Koptilainen museo ja viimeinen päivä Kairossa

Viimeinen päiväni Kairossa oli samalla ramadanin viimeinen päivä, ja muslimit alkoivat valmistautua illan ilonpitoon ja juhla-aterioihin.

Lähdin aamupäivällä Vanhaan Kairoon, jossa on koptilaisia kirkkoja. Aiempina päivinä taksit olivat vieneet minut milloin minnekin väärään osoitteeseen, joten päätin kävellä. Minulla ei ollut kunnollista karttaa, joten piirsin Google Mapsin mukaan paperille Niilin tärkeimmät sillat ja pari kadunnimeä. Arvelin, että reitti on helppo, koska sain kulkea suurimman osan matkaa Niilin rantaa pitkin. Totesin, että matkaa oli aika monta kilometriä, mutta en mitannut sitä sen tarkemmin. Nyt jälkeenpäin tarkistin, että koptilaiselle museolle oli hotellilta hiukan alle kymmenen kilometriä.

Puolentoista tunnin kävelemisen jälkeen ennätin Tahririn aukion liepeille. Siellä alkoi olla samantapainen meininki kuin jalkapallo-otteluissa tai suomalaisilla festareilla: kojuissa myytiin muovisia torvia ja monivärisiä pehmosilinterihattuja, ja nuorta porukkaa kerääntyi yhä suurempina joukkoina norkoilemaan aukiolle ja sen lähistölle. Kuten muuallakin Egyptissä, monet kyselivät, mistä olen kotoisin, ja toivottivat tervetulleeksi. Kukaan ei tuntunut suhtautuvan nyreästi ulkomaalaiseen, ja joku halusi kuvaankin kanssani.

Edellisenä päivänä tunnelmassa oli ollut yksi ero, kun olin liikkunut saksalaisen ystäväni kanssa: miehet olivat huudelleen Miriamille jatkuvasti. Naisten ahdistelu on Egyptissä iso ongelma, ja Miriam työskentelee kansalaisjärjestössä, joka pyrkii ehkäisemään sitä. Voi olla, että huivia käyttävä ja muutenkin konservatiivisesti pukeutuva egyptiläinen musliminainen kuulee vähemmän huutelua kuin länsimaalainen, mutta hänkään ei säästy siltä kokonaan. Lisäksi vallankumouksen ja vapauden ilmapiiri oli tarkoitti joillekin vapautta tehdä naisille mitä huvittaa, ja Tahririn alueella tapahtui mielenosoitusten aikana valtava määrä raiskauksia. Joissakin tapauksissa raiskattiin vastapuolen edustajia, mutta kohteeksi saattoi yhtä hyvin osua poliittisesti samaan leiriin kuuluva nainen. Vielä nytkin Tahririn ympäristö oli naisille keskimääräistä tukalampaa aluetta, huutelua oli enemmän.

Aukion jälkeen jatkoin Niiliä seuraten kauemmas etelään. Alkoi olla kuuma, vettä kului, ja lenkkarini alkoivat antaa hajoamisen merkkejä. Kun olin kävellyt yli kolme tuntia, tuumin, että koptilainen alue oli luultavasti mennyt jo ohi. Koptilaisen museon löytäminen olisi edellyttänyt erään tienristeyksen havaitsemista, ja vaikka olin painanut paikan mieleeni Google Mapsistä, en ollut nähnyt sitä. Niilin rantakadusta erkaneva katu oli ilmeisesti ollut pienempi kuin olin olettanut.

Olin suunnilleen tarpeeksi etelässä, joten suuntasin jokseenkin suoraan itään ja toivoin, että osuisin hakemalleni kadulle jossain kohtaa. Päädyin pariksi tunniksi harhailemaan sokkeloisille kujille, ja jos totta puhutaan, se ei ollut hullumpaa hommaa. Tämä oli oikeaa Kairoa, jossa tavalliset ihmiset asuivat, ja sellaista on aina mielenkiintoista nähdä. Suurta ihmisvilinää ei näillä nurkilla ollut, ja väki oli leppoisaa. Pari kertaa pysähdyin ostamaan kylmää juotavaa, mutta muuten pysyin melkein koko ajan liikkeellä.

Harhailu päättyi, kun löysin takaisin Niilille ja palasin pohjoista kohti niin pitkälle, että löysin takaisin kartalleni. Niinhän olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, mutta joskus harhailemalla löytää paljon kiinnostavampia asioita. Koptilainen museo ei ollut enää kaukana, ja sen hyvin ilmastoidut, varjoiset käytävät olivat kovasti tervetullutta vaihtelua. Museon sisällöstä parhaiten jäi mieleen Nag Hammadin kirjoituskokoelma, josta valtaosa on piilossa varastossa mutta osa on näytillä. 1945 löydetyissä koodekseissa on enimmäkseen gnostilaisia tekstejä, mutta myös hermeettistä magiaa ja palanen Platonin Valtiota. Aineisto on aikamoinen aarre. Museossa on myös suuri määrä erityylisiä koptilaisia ikoneja.

Kävin vielä ostoksilla Vanhan Kairon koptilaisessa basaarissa ja kävelin sitten takaisin Tahrirille, josta uskaltauduin hyppäämään taksiin, sillä seuraava käyntikohde oli helppo ilmaista kuskille. Khan al-Khalilin basaari on niin iso, tunnettu ja helppo lausua, että sinne osaavat kaikki taksikuskit.

Yleensä basaarin matkamuistoalue on täynnä turisteja. Nyt tapasin siellä kaksi tai kolme muuta ulkomaalaista. Osa myyntipaikoista oli kiinni ja joidenkin myyjät olivat jättäneet kojunsa tyhjilleen ja menneet istuksimaan kollegojensa kanssa. Näki, että ajat olivat kauppiaille huonot. Moni yritti tehdä kauppaa epätoivon vimmalla ja protestoi ankarasti, jos heidän myyntipuheitaan ei kuunnellut. Toiset tiesivät, etteivät matkalaiset pidä tuputtamisesta, eivätkä tuputtaneet; toiset taas sanoivat, etteivät tuputa, mutta tuputtivat kuitenkin. Tyypillinen kauppias kysyi aina ensimmäiseksi, mistä maasta olin kotoisin, ja kuittasi Suomen aina sanalla Nokia, joskus lisäksi sanoilla "hyvä maa" tai "mukavia ihmisiä" ja joitain kertoja vielä tervehtien "terbe terbe!"

Ostin lopulta pari matkamuistoa ja tuliaista. Tinkiminen kesti kauan. Hankin itselleni punaisesta graniitista veistetyn Nefertitin rintakuvan, joka painoi monta kiloa.

Takseja tuli basaarin erään sisäänkäynnin kohdalle harvakseltaan, ja aina kun yksi pysähtyi kohdalle, selvitin kuljettajan kielitaidon ja käsityksen hotellini sijainnista. Jo toinen kuski ilmoitti tietävänsä, missä hotelli oli, ja kun hinnasta päästiin yksimielisyyteen, hyppäsin kyytiin. Jalat olivat aika väsyksissä, kello oli jo yli neljä iltapäivällä. Olin ollut melkein yhtäjaksoisesti liikkeellä kymmenestä lähtien. Kaupungilla olisi ollut mukava seurata ramadanin loppumisen juhlintaa, mutta olin niin uupunut, että hotelli houkutti enemmän.

Illalla söin hotellin ravintolassa kalliin mutta hyvän ja runsaan illallisen. Matkan parasta ruokaa olin syönyt edellisenä iltana libanonilaisessa ravintolassa, jossa jälkiruokana oli ghazal beirut, lasivillan tapaisella hattaralla päällystetty jäätelö.

Sanomalehdessä hallitus viestitti, että sen kärsivällisyys on loppumassa ja että Mursin kannattajien leirien tyhjentämistä suunnitellaan. Mursin kannattajat vastaavasti ilmoittivat olevansa valmiita marttyyrikuolemaan ja suostuvansa neuvotteluihin vain siltä pohjalta, että Mursi palautetaan virkaansa.

Lento Suomeen oli perjantaiaamuna 9. elokuuta. Kotiin ehdittyäni sain sähköpostia yritykseltä, joka oli järjestänyt oppaani ja hotellini Egyptissä. Firma toivoi, että kirjoittaisin matkastani arvostelun TripAdvisoriin ja kuvaisin erityisesti turvallisuustilannetta, joka oli koko matkani ajan ollut moitteeton. Olin aikeissa kirjoittaa arvostelun, mutta sitä ennen lähdin käymään vielä viimeisiksi lomapäivikseni kotopuoleen Etelä-Pohjanmaalle.

Pari päivää Pohjanmaalta paluuni jälkeen Egyptin turvallisuusjoukot tyhjensivät Mursin tukijoukkojen leirit Nahdan aukiolla ja Rabaa al-Adawiyan moskeijan luona, ja ainakin kuusisataa ihmistä kuoli. Maahan julistettiin poikkeustila. Seuraavana päivänä Mursin kannattajat järjestivät hallituksen kielloista huolimatta lisää protesteja, ja jälleen lähes kaksisataa ihmistä kuoli. Vastareaktion eräs muoto oli kymmenien koptilaisten kirkkojen polttaminen eri puolilla Egyptiä. Hallitus harkitsee Muslimiveljeskunnan kieltämistä.

Tätä kirjoittaessani ei ole vielä varmaa, mihin suuntaan tilanne kallistuu. Sisällissota on mahdollinen; armeija näyttää olevan yhtenäisenä Muslimiveljeskuntaa ja salafisteja vastassa, mutta epäsymmetrinenkin konflikti voi olla verinen ja kestää kauan. Mubarakin kaadossa mukana olleilla liberaaleilla on varmasti jakomielitautinen olo: pitäisi valita, ollako samalla puolella liipasinherkän ja bisnesintressejään suojelevan armeijan vai toivottua jyrkemmän islamistisemmaksi osoittautuneen Muslimiveljeskunnan kanssa.

Tahririn aukio ja Anwar Sadat

Egyptin arkeologisen museon edessä Tahririn aukion laidassa oli parkissa komppaniallinen M113-miehistönkuljetusajoneuvoja. Jokaisen yläluukulla oli vaunumies vahdissa raskaan konekiväärin kanssa. Sotilaat eivät vaikuttaneet kireiltä, mutta eivät he toisaalta nojailleet rennosti luukunreunoihinkaan.

Tahririn aukio on ollut paljon uutisissa, sillä ensin Mubarakin ja sitten Mursin vastustajat käyttivät sitä leirinään ja kokoontumispaikkanaan. Nytkin siellä oli paljon viirejä ja banderolleja Egyptin lipun väreissä, mutta leirielämää siellä ei enää vietetty eikä väkeä muutenkaan ollut joukoittain. Aukion laidoilla oli kojuja, joissa myytiin t-paitoja, laminoituja pienoisjulisteita ja Guy Fawkes -naamioita. Paidoissa ja julisteissa esiintyivät sotilasvallankaappauksen johtaja el-Sisi ja jotkut muut viimeisimmän vallankumouksen nokkamiehet, Tahririn aukion väkijoukot ja erilaiset iskulauseet vapaudesta ja kansanvallasta; pinsseissä näkyi Egyptin lippuja ja Anwar Sadat.

Assuanissa eräs taksikuski sanoi, että Sadat on ollut Egyptin paras presidentti: hän teki rauhan Israelin kanssa ja sai takaisin Siinain, joka menetettiin israelilaisille 1967. Ensin mainitusta syystähän hänet kai salamurhattiin. En kertonut taksikuskille, että Anwar Sadat oli myös Santun, avaruuslaivaston komentajan, isä. Santtu oli nukke ja mielikuvitushahmo, jonka ylivertaisia saavutuksia selostin sukulaisilleni ennen kouluikää. Nimi oli kai suomalaisittain hienonkuuloinen ja Sadat valikoitui siksi monista uutisissa esiintyvistä henkilöistä Santun isäksi. Uutisista tarttui juttuihini muutakin, sillä julkaisemani Sippolan Sanomat -lehden vaaliluetteloissa oli mukana Jasser Arafat Suomen maaseudun puolueen ehdokkaana. Tunsin myös sympatiaa Irakia kohtaan, sillä sen nimi on oma nimeni takaperin.

Assuanilainen taksikuski kertoi olleensa Mursin kannattaja ja mutta pettyneensä raskaasti. Samaa sanoivat monet muutkin egyptiläiset, joiden kanssa keskustelin; etenkin Kairossa monet halusivat ehdottomasti kertoa poliittisista näkemyksistään. Hotellin aamiaisella miestarjoilija tiedusteli ensin täysin neutraalilla äänellä - ei erityisen ystävällisesti - matkani senastista sujumista; vähän ajan päästä hän tuli yhtäkkiä pöytäni luo ja kysyi, mitä ajattelen Egyptin kriisistä. Vastasin, että tilanne on monimutkainen, jolloin hän kysyi heti, että miten niin monimutkainen. Tuntui kummalta olla kuulusteltavana näin hienossa hotellissa, jossa henkilökunta kaikkiaan oli toiminut hyvin  ammattimaisesti, mutta aika oli sellainen. Tarjoilijaa tuntui ahdistavan ajatus, että ulkomailla ei ymmärretä Egyptin tilannetta. Hän ei ollut Mursin kannattaja, ja hän oli vahvasti sitä mieltä, että Muslimiveljeskunta oli käytännössä ryöstänyt vaalivoiton.

