Sudanin viisumin tarina

Sudanin viisumin saattaa saada rajalta, jos on oikein hyvä tuuri, ainakin Khartoumin lentokentältä. Minun matkasuunnistelmassani rajanylitys tapahtui maitse, joten hankin viisumin etukäteen.

Lähin Sudanin suurlähetystö on Tukholmassa. Lähetin sinne sähköpostia ja kysyin, kuinka toimia, koska heidän nettisivunsa tuntuivat olevan keskeneräiset. Sain vastauksen nopeasti: hakemus otetaan vastaan aikaisintaan 2 kuukautta ennen matkan alkua, eikä mitään käsittelyaikaa luvata. Tämä kuulosti vähän pahaenteiseltä, ja aloin jo miettiä, pitäisikö tämä tulkita hienovaraiseksi kehotukseksi mennä jonnekin muualle.

Päädyin kuitenkin laittamaan hakemuksen vireille. Sen saattoi onneksi tehdä postitse, kunhan kuoreen laittoi viisumin ja postipalautuksen hinnan käteisenä. Hinnaston mukaan viisumimaksu oli ruotsalaisille 500 kruunua ja suomalaisille 600 kruunua, ja palautus 100 kruunua. Laitoin kuoreen passini, kaksi passikuvaa, 700 kruunua, hakemuslomakkeen, matkasuunnitelman sekä kutsukirjeet sudanilaiselta matkatoimistoltani eli Italian Tourism Co:lta ja hotelliltani Khartoumissa eli Acropole Hotelilta. Pistin kuoren vakuutettuna kirjattuna kirjeenä eteenpäin ja toivoin parasta.

Postitin kirjeen tiistaina. Itellan mukaan sen piti olla perillä jo seuraavan päivänä tai viimeistään torstaina. Seurasin kirjeen kulkua Itellan järjestelmästä, ja vaikka lakumatka oli taittunut hyvin nopeasti, kirje näytti pysähtyneen tukholmalaiseen jakelukeskukseen. Kyselin asiaa lähetystöstä, ja sieltä vastattiin, että torstai oli Ruotsissa vapaapäivä eikä lähetystö saa kirjeitään suoraan vaan käy noutamassa ne postista. Kirjeeni noudettiin vasta seuraavana maanantaina, ja siinä vaiheessa minulla alkoi olla kylmä hiki.

Kovasti hämmästyin, kun sain jo seuraavana maanantaina eli tasan viikkoa myöhemmin ilmoituksen, että minulle on postissa kirjattu kirje. Siellä tosiaan odotti passini, johon oli liimattu Sudanin 60 päivän viisumi. Kuitin mukaan mnulta oli peritty 550 kruunua viisumista ja 50 kruunua palautuksesta, mutta vaihtorahoja ei toki ollut. Toisaalta kuoressa oli melkein tuplaten tuon 50 kruunun edestä postimerkkejä.

The Italian Tourism Co oli luvannut soitella edustustoon ja piiskata virkailijoihin vauhtia, kun olin kertonut pelkääväni, ettei viisumi tule ajoissa. En ollut kuvitellut sen toimivan, koska Sudan ei ole mikään turistirysä eivätkä länsimaalaiset ehkä ole hallituksen suosikkeja.

Matka Khartoumiin

Kahdeksan maissa sudanilainen oppaani saapui paikalle. Hänen Toyota Hiluxinsa oli ulkoa kiiltävä mutta tuoksui sisältä samalta kuin kotopuolessa maamiesten työautot, joista ei turhan päiten imuroida olkia ja maata pois.

Oli kuuma. Vähän matkaa Etiopian rajalta oli vielä vihreää, ja täydellisen tasainen peltomaisema levittyi joka suuntaan taivaanrantaan saakka. Kauhavan alajoki tuli mieleen. Maanviljelys oli myös heti selvästi koneistetumpaa kuin Etiopiassa. Siellä täällä surrasi traktoreita, ja melko lyhyin välimatkoin oli korjaamojen ja tankkaamojen keskittymiä. Tie oli tylsyyteen saakka viivasuora.

Vähitellen vihreys hiipui ja hiekka valtasi näkökentän. Olin jo ehtinyt ihmetellä, oliko ennakkokäsitykseni Sudanista aivan väärä, mutta seuraavien seitsemän ajotunnin ajan Khartoumiin saakka ympärillä oli pelkkää kuivaa erämaata. Täälläkin tien täyttävät karjalaumat pysäyttivät välillä auton, mutta ne olivat isompia kuin Etiopiassa ja niissä oli enemmän lehmiä. Tienposkissa näkyi karjaeläinten raatoja, Gallabatin ja Khartoumin välillä useita kymmeniä. Ne olivat ehkä kuolleet janoon. Etiopiassa en nähnyt ensimmäistäkään, vaikka teillä olikin paljon kuolleita koiria.

Viimeiset kymmenet kilometrit tie kulki Sinisen Niilin rantaa, kunnes saavuttiin Khartoumiin, jossa se yhtyy Ugandasta tulevan Valkoisen Niilin ja jatkaa eteenpäin Niilinä.

Sudanissa oli alkanut ramadan, joten kuski ei voinut juoda eikä syödä mitään auringonnousun ja auringonlaskun välissä. Ajattelin olla kohtelias ja seurata esimerkkiä. Se tarkoitti sitä, että illalla perillä Khartoumissa oli aika jano.

Sudanin rajalle

Aksum oli viimeinen varsinainen kohteeni Etiopiassa. Kun valmistauduin suuntaamaan kohti Sudanin rajaa, huomasin dollarivarastoni olevan kateissa. Yleensä pidän seteleistäni tarkkaa huolta, mutta mahatauti oli aiheuttanut yleistä väsymystä ja alkavaa huolimattomuutta. Sydänkohtaus ei ollut lähellä, koska valtaosa rahoistani oli euroina, Etiopian birreinä tai Egyptin puntina, ja dollareita oli vain satasen verran, mutta silti otti päähän. Tuumasin, että olin varmaan unohtanut setelit taskuun, kun annoin yhdet housuni Lalibelassa hotellin pestäviksi. Ensimmäisen tilaisuuden tullen kaivoin pestyt housut rinkasta, ja kas, rahat olivat edelleen niiden taskussa. Pidän seteleitä minigrip-pusseissa, ja siksi ne eivät olleet nuhjuuntuneet piloille, vaikka vähän märkiä olivatkin. Kaiketi pesijä ei ollut pussia huomannut tai oli kovin rehellinen.

Matkustin Aksumista ensin Gondariin ja sieltä Metemmaan, joka on pieni paikka Sudanin rajan tuntumassa. Rajan toisella puolella on toinen pieni kylä, Gallabat. Tällä paikalla Sudanin mahdistit löivät abessinialaiset vuonna 1889 ja etiopialaisten keisari Johannes IV sai surmansa.

Yövyin Metemmassa pikkuruisessa majatalossa. Peseytymistä varten tuotiin huoneeseen vesikannu, ovi ei mennyt kunnolla kiinni ja olosuhteet olivat muutenkin vähän karut, mutta tunnelma oli mukava. Ravintolana toimi talon piha, jossa olisi muuten ollut mukava syödä puun alla, mutta kärpäset olivat turhan vihaisia. Kaikki asiakkaat ja koko henkilökunta katsoivat telkkaria, joka oli erillisen suihkuhuoneen ulkoseinässä. Illallisella katsoin X-Men: Last Standin, joka on huono elokuva mutta kelpasi siinä tilanteessa eskapismiin. En uskaltanut enää syödä mitään kovin seikkailullista, koska mahatauti oli vasta hellittänyt enkä kauheasti luottanut talon keittiöhygieniaan. Tilasin paistettuja kananmunia ja pyysin sen kylkeen riisiä tai makaronia. Sain sitten molempia. Kommunikaatio ei aina onnistu.

Huone oli sikäli hyvä, että katossa oli tuuletin, ja sitä oli mahdollisuus pitää päällä koko yö, koska sähköjä ei yllättäen katkaistu illalla. Kuuma oli joka tapauksessa, enkä nukkunut kuin muutaman tunnin.

