Metsästysretki

Herätys oli kuudelta. Kylä valmistautui metsästysretkeen: naiset pakkasivat korinsa, miehet ottivat keihäänsä ja verkkonsa. Joka miehellä oli noin metrin korkuinen ja muutaman kymmenen metrin mittainen verkko, joka oli kierretty rullalle. Metsästysretken alkajaisiksi naiset tanssivat jonossa koriensa kanssa ja katosivat edeltä metsään.

Pygmit metsästävät ensisijaisesti verkoilla. Koko sakki pienimpiä lapsia ja heidän vahtejaan lukuun ottamatta siirtyi syvälle metsään, ja kun sopiva paikka oli löydetty, verkot viritettiin maanrajaan yhdeksi ketjuksi, jonka päät kaartuivat toisiaan kohti siten, että syntyi väljä sumppu. Verkon yhteispituus oli luultavasti parisataa metriä.

Sitten istuttiin hiljaa odottamaan. Kerrottiin, että ainakin puoli tuntia istuskellaan, ja jos ei tule saalista, verkot puretaan ja siirretään uuteen paikkaan. Tarvittaessa kokeillaan ainakin kolmea paikkaa.

Hetken istuttuamme kuulimme verkon takaa epämääräistä mekkalaa. Sen tuottivat kylän naiset, joiden tehtävänä oli ajaa saaliseläimet ansaan.

Pian mekkalointi lakkasi ja metsän poikki kantautui yksittäinen korkea miehen ääni, jonka opas sanoi merkitsevän hyviä uutisia. Pygmit olivat edellisenä päivänäkin viestitelleet keskenään korkeilla, kauas kantavilla huudoilla, esimerkiksi ilmoittaessaan kaikille kyläläisille, että on aika palata kotiin keräilyretkiltä.

Kaikki rymistelivät metsän läpi paikkaan, josta äänimerkki oli annettu. Päällikkö ja muut metsästäjät seisoivat siellä pidellen tempoilevaa antilooppia maassa. Se oli isompi kuin edellispäivänä pyydetty, ja saattoi kukaties olla sen emo. Pygmit kehottivat meitä kaivamaan nopeasti kamerat esille, että he pääsisivät tappamaan antiloopin, eikä meitä tarvinnut kahta kertaa käskeä, sillä metsänelävän pelokas ääntely väänsi vatsanpohjaa. Kun kuvat oli otettu, pygmit viilsivät tottunein ottein antiloopin kaulan melkein kokonaan poikki, ja tempoilu loppui heti. Verta ei siis vuodatettu pois. Aikaa ei tuhlattu muutenkaan: saalis paloiteltiin heti, palaset käärittiin isoihin lehviin ja kaikki pakattiin koreihin.

Metsästysretki päättyi siihen. Meidän oli palattava Epuluun, emmekä siis enää käyneet kylässä. Ennen lähtöä kiitimme vielä isäntiä vieraanvaraisuudesta, ja päällikkö käänsi kiitoksemme pygmien kielelle arvauspohjalta.

Ohjelmassa oli vielä tipin antaminen pygmeille, koska oli epäilys, että heille annettu korvaus oli ollut turhan säästeliäs. Fidelen kehotuksesta tippi päätettiin antaa elintarvikkeiden muodossa, ja sen vuoksi päällikkö lähti mukaamme Epuluun muutaman riskin miehen kanssa.

Paluu Epuluun tiesi taas pitkää marssia viidakon halki. ICCN-varapäälliköllä oli kiire takaisin tukikohtaansa, joten monoihin pistettiin liikettä. Matka oli nyt hieman lyhyempi kuin tullessa, koska olimme jo taittaneet osan matkasta metsästysretken takia, mutta vastaavasti taukoja pidettiin vähemmän - ensimmäinen vasta noin puolentoista tunnin marssimisen jälkeen.

Kun selkä oli katkeamispisteessä ja pää humisi kuumasta, retkikunta saavutti taas Epulun. Kävelimme suoraan ravitsemusliikkeeseen ja tilasimme juotavaa ja syötävää, ja kun pygmitkin näyttivät janoisilta, viittilöimme heitäkin tilaamaan juotavaa meidän laskuumme. Sen he totta vie tekivät. Tarjoilija alkoi kantaa pöytiin ruokaa ja 0,7 litran Primus-oluita kiihtyvällä tahdilla, eikä aikaakaan, kun ensimmäiset alkoivat tanssia. Tässä vaiheessa olimme selvästi vielä pygmien suosiossa.

Syömisen jälkeen menimme Epulun pikkupuotiin ostamaan isännille luvatut elintarvikkeet. Kun riisit, pavut ja öljy olivat paketissa, huomasin lähtöä tehdessämme oppaan väittelevän päällikön kanssa. Fidele nauroi ja pyöritti päätään. Kun sitten tarjosin hyvästiksi kättä päällikölle ja kiitin kibirin kielellä, hän vastasi tervehdykseen haluttomasti eikä katsonut silmiin. Autoon noustuamme kysyin oppaalta, mitä oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että mukavaan nousuhumalaan ehtineet pygmit olisivat halunneet ruokatarpeiden lisäksi myös lisää kurkunkostuketta.