Myös oppaani päätyi väittelemään politiikasta Kairossa asuvan saksalaisen ystäväni kanssa, kun kiersimme kolmisin kaupungin hienoimpia moskeijoita. Hän ei ollut selkeästi Mursin puolella, mutta toi vahvasti esiin, että presidentti oli kuitenkin valittu demokraattisesti ja syrjäytetty sotilasvallankaappauksella. Tästä syntyi yhteisymmärrys, joskin ystäväni lisäsi, että Muslimiveljeskunnalla oli vaaleissa huomattava etulyöntiasema liberaaleihin ja maallistuneisiin poliittisiin liikkeisiin verrattuna, sillä veljeskunnalla oli 90 vuoden historia ja valmis kenttäorganisaatio, joka kykeni mobilisoimaan äänestäjiä kaikkialla. Muslimiveljeskunnalla oli myös perussuomalaisten tapaista silmää populismille: se jakoi ruokaa köyhille äänestäjille. Muslimiveljeskunta kelpasi monelle myös siksi, että se esiintyi hyvin sovittelevana ja maltillisena tiukan islamistisiin salafisteihin verrattuna. Maallistuneella elämänmenolla on jalansijaa Egyptissä, ja koptilaisia kristittyjäkin on kymmenisen prosenttia väestöstä.

Aika pian Mursin valtaantulon jälkeen alkoi näyttää siltä, ettei Muslimiveljeskunta ollut islamismissaan aivan niin maltillinen kuin oli antanut ymmärtää. Teatterien ohjelmiston "säädyttömyyteen" alettiin vaivihkaa puuttua, ja taide-elämässä alkoi muutenkin tunnelma käydä painostavaksi. Enemmistöllä egyptiläisistä oli kuitenkin isompia murheita. Vähän useampi alkoi ajatella asioita uudelleen siinä vaiheessa, kun Mursi koetti kylmästi kasvattaa valtaoikeuksiaan.

Tavallisten ihmisten suurin murhe oli ollut huono talous, ja he odottivat Mursilta kärsimättömästi parannuksia. Sähkön ja bensan jakeluongelmat tuntui kuitenkin vain pahenevan, ja monet vähävaraiset katsoivat, että Muslimiveljeskunta oli unohtanut heidät heti vaalien mentyä. Muutamassa kuukaudessa moni entinen Mursin äänestäjä oli valmis palaamaan Tahririn aukiolle.

Kun armeija el-Sisin johdolla sitten siirsi presidentin sivuun, sähkökatkot vähenivät heti jyrkästi ja bensajonot katosivat. Hallituksen toimia siis sabotoitiin salaa, joten ei ole ihme, ettei talous kohentunut. Eipä silti, Mursille suodussa ajassa talous tuskin olisi ehtinyt mullistua mihinkään suuntaan, vaikka kaikki olisivat soutaneet samaan suuntaan.

Kairossa oli rauhallista, kun liikuin keskustassa ja vähän syrjemmässäkin. Näin Mursin kannattajien mielenosoituksen Salah Salemin kadulla, mutta siihen osallistui vain muutamia satoja ihmisiä ja tunnelma oli enemmän karnevaalimainen kuin vihainen. Mielenosoituksesta aiheutunut ruuhka ei oikeastaan erottunut Kairon normaalista liikenteestä. Pääosa Mursin tukijoukoista oli koolla al-Nahdan aukiolla ja Rabaa al-Adawiyan moskeijan luona. Näin korkeat hiekkasäkkisuojat, mutta matkan päästä, ja kaikki oli vielä levollista.

Suuri pyramidi

Kaukaa katsoen ei tajua, kuinka isoista kivistä Gizan suuri pyramidi on rakennettu. Alimmat kalkkikivikerrokset ovat melkein miehen korkuisia, ja  isoimmat seinälohkareet ovat lähemmäs kymmentonnisia.

Pyramidi rakennettiin noin 4500 vuotta sitten. Rakennuttaja oli faarao Khufu, joka tunnetaan lännessä helleenisellä nimellään Kheops.

Valmiina pyramidi oli 146,5 metriä korkea ja se oli päällystetty kiillotetuilla valkoisilla kalkkikivitiilillä, jotka oli sovitettu yhteen niin mystisen saumattomasti, että vastaava tarkkuus olisi nykyvälineilläkin mestarillista. Huippu oli ilmeisesti kullattu - oppaat sanovat mielellään, että se oli umpikultaa, mutta se on aika epätodennäköistä, sillä jo kuutiometri kultaa painaa 20 tonnia. Nykyään huippu on tasainen ja kahdeksan metriä alempana kuin alun perin. Ulkoseinien päällyste on melkein kokonaan kadonnut, ja näkyvissä ovat kiillottamattomista vaaleanruskeista kalkkikivilohkareista rakennetut porrasseinät.

Alkuperäinen sisäänkäynti oli 17 metrin korkeudessa pyramidin kyljessä, ja sen luota lähti alaspäin viettävä tunneli. Nykyään pyramidiin mennään haudanryöstäjien tunneliksi sanotusta aukosta, jonka yritteliäät rosvot kaivoivat 1200 vuotta sitten oikean sisäänkäynnin alapuolelle. Tätä karkeaa kulkureittiä jatkuu kolmisenkymmentä metriä, kunnes se kohtaa ylöspäin johtavan käytävän, jolle myös alkuperäinen sisäänkäynti vie. Kaksi metriä leveä käytävä nousee 26 asteen kulmassa, ja siksi sen lattia ei ole aivan sileää kiveä vaan noin puolen metrin välein on puinen puola.

Kun tulin, pyramidin lipuntarkastajat istuivat varjossa audanryöstäjien tunnelin suulla, mutta muuten paikka oli tyhjä. Sisällä ei ollut lisäkseni ainoatakaan turistia.

Käytävän korkeus pystysuoraan mitattuna oli vain 120 senttiä, joten jouduin kumartumaan melkein kaksinkerroin, että mahduin kulkemaan. Sisällä ei ollut yhtä kuuma kuin ulkona, mutta ilma oli paksua ja täysin liikkumatonta.

Ahdasta tunnelia tuntui jatkuvan mahdottoman kauan, se on nelisenkymmentä metriä pitkä. Sitten se avartui äkkiä suurena galleriana tunnetuksi käytäväksi, joka nousi edelleen samassa kulmassa kuin tunneli mutta oli yli kahdeksan metriä korkea. Se oli lähes viisikymmentä metriä pitkä.

Suuri galleria päättyi tasanteeseen ja lyhyeen käytävään, jonka päässä oli faaraon hautakammio. Kammio oli viisi metriä leveä, kymmenen metriä syvä ja vajaa kuusi metriä korkea, ja sen ainoa sisustus oli faaraon kanneton graniittisarkofagi. Seinät eivät olleet enää kalkkikiveä vaan punaista graniittia. Hautakammiota ympäröivä pyramidin ydin on tehty 40-50 tonnin graniittijärkäleistä, jotka on tuotu Assuanista 900 kilometrin päästä.

Haudassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka tajusin vasta, kun hengitykseni tasaantui kiipeämisen jäljiltä. Massan tuntu oli valtava. Pyramidissa on kaikkiaan 2,5 miljoonaa kivenlohkaretta, jotka painavat yhteensä 6,5 miljoonaa tonnia. Kaikki seinät ovat täysin sileitä, missään ei ole ensimmäistäkään kaiverrusta tai kohokuvaa. Jonkinlaisesta ilmanvaihdosta huolimatta tuntui siltä, että happea olisi saanut olla enemmän.

Sain ihmetellä Khufun hautaa yksikseni pitkän aikaa. Vasta, kun lähdin takaisin alas, törmäsin turistipariskuntaan, joka oli juuri tulossa galleriaa ylös. Milloin tahansa muulloin paikka olisi ollut täynnä väkeä, ja kaksisuuntainen liikenne gallerian jälkeisessä tunnelissa olisi epäilemättä ollut hankalaa ja kenties hieman vaarallistakin. Kheopsin pyramidi on maailman seitsemästä ihmeestä ainoa jäljellä oleva, ja tuntui hyvin kummalliselta olla sen sydämessä yksin.

Kairoon

Ylä-Egyptin arkeologisissa kohteissa oli hyvin vähän muita matkalaisia. Myös hotelli oli lähes tyhjillään, ja vain parissa kerroksessa pidettiin valoja. Kun menin hotellin italialaiseen ravintolaan lounaalle, tapauksen todistanut tarjoilija hätkähti ja lähti etsimään kokkia naapurin libanonilaisesta ravintolasta.

Siirryin Luxorista yöjunalla Kairoon. Juna tärisi ja nytkyi koko matkan niin, että sen kiskoilla pysyminen vaikutti epävarmalta, mutta nukahdin äkkiä. Opas oli sanonut, että juna saapuu Gizan asemalle neljältä aamuyöllä, minkä laskin tarkoittavan viittä, koska juna lähti yli tunnin myöhässä. Nousin varmuuden ennen neljää, ja siinähän sitten istuskelin, kun juna oikeasti saapui Kairoon vasta lähempänä kahdeksaa.

Asemalla oli vastassa seuraava opas, jonka kyydissä pääsin hotellille. Se oli Fairmont, paikallisella mittapuulla viiden tähden hotelli. Vieraita oli täälläkin niin vähän, että huoneen oli saanut pilkkahinnalla. Tässä vaiheessa matkaa pieni ylellisyys ei tehnyt pahaa. Nettiyhteys oli kyllä kallein mitä olen koskaan käyttänyt missään.

Katsoin telkkarista ensin Steven Seagalin merkkiteoksen Kaappaus merellä ja heti perään sen jatko-osan Kaappaus raiteilla. Muutenkin ensimmäinen päivä Kairossa meni levon puolelle, sekä aivojen että kropan. Seitsemännen kerroksen ikkunasta aukeni näkymä Niilille. Kairo näytti valtavalta. Tässä vaiheessa missään ei näkynyt merkkiäkään levottomuuksista.

Rakentajia

Kuningatar Hatšepsutin temppeli, jossa vuoden 1997 verilöyly tapahtui, on varsinaiselta nimeltään Djeser-Djeseru, ja se on osa Deir el-Bahrin temppelikokonaisuutta. Sen rakennuttaja oli yksi historian suurista naisista, jonka historioitsijat unohtivat pitkäksi aikaa, sillä hänen seuraajansa - on kiistanalaista, ketkä tarkalleen ja miksi - raaputtivat hänet pois monista seinäkaiverruksista ja patsaista. Temppelin seinissä on esimerkiksi kuvakertomus egyptiläisten matkasta Puntiin, mahdollisesti nykyisen Somalian alueelle, ja puiden tuomisesta sieltä. Siinä kuningatar vielä esiintyy, mutta eräät muut kuvat on retusoitu näkyvästi: Hatšepsut on naputeltu pois niin, että seinässä on tarkasti kuningattaren muotoinen epätasainen alue. Myös hänen nimensä on poistettu.

Hatšepsutin valtakaudella arkkitehtuuri kehittyi ja kaikenlaista komeaa rakennettiin paljon. Djeser-Djeserusta on tuhottu riveittäin Hatšepsutin patsaita, sfinksejä ja pari Osirista eikä 1900-luvun alussa tehty rekonstruktio ilmeisesti vastaa kovin hyvin alkuperäistä, mutta paikka on silti vaikuttava, ja sitä pidetään yhtenä Egyptin hienoimmista temppeleistä. Hatšepsut hallitsi yli 21 vuotta ja kuoli viisikymppisenä luultavasti luusyöpään. Hänen aikanaan Egypti vaurastui ja voimistui.

Niilin vastakkaisella rannalla Karnakin temppelialueella seisoo edelleen Hatšepsutin rakennuttama 27-metrinen graniittiobeliski, joka on hyvin täsmällistä ja hienoa veistotyötä. Karnak oli kauan aktiivisessa käytössä, ja siihen rakensi jätti oman peukalonjälkensä noin 30 faaraota - heidän joukossaan myös Ekhnaton, joskin hänen luomuksensa tuhottiin sittemmin.

Karnakin temppelialueen sanotaan olevan maailman suurin muinainen uskonnonharjoituspaikka. Sen ala on 123 hehtaaria, ja se on ollut aikanaan hyvin värikäs paikka, alkuperäistä maalausta erottuu vielä siellä täällä. Sisäkatot ovat olleet usein sinisiä ja niissä on ollut keltaisia tähtiä, aivan kuten useissa Kuninkaiden laakson hautakammioissakin. Amonille pyhitetyn pääosan pylvässalia jatkuu yli sata metriä, ja sen kattoa on aikanaan kannatellut 134 pylvästä, joista isoimmat ovat 21 metriä korkeita ja yli 3 metriä paksuja.

Suurin osa pylväiköstä on Seti I:n ajalta, mutta työn viimeisteli hänen poikansa Ramses II. Hän ehti rakentaa paljon uutta 67 hallitusvuotensa aikana, mutta hän myös paranteli eräiden edeltäjiensä patsaita vaihtamalla niihin oman nimensä. Samaa tekivät monet muut faaraot ennen häntä ja hänen jälkeensä. Memfisissä makaa häntä esittävä patsas, joka on jalaton mutta silti kymmenmetrinen.

Tutankhamon

Tutankhamonin hauta Kuninkaiden laaksossa Luxorissa on kovin pieni. Faarao kuoli vain noin 19-vuotiaana ja ilmeisesti yllättäen, ja kun hautaan piti päästä 70 päivän kuluessa kuolemasta - tai nopeamminkin, jos seuraajalla oli kiire varmistaa asemansa - hänet työnnettiin kammioon, joka oli ehkä suunniteltu jollekulle vähemmän jalosukuiselle. Kiire on tullut sikälikin, että vain itse hautakammio koristeltiin seinäkaiverruksin ja maalauksin, kun muissa faaraoiden haudoissa kaikkien huoneiden ja käytävien sisäseinät ja -katot ovat täynnä kuvitusta.