Aamulla seitsemän maissa kävelin raja-asemalle, joka oli muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta. Etiopian puolella minulle ilmoitettiin, ettei raja-asema ole vielä auki, vaikka oppaani - joka oli lähtenyt edellisenä päivänä takaisin kohti Addisia - olikin mielestään selvittänyt rajan olevan auki ympäri vuorokauden. Minut viittilöitiin kuitenkin ensimmäisen aidan sisäpuolelle, missä istuskeli taivasalla tavallisen siviilin näköinen nuori mies. Luulin häntä toiseksi matkalaiseksi ja kuvittelin, että tässä nyt odotellaan jonkin aikaa rajan aukeamista, mutta hän ilmoittikin olevansa tullimies ja vilkuili vähän rinkkaani ja olkalaukkuani. Hänellä ei ollut minkäänlaista virkamerkkiä tai muita tunnuksia. Työnsä pintapuolisesti tehtyään hän lähetti minut eteenpäin seuraavaan paikkaan, joka oli pieni rakennus. Sen ulkoseinustalla istui toinen mies, joka ilmoitti, että nyt pitää odottaa viisi minuuttia. Istuin hänen viereensä.

Noin vartin päästä paikalle tuli tyyppi, joka oli ilmeisesti upseeri. Hän katsoi passini ja kirjoitti maastapoistumistietoni isoon vihkoon. Sitten hän totesi, että selvä. Kävelin rajasillan yli ja morjestin nuokkuvaa rajavartijaa. Hän viittasi lähistön rakennusta kohti. Siellä sudanilainen rajavartija kirjasi tietoni isoon vihkoon. Hän tarvitsi arkistoonsa kopion passistani ja viisumistani, joten hän pyysi ne minulta. Hän oli ilmeisesti huomannut, että matkalaisilla on usein tällaisia kopioita valmiina. Onneksi minulla oli kahdet kopiot, joten varallekin vielä jäi. Tavaroitani sudanilaiset eivät jaksaneet tutkia, eivät edes etsiäkseen alkoholia, jonka maahantuonti on sharia-lain takia kielletty.

Aksumin muinaisuuden aarteita

Syyriankreikkalaiset Frumentius ja Edesius olivat nuoria poikia, kun heitä kuljettaneen laivan miehistö surmattiin ja heidät vietiin Aksumin keisarin orjiksi. Pojista kasvoi hovissa kuninkaan luotettuja, ja Frumentiuksesta tuli kruununperillisen Ezanan opettaja. Kun Ezana tuli täysikäiseksi, Frumentius lähti taivuttelemaan Alexandrian patriarkkaa Athanasiosta nimittämään Aksumiin piispan. Athanasios nimitti Frumentiuksen. Tarkasta ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä, mutta nimitys on tapahtunut ennen 300-luvun puoltaväliä.

Frumentius palasi Aksumiin ja kastoi Ezanan, josta oli tällä välin tullut hallitsija. Ezana teki valtakunnastaan kristillisen ja teki Frumentiuksesta abunen eli Aksumin kirkon johtajan, mistä lähtien Frumentius tunnettiin myös nimellä Abba Salama eli rauhan isä. Aksum oli järjestyksessä maailman toinen kristitty valtio Armenian jälkeen. Maassa oli pitkään asunut juutalaisia, joiden vaikutuksesta kristinuskolle oli olemassa melko otollinen kasvualusta. Vanhojen juutalaisperinteiden vaikutus näkyy edelleen Etiopian ortodoksikirkossa. Aksumin asukkaista neljännes on muslimeja mutta kaupunkiin ei saa rakentaa moskeijaa, koska Aksum on Etiopian ortodokseille pyhä kaupunki ja "eihän Mekassakaan ole kirkkoja", kuten yksi opas sanoi.

Ennen kristinuskoa Aksumin keisareilla oli ollut tapana rakennuttaa kuninkaallisen hautakammion merkiksi steela, obeliskin tapainen kivipylväs. Suurin näistä on ollut 33 metriä korkea ja painanut 500 tonnia, ja se makaa nykyään maassa kaatuneena ja osiin murtuneena. On arvioitu, että se on murtunut jo pystytysvaiheessa tai pian sen jälkeen, sillä perustuksen on katsottu olleen riittämätön. Tiedossa ei ole, kuinka noin iso yhdestä graniittilohkareesta veistetty järkäle olisi saatu tuotua alueelle louhokselta ja nostettua pystyyn, mutta alueella on noihin aikoihin elänyt ilmeisesti elefantteja, joita on saatettu käyttää voimanlähteenä.

Suuren steelan lähellä on kaksi pystyssä olevaa isoa steelaa, jotka tunnetaan Kuningas Ezanan steelana ja Aksumin obeliskina. Ensin mainittu on todennäköisesti rakennettu viimeisenä Aksumissa jäljellä olevista steeloista 300-luvulla, mutta tarkkaa tietoa sen pystyttämisestä ei ole. Se on 21 metriä korkea ja painaa 160 tonnia. Aksumin obeliskiksi nimitetty steela on 24-metrinen ja painaa 170 tonnia. Italialaiset pilkkoivat sen kolmeen osaan 1937 ja veivät sotasaaliina Roomaan. Se palautettiin vuonna 2005 ja pystytettiin entiselle paikalleen.

Kuninkaallisessa steelassa on juuressa valeovi ja sen yläpuolella valeikkunoita. Valeikkunakerrosten määrä kertoo, montako kammiota steelaan liittyvässä haudassa on. Suuressa steelassa on 13 kerrosta. Yhteen kammioon on voitu haudata yksi kokonainen perhe. Monet Aksumin haudoista on ryövätty tyhjiksi ennen tutkijoiden tuloa, mutta kaupungin arkeologiseen museoon on taltioitu aarteita muutamista. Erimaalaiset kultarahat, pikkutarkasti koristellut norsunluuesineet ja muut hautaesineet kertovat Aksumin rikkaudesta ja vilkkaista kauppasuhteista Roomaan, Persiaan ja Intiaan.

Aksumin lähellä on steelojen lisäksi myös Ezanan kivenä tunnettu paasi, johon on kirjoitettu sama teksti kolmella eri kielellä - kreikaksi, saabaksi ja ge'eziksi eli muinaisetiopian kielellä. Monikielisyyden takia sitä kutsutaan myös Etiopian Rosettan kiveksi. Tekstissä Ezana ylistää Jumalaa vihollisistaan saavuttamistaan voitoista ja varoittaa, että kiveä ei saa kuoleman uhalla siirtää eikä koskea käsin. Koskemiskielto on edelleen voimassa. Kolme maanviljelijää havaitsi kiven yläosan pellossaan 80-luvulla ja poisti ympäriltä maata, kunnes kivi tuli kokonaan näkyviin. Se on alkuperäisellä alustallaan.

Aksumissa käydessäni vierailin myös keisari Kalebin hautakammiossa. Kaupunginlaajuinen sähkökatko toi siihen lisäjännitystä: laskeuduimme hautaan tuohusten valossa. Kalebin ja hänen poikansa sarkofagit ovat tyhjiä, ja on mahdollista, ettei niitä ole koskaan käytetty, koska hautaustavat ovat juuri heidän valtakausillaan muuttuneet. Sarkofagit on tehty erikoisesta metallisekaisesta kiviaineksesta, joka soi jännästi.

Mengistu, Haile Selassie ja vanhat hyvät ajat

Adwan taistelussa kärsitty tappio kirveli vielä italialaisten mieliä, kun Mussolini hyökkäsi Abessiniaan revanssi mielessään ja valtasi sen 1936. Italialaisilla oli ilmavoimat ja muutenkin ajanmukainen armeija, mutta silti he viimeistelivät homman sinappikaasulla. Haile Selassie pakeni Englantiin, mutta moni muu jäi käymään sissisotaa valloittajia vastaan.

