis onnellisesti yöpuulle. Peace Guest Housen bungalowit olivat Kongon jälkeen positiivinen kulttuurisokki.