Kuolemanjälkeiselle matkalle mukaan annettavia arvoesineitä ja tarvikkeita ei sentään tarvinnut tehdä siinä vaiheessa tyhjästä, joten haudasta löytyi melkoinen aarre, kun Howard Carter löysi haudan 1922. Osa tavarasta oli ryövätty tai muuten vain siirretty jonkun toisen kammioon mahdollisesti pian Tutankhamonin hautauksen jälkeen, mutta itse hautakammio oli jätetty koskemattomaksi ja se oli myöhemminkin säästynyt rosvoilta, koska sen sisäänkäynnin päälle oli kasattu tai vyörynyt ylimääräistä kiveä. Lähes kaikki muut Kuninkaiden laakson haudat putsattiin kauan ennen arkeologien tutkimuksia.

Nyttemmin yli 3300 vuoden kypsän iän saavuttaneen Tutankhamonin kuolemansyystä ei ole yksimielisyyttä. Aiemmin uskottiin, että hänet murhattiin; sittemmin on arveltu hänen kuolleen sirppisoluanemiaan taikka tulehtuneen polvivamman, malarian ja sukurutsan aiheuttamien kehitysvammojen yhteisvaikutuksesta. Tutankhamon oli todennäköisesti Ekhnatonin ja hänen sisarensa poika, hän meni itse naimisiin sisarpuolensa kanssa, Ekhnatonin isä Amenhotep oli muiden muassa nainut kaksi tytärtään eikä lähisukulaisten naiminen ollut epätavallista aiemminkaan.

Tämän vuoden heinäkuussa julistettiin uusi teoria, jonka mukaan sotavaunut olisivat törmänneet TUtankhamoniin taistelukentällä ja murskanneet hänen rintakehänsä ja samalla sydämensä. Yleensä muumioidun faaraon sisäelimet ovat erillisissä purkeissa mutta sydän alkuperäisellä paikallaan, sillä sen painoa verrataan viimeisellä tuomiolla höyheneen, mutta Tutankhamonin sydän on teillä tietymättömillä.

Tutankhamonin varsinaisessa hautakammiossa ei alun perin ollut juurikaan tyhjää tilaa. Kullattu hautakaappi oli niin iso, että sen ympärillä oli hädin tuskin tilaa liikkua. Kaapin sisällä oli toinen, toisen sisällä kolmas ja kolmannen sisällä vielä neljäs kullanhohteinen hautakaappi. Neljännen kaapn sisällä oli graniitista veistetty laatikon muotoinen sarkofagi, ja sen sisällä kolme sisäkkäistä muumion muotoista arkkua. Uloin näistä on edelleen haudassa, ja se on vaikuttava näky - sillä on Tutankhamonin kullatut kasvot mutta muuten se kuvaa tuonelan herraa Osirista ja pitelee hänen varstaansa ja paimensauvaansa, jotka ovat samalla faaraon tunnukset. Kaksi sisempää arkkua, joista sisin on puhdasta kultaa ja painaa 110 kiloa, ovat Kairossa museossa, samoin faaron 11-kiloinen kultainen kuolinnaamio. Itse Tutankhamon on edelleen haudassaan, mutta hänet on otettu pois sarkofagistaan ja laitettu lasivitriiniin hautakammion eteiseen.

Tutankhamonin isoisä Amenhotep III teki muutoksia Egyptin uskonnollisiin tapoihin. Jumala Aton, joka oli ollut auringonjumala Amonin tai Amon-Ran eräs ilmenemismuoto, aurinko itse, nostettiin aiempaa keskeisempään asemaan, ja Amenhotep totesi syntyneensä suoraan Amonista ja olevansa itse auringonjumalan ruumiillistuma. Faaraoista tapasi tulla jumalia aiemminkin, mutta vasta kuoltuaan.

Amenhotep III:n poika nousi valtaistuimelle nimellä Amenhotep IV, mutta muutti nimensä Ekhnatoniksi eli "Atonin eläväksi hengeksi" muutamaa vuotta myöhemmin ja jatkoi isänsä uskonnollisia uudistuksia. Hän julisti Atonin ainoaksi jumalaksi, ilmoitti itsensä hänen ainoaksi sanansaattajakseen, kiisti muut jumalat ja pani heidän papistonsa viralta. Hän myös perusti uuden pääkaupungin ja omisti sen Atonille. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen papiston kaataminen oli epäilemättä operaation keskeinen syy, ja Ekhnaton hankki sillä itselleen voimakkaita vihollisia.

Ekhnaton myös uudisti Egyptin taidemaailman. Aiemmin faaraot oli kuvattu atleettisina yli-ihmisinä, mutta Ekhnatonin suojeluksessa taiteilijat saivat ikuistaa heidät aiempaa realistisemmin ja kuvata teoksissaan myös arkielämää.

Tutankhamonista tuli hallitsija noin yhdeksänvuotiaana, ja hän pysyi valtaistuimella kymmenisen vuotta. Hän oli siis hallitsijakautensa alussa pikkupoika, ja todellista valtaa käyttivät suurvisiiri Ay, josta tuli seuraava faarao Tutankhamonin kuoltua, ja kenraali Horemheb, josta tuli faarao Ayn jälkeen. Varmaankin voimakkaiden neuvonantajiensa vaikutuksesta Tutankhamon perui monet isänsä tekemistä uudistuksista, palautti vanhojen jumalten ja niiden papiston aseman, korjautti vanhat temppelit ja siirsi pääkaupungin takaisin vanhaan paikkaansa. Silti Horemheb katsoi kaikki edeltäjänsä Ekhnatonista alkaen kerettiläisiksi ja pyrki pyyhkimään kaikki jäljet heidän olemassaolostaan.

Joidenkin tietojen mukaan Tutankhamonin hauta aiotaan sulkea kokonaan yleisöltä vielä tämän vuoden aikana, minkä jälkeen turistit voisivat käydä ihmettelemässä haudan täysikokoista kopiota.

Abu Simbelin kolossit

Seuraavana aamuna herätys oli puoli kolmelta aamulla, ja opas tuli hotellille varttia yli kolme. Kun kello tuli neljä, muutaman pikkubussin ja parin bussin kolonna lähti liikkeelle kokoontumispaikalta. Jokaisen auton kyytiin oli noussut rynnäkkökiväärillä aseistettu vartija.

Turvatoimet johtuivat niinkin vanhasta asiasta kuin vuoden 1997 verilöylystä Hatšepsutin temppelissä Luxorissa. Tuolloin Mubarakin hallintoa vastaan taisteleva ääri-islamilainen terroriorganisaatio al-Gama'a al-Islamiyya surmasi 58 turistia, pääasiassa sveitsiläisiä ja japanilaisia, ja 4 egyptiläistä. Nykyhetkeen asian sitoo mutkan kautta se, että ex-presidentti Mursin kesäkuussa nimittämä Luxorin kuvernööri kuului Al-Gama'a al-Islamiyyan poliittiseen siipeen. Organisaatio luopui väkivallasta vuonna 2003, ja vuoden 2011 vallankumouksen jälkimainingeissa se muodosti poliittisen puolueen, joka sai seuraavissa parlamenttivaaleissa kourallisen paikkoja. Nimitys aiheutti kuitenkin niin ankaria mielenilmauksia Luxorissa, että kuvernööri erosi vain viikkoa myöhemmin.

Ajomatka kesti kolme tuntia. Turistijoukko ei ollut iso. Törmäsin täälläkin australialaisiin ja britteihin, joihin tutustuin Sudanissa.

Abu Simbelin kaksi isoa temppeliä ovat aiemmin olleet 60 metriä alempana, mutta ne siirrettiin 1968, koska ne olisivat muuten jääneet Assuanin padon synnyttämän Nasserjärven alle. Siirto oli kunnioitusta herättävä aikaansaannos, mutta se unohtuu äkkiä, kun näkee alkuperäisten rakentajien työn tulokset. 1200-luvulla eaa. rakennettujen temppelien alkuperäisenä tarkoituksena on ollut viestittää nubialaisille, ettei egyptiläisten silmille kannata hyppiä, mutta epäilemättä ne ovat myös pönkittäneet Ramseksen egoa. Ramses II paneutui huolellisesti pr-toimintaan ja muutti monia muita faaraoita esittäviä patsaita omiksi kuvikseen vaihtamalla niihin oman nimensä.

Kumpikin temppeli on hakattu kallioseinämään niin, että vain julkisivu näkyy ulospäin, ja kaikki osat julkisivun patsaita myöten on alun perin hakattu samasta kalliosta niiltä sijoiltaan.

Ramseksen oman temppelin julkisivu on 35 metriä leveä, ja sen oven kummallakin puolella istuu kaksi Ramsesta, joiden 4 metriä leveät päät ylettävät 20 metrin korkeuteen. Ramseksilla on yhdistelmäkruunu, jossa on Ylä-Egyptin hallintaa kuvastava valkoinen osa ja Ala-Egyptin hallintaa kuvastava punainen osa.

Temppeli on pyhitetty ensisijaisesti Ra-Horakhtelle, joka on haukanpäisten jumalten Horuksen ja Ran yhdistymä, mutta temppelin pyhimmässä osassa on myös Amon-Ran, Ptahin ja jumalaksi kohotetun Ramseksen itsensä patsaat. Kahtena päivänä vuodessa auringonvalo osuu näihin temppelin perimmäisessä osassa - 60 metriä ovelta - oleviin patsaisiin manalaan liittyvää, aina varjoissa pysyvää Ptahia lukuun ottamatta.

Pienempi temppeli on Ramseksen suosikkivaimon Nefertarin, ja se on pyhitetty lehmänkorvaiselle hedelmällisyyden jumalattarelle Hathorille.

Sisäpuolelta temppelit on koristeltu katosta lattiaan hieroglyfeillä ja korkokuvilla, jotka kuvaavat jumalia purjehtimassa aurinkolaivoillaan, kuninkaallisia antamassa uhrilahjojaan eri jumalille tai Ramsesta joko pieksemässä vihollisiaan tai alistamassa heitä jalkansa alle. Seinissä etenkin hieroglyfien kaiverrustyön tarkkuus on hämmästyttävää. Isommassa temppelissä Ramses on ikuistettu kahdeksana kappaleena myös pääkäytävän isoihin pylväisiin. Vasemmanpuoleisilla Ramseksilla on Ylä-Egyptin valkoinen kruunu ja oikeanpuoleisilla Ala-Egyptin punainen kruunu.

Kaivertamista ovat harrastaneet myös monet vierailijat eri vuosisadoilla. Seiniin ja patsaisiin on raaputettu roomalaisia ja kreikkalaisia tekstejä sekä uudempiakin, kuten ranskalaisia ja saksalaisia. Napoleonin 1798-1801 tekemän sotaretken jäljiltä monissa Egyptin muinaiskohteissa on ranskalaisten sotilaiden nimiä ja huomautuksia.

Assuan

Poikkesin laivalta päästyäni hotellilla, joka sijaitsi Elefantine-saarella keskellä Niiliä ja jonne oli kymmenen minuutin välein kulkeva veneyhteys. Saarella on elänyt muinoin juutalaisyhteisö, ja heidänkin kerrotaan säilyttäneen liitonarkkua, ennen kuin se jatkoi matkaansa Etiopiaan.

Egyptiläinen matkanjärjestäjä, joka järkkäsi minulle oppaan ja auton Egyptin arkeologisia kohteita varten, varasi myös hotellit. Hoidin tämän osuuden loppuun vasta Etiopiasta käsin enkä enää siinä vaiheessa jaksanut kauheasti miettiä majoituksen yksityiskohtia. Protestoin ensin, kun matkanjärjestäjän tarjouksessa puhuttiin viiden tähden hotelleista, mutta he sanoivat, että ne ovat eurooppalaisella mittapuulla kolmen tai enintään neljän tähden hotelleja ja etteivät he suostu laittamaan ketään sitä huonompiin hotelleihin.

Elefantine-saaren Mövenpick olikin komea hotelli, mutta ei silti eurooppalaisittain varsinainen luksuskohde. Useimpiin aiempiin tämän matkan yöpaikkoihin verrattuna se oli kuitenkin eri maailmasta, ja Wadi Halfan ja laivan jälkeen mukavuus ei haitannut. Hotelli oli valtavan kokoinen, mutta siellä oli lisäkseni ehkä kaksi tai kolme vierasta, ja aina syömisen jälkeen seurasi jännitysnäytelmä, kauanko hotellihenkilökunnalta tällä kertaa kestää löytää vaihtorahaa.

Iltapäivään sisältyi jo ensimmäinen arkeologinen kohde, Agilkian temppelisaari, jolla oli muiden muassa Isiksen temppeli. Kuten monet muutkin arkeologiset kohteet Egyptissä, Agilkian temppelit ovat alun perin olleet muualla, tässä tapauksessa Filaen saarella, ja siirretty sitten patojen synnyttämien tulvien alta uuteen paikkaan korkeammalla. Siirtotyö on tehty Unescon tuella ja suurella pieteetillä, mitään ei huomaisi ellei tietäisi.

Isiksen temppeli oli massiivisen kokoinen ja täynnä hienoja kaiverruksia ja korkokuvia. Ainakin yhden temppeleistä oli rakennuttanut keisari Trajanus ja päätemppeliä oli laajennuttanut Diocletianus, joten Rooman vallan aikana näillä seuduin on harjoitettu jonkinasteista ekumeniaa. Filaen saarella palvottiin vanhoja jumalia vielä kauan sen jälkeen, kun roomalaiset olivat tehneet alueesta kristityn. Vasta Justinianus teki lopun vanhoista tavoista vuonna 535.