Italialaiset alkoivat työstää Abessiniasta ja Eritreasta yhtä hallinnollista kokonaisuutta, mikä ei sinänsä ehkä ollut kaukaahaettu ajatus. Eritrea on historiansa eri vaiheissa kuulunut välillä Aksumin kuningaskuntaan, Abessiniaan tai Etiopiaan, ja enemmistö sen väestöstä on kulttuurisesti samaa ryhmää Pohjois-Etiopian tigrejen kanssa.

Italian valtakausi jäi lyhyeksi, sillä britit ja etiopialaislojalistit ajoivat heidät pois jo 1941. Haile Selassie palasi maanpaosta ja piti hyvänä ajatuksena, että Eritreakin kuuluisi jatkossa hänen valtakuntaansa. Eritrealaiset olivat eri mieltä, ja asiaa ratkottiin asein. Kun Haile Selassie syrjäytettiin 1974, moni etiopialainen odotti, että uusi kommunistinen sotilashallinto lopettaisi sodan eritrealaisten kanssa, mutta Mengistu olikin sitä mieltä, ettei mitään separatismia suvaita. Eritrea itsenäistyi vasta Mengistun ja kommunismin sorruttua 1991.

Haile Selassie on joillekin etiopialaisille pyhä, koska hänen katsotaan polveutuvan Israelin kuninkaista. Hänen valtakautenaan maa oli likimain feodaalinen, kehitys oli hidasta ja toisinajattelijoiden kannatti pitää matalaa profiilia.

Toiset haikailevat Mengistun perään. Hän pakeni hallintonsa romahdusta Zimbabween ja on siellä edelleen. Etenkin köyhemmistä perheistä tulleet etiopialaiset saattavat ajatella, että Mengistun kommunistit ajoivat vähempiosaisen asiaa, mutta hänen johdollaan maan elintarviketuotanto taantui ja monet näkivät nälkää. Kun vuoden 1984 kuivuus aiheutti valtavan nälänhädän pohjoisessa, hänen hallintonsa ei tehnyt juuri muita kuin symbolisia eleitä. Jos keisariaikana toisinajattelijoilla meni huonosti, heillä oli kommunistiaikana entistä suurempi riski päätyä narun jatkoksi varoituskyltti kaulassa. Mengistu on tuomittu poissaolevana muun muassa kansanmurhasta, mutta Robert Mugabe on kieltäytynyt luovuttamasta vanhaa kaveriaan.

Liitonarkku

Kun Euroopan maat rynnistivät Afrikkaan 1800-luvun lopulla, vastikään kuningaskunnaksi yhdistynyt Italiakin halusi mukaan. Se valtasi Eritrean ja Somalimaan siirtomaikseen ja yritti ottaa koko Etiopian, silloisen Abessinian, mutta kärsi nöyryyttävän tappion Adwan taistelussa 1896. Etiopialaiset muistelevat taistelua myyttisenä voittona, jossa keihäin ja jousin aseistautuneet afrikkalaiset löivät modernin eurooppalaisen armeijan. Keisari Menelik II:n armeijalla oli kyllä jonkinlainen tuliase valtaosalle miehistä ja lukumääräisesti ainakin viisinkertainen ylivoima. Lisäksi italialaisilla oli puutteelliset kartat, ja heidän pihi kenraalinsa panttasi parempia kivääreitä varastossa, koska halusi käyttää ensin vanhojen kiväärien patruunat loppuun. Tappio oli joka tapauksessa poikkeuksellinen, verrattavissa 7. ratsuväkirykmentin tuhoon Little Bighornissa.

Etiopialaiset katsovat aiheellisesti olevansa ainutlaatuinen kansa Afrikassa. Kun mantereen muut maat kolonisoitiin, Abessinia pysyi omillaan. Se piti oman kirjaimistonsa ja oman kirkkonsa. Sillä on rikas muinaishistoria, ja Aksum, eräs sen edeltäjävaltioista, oli antiikin aikana suurvalta.

Raamatullisiin aikoihin yltävä historia ja Aksumin muinainen loisto ovat osa etiopialaisten identiteettiä, ja niihin liittyy paljon myyttejä, jotka paikalliset ottavat yhtä vakavasti tai vakavamminkin kuin akateemisen historiantutkimuksen tulokset. Mytologian vanhin aines on suorastaan tarumaista ja silti monelle tavalliselle etiopialaiselle historiallinen totuus, jota ei voi kyseenalaistaa.

Kaikilla kansakunnilla on tietysti myyttejä, jotka pönkittävät niiden omakuvaa, ja ajatus menneistä suuruuden päivistä vetoaa monen tunteisiin. Suomalaisenkin sydän sykähtää aina, kun historiantutkija sanoo lehdessä löytäneensä todisteita muinaissuomalaisten vaietusta suurvaltamenneisyydestä, vaikka tutkija olisi akateemisesti sivuraiteelle ajautunut ja kollegojensa vieroksuma eksentrikko. Tuoreemman historian myytit ovat vielä herkempiä: viime sotien tahrattoman sankaruuden mytologia on niin keskeinen osa nykysuomalaista mielenmaisemaa, että sotaa inhorealistisemmasta näkökulmasta käsittelevää historiantutkimusta saatetaan pitää veteraanien kunnian loukkaamisena.

Etiopialaiset katsovat, että Haile Selassie ja häntä edeltäneet Etiopian keisarit polveutuivat Israelin kuningas Salomonista. Legendan mukaan etiopialaisten ensimmäinen keisari, Menelik I, oli Salomonin ja Saaban kuningattaren poika, ja kaikki loput keisarit ovat samaa sukujuurta. Etiopian ortodoksikirkossa on paljon vanhoja juutalaisia piirteitä, ja amhara ja tigranja ovat seemiläisiä kieliä, joten tämä ei vielä kuulosta täysin fantasialta. Kiinnostavammaksi kertomuksen muuttaa liitonarkku, joka on etiopialaisten mukaan tallessa Aksumissa.

Liitonarkku - vanhassa suomennoksessa liitonarkki -  on siis 2. Mooseksen kirjan mukaan kantolaatikko, joka israelilaisten piti rakentaa lain tauluja varten. Jokaisessa Etiopian kirkossa on liitonarkun kopio ja sen sisällä lain taulujen kopiot. Raamatussa ei kerrota, mitä arkulle tapahtui, mutta mitään arkkua ei mainita enää siinä vaiheessa, kun babylonialaiset putsaavat Jerusalemin, eikä babylonialaisissakaan lähteissä ole viitteitä siitä, että he olisivat vieneet sen. Siksi jotkut historioitsijat ovat sitä mieltä, että arkku on siirretty pois Jerusalemista jo ennen kaupungin kukistumista.

Etiopialaiset uskovat, että arkku tuli Menelikin mukana Afrikan sarveen, kun poika palasi tutustumismatkalta isäukkonsa luota Israelista, ja on siitä lähtien ollut Etiopian kirkon turvissa. Joidenkin tarinoiden mukaan arkku oli satoja vuosia Tana-järven saaressa, mutta nyt sitä säilytetään pienessä erikseen aidatussa kappelissa Pyhän Siionin Marian kirkon alueella.

Arkkua vartioi aina kerrallaan yksi munkki, joka ei saa poistua kappelin pihapiiristä. Vastaavasti kukaan muu ei saa tulla aidan yli kappelin alueelle. Nykyinen vartija on ollut tehtävässä vasta muutaman vuoden. Hänen edeltäjänsä jäi eläkkeelle vartioituaan arkkua muutaman kymmenen vuotta.

Liitonarkun kohtalosta on kirjoitettu valtavasti humpuukia. Stuart Munro-Hayn kirja "The Quest for the Ark of the Covenant" edustaa vakavaa akateemista historiantutkimusta, ja hänen lopputulemansa on tyly: jos arkku on olemassa, se ei ole ainakaan Aksumissa.

Debre Damo

Debre Damon luostari rakennettiin 500-luvulla lännenelokuvien tyylisen tasahuippuisen, jyrkkäseinäisen vuoren päälle. Paikkaa valittaessa on taidettu miettiä, ettei sivullisten pidä päästä luostariin omin luvin. Tänä päivänäkin ainoa virallinen sisäänkäynti on 15 metrin korkeudessa kallionseinämässä, ja sen tavoittaa vain köyttä pitkin kiipeämällä. Naiset eivät saa tulla luostariin lainkaan.

