Viisumiongelma I

Itäisessa Kongossa isommilla kaupungeilla oli tietullipisteet. Ne eivät yleensä olleet pelkkää tien tukkeeksi nostettua kylttiä kummempia, ja vaikka paikalla saattoi notkua poliisi tai sotilas, rahankerääjät olivat siviilivaatteissa ja muutenkin epävirallisen näköisiä. Tietullin maksaminen oli neuvottelukysymys, ja Timothei onnistui monesti välttymään maksulta selostamalla, kuinka nämä turistit ovat maksaneet itsensä jo kipeiksi hotelleissa ja luonnonpuistoissa ja kuinka tälläkin tiellä on tullut maksettavaa jo vaikka kuinka paljon.

Tietullipisteissä tarkistettiin usein myös ulkomaalaisten passit ja viisumit. Yleensä Fidele keräsi passimme ja meni niiden kanssa konttorille, missä ne tutkittiin, eikä kukaan varsinaisesti piitannut siitä, esittävätkö passien kuvat meitä. Benin tullipisteessä hän viipyi tavallista kauemmin, ja kun hän viimein palasi, kuulimme, että viisumeissa oli ongelma.

Tullessamme Ruandan puolelta Gisenyistä Gomaan meille oli myönnetty raja-asemalla viisumit 35 dollarilla. Passiin oli lyöty melkein sivun kokoinen leima, ja siihen oli tehty lisämerkintöjä kuulakärkikynällä. Jälki oli epäselvää, eikä päättymispäivää näkynyt; vain myöntöpäivä sekä kokoelma harakanvarpaita, jotka myöhemmin paljastuivat tekstiksi "7 jours". Ensimmäinen oppaamme, joka oli toiminut viisuminmyönnössä tulkkina, ei siis ollut katsonut, että meille myönnetään hakemuksen mukaan kahden viikon viisumit, ja niinpä meille oli lätkäisty vain yksi viikko. Tätä opas ei ollut edes huomannut.

Benissä sitten asiaan kiinnitettiin huomiota, ja viisumia vieläpä tulkittiin niin, että myöntöpäivä kulutti seitsemästä päivästä ensimmäisen. Tämän tulkinnan perusteella viisumit eivät olisi olleet enää voimassa seuraavana matkapäivänämme. Meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä Gomaan enää saman päivän aikana, mikä nosti kylmän hien otsalle. Viisumin vanhettua me olisimme olleet laittomasti maassa ja meidät olisi voitu laittaa häkkiin ilman suurempia seremonioita. Fidele lohdutti meitä: "Ei hätää. Tämä ei ole mikään Ruanda. Tämä on Kongo!"

Tästä rajapisteestä selvittiin vielä oppaan ja kuljettajan yhteisillä retorisilla avuilla ja arvatenkin dollareilla. Mutta pian Benin jälkeen saavuttiin Butembon laidalle, ja siellä tietullimies piti asiaa sen verran vakavampana, että päätti siirtää asian kaupungin poliisipäällikön päätettäväksi.

Poliisipäällikkö sai passimme tutkittavikseen, ja aivan kuin ammattimaisuuttaan korostaakseen hän otti esiin UV-lampunkin, jota ei kuitenkaan sitten käyttänyt. Fidele toimi kuulustelussa tulkkina. Suahili oli hänen kolmas kielensä ruandan ja englannin jälkeen, joten kysymykset ja vastaukset vaihtuivat hyvin karsitussa muodossa, eikä päällikkö luultavasti oppinut meistä paljoakaan. Kielimuurin vaikutuksesta kertoo se, ettei päällikkö ilmeisesti uskonut minun olevan viranomaisen palveluksessa, koska minulla ei ollut asetta. Ihmettelenpä vain, voisiko poliisipäällikkö itse ottaa virka-aseen mukaansa lomamatkalle toiseen maahan, etenkin kun kongolaisen poliisin perusase näyttää olevan rynnäkkökivääri. Se ihmetyttää vähemmän, ettei hän ajatellut siviilin voivan olla poliisissa töissä.

Kun palasimme autoon, Fidele jäi vielä pitkäksi ajaksi jatkamaan neuvotteluja. Selvästi jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästiin, koska Fidelellä oli tuomisinaan päällikön lupaus, että hän soittaisi kaikille seuraaville tarkastusasemille Butembon ja Goman välillä eikä meiltä enää kyseltäisi mitään. En kysynyt oppaalta yksityiskohtia, mutta Kongon demokraattinen tasavalta on selvästi hyvästä syystä maailman korruptoituneimpien maiden listalla.

Butembo Hoteliin päästyämme menimme syömään, ja kuinka ollakaan, poliisipäällikkö ilmestyi sinne jatkamaan keskustelua Fidelen kanssa. Oluet menivät meidän piikkiimme.

Seuraavana päivänä lähdimme taas hyvin varhain liikkeelle, että ehtisimme Gomaan hyvissä ajoin ennen pimeää. Alku sujui nopeammin kuin menomatkalla, mutta kun päästiin alas vuorilta ns. päällystetylle tielle, vaikeudet alkoivat. Asvaltin teräväreunaiset kuopat pureskelivat renkaita, ja jouduimme pysähtymään kahdesti renkaanvaihtoa varten. Myös taustapeili tipahti.

Muhkuraisesta kyydistä oli yksi hupaisa etukin. Kuljettaja huomasi, että jostain kuorma-autosta putosi tielle iso paketillinen suolapusseja; pussit kerättiin talteen, ja kun matkanteko seuraavan kerran tyssäsi -- tällä kertaa jäähdytysnesteen loppumisen takia -- muutamalla suolapussilla kustannettiin lisää nestettä.

Suolapusseja myös jaettiin lapsille, jotka tulivat ihmettelemään meitä erään renkaanvaihdon yhteydessä. Tihuutti vettä, ja me seisoskelimme tien varressa. Saksalaisvahvistuksemme Simon ryhtyi viihdyttämään lapsia laulamalla kappaletta, joka oli soinut autossa loputtomalla toistolla: Reggae never dies, rasta never dies... Lapset alkoivat laulaa mukana, kappale oli heille selvästi tuttu entuudestaan, ja sitten seurasi myös tanssia, johon Simon improvisoi koreografian. Lapsilla oli hauskaa. Se oli mieleenjäävä tilanne.

Kun viimein pääsimme Gomaan, menimme rajanylityspaikalle kysymään jatkoviisumia. Sieltä sanottiin, että viisumeja myönnetään vain Ruandasta tuleville rajanylittäjille ja että jatkoviisumia on anottava paikallisesta maahanmuuttovirastosta.

Se ei enää ollut auki. Paikalla oli vain vartiomies, joka Fidelen suostuttelemana kuitenkin soitti esimiehelleen. Esimies sanoi, ettei hätä ole tämännäköinen: kunhan muzungut vain tulevat seuraavana päivänä uudestaan ennen aamukahdeksaa, kaikki järjestyy.

Laittomasti maassa oleskelevat valkonaamat menivät niine hyvineen Lava Stone Hoteliin odottamaan aamua.