Totesin, että tämänkertainen oppaani puhui ja ymmärsi englantia aika hyvin. Kaikesta hänen sanomastaan en saanut selvää, koska hänellä oli voimakas egyptiläinen korostus, eikä hänkään aina ymmärtänyt, mitä yritin tiedustella, mutta kaikkiaan kommunikointi oli helpompaa kuin yhdenkään aiemman oppaan kanssa tällä matkalla. Sudanissa autokuskini ei puhunut englantia kuin muutaman hassun sanan, ja Etiopiassakin oli välillä melkoisia vaikeuksia.

Laiva

Sudanin pohjoisosien arkeologisen kiertomatkan jälkeen vietin yön laivalla, joka risteili Wadi Halfasta Egyptin puolelle Assuaniin. Aluksessa oli tilaa kuulemma reilulle 500 matkustajalle, ja väkeä oli tällä matkalla noin 350. Minulla oli ykkösluokan hytti, jota olisi ensisilmäyksellä voinut luulla laivan putkaksi. Se oli ahdas ja epäsiisti, mutta siellä oli hyvä ilmastointilaite, jonka päällä juomatkin pysyivät hyvin viileinä.

Yksittäiselle matkustajalle ei ollut omaa hyttiä, ja minulla oli hyttikaverina egyptiläinen, jota matkanjärjestäjäni yhteyshenkilö Wadi Halfassa oli pyytänyt auttamaan minua käytännön asioissa laivalla. Yhteistä kieltä oli niukasti, mutta hän auttoi silti kommunikoimaan laivan porukan kanssa ja huolehti siitä, että tiesin mennä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Hytin ovessa oli lukko, mutta avainta siihen ei ollut saatavilla. Hyteissä ei ollut omia vessoja, ykkösluokan matkustajille oli yhteiskylppärit, miehille ja naisille omansa. Miesten puolella oli kaksi koppivessaa, jotka menivät täysin pimeiksi, kun oven veti kiinni, mutta lamppu oli kummastakin rikki. Haju oli taaskin sisuksiakääntävä. Kun tuli rukousaika, muslimimatkustajat kävivät pesemässä kasvonsa, kätensä ja jalkansa kylpyhuoneen pesualtaissa.

Rukouskutsut soitettiin kovaäänisistä isolla volyymillä, ja ne rytmittivät olemista laivalla. Iltahämärän tullen joukko miehiä istui jo ykkösluokan matkustajille tarkoitetussa pikkuisessa ravintolassa edessään korilliset viikunoita ja muita pieniä herkkuja. Kun kovaäänisistä kajahti tieto, että paasto on tältä päivältä päättynyt, miehet alkoivat syödä välittömästi. Etenkin kesäaikana ramadan on kova koettelemus.

Jossain vaiheessa totesin hyttiolojeni olevan oikeastaan hulppeat, kun näin, kuinka enemmistö matkustajista oli majoitettu. Samaan hyttiin oli ahdettu niin paljon väkeä, että samassa punkassa nukkui varmasti useampi ja osa lattialla. Liikkuminen käytävillä ja kannella oli vaikeaa, koska joka paikassa istui väkeä ja seisoi laukkuja. Arabiaa osaavalle laivalla olisi voinut olla mukavakin tunnelma, mutta kielitaidottomana jäin ulkopuoliseksi ja keskityin lukemiseen.

Laiva oli liikkeessä 17 tuntia. Kun lasketaan lähtöjärjestelyt maissa ja lähdön viivästyminen, olin laivassa yhteensä melkein täyden vuorokauden. Maissa Egyptin puolella ei ollut enää erillistä rajatarkastusta, vain laukut läpivalaistiin. Pääsin ulos kaoottisen ja hikisen jonotuksen jälkeen.

Kushin kuninkaiden pyramidit

Nubiassa Khartoumin ja Egyptin rajan välissä riittää arkeologisia kohteita, jotka ovat peräisin Kushin kuningaskuntien ajalta tai Egyptin faaraoiden valtakaudelta. Kushin alueella vaikutti ensimmäiseksi kuningaskunta, jonka pääkaupunki oli Kerma. Myöhemmältä ajalta erotetaan pääkaupungin mukaan Napatan ja Meroen kaudet.

Egyptin kultakausina kushilaiset olivat altavastaajia, mutta vuonna 727 ennen ajanlaskun alkua. Napatan kuningas Piye valloitti Ala-Egyptin eli Egyptin pohjoisosan ja saattoi siten päätökseen edeltäjänsä Kashtan valloitukset. Tästä alkaneesta niin sanotusta mustien faaraoiden valtakaudesta muodostui Egyptin 25. dynastia, jonka aikana maan kulttuuri nousi hetkeksi vanhaan kukoistukseensa, vaikka kushilaiset pitivätkin pääkaupunkinsa kaukana etelässä Napatassa. Etenkin faarao Taharqa (valtaistuimella 690-664 eaa) panosti suuriin rakennushankkeisiin, korjautti vanhoja temppeleitä ja monumentteja ja rakennutti uusia. Hänen kädenjälkensä näkyy Gebel Barkalin pyhän vuoren temppeleissä Sudanissa sekä nykyisen Egyptin alueella Karnakin temppeliin tehdyissä suurissa laajennuksissa. Nubialaisten valtakausi Egyptissä päättyi tappioon taistelussa assyrialaisia vastaan 656 eaa.

Napatan ja Meroen kuningaskuntien aikana yhteydet Egyptiin olivat tiiviit ja kushilaiset omaksuivat vaikutteita pohjoisesta, ja hallitsijoiden hautakammioiksi alettiin rakentaa pyramideja. Tässä vaiheessa pyramideja ei ollut pystytetty Egyptissä enää vuosisatoihin. Nubialaisten pyramidit olivat paljon pienempiä kuin Egyptin suurimmat - useimmiten 10-30 metriä korkeita, korkeinkin vain 40-50 metriä -  ja jyrkkäseinäisempiä ja niissä oli usein eräänlainen eteisrakennus, joka toimi temppelinä uhrauksia varten

Kävin Nurissa, jonka pyramideihin on haudattu monet Napatan kuninkaista ja kuningattarista, ensimmäisenä Taharqa, jonka edeltäjät oli haudattu el-Kurruun. Pyramidit ovat heikossa kunnossa eikä niissä ole paljoa nähtävää; yhteenkään ei pääse sisään.

Enemmän nähtävää oli Meroessa, jonne hallitsijat alettiin haudata pääkaupungin siirryttyä seudulle. Siellä pyramideja on kymmenittäin, pelkästään kuninkaallisia hautoja on kahdessa paikassa yhteensä 50. Monet niistä on entisöity, osa aivan hiljattain, mikä tekee kokemuksesta vähemmän autenttisen mutta toki näyttävämmän. Korkeat hiekkadyynit ympäröivät pyramideja joka puolelta ja osa rakennelmista on uponnut pehmeämuotoisten hiekkavallien alle.

Gebel Barkalin pyhän vuoren kupeessa on myös pyramideja sekä useita temppeleitä. Isoin ja parhaiten säilynyt temppeli on Taharqan rakennuttama ja auringon jumala Amonille pyhittämä. Sen yläpuolella vuoren jyrkässä seinämässä on hiekkakivipilari, jonka sanotaan muistuttavan pystyyn noussutta kobraa. Faaraon päähineen otsassa on usein suojelijaeläinten, kobran ja korppikotkan, päät vierekkäin.

Nagan temppeleissäkin piipahdin, mutta niistä ei ole paljoa kerrottavaa. Varsin pieniä olivat. Vanhan egyptiläistyylisen temppelin lähellä oli roomalaisten rakentama pienempi temppeli, jota sanotaan roomalaiseksi kioskiksi. Mussawaratissa melko lähellä Nagan muinaista kaupunkia oli todella iso temppelikokonaisuus. Sen pinta-ala oli noin 45 000 neliömetriä. Kovin korkeita seiniä tai pylväitä ei ollut pystyssä, mutta korkokuvia oli paljon.

Olin useimmissa näissä paikoissa ainoa vierailija, ja vain harvoissa niistä oli esimerkiksi opastauluja tai muuta turistitoimintaan viittaavaa, lipunmyyjä toki useimmiten. Meroessa törmäsin omituisen jättikokoiseen kuormuriin, joka kuului viiden australialaisen ja britin ryhmälle. Joukkoon kuului keski-ikäinen pariskunta Sharon ja Tim, jotka olivat olleet tienpäällä kaksi ja puoli vuotta, kulkeneet silkkitien päästä päähän ja ajaneet Suomenkin läpi Norjasta tullessaan. Suzie oli kuormurin omistaja, ja hän oli lähtenyt Sharonin ja Timin kanssa liikkeelle Espanjasta kymmenen kuukautta sitten, ajanut Länsi-Afrikan läpi ja edelleen rannikoita myöten Etelä-Afrikkaan asti, missä mukaan oli neljä kuukautta sitten liittynyt Scott, joka halusi tehdä perinteisen reissun Kapkaupungista Kairoon. Suzie oli tehnyt saman kierroksen kerran aiemminkin, ja sinä aikana hän ehti todistamaa kolmea sotilasvallankaappausta. Viidennen matkalaisen nimeä en muista.

Sarjatulisaarnaaja

Emma McCunen tapaan myös amerikkalainen Sam Childers haluaa auttaa Sudanin lapsia, mutta hänen menetelmänsä ovat erilaiset.

Nuorempana Childers kauppasi ja käytti huumeita ja oli kova tappelemaan. Sitten hän tuli uskoon, raitistui ja ryhtyi rehellisiin töihin. Muutaman vuoden kuluttua hänellä oli menestyvä urakointifirma, ja tarina olisi voinut jatkua samaan malliin amerikkalaisena unelmana, mutta hän koki vielä toisenkin herätyksen.

Childersin kirkossa oli vierailevana puhujana lähetyssaarnaaja, joka halusi levittää tietoa LRA:n eli Herran vastarinta-armeijan hirmuteoista Ugandassa, Kongossa ja Sudanissa. Puhe teki vaikutuksen Childersiin, ja hänestä tuntui, että Jumala halusi hänen kantavan kortensa kekoon. Hän lähti Sudaniin lyhyeksi aikaa 90-luvun lopussa hyväntekeväisyysjärjestön rakennushankkeeseen, mutta nähtyään hädän määrän omin silmin hän totesi, että enemmän on tehtävä. Hän varusti ensin lääkeauton, jolla hän vei lääkintätarpeita avustustyöntekijöiden karttamille vaarallisille alueille.

Eteläisessä Sudanissa hän tutustui SPLA:n sisseihin ja ryhtyi auttamaan heitä, ja he vastaavasti auttoivat häntä, kun hän päätti perustaa Sudaniin aivan Ugandan rajan tuntumaan orpokodin LRA:n orpouttamille lapsille. Hän kuvaa omaelämäkerrallisessa kirjassaan Other Man's War melkein nautiskellen, kuinka orpokoti on linnoitettu ja varustettu konekivääripesäkkein, ympäristöön on raivattu ampuma-alaa, majat ovat luodinkestäviä eikä LRA ole koskaan onnistunut tunkeutumaan sen aitojen sisäpuolelle.

Turvapaikan pyörittäminen ei riittänyt: hän myös pyrki pelastamaan LRA:n kynsiin jääneitä lapsia, tarvittaessa aseellisesti. Hän kuvailee asennettaan näin: "Yksi asia on varma - neuvotteleminen on ajanhukkaa. Ties kuinka monta kyläläistä tapetaan sillä aikaa kun valkoiset istuvat päivittelemässä, kuinka isosta ongelmasta on kyse, mutta kun mennään ja tapetaan muutama vihollinen, tapahtuu edistystä. - - Jos puhetta olisi vähemmän ja ampumista enemmän, koko konflikti päättyisi paljon aiemmin ja ihmishenkiä säästyisi."

Hän myös kertoo saavansa tarkkoja ohjeita yläkerrasta: "Olin juuri aikeissa vetäytyä, kun tunsin Jumalan kehottavan minua olemaan valmiina. Hän halusi minun sijoittavan Peter-nimisen sotilaan maasturin katolle .30-kaliiberisen konekiväärinsä kanssa."

Kotiseudullaan Pennsylvaniasa hänestä tuli pastori, ja hän perusti kirkon, joka oli tarkoitettu narkkareille, prätkäjengiläisille ja muille hänen itsensä kaltaisille pahoilla teillä kulkeneille. Hän alkoi toimia saarnamiehenä myös Sudanissa ja Ugandassa, ja piti rukoushetkiä SPLA:n miehille.

Orpokodin perustamisen myötä enin osa hänen ajastaan ja perheensä rahoista alkoi kulua Afrikassa, ja hän tunsi kovan piston sydämessään, kun tytär kysyi, miksi isä rakastaa afrikkalaisia lapsia enemmän kuin häntä. Childers kuitenkin perusteli asian niin, että Jumala oli antanut tehtävän ja sillä hyvä. Hän pohtii kirjassaan, että taloudelliset vaikeudet olivat Jumalan tapa koetella palvelijaansa. Hän toteaa saaneensa sittemmin kaiken takaisin korkojen kera ja listaa arvokiinteistöt, joita hänellä on nykyään Pennsylvaniassa ja Kampalassa.