Portinvartija laskee paksun kiipeilyköyden lisäksi nahkaisen turvaremmen, joka laitetaan vyötäisille. Vartija pitää sitä kireällä, kun vieras kiipeää ylemmäksi. Vaikea sanoa, kuinka paljon se auttaisi, jos loppumatkasta oikeasti lipeäisi. Vartijakaan ei ole mikään iso mies, voisi tulla mukana vähän tiukemmasti nyppäämällä.

Kiipeämistä piti kokeilla. Seinämä on likimain pystysuora mutta ei aivan tasainen, siinä on muhkuroita ja koloja. Se on kuitenkin satojen vuosien aikana hioitunut hyvin liukkaaksi.

Mahatauti toi oman lisämausteensa kiipeämiseen, ja olin tyytyväinen, ettei opas jäänyt seisomaan aivan suoraan alapuolelle, kun lähdin nousemaan. Jalansijoja oli harvassa ja seinämä oli niin liukas, että nousin lähinnä käsivoimin. Taudin takia energiaa ei ollut liiaksi, mutta kiipeäminen sujui. Kahden kolmanneksen jälkeen piti pysähtyä hetkeksi puuskuttamaan. Siinä vaiheessa olisi saattanut jänskättää, jos olisin katsonut alaspäin, mutta en katsonut. Viimeinen ponnistus oli punnertaminen sisään oviaukosta, joka oli vähän köyden kiinnityskohdasta sivussa. Siinä vaiheessa oli hankala löytää sopivia kädenpaikkoja eikä jaloille ollut tukevia sijoja, mutta jotenkin väänsin itseni ovenkarmien sisäpuolelle.

Itse luostarissa ei ollut erityisempää nähtävää. Pieni kirkko ja joukko asuinrakennuksia. Alas piti mennä taas samaa köyttä, ja vaikka se oli helpompaa kuin nouseminen, jalat lipsahtelivat moneen kertaan kiusallisesti. Tälläkään kertaa en pahemmin alaspäin katsellut ennen kuin olin lähellä maata.

Luostarin eräs varainhankintamuoto on pyhän veden tuotanto. Papit siunaavat luostarin kaivosta saatavan veden ja myyvät sitä ihmisille, jotka tulevat paikalle muovipulloineen ja keltaisine kanistereineen. Pyhä vesi auttaa kuulemma kaikenlaisiin vaivoihin. Tulomatkalla otimme kyytiin yhden sotilaan - jos sotilas viittilöi autoa pysähtymään, sitä kannattaa yleensä totella - ja paluumatkalla yhden papparaisen ja kaksi nuorta naista, jotka olivat hakemassa pyhää vettä. Hyväntahtoinen opas ja kannatettava asia, mitä sitä puolityhjällä autolla ajelemaan.

Menekilin kosto

Kalliokirkoissa kiertäminen tiesi kiipeämistä, ja aamupäivä oli tuskainen. En ollut nukkunut edellisenä yönä enkä syönyt kahteen päivään muuta kuin yhden paahtoleivän, sillä Menekilin kosto oli iskenyt jossain Addisin ja Kombolchan välillä. Päivällä onnistuin syömään lautasellisen riisiä, ja sen jälkeen olo vähitellen tasoittui. Iltapäivän kirkko-osuus meni helpommin.

Yövyin Lalibelassa entisessä valtionhotellissa, joka oli rakennettu Mengistun aikana. Olin ainoa vieras. Kun menin lounaalle, ravintolassa ei näkynyt henkilökuntaa. Kysyin respasta, onko ravintola auki, jolloin yksi ovimiehistä meni hätyyttämään tarjoilijat töihin. Kun istuin alas, ravintolan taustamusiikki pantiin päälle. Täällä on muutenkin näkynyt hyvin vähän muita länsimaalaisia. Vilkkain turismiaika on lokakuusta tammikuulle.

Kalliosta esiin veistetyt kirkot

Lalibelan kallioon hakatut kirkot toivat mieleen Tolkienin. Tällaisia Morian kääpiöt olisivat arvostaneet.

Kuningas Lalibela rakennutti pääkaupunkinsa - silloisen Rohan, nykyisen Lalibelan - keskustaan toistakymmentä kirkkoa, todennäköisesti 1100-luvulla. Kukaan ei tiedä varmasti, miksi kirkkoja rakennettiin niin monta. Kaikki ovat erilaisia. Kaikki on hakattu kallioon, mutta ne eivät ole luolakirkkoja. Esimerkiksi Bet Giyorgis näyttää tavalliselta kivikirkolta, joka on rakennettu jyrkkäseinäisen kallionkolon pohjalle, mutta se on kokonaan yhtä kiviainesta. Se on ikään kuin kirkkoa esittävä veistos, jonka hahmon taiteilija on nähnyt kalliossa ja loihtinut sitten esiin poistamalla ylimääräisen kiven taltalla ja vasaralla.

Bet Giyorgis on pohjakaavaltaan ristin muotoinen mutta esittää Nooan arkkia, ja sen louhoksen pohjalla on myös palanen Ararat-vuorta, joka on mahdollisesti ollut louhittavaksi liian kovaa kiviainesta.

Jotkut kirkot on rakennettu sivulta päin kaivaen, mutta louhijat eivät ole lopettaneet siinä vaiheessa, kun julkisivu on saatu näkyviin ja sisätilat ontoiksi; myös ulkoseinät on hakattu esiin, ja joissakin tapauksissa myös -katto. Nämä kirkot näyttävät luolan sisään rakennetuilta kivirakennuksilta.

Kirkot jakautuvat kahteen pääryhmään, joita erottaa kallioon niin ikään louhittu jokiuoma, Jordan-virta. Teknisesti ottaen Jordanin tehtävänä on kerätä kaikkien kalliokirkkojen sadevedet. Kakkoiseen ryhmään kuuluvien kirkkojen Bet Abba Libanosin ja Bet Lehemin välissä on 50-metrinen pimeä tunneli, joka symboloi helvettiä, ja se on sen verran matala, että monessa kohtaa joutuu kulkemaan kumarassa. Kirkkojen välissä on muitakin tunneleita, ja koska koko kaupunki on kukkulaisessa paikassa, portaita ja kapeita käytäviä riittää.

Kirkoista suurin on Bet Medhane Alem, joka on 11,5 metriä korkea. Sitä tukee sisäpuolelta 36 pylvästä ja ulkopuolelta toiset 36 pylvästä.

Pohjois-Etiopiaan

Omon laakson jälkeen oli vuorossa kiertomatka Pohjois-Etiopian historiallisiin kohteisiin. Pohjoinen on amharojen ja tigrejen maata, erilaista kuin etelä. Ainakin vuoristoisempaa.

Opas otti yhdessä kohdassa kyytiin kulkumiehen, jolla oli sauva ja taakkanaan iso säkki. En tiedä, miksi opas otti kyytiin juuri hänet kaikista tienposken matkalaisista, he eivät tunteneet toisiaan. Mies näytti yksinkertaisine vaatteineen ja kantamuksineen köyhältä maamieheltä. Vähän aikaa ajettuamme hän kaivoi paitansa laskoksista kännykän ja puhui siihen loppumatkan.

Opas on monesti antanut esimerkiksi kirkkojen lähistön tai ravintoloihin tuleville kerjäläisille rahaa. Antoi myös ateriansa loput kääpiölle, joka tuli kanssamme samaan ravintolaan mutta käveleskeli vain ympäriinsä tilaamatta mitään.

