Muzungu apiki!

Aamulla lähtö Butembosta viivästyi, koska rengas oli taas puhki ja se piti vaihtaa.

Matkalla maaseutu muuttui köyhemmäksi. Talot olivat epäsiistimmin rakennettuja savipunostaloja, tiilisiä oli enää harvassa. Kyliä oli myös harvemmassa kuin lähempänä Gomaa. Butembosta Epulun tutkimusasemalle meni reilut 10 tuntia.

Teimme telttaleirin tutkimusasemalle Epulu-joen varteen kosken partaalle. Seuraavana aamuna saimme aseman ICCN-väen varapäälliköltä kansallispuiston yleiskuvauksen, joka olisi epäilemättä ollut hyvin informatiivinen, jos opas olisi osannut paremmin suahilia ja englantia. Välillä varapäällikkö itsekin korjasi jotain englanniksi, vaikkei omaan kielitaitoonsa muuten tuntunutkaan luottavan.

Kävimme katsomassa aseman okapeja, joita on aitauksissa yhteensä kolmetoista. Laji on uhanalainen ja niin säikky, etteivät edes puistonvartijat juuri törmää siihen luonnossa. Okapi on kirahvin lähin elävä sukulainen, mutta se muistuttaa peräpään osalta enemmän seepraa ja pään osalta muurahaiskarhua.

Seuraavaksi oli tarkoitus lähteä pygmien kylään. Oppaan järjestämät kantajat saapuivat paikalle: he olivat kaikki pygmejä, ja vaikka he epäilemättä ovat hyvin sitkeitä ja vahvoja kokoonsa (pisimmätkin puoli metriä lyhyempiä kuin me) nähden, minun teki liian pahaa katsella heidän taisteluaan isojen rinkkojemme kanssa. Oma Fjällräven Kajkani on satalitrainen ja mitoitettu minun selälleni, ja ison ruokakuorman takia painoa oli lähemmäs 20 kiloa. Samanlaiseen hankalaan tilanteeseen on törmännyt ennenkin: käy luonnolle antaa omat kamat toisten kannettaviksi kuin parempikin siirtomaaherra, mutta jos kannamme kaiken itse, kantajat jäävät vaille työtä ja sitä myöten palkkaa. Nyt pygmeille oli luvassa kertakorvaus riippumatta siitä, paljonko he kantavat tai eivät kanna, joten tätä huolta ei ollut, mutta heidän kokonsa toi asiaan taas uuden ulottuvuuden -- kyky kantaa raskaita kuormia oli selvästi heille myös kunniakysymys. Niinpä päädyttiin kompromissiin. Paavo ja minä kannoimme omat rinkkamme, mutta olkalaukut läppäreineen sun muineen annettiin pygmien kuormaksi. Saksalainen tyytyi kantamaan päiväreppunsa.

Kävi ilmi, että yksi kantajista oli seudun kaikkien neljän pygmikylän päällikkö Michael (lausuttiin ranskalaiseen tapaan Mišel). Aika nuori, ehkä kolmikymppinen, tarmokas tyyppi.

Turistit ovat tutkimusaseman varapäällikön vastuulla, joten hän laittoi kenttävihreät ylle ja lähti saattamaan meitä toisen ICCN-sotilaan kanssa. Varapäällikkö oli tehnyt näitä hommia 16 vuotta. Hänellä niin kuin monella muullakin näkemällämme sotilaalla oli hylsy puristettuna rynnäkkökiväärin viritystapin päälle; ehkä se säästää vähän sormia, jos liikkuvia täytyy vetää yhtenään taakse. Saattaa toisaalta tarttua helposti johonkin, koska 7,62 x 39 -kaliiberin hylsy on pitempi kuin AK-47:n viritystappi ja ulkonee siksi enemmän rungosta.

Siirryimme ensin päällystämättömän kiitoradan tuntumaan, missä oli lähin pygmikylä. Odottelimme siellä saattajiamme, ja sillä aikaa kaikki pygmit halusivat kätellä jokaista vierasta. Meille osoitettiin jakkarat avoseinäisestä katoksesta, jollaisessa kylän väki viettää yhteistä aikaa. Heti alkajaisiksi uhkasi tulla katastrofi, kun törmäsin pygmeille mitoitetun katoksen kurkihirteen ja yksi olkikatetta paikallaan pitävistä puista tippui ulkopuolelle maahan. Onneksi ei romahtanut kokonaan.

Saattajien tultua lähdimme jotokselle. Edessä oli kunnon sademetsää ja kulkureittinä polku, jota pygmit käyttivät tullessaan tutkimusaseman yhteydessä olevaan pitkien ihmisten kylään ostoksille.

Pygmit ostavat kylästä riisiä, papuja ja öljyä, joskus vaatteitakin, ja viinaa. Oppaat pyrkivät järjestämään niin, että pygmit saavat turistien isännöinnistä palkakseen tavaroita, sillä kylän miehet kuulemma vääjäämättä juovat rahakorvauksen, kuten myöhemmin totesimme, eivätkä perheet saa mitään. Pygmejä siis varjellaan pahoille teille joutumiselta kuin lapsia. En ole aivan varma, mitä ajatella tällaisesta paapomisesta. Ehkä se on hyväksi, mutta siinä on jotain ylimielistä.

Viidakkovaellus oli elämys. Varapäällikkö piti kovaa tahtia, ja vaikka lehväkatos suojasi suurimman osan aikaa auringolta, kuumuus oli ankara. Ainoat eläimet, joihin törmäsimme metsässä, olivat vaeltajamuurahaiset. Paikoin piti edetä kyyryssä, sillä lepikko oli tiheää ja polku muuttui välillä pygmien korkuiseksi tunneliksi.

Ensimmäinen tauko pidettiin tunnin päästä lähdöstä. Hiki virtasi. Pygmit heittivät paidat yltään ja laittoivat tupakaksi, ja pienelle metsäaukiolle levisi makea tuoksu. Aine on marijuanaa ja kuulemma "antaa heille voimaa". Joku on spekuloinut, että ganja auttaa kestämään loputtoman tylsää väijyssä odottamista metsästysretkillä.

Seurasi vielä kaksi tuntia marssimista, ja kun takana oli varapäällikön mukaan 9,6 kilometriä, saavuimme metsän sydämeen kätkettyyn kylään, jossa asui 45 pygmiä.