Childersin kirjan pohjalta on tehty Hollywood-leffa Machine Gun Preacher, jossa pääosaa näyttelee Gerard Butler. Elokuva noudattelee pääkohdissa Childersin kirjaa, mutta erot ovat kiinnostavia: toisin kuin kirjassa, elokuvassa Childers ei kuule Jumalan ääntä päässään ja uskonnollista paasausta on muutenkin hillitty. Hänet esitetään ylivertaisena taistelijana, joka niittää LRA-sissejä rynnäkkökiväärillään ja syöksyilee ympäriinsä taisteluvyössään, mutta elokuva ei ole tässä railakkaampi kuin kirja, päinvastoin. Kirjassa Childers kehuskelee taistelutaidoillaan vielä enemmän ja esiintyy kovanaamana, jota LRA pelkää ja vihaa mutta ei saa hengiltä. Toki hän muistaa aina välillä sanoa, että hän on itse vain Luojan työrukkanen: "Niin uskomattomilta kuin nämä jutut kuulostavat, ne ovat täyttä totta. On kuitenkin tärkeää muistaa, etten minä tehnyt näitä hämmästyttäviä tekoja, jopa ihmeitä, vaan se oli aina Jumala."

Childers tykkää isotella. "Meitä oli viisi miestä kahtasataa vastaan. Minusta se oli juuri hyvä määrä. Ajattelin, että kukin meistä vastaa neljääkymmentä heikäläistä, joten asetelma oli ihan tasaväkinen." On vaikea tietää, suurenteleeko Childers sotilaallisia saavutuksiaan ja rohkeuttaan taistelukentällä. Ainakaan hän ei ole haavoittunut, minkä hän itse katsoo Jumalan varjelukseksi. "Minulla oli vain kaksi asetta mukanani, mutta olin selvinnyt niiden avulla lukemattomista tiukoista paikoista: kulunut Raamattu ja hyvin öljytty AK-47, venäläistä tekoa, luotettava, sarjatulella 600 laukausta minuutissa." Childers kertoo myös tapauksesta, jossa paholainen yritti yön aikana hypätä hänen kimppuunsa ja tappaa hänet, mutta hän rukoili ja Jumala suojeli häntä, ja aamulla hänen vuoteensa ympärillä oli erikoinen tuhkavana, joka oli jäänyt Jumalan ja paholaisen välisestä voimankoitoksesta.

Mitä pitäisi ajatella rambosta, joka lähtee toiselle mantereelle tappamaan ihmisiä lasten pelastamisen nimissä? Childers on selvästi törmännyt kysymykseen, ja hän vastaa siihen useampaan kertaan. "Jos joku on sitä mieltä, että saarnamiehen ei pitäisi lähteä ase kädessä pelastamaan afrikkalaisia lapsia, antakaa kun kysyn: entä jos oma lapsesi olisi siellä?" Hän ei turhia kainostele: "Jumala antoi minulle viisauden nähdä, että tarvitsen aseen voidakseni tehdä hänen työtään Afrikassa." (Hän kirjoittaa hän-sanan melkein aina pienellä puhuessaan Jumalasta.) Päälle päätteeksi hän lainaa vielä Jeesustakin: "Jolla ei ole rahaa, myyköön viitan päältään ja ostakoon miekan." (Luuk. 22:36)

Kuulostaa tavallaan poikien väkivaltafantasialta: on hyvä ja kaunis aate, jonka varjolla pääsee ampumaan ihmisiä eksoottiseen ympäristöön. Tarinan sankari on oikeamielinen lasten pelastaja ja samalla lännen nopein ampuja, joka selviää kaikista tiukoista tilanteista sarjakuvatyyliin ilman naarmuakaan, koska Jumalan käsi suojelee häntä. Avustustyöntekijä sanoo elokuvassa Childersille, että paikalliset puhuvat hänellä olevan taikavoimia, häntä ei voi tappaa luodeilla. Sitten hän lisää, että Joseph Konystä sanottiin alun perin samaa.

Tappelunhalustaan puhuessaan Childers viittaa isäänsä, joka oli myös kova tappelemaan mutta ei enää vanhemmalla iällä aloittanut otteluita, lopetti vain, ja teki sitäkin vain silloin, kun näki jonkun rökittävän heikompaansa. Childers katsoo perineensä isältään tarpeen puolustaa puolustuskyvyttömiä. Hän kuvaa itsensä mielellään yhtenä harvoista oikeista kristityistä lammasmaisten tapakristittyjen joukossa, ja kuulee Jumalan sanovan, että näin on asia: "Tunsin hänen sanovan minulle: tämänpäiväisessä konsertissa oli monia kristittyjä, mutta vain yksi heistä toi Jumalan Pojan mukanaan, ja se olit sinä." Hän pitää jopa nuoruutensa väkivaltaisia aikoja vain osana Jumalan suunnitelmaa, sillä täytyihän hänen karaistua voidakseen tehdä Herran työtä Afrikassa.

Isottelullaan ja muulla suunsoitollaan hän on selvästi edelleen hyvä hankkimaan vihollisia myös Yhdysvalloissa, sillä hän kulkee sielläkin aina aseistettuna, hänen vaimonsa on aseistettu ja heidän kotiinsa on piilotettu eri puolille aseita ja ammusvarastoja. Heidän kirkossaan on aseistetut vartijat, videovalvonta ja jopa salaovi.

Childers saattaa vaikuttaa sotahullulta, jolla on taipumusta henkilökultin lietsomiseen, mutta hän on saanut paljon aikaan. Hänen orpokodissaan asuu turvallisesti, hyvin syöneinä ja puhtaissa vaatteissa ja lakanoissa 300 lasta, ja siellä ruokitaan lisäksi muitakin lähiseudun ihmisiä. Childers laskee pelastaneensa yli 1000 lasta LRA:n kynsistä tai muuten vaikeista oloista. Hän rakastaa lapsia. Sekin täytyy sanoa, että kaikesta kehuskelustaan huolimatta hän myös ruoskii itseään: hän kuvaa armottomasti häpeän kokemuksiaan, kuten nuoruuden tekojaan ja perheensä laiminlyömistä sekä tilanteita, joissa hän ei ole kyennyt pelastamaan kaikkia kohtaamiaan hädänalaisia lapsia.

LRA:ta vastaan taisteleminen tarkoittaa käytännössä taistelua lapsisotilaita vastaan, juuri niitä, joita on tarkoitus pelastaa. Kirjasta syntyy vaikutelma, että vastassa on pääasiassa aikuisia, mutta elokuvassa asiaan paneudutaan jonkin verran. Childers lähtee väijyttämään LRA:n sotilaita ja kohtaa samalla lapsisotilaita, mutta he eivät ammu häntä eikä hän heitä: valkoisen miehen maine on kiirinyt hänen edelleen, aivan kuin vanhoissa Tarzaneissa, ja ihailevat mustat lapset kieltäytyvät taistelemasta häntä vastaan. Myöhemmässä kohtauksessa hän ampuu tarkkuuskiväärillä vihollisen, joka on juuri ampunut yhden SPLA:n miehistä. Hän paljastuu pikkupojaksi. Elokuvassa ei ole kohtausta, jossa Childers tietäisi olevansa vastakkain lapsisotilaiden kanssa ja ampuisi kuitenkin. Katsoja jää miettimään, eikö tällaista ole kuitenkin vääjäämättä tapahtunut, jos Childers on todella ollut aktiivisesti mukana taistelutoiminnassa. Kirjasta ei tule lisävaloa asiaan.

Childers puhuu paljon Sudanin muslimihallituksen julmuuksista etelän asukkaita kohtaan ja kertoo omistavansa SPLA:n jäsenkortin. Välillä hän kuulostaa siltä kuin hänen aseellinen toimintansa olisi ristiretki islamisteja vastaan, mutta kaikki taistelukuvaukset liittyvät LRA:han. Julmat lapsisotilaiden hyväksikäyttäjät ovat tietysti paljon parempi vastus kuin Sudanin hallitus, mutta Joseph Kony pitää itseään kristittynä. Childers mainitsee kirjassa kuulleensakin tästä vangiksi jääneeltä LRA-upseerilta, mutta asia ei ole ilmeisesti hänelle täysin kirkastunut tai sitten hän vain ei hyväksy sitä, että vastustaja voisi kuulua samaan uskontokuntaan: "Jos perumme tämän jumalanpalveluksen, ihmiset ajattelevat, että Joseph Konyn palvelema jumala on mahtavampi kuin meidän Jumalamme."

SPLA kuvataan sekä kirjassa että elokuvassa pyhimysmäisenä LRA:n vastustajana, joka suojelee Childersin orpokotia. Kristitty Uganda tuki SPLA:ta sen taistelussa Sudanin hallitusta vastaan ja vastaavasti Sudan tuki LRA:ta, koska se taistelu Ugandan hallitusta vastaan. SPLA käytti todennäköisesti lapsisotilaita Sudanin hallitusta vastaan. Poliittinen käytännöllisyys tahtoo mennä idealismin edelle.

Other Man's War antaa SPLA:n johtajasta John Garangista täysin vastakkaisen kuvan kuin Emma's War. Childers kuvaa hänet rauhantahtoiseksi valtiomieheksi, jolla oli suuria visioita, Scroggins taas pelkäksi vallanhimoiseksi sotapäälliköksi lukuisten muiden joukossa. Kumpi on lähempänä totuutta? Piru tietää.

Sam Childers pyörttää edelleen orpokotiaan Nimulessa, joka on nykyään Etelä-Sudania. Hänen organisaationsa tunnetaan nimellä Itä-Afrikan Enkelit, ja se on avannut pienen orpokodin myös Ugandaan ja rakentaa yhtä Etiopiaan. LRA on ollut jo pitkään melko heikko eikä se ole kyennyt toimimaan Ugandan alueella eikä juuri Etelä-Sudanissakaan. Nimulen orpokodin alue on rauhallinen. Voipi olla, että sarjatulisaarnaajalla on tylsää, sillä hänen blogissaan on kuvaus tiedusteluretkestä Darfuriin.

Yöpymispaikat

Acropole oli aika mukava Etiopian muutamien yöpymispaikkojen jälkeen. Aksumissa sähköt katkesivat monesti, jolloin hotellista katkesi samalla juokseva vesi. Vessan ovenkahva jäi käteen, vessanpöntön rengas katkesi kahteen osaan, lakanat olivat jostain kuningas Salomonin myöhäisvuosilta, ränsistynyt rautaovi toi mieleen rahtilaivan, moskiittoverkkoa ei ollut eikä telkkari toiminut. Toisaalta vastapainoksi langaton nettiyhteys toimi paremmin kuin missään aikaisemmassa paikassa Etiopian puolella. Jutustelin länsimaalaisen kanssa ensimmäistä kertaa pariin viikkoon: hotelli oli matkan varrella sikäli poikkeuksellinen, että siellä oli pari muutakin vierasta.

Sudanissa yövyin Acropolen jälkeen pienessä motellissa, kun matkustin pohjoisen autiomaan poikki. Huoneessa oli todella hienot kalusteet, mutta kaikki oli pölyn peitossa. Telkkarista tuli Conan Barbaari, eli siinä suhteessa oli hyvää tuuria. Sängyssä ei ollut lakanoita eikä pyyhettä ollut tarjolla. Kylpyhuoneen aromi oli mieleenpainuva. Yö oli tukala, sillä sähkökatkot keskeyttivät välillä ilmastoinnin, jolloin heräsin aina kuumuuteen. Aamulla kylppärin kaikki vaakapinnat olivat hienon punaisen hiekkapölyn peitossa, sillä tuuletusaukon verkko ei riittänyt pitämään sitä ulkona. Suihkun lattialla kuhisi pistiäisiä. Nettiyhteydestä ei ollut puhettakaan.

Karimassa yöpaikkana oli Nubian Guest House, joka sijaitsi Jebel Barkalin pyhän vuoren juurella. Sitäkin ympäröi polttava autiomaa ja hiekkaa on joka paikassa, mutta hotellissa niistä ei tarvinnut murehtia. Paikat olivat hyvin siistit, ilmastointi toimi luotettavasti ja heti alkuun henkilökunta toimitti huoneeseen - tai majaan - tarjottimellisen kylmää juotavaa: kaksi litraa erilaisia mehuja ja puolitoista litraa vettä. Maistuivat aika hyviltä ajomatkan jälkeen, sillä pidin edelleen kiinni siitä, että jos kuski ei ramadanin takia juo eikä syö päivällä mitään, niin en minäkään, vaikka sudanilaiset itse suhtautuivat asiaan hyvin rennosti. Khartoumissa näin yhden oppaan jopa syövän keskellä päivää.

Olin taas ainoa asiakas, ja kun paikan ravintola oli remontissa, minulle tuotiin illallinen ja aamiainen omalle terassilleni. Remontti ei näkynyt ruoan laadussa eikä määrässä, ja kaiken kaikkiaan Nubian Guest House oli hyvä paikka. Nettiyhteyttä siellä ei kyllä ollut, ja suihkussa tuli pelkästään lämmintä vettä - joskus niinkin päin, mutta kuumassa erämaassa kylmä suihku olisi ollut mieleen.

Viimeinen yöpaikka Sudanin puolella oli Wadi Halfassa. Siellä oli taas huonosti toimiva ilmastointi,  vastenmielisen hajuinen kyykkyvessalla varustettu kylpyhuone ja ei nettiyhteyttä. Hotellien nettiyhteydet olivat Etiopiassa ja Sudanissa varsin huonoja verrattuna aiempiin kokemuksiini Afrikassa. Gomassakin, Kongon villissä idässä, oli paremmat.

Kesti hetken, ennen kuin oivalsin ravintolan toimintaperiaatteen - kokit toivat valmiita annoksia tiskille sitä mukaa kun niitä valmistui, ja sitten asiakkaat nappasivat siitä haluamansa lautasen. Kielimuurin takia en saanut selville, mitä eräät minulta tunnistamatta jääneet ruoat olivat, mutta otin yhden, ja se ei ollutkaan liha- vaan papumuhennosta. Se ei ollut hullumpaa, vähän jäähtynyttä kyllä. Sain sen kanssa leipää, jota kokki puristeli huolellisesti kourissaan, ennen kuin ojensi minulle. Omien käsien hygieniasta huolehtiminen tuntuu usein turhalta. Koko aterian hinta Coca Colan kanssa oli noin euron.