Etelässä automme nähneet lapset alkoivat aina tanssia tienvarressa hytkyttämällä lanteitaan ja nostelemalla jalkojaan polvi koukussa sivulle. Tanssin tehtävänä on saada faranjit pysähtymään, että lapset voisivat sitten esiintyä maksusta. Tanssi alkaa heti, kun lapsi huomaa auton. Pohjoisessa sama toistuu, mutta tanssi on erilaista, siinä liikutellaan ensisijaisesti hartioita, oikeaa ja vasenta vuoronperään ylös taikka etuviistoon. Tanssiin voi liittyä myös paimensauva, joka korostaa hartioiden liikkeitä. Tigrelapsilla on myös oma tanssinsa, mutta olen nähnyt siitä vain vilauksen. Siinä toinen käsi teki isoja liikkeitä korkealla ja toinen oli kupeella.

Dorze

Dorze-heimon maille noustaan jyrkkää kiemurtelevaa tietä. Jossain vaiheessa ympäristön muodot alkavat kadota utuun. Muuleja ja ihmisiä ilmestyy aavemaisesti näkyviin aivan lähellä, kun auto etenee pilven sisällä. Välillä säikyn, ehtiikö ajaja huomaamaan kaikki.

Aaseja ei ole, sillä täällä tarvitaan kuulemma vahvempia kuormajuhtia. Muulit ja joskus hevosetkin tekevät työt, mutta ne ovat kalliita ja siksi harvalukuisempia kuin aasit alempana.

Opas johdattaa kylän ensimmäiseen pihapiiriin. Aidatun pihan keskellä kohoaa suuri talo, oppaan mukaan 10-12-metrinen. Sen runko on kovaa puuta, esimerkiksi eukalyptuspuuta, ja päällys bambua. Talo on rakennettu elefantin muotoiseksi: ylhäällä kaksi savuaukkoa ja niiden ylle kääntyvät lipat ovat elefantin silmät, ja niiden välissä kulkee harjanne, joka on sen kärsä. Opas kertoo, että talo rakennetaan korkeaksi, koska termiitit ja laho syövät sen juuria. Termiitit kuulemma järsivät seiniä vain alaosasta niin, että talo vähitellen madaltuu metrikaupalla, kunnes pihapiiriin tarvitaan uusi päärakennus ja vanhasta tulee varasto tai nuorenparin ensiasunto. Talo voi kestää 80 vuottakin, ilmeisesti jos on rakennettu tarpeeksi korkeaksi. Jäi vähän hämäräksi, miten tämä oikeasti menee. Voin kuvitella, kuinka talon alta alkaa lentää sahanpurua korkeassa kaaressa ja talo hupenee Disney-tyyliin silmissä.

Sisällä vieraalle tarjotaan kahvia ja… paistettuja pähkinöitä? En ole varma. Katto jää pimeään, mutta savuaukot näkyvät valopisteinä. Väliseinä erottaa talonväen kotieläimistä. Lammas kurkistaa sen toisen pään takaa, lehmä syö heinää selkäni takana.

Kun kahvit on juotu, minut johdatetaan ulos, missä mummo havainnollistaa kehräämistä. Dorzet tunnetaan kudonnaisistaan, ja työnjako on sellainen, että naiset kehräävät ja miehet kutovat. Heimon omat värit ovat musta, joka viittaa ihonväriin, keltainen, joka symboloi viljaa, ja punainen, joka edustaa verta.

Kahvia tarjonneen talon väki tulee näyttämään, kuinka etiopianbanaanista tehdään koche-leipää, jota aiemmin söin kitfon kanssa. Nainen raastaa teroitetulla bambuputkella etiopianbanaanista - en huomannut, mistä kasvin osasta - kosteaa vaaleaa jauhetta ja sulloo sen sitten ilmatiiviiseen maanalaiseen käymisastiaan. Käyminen vie kuukausia, jos oikein ymmärsin, minkä jälkeen jauheesta vaivataan taikinaa ja taikinasta paistetaan kohottamattomia koche-leipiä.

Kun havainnollistus on edennyt näin pitkälle, tajuan vasta, että tämä osa kylästä on räätälöity turisteja varten. Vaikutelma saa vahvistuksen, kun tutustumiskierroksen seuraava kohde on kylän osa, jossa on lukollisia bungaloweja yöpymishaluisille matkalaisille, informaatiokeskus ja myyntipiste. Tässä vaiheessa saapuvat paikalle kylän kutojien edustajat. Ostan heiltä liinan, jossa on heimon omat dramaattiset värit.

Tansaniassa oli maasai-kyliä, jotka on tehty kokonaan turisteja varten. Tämä oli oikea kylä, johon vain oli rakennettu turistiosa, mutta kyllä se silti vähän harmitti. Mielenkiintoinen heimo kuitenkin, ja tyypit olivat sympaattisia eivätkä liian tyrkkyjä myyntitoiminnassaan.

Dimekan lauantaimarkkinat

Dimeka on hamer-heimon kylä, jossa pidetään lauantaisin markkinat. Täällä on erilainen meininki kuin mursien kylässä: kukaan ei tarjoudu kuvattavaksi. Jos jonkun erityisen mielenkiintoisen näköisen tyypin haluaa kuvaan, siitä täytyy neuvotella, eivätkä kaikki halua.

Myytävänä on elintarvikkeita, vaatteita ja koruja sekä lähinnä turisteille tarkoitettua esineistöä, josta ainakin osa on tehty jossain muualla, kuten Keniassa.

Hamerien iho on tasaisen musta, melkein sinertävänhohteinen. He ovat ylpeitä. Kaikilla naimaikäisillä miehillä on sama perusvarustus: ruudullinen lannevaate, ammusvyö, pieni puinen jakkara ja keppi. Ammusvyön koteloissa ei ainakaan rauhan oloissa pidetä ammuksia vaan esimerkiksi rahoja ja saippuaa. Jakkara on ehkä 15 sentin korkuinen, ja sitä käytetään kuulemma myös päätukena nukkuessa, mutta minulle ei aivan selvinnyt, kuinka se onnistuu. Kaikilla miehillä on koruja, kuten käsivarsi- ja rannerenkaita. Monet rannerenkaat on kuulemma tehty rynnäkkökiväärin hylsyistä saadusta messingistä. Osan olemuksessa on jotain keikarimaista.

Naimattomilla naisilla hiukset ovat päänmyötäisesti pikkuleteillä, naimisissa olevilla rastoitettuina. Rastat tehdään voilla, johon on laitettu väriaineeksi punamultaa. Vaatetukseen kuuluu aina eräänlainen jäykkä helmiäisvyö, johon kiinnittyy hame; sitä ei kuitenkaan kanneta vyötäisillä vaan rennosti kaulassa. Vyö on tavallisen vyön mittainen, joten se on yleensä kaulassa kallellaan toiselle puolelle. Joillakin on helmiäisvyö myös otsallaan.

Hamer-sanastoa:

kiitos = bairoimii
mitä kuuluu = nagajjan
hei (myös ystävä) = mso
anteeksi = se sidine
nimeni on = namo enno

Miehistymisriiteistä

Mursi-pojista tulee miehiä durgan eli keppitappelun kautta. He kiertävät kylästä kylään ottelemassa, ja jokaisessa kylässä naimaikäisillä tytöillä on ottelujen jälkeen mahdollisuus ilmoittautua valitsemansa pojan ihailijaksi antamalla hänelle jonkin lahjan. Poika voi sitten ilmoittaa, haluaako hän jonkun ihailijoikseen ilmoittautuneista.

Jos joku kuolee, tappavan iskun antaneen pojan perhe korvaa vahingon kuolleen pojan perheelle antamalla yhden tyttäristään. Tyttäret ovat arvokkaita, sillä heistä saa myötäjäisinä karjaa sulhasen perheeltä.

Hamer-heimolla on käsite nimeltä ibangadi. Se tarkoittaa tansseja, joihin nuoret miehet ja naiset kerääntyvät pitämään hauskaa. Jos tyttö ja poika tykkäävät toisistaan, he voivat piipahtaa puskissa. Hamerit käyttävät yrttipohjaista ehkäisyä, jonka ansiosta näistä puuhista ei kuulemma tule jälkipuheita jälkeläisten muodossa. Seksi kuuluu olennaisesti nuorten hamerien elämään ennen avioliittoa, ja jos morsian on naimisiin mennessään neitsyt, häntä vähän oudoksutaan ja hänen viehättävyytensä asetetaan kyseenalaiseksi.

Savikiekko huulessa

Kun mursi-heimoon syntyvä tyttö alkaa olla lähellä naimaikää, hänen alahuulensa alle tehdään viilto. Viiltoa venytetään auki niin, että siihen mahtuu pieni savikiekko. Ajan myötä aukko venyy lisää, kun siihen työnnetään aste asteelta isompia kiekkoja. Mitä isompi kiekko, sitä haluttavampi morsio.

Kun auto kaartaa kylän lähistölle, mursit tulevat tutustumaan vieraisiin. Tervehdys on "Photo! Five! Discount." Sesonkiaikana kuvan ottamisesta peritään 10 birriä, mutta näin hiljaiseen aikaan taksa on puolet siitä. Kylässä asuu ehkä reilu satakunta ihmistä, murseja on alueella yhteensä noin 30 000.

Kylässä ei näe mitään merkkejä teollistuneesta maailmasta. Se ei ole kuitenkaan turisteja varten tehty lumekylä, jollaisia on Tansaniassa. Omon laaksossa on edelleen paljon kyliä, jotka pitävät kiinni vanhasta. Se ei silti tarkoita, että kaikki olisi perinteistä: osa kyläläisistä pyrkii erottumaan joukosta omaperäisillä koristuksilla, jotka poikkeavat heimon ikivanhasta tyylistä. Voi tietysti olla, että yksilöllisyyteen taipuvaiset mursit toimisivat samoin ilman turistejakin.

Kaikilla näkemilläni naisilla oli alahuulensa alla aukko, mutta vain kuvaukseen tarjoutuvilla oli kiekko paikallaan. Savikiekkoja oli myytävänä, ja ostin niitä jokusen. Ne eivät ole ihan kevyitä, joten kiekon pitäminen huulesta roikkumassa täytyy olla epämukavaa. Ilman kiekkoa alahuuli roikkuu leuan päällä pitkänä lenkkinä.

Osa kyläläisistä on toisia kärkkäämpiä pääsemään kuvaan, ja parveilee ympärillä hokien "Photo! Five! Discount! Photo!" Ne, joita en heti kuvaa, nyppivät minua käsistä. Jotkut niistä, jotka olen jo kuvannut, haluavat uudestaan kuvaan.

En tiedä, kumpi on masentavampaa, savikiekkojen käyttö vai turistikuvausbisnes. Opas sanoo, että kylään ei kannata mennä iltapäivällä, koska silloin kaikki ovat kännissä.

Mursi-sanastoa:
hei, mitä kuuluu, kiitos = achali

New York

Lähellä konsojen kylää on kanjoni, jota sanotaan New Yorkiksi, koska sen erikoisesti muotoutuneet punaiset hiekkaseinämät muistuttavat pilvenpiirtäjien rivistöjä. Siellä käy joskus turisteja, ja siksi lähistöllä päivystää aina pikkulapsia.

Kun pahaa-aavistamaton faranji saapuu räpsimään kuvia kanjonin laidalta, lapset ryhmittyvät äänettömästi aidan luo vähän matkan päähän hänen taakseen, ja hetkeä myöhemmin väijytys laukaistaan. Lapset alkavat laulaa ja taputtaa tahdissa käsiään.

Kuorolaulussa on hyvä syke ja intoa takana. Tarkoituksena on suostutella turisti maksamaan esityksestä, jota hän ei ole pyytänyt. Periaatteessa vierastan tämäntyyppistä liiketoimintaa, mutta  meininki on sen verran hellyyttävää, että maksan pyydetyn 10 birriä eli noin 50 senttiä, johon sisältyy myös ryhmäkuva. Setelin saatuaan lapset alkavat heti riidellä siitä, niin kuin lapset missä vain.

Syömisestä

Injera on etiopialainen lätty, joka tehdään käyneestä tefheinätaikinasta. Siksi se maistuu vähän happamelta. Läheltä katsoen lätty näyttää omituiselta, sillä taikinassa olevat ilmakuplat saavat sen näyttämään karkealta vaahtomuovilta. Injerasta sormin taiteltua nyyttiä käytetään aterimena, jolla varsinainen ruoka - grillatut lihanpalat, kasvissoseet, pavut, riisi - noukitaan tarjoiluastiasta ja syödään.

Kitfo on perinteinen etiopialainen ruoka, jossa on melkein tartar-tyylisesti lähes raakaa, vain vähän hellaa päin vilautettua naudanlihaa. Hyvin ohueksi suikaloitu liha kuulemma kuoputetaan jollain lusikan tapaisella lihakimpaleen syrjästä. Tarkempi valmistustapa jäi kielimuurin taakse, kun kokeilin kitfoa tienvarsiravintolassa. Yleensähän mitään vajavaisesti kypsennettyä lihaa ei pitäisi reissussa syödä, mutta se näytti herkulliselta ja oli nälkä. Ainakaan heti ei ole ilmennyt mitään ihmeempiä haittavaikutuksia, mutta katsotaan nyt. Kitfon kanssa tarjottiin injeraa sekä etiopianbanaanista tehtyjä toisenlaisia leipiä, jotka olivat paksumpia ja grillattuja. Lisämausteena oli mozzarellan tapaista mutta vähemmän kuivaa juustojauhetta. Kaiken kaikkiaan todella vieraantuntuinen ja hyvä makukokemus. Injera on joka tapauksessa parhaimmillaan lisukkeena, isompina määrinä syötynä se alkaa tympiä.

Beyeinet ja tegabinu olivat lihattomia papu-, kasvissose- ja riisiruokia, joita syötiin injeran kanssa paastopäivinä. Paaston aikana ei saa syödä ainakaan lihaa eikä kananmunia, ja tällainen perjantaipäivä sattui kohdalle, kun poikkesin oppaan kanssa syömään konsojen alueen pikkukaupungissa.

Miehuuskoe konsojen kylässä

Yksi Konso-heimon vanhoista kylistä nimettiin pari vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteeksi. Konsojen erityisosaamista on peltojen pengertäminen, jota ilman seutu olisi liian kumpuilevaa kunnon maanviljelykselle. Pengerten avullakin sarat ovat kapeita, eikä niille voi tuoda lehmiä tai muita elikoita kiskomaan auraa, maa täytyy muokata käsin, kylvämisestä puhumattakaan.

Kylä sijaitsee korkealla mäellä. Sen ympärille rakennettiin kivimuuri. Kun kylä laajeni, tehtiin toinen muurikehä ja myöhemmin vielä kolmas. Sisin on korkein, koska sen rakennushetkellä lähistöllä oli eniten kiviä. Nykyään kylässä asuu kolmisentuhatta ihmistä.

Maasturi jätettiin matkan päähän. Jatkoin matkaa kaksistaan paikallisen oppaan Chuchun kanssa. Oli keskipäivä, ja valtaosa väestä oli pelloilla töissä. Ensin tuli vastaan pari pikkulasta, sitten jokunen nuori nainen. Kylä koostui savimajoista, joiden olkikatot olivat niin vahvoja, että kestivät oppaan mukaan 60-70 vuotta. Katon huippuna oli usein saviruukku pitämässä ylimpiä olkia yhdessä, mutta rikkaimmilla saattoi olla myös strutsinmunia, koska niitä on vaikea saada. Pihapiirissä oli useita rakennuksia, joista osa oli eläimiä varten. Pihapiirin ympärillä oli risuaita.

Chuchu näytti tietä yhteisötalolle, jollaisia kylässä oli useita. Näissä taloissa yöpyvät ensisijaisesti nuoret naimattomat miehet, joiden tehtävänä on olla valmiina esimerkiksi torjumaan hyökkääjiä ja sammuttamaan tulipaloja. Talon alla on aivan sileiksi kuluneita kiviä, joilla voi makoilla; itse taloon eli varsinaiseen nukkumatilaan noustaan lattiassa olevasta aukosta.