Emman sota

Kannen ja alaotsikon perusteella Deborah Scrogginsin kirjaa Emma's War: Love, Betrayal and Death in the Sudan voisi luulla hömppäkirjaksi, mutta se on kaikkea muuta. Kirja kertoo englantilaisesta Emma McCunesta, joka lähti eteläiseen Sudaniin avustustyöntekijäksi ja päätyi naimisiin sissijohtajan kanssa. Kirjoittaja kuvaa Emmaa monelta kantilta ja onnistuu valottamaan uskottavasti, kuinka hän päätyi radikaaleihin ratkaisuihinsa.

Käsittelytapa on rehellisen oloinen: kriittinen mutta ei teilaava, ymmärtävä mutta ei sievistelevä. Kirjan suuri vahvuus on henkilön huolellinen sijoittaminen historialliseen ja maantieteellisen yhteyteensä, sillä vaikka kyse on vain yhdestä länsimaalaisesta, hänen tarinansa kertoo paljon Sudanista ja koko Afrikasta. Kirjoittaja on toimittaja, ja turhautuminen kansainvälisen avun toivottomuuteen on eräs kirjan johtoteemoista. Scroggins hahmottelee avustustyöhön hakeutuvista länsimaalaisista vähemmän mairittelevan henkilökuvan.

Sudanin historiaa ja etenkin heimopolitiikkaa kuvataan niin perusteellisesti, että välillä päähenkilö häviää pitkäksi aikaa näkyvistä. Kaikki kerrottu täytyy kuitenkin sisäistää, jos tarinan haluaa oikeasti ymmärtää, eikä kirjassa ole mitään turhaa. Osa lukijoista saattaa uupua kesken.

Asiamäärän pureskelua helpottaa se, että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, ja vaikeuttaa se, että se on kauttaaltaan masentava. Lukukokemusta varjostaa ensinnäkin se, että heti alussa annetaan ymmärtää päähenkilön elämän päättyvän huonosti ja ennenaikaisesti, ja toiseksi se, että kirja havainnollistaa lohduttomasti, kuinka tietyt Afrikan maat tuntuvat olevan tuomittuja loputtomasti toistuvaan sotaan, nälänhätään ja pakolaisuuteen. Ulkoa tuodut ideologiat voivat hetkeksi keskeyttää kehän tai muuttaa sen suuntaa mutta eivät lopeta sitä kokonaan.

Monen muun länsimaalaisen tavoin Emma näki uutiset Etiopian ja Sudanin nälänhädästä 1984 ja lähti Afrikkaan auttamaan lapsia. Bob Geldof ja Live Aid olivat tuohon aikaan näkyvästi esillä Suomenkin uutisissa.

Emmaa kuvailtiin valokuvamallin oloiseksi glamour-naiseksi, mutta hän ei vieroksunut tiettömien korpitaivalten karuja olosuhteita. Hän tunsi suurta sympatiaa hädänalaisia lapsia kohtaan ja oli valmis tekemään paljon heidän auttamisekseen. Hän oli myös villi ja epäsovinnainen eikä välittänyt muiden avustustyöntekijöiden mielipiteistä viettäessään yönsä milloin kenenkin kanssa. Monet Afrikassa vaikuttavat britit olivat yläluokkaisten kolonialistisukujen vesoja, ja heidän silmissään paikallisten miesten kanssa makaaminen saattoi olla jo tarpeeksi skandaalimaista, mutta liian läheiset välit kapinallisupseereihin vaaransivat avustustyöntekijöiden puolueettoman aseman.

Kun eurooppalaiset jakoivat Afrikan keskenään 1800-luvun lopulla, vanhoihin heimorajoihin ei kiinnitetty huomiota. Monessa uudessa siirtomaassa, kuten Sudanissa, Tšadissa ja Nigeriassa, pohjoisosa kuului arabitaustaisille muslimeille ja eteläosa mustille kristityille ja heimouskontoja harjoittaville, ja tällä tavoin luotiin sotia synnyttävä automaatti.

Eteläisen Sudanin suuret heimot kuten nuer ja dinka olivat vanhastaan toistensa vihollisia. Sudanin itsenäistyttyä pohjoisen muslimihallinto pyrki islamisoimaan myös etelän ja laajentamaan sharia-lain koskemaan kaikkia, ja kun etelästä löytyi öljyä, pohjoisen mielenkiinto kasvoi entisestään. Dinkat ja nuerit liittoutuivat muslimeja vastaan ja perustivat SPLA:n eli Sudanin kansanvapautusarmeijan. Seurauksena oli kaksi pitkää sisällissotaa.

SPLA:ta johtivat lännessä koulutetut miehet: keskeiset päälliköt olivat kaikki tohtoreita aivan kuin keskustapuolueessa aikanaan. John Garang oli liikkeen johtaja, ja hän oli dinka.

Siinä missä monet muut SPLA:ssa halusivat erottaa eteläisen Sudanin omaksi maakseen, Garang halusi pitää Sudanin yhtenäisenä mutta saavuttaa tasa-arvon yhtäältä pohjoisen ja etelän ja toisaalta muslimien ja kristittyjen välille. Eräs hänen lähimmistä miehistään, Riek Machar, oli puolestaan nuer ja kannatti etelän itsenäisyyttä.

SPLA:n tärkein tukija oli Mengistun johtama kommunistinen Etiopia, ja sissit käyttivät Etiopian lounaisosaa ja etenkin sinne syntyneitä sudanilaisten pakolaisleirejä turvapaikkanaan. Osa liikkeen johtajista oli sosialisteja tai ainakin hallitsi asiaan kuuluvan retoriikan, mutta heimo oli useimmille tärkein. Eräät johtajat olivat aikanaan kieltäytyneet heimonsa perinteisistä miehistymisriiteistä: esimerkiksi nuer-heimolla pojan otsaan viilletään joukko viivoja, kuulemma joskus niin syvään, että heimon tunnistaa vainajan pääkallosta. Tavalliset heimosoturit saattoivat siksi pitää johtajiensa miehisyyttä kyseenalaisena, ja SPLA kärsi jatkuvasti heimokulttuuriin liittyvistä jännitteistä.

Etiopian pakolaisleireiltä kantautui tietoja, joiden mukaan SPLA oli haalinut erillisiin leireihin nuoria poikia ja koulutti heistä lapsisotilaita. Emma meni tapaamaan Riek Macharia taivutellakseen hänet sulkemaan leirit ja päästämään pojat koteihinsa. Riekillä oli myötätuntoisen ihmisen maine, ja hän lupasikin katsoa, ettei SPLA kouluta lapsista sotilaita.

Emma rakastui Riekiin, ja he menivät naimisiin 1991. Riekillä oli ennestään yksi vaimo, älykäs ja kaunis Angelina, joka asui Englannissa heidän lastensa kanssa, mutta nuer-heimon kulttuurissa mies voi ottaa useammankin vaimon, jos hänellä on varaa maksaa myötäjäisiksi vaadittu määrä karjaa ja hän pystyy elättämään kaikki vaimonsa. Riek oli luvannut ensimmäiselle vaimolleen, ettei ota muita vaimoja, ja se oli ollut yksi avioliiton ehdoista. Uutta avioliittoa siunattaessa Riek ilmoitti, että ensimmäinen vaimo oli antanut suostumuksensa liitolle, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Vaimo ei edes tiennyt häistä. Lupauksen rikkominen olisi antanut hänelle oikeuden avioeroon, mutta hän jätti sen käyttämättä. Riek ei tiettävästi maksanut yhtäkään lehmää Emman suvulle.

Avioiduttuaan sissipäällikön kanssa Emma menetti työnsä avustusjärjestössä. Hän ryhtyi auttamaan miestään sotapäällikön työssä. Tiedossa ei ole, kuinka paljon Emma lopulta vaikutti Riekin ratkaisuihin, mutta ennen pitkää Riek nousi kapinaan John Garangia vastaan. Melko varmaa on, että SPLA käytti lapsisotilaita, ja vaikka Riek oli päästänyt osan hallinnassaan olleiden leirien pojista koteihinsa, osa oli jäänyt.

Osa SPLA-päälliköistä piti Garangia diktaattorina ja halusi vallanvaihtoa; toiset pitivät ainoana tienä rauhaan eteläisen Sudanin itsenäisyyttä, mitä Garang ei kannattanut. Riek ei siis ollut ajatuksineen yksin, mutta hänen kannattajansa olivat kuitenkin voittopuolisesti nuer-heimoa, kun taas dinkat pysyivät enimmälti uskollisina Garangille. Seurauksena oli SPLA:n jakautuminen kahtia ja eteläisen Sudanin sisällissota. Sudanin hallitus käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tukea Riekin puolta, mikä entisestään syvensi juopaa nuerien ja dinkojen välillä.

Kaksi vuotta häiden jälkeen Emma tuli raskaaksi. Ollessaan viidennellä kuulla raskaana hän joutui Nairobissa auto-onnettomuuteen ja sai surmansa marraskuussa 1993.

Sota etelän ja pohjoisen välillä päättyi lopulta 2005 välirauhansopimukseen, jossa etelälle annettiin autonomia ja oikeus pitää 2011 kansanäänestys itsenäisyydestä. Olennaista oli se, että pohjoinen väsyi sotaan ja etelän kanssa syntyi yhteisymmärrys öljytulojen jakamisesta. äänestys pidettiin, itsenäistymiskanta voitti ylivoimaisesti ja Etelä-Sudanista tuli oma valtionsa.

Riek meni ennen pitkää naimisiin toisen valkoisen naisen kanssa, tällä kertaa amerikkalaisen. Hänen ensimmäisestä vaimostaan tuli merkittävä poliitikko uudessa Etelä-Sudanissa. John Garang kuoli vuonna 2005 helikopterionnettomuudessa, jota jotkut ovat pitäneet salamurhana, kuten Emmankin kuolemaa, ja joka saattoi sellainen ollakin, toisin kuin todennäköisesti Emman. Garangin varamiehestä Salva Kiiristä tuli Etelä-Sudanin presidentti ja Riek Macharista hänen varamiehensä.

Itsenäistyminen ei ole lopettanut Etelä-Sudanin ongelmia, heimojen väliset jännitteet ovat edelleen olemassa ja tuottavat väkivaltaa ja levottomuuksia. Maalta puuttuu infrastruktuuri, ja vaikka sillä on öljytuloja, korruptio hidastaa kehitystä. Muutama päivä sitten oli uutisissa, että Riek on saanut potkut mutta suhtautunut asiaan filosofisesti.

Emma's War tihkuu kritiikkiä avustustyön järkevyyttä ja avustustyöntekijöiden motiiveja kohtaan. Hän on sitä mieltä, että avustustyöntekijät ja katastorifialueilla työskentelevät toimittajat - jälkimmäisen kategorian takia hän käyttää kritiikin kohteestaan sanaa "me" - eivät tee työtään hyvän hyvyyttään vaan jännityksen takia; kuoleman läheisyys ja sädekehän houkutus tekevät elämästä kriisialueella kihelmöivää ja addiktoivaa. Hyvänä bonuksena avustusjärjestöt ja media maksavat kovaa palkkaa niille, jotka ovat valmiita toimimaan vaarallisilla alueilla. Moraalinen ylemmyydentunne ja ylistämällä alistaminen ovat syntejä, johon länsimaalaiset usein Afrikassa lankeavat, ja oma lukunsa ovat ne, jotka tuntevat Kiplingin "valkoisen miehen taakan" - ironisesti tai ei - niin raskaana niskassaan, että haluavat muuttua afrikkalaisiksi. Sitä useimmat afrikkalaiset itse eniten ihmettelevät: he pitävät ihmistä vähäjärkisenä, jos hän haluaa luopua mukavasta elämästään lännessä. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö avustustyön yhtenä pontimena olisi tai voisi olla aito myötätunto ja auttamisen halu.

Mitä sitten pitäisi ajatella tällaisen turistin, joka menee näihin maihin ihmettelemään? Olen onnistunut välttämään varsinaiset kriisialueet, joten katastrofituristiksi en tunnustaudu, joskin on pakko myöntää, että joillakin alueilla sota ei ole ollut ajallisesti muutamaa kuukautta kauempana, esimerkiksi Kongossa. Tällaisiin paikkoihin matkustaminen on jännittävää, mutta en halua nähdä ihmisten hätää. Kertooko orpokotien avustaminen kuitenkin syyllisyydentunnosta? En tiedä. Joka tapauksessa en ihmettele Scrogginsin mietteitä avustustyön nurjasta puolesta. Monet kriisialueilla työskennelleet ovat muistelleet, että vaaran alla vietetyt vuodet ovat olleet heidän elämänsä voimakkaimpia kokemuksia. He ovat siellä tunteneet itsensä elinvoimaisemmiksi, elämänhaluisemmiksi ja elämää arvostavammiksi kuin missään muualla. Eikä ole vaikeaa olla samaa mieltä turhautumisesta, jota kansainvälisen avun tehottomuus herättää kaikissa asianosaisissa. Dambisa Moyon kirja Dead Aid käsittelee juuri asian tätä puolta.