Yhteisötalon kivillä istuskeli nyt pari vanhusta, joiden kanssa sovin parin kuvan ottamisesta. Kaikissa Omo-laakson kylissä heimolaiset odottavat maksua valokuvaamisesta. Hinta on 2-10 birr eli 10-50 senttiä. Toinen vanhuksista oli jo sokea, oppaan mukaan yhdeksänkymppinen. Hän kääriytyi kuvausta varten parhaaseen vilttiinsä.

Yhteistötalojen lisäksi konsojen kylissä on ainakin kahdenlaisia muita kokoontumispaikkoja. Suurella aukiolla käsitellään koko heimoa koskettavia asioita ja suoritetaan miehuuskokeita. Pienemmällä aukiolla vannotaan, annetaan tuomioita ja suoritetaan miehuuskokeita. Vannominen tarkoittaa konsoilla kiistan ratkaisemista siten, että osapuolet vannovat ottavansa Jumalan rangaistuksen itsensä ja sukunsa päälle, jos ovat väärässä. Jos jompikumpi itse tai yleensä ensin hänen sukunsa kohtaa lähiaikoina epäonnea, hänen täytyy tunnustaa kylänvanhimmille ja kiistakumppanilleen olleensa väärässä.

Kylänvanhimmilla ei ole enää nykyaikana samanlaista tuomiovaltaa kuin ennen, koska Etiopian laki koskee heimojakin. Perinteinen rangaistus esimerkiksi murhasta oli aikanaan elävältä hautaaminen ja toisen talon polttamisesta elävältä polttaminen. Vanhoja henkiuskontoja harjoittaa edelleen viidennes heimolaisista. Loput ovat protestantteja, sillä eurooppalaiset lähetyssaarnaajaat - Etelä-Etiopian tapauksessa esimerkiksi ruotsalaiset - tulivat näille main käännytysaikeissa ennen Pohjois-Etiopian ortodokseja.

Miehuuskokeessa kokelaan täytyy nostaa maasta iso kivi ja pyöräyttää se päänsä yli maahan. Ilman miehuuskokeen suorittamisesta mies ei voi mennä naimisiin. Kokeilin kiveä vannontapaikalla ja sain sen pääni yli, joten minusta tuli avioliittokelpoinen. Suurella aukiolla olleet kaksi miehuuskiveä näyttivät minusta selvästi pienemmiltä kuin vannontapaikan kivi, joten pojasta voi konsojen kylässä tulla mies vähän pienemmälläkin vaivalla, jos on fiksu ja onnistuu järjestämään miehuuskokeensa oikealle aukiolle.

Kummallakin aukiolla sekä päällikön pihapiirissä on sukupolvipuu. Se on nippu yhteensidottuja salkoja, joka kertoo yhteisön tai suvun iän. Nippuun lisätään kahdeksantoista vuoden välein uusi salko, ja samalla kylässä suurin vastuu siirretään aina uudelle sukupolvelle.

Opas kutsui minut istumaan enonsa pihapiiriin, jossa oli meneillään oluenjuonti. Paikallinen käyneestä sorghumista tehtyä juomaa myytiin 2 birrin hintaan per kalebassi. Kymmenellä sentillä sai siis tuopillisen, ja opas totesikin, että iltapäivisin väki alkaa olla aika tuiterissa.

Konso-sanastoa:

hei, mitä kuuluu = attanagaita
vastaus, kun toinen sanoo attanagaita = nagaita
kiitos = wakarashu
hyvää jatkoa = olla

Omon laakso

Etiopian pohjoisosien valtakansoja ovat amharat ja tigret, joista ensin mainituilla on ollut keisarien ja Mengistun aikana vahva asema ja jälkimmäisillä sen jälkeen. Suurin väestöryhmä ovat kuitenkin oromot, jotka asuttavat maan keski- ja eteläosia. Amharat ja tigret eivät ole ihonväriltään sieltä tummimmasta päästä, ja moni heistä sulautuisi helposti katukuvaan Lähi-idässä. Jotkut luokittelevat heidät seemiläisiin kansoihin, mutta tällaiset rotukäsitteet eivät nykytieteen valossa ole välttämättä erityisen käyttökelpoisia. Oromot ja muut Etelä-Etiopian heimot ovat tummahipiäisiä, ja heidän maansa Omo-joen laaksossa olivat kesäretkeni ensimmäinen varsinainen kohde.

Tarkoituksena oli kiertää aluetta muutama päivä ja vierailla eri heimojen kylissä. Etiopialainen matkatoimisto Galaxy Express järjesti kuljettajan ja maasturin, ja kunkin kylän liepeillä kyytiin hyppäsi lisäksi paikallinen opas, joka toimi tulkkina ja esitteli heimon kulttuuria.

Aivan aluksi piti ajaa Addisista etelään kohti Arba Minchiä, jonne saavuttiin niin myöhään illalla, että ensimmäinen kylävierailu jäi seuraavaan aamuun. Matkanteko oli hidasta, sillä vuohi- ja lehmälaumat ja aasit tukkivat yhtenään tien, välillä ihmisetkin, lähinnä kaupungeissa. Kaikilla aaseilla oli samanlaiset hiljaa kärsivät kabuki-naamiosilmät, joista tuli mieleen Nalle Puhin Ihaa. Lehmäparivaljakot vetivät pelloilla auroja, aasit leveitä rattaita. Joillakin lehmillä oli sarvet, jotka kiertyivät niin voimakkaasti toisiaan kohti, että kärjet ottivat yhteen. Eivät vaikuttaneet käytännöllisiltä puskemiseen.

Arba Minchin kaupungissa yövyin Paradise Lodgessa, joka oli nimensä mukaisesti astetta hienompi paikka. Alun perin oli tarkoitus mennä Tourist Hotel -nimiseen, no, turistihotelliin, mutta rinkkani viipymisen takia matkanjärjestäjä vaihtoi tilalle Pradise Logden. Ajattelivat, että ei tule paha mieli. Paikan paras ominaisuus upeiden maisemien, siisteyden ja yleisen toimivuuden ohella oli nopea wlan-yhteys. äänieristystä sen sijaan ei ollut lainkaan. Saman bungalowin toisessa puolikkaassa asuneen tyypin aamutoimet kuuluivat turhan yksityiskohtaisesti minun puolelleni. Väliseinä oli suurimmaksi osaksi kiveä mutta muuttui katon korkeudella tyylikkääksi mutta harvaksi puusäleiköksi, joten ihmekös tuo.

Pyhän kolminaisuuden katedraali

Kansallismuseon vieressä on Pyhän kolminaisuuden katedraali, joka on Etiopian ortodoksien tärkeimpiä kirkkoja. Sen kryptassa ovat nykyään Haile Selassien ja hänen vaimonsa haudat. Kun sotilaiden muodostama marxilainen vallankumouskomitea salaisesti teloitti syrjäytetyn keisarin 1975, hänet haudattiin aluksi palatsin ulkopuolelle vessan viereen. Jäänteet siirrettiin 90-luvulla Menelikin mausoleumiin, kunnes Haile Selassie lopulta haudattiin virallisesti Pyhän kolminaisuuden katedraaliin vuonna 2000.

Komea kirkko, ei siinä mitään. Ulkona seuraani laittautui kaksi nuortamiestä, jotka kertoivat olevansa matkailualan opiskelijoita. He ilmoittivat haluavansa harjoitella englannintaitojaan. Tämä on vakiojippo vähän joka paikassa, törmäsin siihen ensi kerran Mongoliassa kymmenen vuotta sitten. Ilmoitin, etten tarvitse opasta, ja he sanoivat, etteivät he sellaisia olekaan ja että he tosiaan haluavat vain treenata englantia.

Olin osunut paikalle rukousten aikaan: papit johtivat rukoilua edestä kauniinkuuloisen laulun kautta. Korkean kupolikaton kuvamaailmassa toistui pyhä kolminaisuus, jota Etiopiassa edustaa kolmen samannäköisen partasuisen ukon rivi. Sama kuva-aihe oli yleinen kansallismuseon teoksissa. Ei kummakaan, jos muslimeille on tullut mieleen, että kristinusko on oikeasti kolmejumalainen.

Matkailun opiskelijoista ei ollut hyötyä, mutta kun tein lähtöä takaisin hotellille, he lähtivät samaan suuntaan ja luonnollisesti alkoivat varovasti vihjailla, että voisin ehkä avustaa heitä taloudellisesti. He muotoilivat asian niin, etteivät halunneet rahaa, vaan kieliopintoihinsa liittyvän kirjan. Sanoin, että minua oli nimenomaisesti kielletty antamasta rahaa tällä tavalla. Jos tarkkoja ollaan, niin lukemani matkaopas oli kieltänyt; tällainen toiminta ärsyttää yleisesti matkailijoita ja vahingoittaa sitä kautta maan matkailumainetta ja vaikeuttaa matkailuammattilaisten työtä. Se ärsyttää myös tavallisia paikallisia, joiden mielestä turisteilta kerjääminen ei ole etiopialaisten arvon mukaista. Addisissa yksi jos toinen sättii lapsiaan, jotka pyytävät ulkomaalaisilta karkkia. Monet täällä vieroksuvat kehitysapuakin.

Köyhyys, kristillinen anteliaisuus (he eivät tienneet, etten ole uskonnollinen), ystävyys ja kaikki muu tuotiin ensin vähän kerrallaan ja sitten sylyksittäin pöytään, kun lompakkoni ei alkanut raottua. Juttuhan perustuu siihen, että luodaan mukava tunnelma, jota turistin on kiusallista rikkoa kieltäytymällä rahan antamisesta. Nämä eivät olleet vielä kovin taitavia. Kun pyytely lipsahti reilusti kerjäämisen puolelle, ilmoitin, etten voi antaa rahaa, mutta sanoin toivovani, että he olivat saaneet kaipaamaansa englanninharjoitusta. Vielä yhden toistokierroksen jälkeen he antoivat periksi.

Lucy

Ennen lähtöä etelän heimomaille poikkesin Etiopian kansallismuseossa. Se ei ole suurensuuri, mutta siellä on yhtä ja toista erikoista. Uusimpana sisältönä oli Afrikan unionin 50-vuotisjuhlien kunniaksi koottu erikoisnäyttely ihmisen evoluutiosta. Vanhimmat luut olivat 10 miljoonan vuoden takaa ja kuuluivat gorillan mahdolliselle esi-isälle, joka on saattanut olla myös ihmisen kantamuoto. Siitä oli jäljellä vain hampaita. Näyttelyn tunnetuin esiintyjä oli 80-luvulla löytynyt 3,5 miljoonaa vuotta vanha Lucy, Australopithecus afarensis -lajin pienikokoinen etelänapinaihminen, joka siirsi paleoantropologien mielenkiinnon Etiopiaan. Lucysta oli jäljellä enemmän kuin aiemmista vastaavista löydöistä, pääosa kallosta, kylkiluita ja useita raajojen pitkiä luita. Aika pieni oli Lucy, sellainen simpanssin kokoinen.

Samaa Itä-Afrikan hautavajoamaa, josta Etiopian löydökset on tehty, on myös Tansanian Olduvai, jonka arkeologisilla kaivauksilla kävin vuonna 2009. Viime vuosina on tehty paljon kokonaiskuvaa muuttaneita fossiililöytöjä, kuten denisovanihminen Venäjältä (2008) ja H. gautengensis Etelä-Afrikasta (2010) ja Kiinan myöhäiset luolaihmiset (2012), mutta näin tuoretta materiaalia näyttelyssä ei ollut.

Kallojen ja vajaiden luurankojen lisäksi näytillä oli Aksumin kuningaskunnan aikaista esineistöä, keisarien vaatteita ja aseita, työkaluja eri aikakausilta sekä katsaus etiopialaiseen maalaustaiteeseen ja kuvanveistoon. Suurin esine oli Haile Selassien valtaistuin, jolla myös eversti Mengistu Haile Mariam tiettävästi välillä istui kaapattuaan vallan. Se oli arvokkaasti koristeltu ja valtavan kokoinen. Normaalikokoisen istujan jalat eivät olisi yltäneet lattiaan, ja Haile Selassiella olikin erityinen tyynynkantaja, jolla oli varattuna kymmeniä erikokoisia jalkatyynyjä eri tilanteisiin.

Kolmetoista kuukautta auringonpaistetta

Addisissa on paljon suuria rakennustyömaita, ja kaikkialla viitataan nousevan Afrikan toivoon. Kiinalaiset rakentavat tänne teitä kuten muuallekin Afrikkaan. Toki kaupunki on samalla tavalla vähän ränsistynyt - rakenteilla olevat talot näyttävät jo valmiiksi vähän säänsyömiltä, eikä aina tiedä, onko joki rakennelma työmaa vai raunio - kuin kaikki aiemmin näkemäni afrikkalaiset kaupungit, mutta täällä on muutama liikennevalokin, ja liikenne ylipäänsä on hallitumpaa. Toki täysin kaoottista ja liiaksi seurattuna hermojaraastavaa kotimaiseen verrattuna, mutta hyvin leppoisaa vaikkapa Kampalaan verrattuna.

Etiopian matkailualan iskulause lupaa kolmetoista kuukautta auringonpaistetta. Vuodessa on kolmetoista kuukautta, koska Etiopia ei siirtynyt gregoriaaniseen kalenteriin muiden mukana vaan pysyi koptilaisessa, joka perustuu juliaaniseen kalenteriin. Kahdessatoista ensimmäisessä kuukaudessa on 30 päivää, kolmannessatoista vain viisi, paitsi karkausvuosina kuusi. Etiopiassa eletään tällä hetkellä vuotta 2005.

Täällä ollessani Addisissa on satanut joka päivä, koska on sadekausi.

Hotelli Ras

Passintarkastus Addisin kentällä kesti aika kauan, ei tosin länsimaalaisten eikä ehkä aasialaistenkaan turistien tapauksessa. Osalta tyypeistä otettiin toisen käden neljä sormenjälkeä, minulta ei.

Viisumi myönnettiin esittämättä ensimmäistäkään kysymystä edes vierailun kestosta. Koneeseennousukorttia noutaessani jouduin sentään esittämään paluulentolipun, joka tässä tapauksessa on Kairosta Helsinkiin. Täytyy varmistaa, ettei turisti jää asumaan laittomasti maahan.

Vietin yön hotellissa nimeltä Ras eli prinssi tai ruhtinas. Etiopian keisarin Haile Selassien syntymänimi oli Tafari (tai joidenkin transkriptioiden mukaan Tefari), ja hänen peritty arvonimensä oli 'ras'. Siitä siis koko nimi Ras Tafari, joka on jatkanut elämäänsä rastafariliikkeen nimessä. Nimi Haile Selassie oli hallitsijanimi, jonka Tafari otti noustessaan valtaistuimelle. Se tarkoittaa Pyhän kolminaisuuden voimaa.

Rinkka tuli lopulta torstaiaamuna. Puhtaat vaatteet ovat maailman hienoin keksintö. Sitten heti tienpäälle.

Addis Abeba

Yölento Addis Abebaan ei ollut yhtä pitkä kuin muutamat aikaisemmat Afrikan-lentoni, mutta taisi olla kärsimyksellisin. Paikka oli niin ahdas, että niska oli aamulla tavallista enemmän jumissa, ja vieruskaverin lentopelkoinen hienhaju oli niin väkevä, että silmissä meinasi pimetä, vaikka laitoin tuulettimen täysille. Yleensä yritän järjestää itseni exit-paikalle, mutta nyt en päässyt varaamaan paikkaa etukäteen netissä - Ethiopian Airlinesin systeemi kehotti tekemään sen kentällä - eikä Helsinki-Vantaallakaan virkailija päässyt sisään järjestelmään.

Rinkkani jäi matkan varrelle, luultavasti Lontooseen. Saan sen kuulemma torstaiaamuna. Matkan alkuun järkkäämääni kiertomatkaa Omo-laaksoon piti siirtää päivällä.