Scroggins mainitsee kirjassaan myös hotelli Acropolen, jossa hän oli aina Khartoumissa käydessään, ja sitä pyörittävät kreikkalaisveljekset. Hän kertoo, että hotelliin tehtiin vuonna 1988 pommi-isku, jossa kuoli 7 ja loukkaantui 17 ihmistä ja jonka lopullisista määrääjistä ei kai ole saatu koskaan varmuutta. Joukko palestiinalaisterroristeja otti tuoreeltaan vastuun ja ilmoitti syyksi, että avustustyö on pelkkä peiterooli hotellissa yöpyville briteille ja amerikkalaisille, jotka ovat oikeasti vakoojia; amerikkalaisten mukaan taas Abu Nidal hoiti homman Libyan laskuun. Luin Emma's Warin Etiopiassa, ja kun pääsin Sudaniin, kysyin Georgelta kirjasta. Hän sanoi Scrogginsin olevan hänen hyvä ystävänsä. En kysynyt pommi-iskusta.

Kiinan-Gordon

Acropole järjestää joka perjantai kiertoajelun, joka tulee halvaksi, jos lähtijöitä on monta, kuten yleensä on. Nyt meitä oli vain kaksi, mutta pyörähdys oli silti halvempi kuin matkanjärjestäjien tarjoamat. Huonompi puoli oli se, että ramadanin takia kaikki museot olivat kiinni. Khartoumin-käynnin kohokohdaksi mainitaan usein dervissien hurja tanssi, mutta paaston takia sitäkään ei nyt järjestetty. Näimme kuitenkin kohdan, jossa Ugandasta tuleva Valkoinen Niili ja Etiopiasta tuleva Sininen Niili yhdistyvät varsinaiseksi Niiliksi, sekä Kitchenerin tykkiveneet ja mahdin hautakammion, jotka liittyvät 1800-luvun lopun käännekohtiin Sudanin historiassa.

Sudan oli 1880-luvun alkaessa muodollisesti Egyptin hallinnassa, ja Egypti puolestaan oli yhtä muodollisesti osa Turkkia.

Sudanissa käynnistyi islamistinen kapina, jota johti Muhammad Ahmad. Hän julisti olevansa mahdi, muslimien odottama messiaaninen hahmo. Egyptin kediivi eli Turkin sulttaanin käskynhaltija lähetti armeijan kukistamaan kapinaa brittieversti Hicksin johdolla, mutta mahdin ryysyläissotajoukko tuhosi sen ja sai haltuunsa suuren määrän nykyaikaisia kivääreitä ja muutaman tykinkin.

Iso-Britannia ei katastrofin jälkeen uskonut, että Egypti pystyisi taltuttamaan mahdin omin voimin mutta ei toisaalta halunnut lähettää omia joukkojaan Sudaniin. Toisaalta ei haluttu ojentaa Sudania mahdille täysin ilmaiseksikaan. Sopivaksi eleeksi keksittiin Charles Gordon, joka oli aiemmin taistellut orjakauppaa vastaan Sudanissa ja saanut lisänimen Kiinan-Gordon kunnostauduttuaan Taiping-kapinan tukahduttamisessa. Egyptin kediiville ilmoitettiin, että hänen on syytä nimittää Gordon Sudanin kenraalikuvernööriksi ja että Gordonin tehtävänä olisi evakuoida länsimaalaiset ja egyptiläiset Khartoumista.

Gordon oli kristillinen fanaatikko, jolla oli taipumus viis veisata esimiesten käskyistä. Saarrettuaan Khartoumin mahdi tarjosi Gordonille ja muille länsimaalaisille mahdollisuutta poistua vapaasti mutta vaati, että egyptiläisten on jäätävä kaupunkiin.

Gordon kieltäytyi lähtemästä. Hän arveli voivansa kiristää brittihallituksen lähettämään avustusjoukkoja, koska suuri yleisö seurasi Englannissa tilanteen kehittymistä ja jännitti Gordonin ja imperiumin kunnian puolesta. Lopulta avustusretkikunta lähetettiinkin, mutta kun se ehti Khartoumin lähistölle, kaupunki oli vallattu kahta päivää aikaisemmin ja Gordon oli surmattu, vaikka mahdi oli erikseen määrännyt hänet säästettäväksi. Myöhästyneet avustajat eivät pystyneet karkottamaan mahdisteja.

Elokuvassa Khartoum (1966) Gordonia esittää Charlton Heston ja mahdia Laurence Olivier. Gordon kuvataan vähemmän kiihkomielisenä kuin mitä hän todennäköisesti oikeasti oli, mutta elokuva antaa kohtalaisen osuvan kuvan poliittisista pohdinnoista tapahtumien taustalla.

Mahdilla oli suuria suunnitelmia koko islamilaisen maailman valtaamisesta ja enemmästäkin, mutta hän kuoli vain puolisen vuotta Gordonin jälkeen. Kapina ei tähän heti luhistunut, mutta se menetti vauhtinsa eikä enää merkittävästi laajentunut. Mahdin seuraaja pysyi vallassa vielä toistakymmentä vuotta.

Britit pääsivät lopulta kostamaan Gordonin puolesta 1898, kun Sudanista muiden Afrikan maiden tapaan tehtiin siirtomaa. Kitchener tuhosi mahdistien armeijan perusteellisesti Omdurmanin taistelussa, ja kun Khartoum oli vallattu takaisin, hän hävitytti Mahdin hautakammion ja sen moskeijan maantasalle. Mahdismi haluttiin kitkeä kokonaan, mutta myös kostonhalu vaikutti toimenpiteiden jyrkkyyteen. Kitchener poltatti haudassa olleet mahdin luut ja heitätti tuhkat Niiliin, mutta kerrotaan, että hän säilytti kallon itsellään ja aikoi käyttää sitä mustepullona ennen kuin hänen esimiehensä puuttuivat asiaan. Kallon lopullisesta kohtalosta ei ole varmaa tietoa, se ehkä haudattiin merkitsemättömään paikkaan Wadi Halfan lähistölle.

Kitchenerin sotaretkeen sisältyi myös brittiarmeijan viimeinen ratsuväen peitsirynnäkkö. Siihen otti osaa nuori Winston Churchill, joka käytännöllisenä miehenä laittoi hyökkäyksen alettua sapelinsa pois ja käytti Mauser-pistooliaan.

Kitchener tuki hyökkäystään Niililtä käsin tykkiveneillä, ja kaksi niistä on edelleen Khartoumissa. Molemmat ovat kuivalla maalla. Toinen on osa muistomerkkiä, johon kuuluu pätkä mahdistien käyttämiä ampuma-asemia jokivarressa, ja siitä on jäljellä pelkkä pohja ja siipirattaiden suojukset. Toinen toimii Blue Nile Sailing Clubin varastona, ja siinä on vielä tykkikin etukannella.

Mahdin moskeija ja hauta on rakennettu uudelleen. Hautana toimiva sivurakennus on sudanilaisille tärkeä rukoilupaikka eikä sinne päästetä ei-islamilaisia, mutta ulkopuolelta näki sen verran, että tilan keskellä oli iso sarkofagi. Se lienee tyhjää täynnä.

Sivumennen sanoen kaupunkikierroksemme autokuski mainitsi vastanneensa huutoon, kun Saddam Hussein aikanaan kutsui kaikkia arabeja liittymään taisteluun Iranin persialaisia vastaan. Hän taisteli Iranin ja Irakin sodassa kaksi ja puoli vuotta T-55-kalustolla. Totesi kokemuksistaan vain, että sota on aika hullua touhua.

Kaupunkiin tutustumisen jälkeen George järjesti saman kuskin viemään minut Mygoman orpokotiin. Huomasin ennen matkaa, että Stuffyourrucksack.org oli muuttunut eikä siellä enää ollut alueellisesti järjestettyjä listoja orpokodeista ja muista vastaavista kohteista. Löysin Mygoman sitten netistä haeskelemalla. En kuitenkaan ollut löytänyt minkäänlaisia yhteystietoja, joten ajoimme sitten kylmästi käymään. Meille näytettiin paikkoja - Mygomassa on kolmisensataa 0-4-vuotiasta lasta - minkä jälkeen kuljettaja selvitti, mitä tarvikkeita heillä eniten tarvittiin. Kunnollisista vaipoista ja injektioruiskuista oli eniten pulaa, joten kävimme hakemassa niitä apteekki-kemikaliosta. Myyjä antoi ison alennuksen, kun kuuli, minne erikoinen tarvikekasamme oli menossa.

Olin ottanut Suomesta mukaan pari englanniksi käännettyä muumiromaania orpokotia varten. Kun vanhimmat lapset siellä olivat vain nelivuotiaita eikä englanninkieliselle kirjallisuudelle kuulemma ollut oikein kysyntää, lahjoitin kirjat Acropolen kirjastoon, joka on matkalaisten käytettävissä.

Hotelli Acropole

Khartoumiin tulevilla pääteillä oli tarkastuspisteitä melkein Kongon tyyliin, mutta poliisit eivät odottaneet lahjuksia. Oppaalla oli valmiina nippu tulosteita, joissa oli nimeni, passinumeroni ja matkaan liittyviä tietoja, ja hän antoi joka tarkastuspisteessä poliisille yhden. Muuta ei tarvittu, ja matka jatkui aina hyvin nopeasti.

Yövyin Khartoumissa hotelli Acropolessa, jota pyörittää kolme kreikkalaista veljestä. Kirjoittelin etukäteen johtaja George Pagoulatoksen kanssa, ja hän luuli minua ensin tytöksi, koska Kari on Saksassa ja Norjassa naisen nimi.

Veljesten vahempien perustama hotelli on kaupungin vanhimpia, ja George itsekin on syntynyt Sudanissa. Paikka on avustustyöntekijöiden ja muiden Sudanissa toimivien länsimaalaisten suosiossa, sillä Acropole on kotoisa. Jääkaapissa on jatkuvasti limsaa, josta ei laskuteta erikseen, nettiyhteys on erinomainen ja ilmainen, seisovasta pöydästä tarjottavat ateriat ovat sopiva yhdistelmä paikallista makua ja tuttua länsimaista. Lisäksi kreikkalaiset ovat hyviä järjestämään asioita ja tekevät sen mielellään: heillä on paljon kontakteja ja he tietävät, mitä mistäkin kannattaa kysyä.

Acropolen rento tunnelma saattoi muokata käsitystäni Khartoumista myönteisemmäksi kuin se muuten olisi ollut, mutta pidin joka tapauksessa kaupungista. Olin pelännyt Sudanin olevan yhtä tiukkapipoinen kuin Iran, mutta pelko oli turha. Iranissa on ulkomaalaisiakin naisia koskeva yleinen huivipakko, jota uskonnollinen poliisi - ja tavallinenkin - valvoo. Sudanissa on vain musliminaisia koskeva huivipakko, eikä siitäkään pidetä tiukasti kiinni. Yleinen meininki oli raukea, eikä meihin harvoihin valkonaamoihin kiinnitetty juurikaan huomiota.

Sudanin viisumin tarina

Sudanin viisumin saattaa saada rajalta, jos on oikein hyvä tuuri, ainakin Khartoumin lentokentältä. Minun matkasuunnistelmassani rajanylitys tapahtui maitse, joten hankin viisumin etukäteen.

Lähin Sudanin suurlähetystö on Tukholmassa. Lähetin sinne sähköpostia ja kysyin, kuinka toimia, koska heidän nettisivunsa tuntuivat olevan keskeneräiset. Sain vastauksen nopeasti: hakemus otetaan vastaan aikaisintaan 2 kuukautta ennen matkan alkua, eikä mitään käsittelyaikaa luvata. Tämä kuulosti vähän pahaenteiseltä, ja aloin jo miettiä, pitäisikö tämä tulkita hienovaraiseksi kehotukseksi mennä jonnekin muualle.

Päädyin kuitenkin laittamaan hakemuksen vireille. Sen saattoi onneksi tehdä postitse, kunhan kuoreen laittoi viisumin ja postipalautuksen hinnan käteisenä. Hinnaston mukaan viisumimaksu oli ruotsalaisille 500 kruunua ja suomalaisille 600 kruunua, ja palautus 100 kruunua. Laitoin kuoreen passini, kaksi passikuvaa, 700 kruunua, hakemuslomakkeen, matkasuunnitelman sekä kutsukirjeet sudanilaiselta matkatoimistoltani eli Italian Tourism Co:lta ja hotelliltani Khartoumissa eli Acropole Hotelilta. Pistin kuoren vakuutettuna kirjattuna kirjeenä eteenpäin ja toivoin parasta.

Postitin kirjeen tiistaina. Itellan mukaan sen piti olla perillä jo seuraavan päivänä tai viimeistään torstaina. Seurasin kirjeen kulkua Itellan järjestelmästä, ja vaikka lakumatka oli taittunut hyvin nopeasti, kirje näytti pysähtyneen tukholmalaiseen jakelukeskukseen. Kyselin asiaa lähetystöstä, ja sieltä vastattiin, että torstai oli Ruotsissa vapaapäivä eikä lähetystö saa kirjeitään suoraan vaan käy noutamassa ne postista. Kirjeeni noudettiin vasta seuraavana maanantaina, ja siinä vaiheessa minulla alkoi olla kylmä hiki.

Kovasti hämmästyin, kun sain jo seuraavana maanantaina eli tasan viikkoa myöhemmin ilmoituksen, että minulle on postissa kirjattu kirje. Siellä tosiaan odotti passini, johon oli liimattu Sudanin 60 päivän viisumi. Kuitin mukaan mnulta oli peritty 550 kruunua viisumista ja 50 kruunua palautuksesta, mutta vaihtorahoja ei toki ollut. Toisaalta kuoressa oli melkein tuplaten tuon 50 kruunun edestä postimerkkejä.

The Italian Tourism Co oli luvannut soitella edustustoon ja piiskata virkailijoihin vauhtia, kun olin kertonut pelkääväni, ettei viisumi tule ajoissa. En ollut kuvitellut sen toimivan, koska Sudan ei ole mikään turistirysä eivätkä länsimaalaiset ehkä ole hallituksen suosikkeja.

Matka Khartoumiin

Kahdeksan maissa sudanilainen oppaani saapui paikalle. Hänen Toyota Hiluxinsa oli ulkoa kiiltävä mutta tuoksui sisältä samalta kuin kotopuolessa maamiesten työautot, joista ei turhan päiten imuroida olkia ja maata pois.

Oli kuuma. Vähän matkaa Etiopian rajalta oli vielä vihreää, ja täydellisen tasainen peltomaisema levittyi joka suuntaan taivaanrantaan saakka. Kauhavan alajoki tuli mieleen. Maanviljelys oli myös heti selvästi koneistetumpaa kuin Etiopiassa. Siellä täällä surrasi traktoreita, ja melko lyhyin välimatkoin oli korjaamojen ja tankkaamojen keskittymiä. Tie oli tylsyyteen saakka viivasuora.

Vähitellen vihreys hiipui ja hiekka valtasi näkökentän. Olin jo ehtinyt ihmetellä, oliko ennakkokäsitykseni Sudanista aivan väärä, mutta seuraavien seitsemän ajotunnin ajan Khartoumiin saakka ympärillä oli pelkkää kuivaa erämaata. Täälläkin tien täyttävät karjalaumat pysäyttivät välillä auton, mutta ne olivat isompia kuin Etiopiassa ja niissä oli enemmän lehmiä. Tienposkissa näkyi karjaeläinten raatoja, Gallabatin ja Khartoumin välillä useita kymmeniä. Ne olivat ehkä kuolleet janoon. Etiopiassa en nähnyt ensimmäistäkään, vaikka teillä olikin paljon kuolleita koiria.

Viimeiset kymmenet kilometrit tie kulki Sinisen Niilin rantaa, kunnes saavuttiin Khartoumiin, jossa se yhtyy Ugandasta tulevan Valkoisen Niilin ja jatkaa eteenpäin Niilinä.

Sudanissa oli alkanut ramadan, joten kuski ei voinut juoda eikä syödä mitään auringonnousun ja auringonlaskun välissä. Ajattelin olla kohtelias ja seurata esimerkkiä. Se tarkoitti sitä, että illalla perillä Khartoumissa oli aika jano.

Sudanin rajalle

Aksum oli viimeinen varsinainen kohteeni Etiopiassa. Kun valmistauduin suuntaamaan kohti Sudanin rajaa, huomasin dollarivarastoni olevan kateissa. Yleensä pidän seteleistäni tarkkaa huolta, mutta mahatauti oli aiheuttanut yleistä väsymystä ja alkavaa huolimattomuutta. Sydänkohtaus ei ollut lähellä, koska valtaosa rahoistani oli euroina, Etiopian birreinä tai Egyptin puntina, ja dollareita oli vain satasen verran, mutta silti otti päähän. Tuumasin, että olin varmaan unohtanut setelit taskuun, kun annoin yhdet housuni Lalibelassa hotellin pestäviksi. Ensimmäisen tilaisuuden tullen kaivoin pestyt housut rinkasta, ja kas, rahat olivat edelleen niiden taskussa. Pidän seteleitä minigrip-pusseissa, ja siksi ne eivät olleet nuhjuuntuneet piloille, vaikka vähän märkiä olivatkin. Kaiketi pesijä ei ollut pussia huomannut tai oli kovin rehellinen.

Matkustin Aksumista ensin Gondariin ja sieltä Metemmaan, joka on pieni paikka Sudanin rajan tuntumassa. Rajan toisella puolella on toinen pieni kylä, Gallabat. Tällä paikalla Sudanin mahdistit löivät abessinialaiset vuonna 1889 ja etiopialaisten keisari Johannes IV sai surmansa.

Yövyin Metemmassa pikkuruisessa majatalossa. Peseytymistä varten tuotiin huoneeseen vesikannu, ovi ei mennyt kunnolla kiinni ja olosuhteet olivat muutenkin vähän karut, mutta tunnelma oli mukava. Ravintolana toimi talon piha, jossa olisi muuten ollut mukava syödä puun alla, mutta kärpäset olivat turhan vihaisia. Kaikki asiakkaat ja koko henkilökunta katsoivat telkkaria, joka oli erillisen suihkuhuoneen ulkoseinässä. Illallisella katsoin X-Men: Last Standin, joka on huono elokuva mutta kelpasi siinä tilanteessa eskapismiin. En uskaltanut enää syödä mitään kovin seikkailullista, koska mahatauti oli vasta hellittänyt enkä kauheasti luottanut talon keittiöhygieniaan. Tilasin paistettuja kananmunia ja pyysin sen kylkeen riisiä tai makaronia. Sain sitten molempia. Kommunikaatio ei aina onnistu.

Huone oli sikäli hyvä, että katossa oli tuuletin, ja sitä oli mahdollisuus pitää päällä koko yö, koska sähköjä ei yllättäen katkaistu illalla. Kuuma oli joka tapauksessa, enkä nukkunut kuin muutaman tunnin.

Aamulla seitsemän maissa kävelin raja-asemalle, joka oli muutaman kymmenen metrin päässä majatalosta. Etiopian puolella minulle ilmoitettiin, ettei raja-asema ole vielä auki, vaikka oppaani - joka oli lähtenyt edellisenä päivänä takaisin kohti Addisia - olikin mielestään selvittänyt rajan olevan auki ympäri vuorokauden. Minut viittilöitiin kuitenkin ensimmäisen aidan sisäpuolelle, missä istuskeli taivasalla tavallisen siviilin näköinen nuori mies. Luulin häntä toiseksi matkalaiseksi ja kuvittelin, että tässä nyt odotellaan jonkin aikaa rajan aukeamista, mutta hän ilmoittikin olevansa tullimies ja vilkuili vähän rinkkaani ja olkalaukkuani. Hänellä ei ollut minkäänlaista virkamerkkiä tai muita tunnuksia. Työnsä pintapuolisesti tehtyään hän lähetti minut eteenpäin seuraavaan paikkaan, joka oli pieni rakennus. Sen ulkoseinustalla istui toinen mies, joka ilmoitti, että nyt pitää odottaa viisi minuuttia. Istuin hänen viereensä.

Noin vartin päästä paikalle tuli tyyppi, joka oli ilmeisesti upseeri. Hän katsoi passini ja kirjoitti maastapoistumistietoni isoon vihkoon. Sitten hän totesi, että selvä. Kävelin rajasillan yli ja morjestin nuokkuvaa rajavartijaa. Hän viittasi lähistön rakennusta kohti. Siellä sudanilainen rajavartija kirjasi tietoni isoon vihkoon. Hän tarvitsi arkistoonsa kopion passistani ja viisumistani, joten hän pyysi ne minulta. Hän oli ilmeisesti huomannut, että matkalaisilla on usein tällaisia kopioita valmiina. Onneksi minulla oli kahdet kopiot, joten varallekin vielä jäi. Tavaroitani sudanilaiset eivät jaksaneet tutkia, eivät edes etsiäkseen alkoholia, jonka maahantuonti on sharia-lain takia kielletty.

Aksumin muinaisuuden aarteita

Syyriankreikkalaiset Frumentius ja Edesius olivat nuoria poikia, kun heitä kuljettaneen laivan miehistö surmattiin ja heidät vietiin Aksumin keisarin orjiksi. Pojista kasvoi hovissa kuninkaan luotettuja, ja Frumentiuksesta tuli kruununperillisen Ezanan opettaja. Kun Ezana tuli täysikäiseksi, Frumentius lähti taivuttelemaan Alexandrian patriarkkaa Athanasiosta nimittämään Aksumiin piispan. Athanasios nimitti Frumentiuksen. Tarkasta ajankohdasta ei ole yksimielisyyttä, mutta nimitys on tapahtunut ennen 300-luvun puoltaväliä.

Frumentius palasi Aksumiin ja kastoi Ezanan, josta oli tällä välin tullut hallitsija. Ezana teki valtakunnastaan kristillisen ja teki Frumentiuksesta abunen eli Aksumin kirkon johtajan, mistä lähtien Frumentius tunnettiin myös nimellä Abba Salama eli rauhan isä. Aksum oli järjestyksessä maailman toinen kristitty valtio Armenian jälkeen. Maassa oli pitkään asunut juutalaisia, joiden vaikutuksesta kristinuskolle oli olemassa melko otollinen kasvualusta. Vanhojen juutalaisperinteiden vaikutus näkyy edelleen Etiopian ortodoksikirkossa. Aksumin asukkaista neljännes on muslimeja mutta kaupunkiin ei saa rakentaa moskeijaa, koska Aksum on Etiopian ortodokseille pyhä kaupunki ja "eihän Mekassakaan ole kirkkoja", kuten yksi opas sanoi.

Ennen kristinuskoa Aksumin keisareilla oli ollut tapana rakennuttaa kuninkaallisen hautakammion merkiksi steela, obeliskin tapainen kivipylväs. Suurin näistä on ollut 33 metriä korkea ja painanut 500 tonnia, ja se makaa nykyään maassa kaatuneena ja osiin murtuneena. On arvioitu, että se on murtunut jo pystytysvaiheessa tai pian sen jälkeen, sillä perustuksen on katsottu olleen riittämätön. Tiedossa ei ole, kuinka noin iso yhdestä graniittilohkareesta veistetty järkäle olisi saatu tuotua alueelle louhokselta ja nostettua pystyyn, mutta alueella on noihin aikoihin elänyt ilmeisesti elefantteja, joita on saatettu käyttää voimanlähteenä.

Suuren steelan lähellä on kaksi pystyssä olevaa isoa steelaa, jotka tunnetaan Kuningas Ezanan steelana ja Aksumin obeliskina. Ensin mainittu on todennäköisesti rakennettu viimeisenä Aksumissa jäljellä olevista steeloista 300-luvulla, mutta tarkkaa tietoa sen pystyttämisestä ei ole. Se on 21 metriä korkea ja painaa 160 tonnia. Aksumin obeliskiksi nimitetty steela on 24-metrinen ja painaa 170 tonnia. Italialaiset pilkkoivat sen kolmeen osaan 1937 ja veivät sotasaaliina Roomaan. Se palautettiin vuonna 2005 ja pystytettiin entiselle paikalleen.

Kuninkaallisessa steelassa on juuressa valeovi ja sen yläpuolella valeikkunoita. Valeikkunakerrosten määrä kertoo, montako kammiota steelaan liittyvässä haudassa on. Suuressa steelassa on 13 kerrosta. Yhteen kammioon on voitu haudata yksi kokonainen perhe. Monet Aksumin haudoista on ryövätty tyhjiksi ennen tutkijoiden tuloa, mutta kaupungin arkeologiseen museoon on taltioitu aarteita muutamista. Erimaalaiset kultarahat, pikkutarkasti koristellut norsunluuesineet ja muut hautaesineet kertovat Aksumin rikkaudesta ja vilkkaista kauppasuhteista Roomaan, Persiaan ja Intiaan.

Aksumin lähellä on steelojen lisäksi myös Ezanan kivenä tunnettu paasi, johon on kirjoitettu sama teksti kolmella eri kielellä - kreikaksi, saabaksi ja ge'eziksi eli muinaisetiopian kielellä. Monikielisyyden takia sitä kutsutaan myös Etiopian Rosettan kiveksi. Tekstissä Ezana ylistää Jumalaa vihollisistaan saavuttamistaan voitoista ja varoittaa, että kiveä ei saa kuoleman uhalla siirtää eikä koskea käsin. Koskemiskielto on edelleen voimassa. Kolme maanviljelijää havaitsi kiven yläosan pellossaan 80-luvulla ja poisti ympäriltä maata, kunnes kivi tuli kokonaan näkyviin. Se on alkuperäisellä alustallaan.

Aksumissa käydessäni vierailin myös keisari Kalebin hautakammiossa. Kaupunginlaajuinen sähkökatko toi siihen lisäjännitystä: laskeuduimme hautaan tuohusten valossa. Kalebin ja hänen poikansa sarkofagit ovat tyhjiä, ja on mahdollista, ettei niitä ole koskaan käytetty, koska hautaustavat ovat juuri heidän valtakausillaan muuttuneet. Sarkofagit on tehty erikoisesta metallisekaisesta kiviaineksesta, joka soi jännästi.

Mengistu, Haile Selassie ja vanhat hyvät ajat

Adwan taistelussa kärsitty tappio kirveli vielä italialaisten mieliä, kun Mussolini hyökkäsi Abessiniaan revanssi mielessään ja valtasi sen 1936. Italialaisilla oli ilmavoimat ja muutenkin ajanmukainen armeija, mutta silti he viimeistelivät homman sinappikaasulla. Haile Selassie pakeni Englantiin, mutta moni muu jäi käymään sissisotaa valloittajia vastaan.

Italialaiset alkoivat työstää Abessiniasta ja Eritreasta yhtä hallinnollista kokonaisuutta, mikä ei sinänsä ehkä ollut kaukaahaettu ajatus. Eritrea on historiansa eri vaiheissa kuulunut välillä Aksumin kuningaskuntaan, Abessiniaan tai Etiopiaan, ja enemmistö sen väestöstä on kulttuurisesti samaa ryhmää Pohjois-Etiopian tigrejen kanssa.

Italian valtakausi jäi lyhyeksi, sillä britit ja etiopialaislojalistit ajoivat heidät pois jo 1941. Haile Selassie palasi maanpaosta ja piti hyvänä ajatuksena, että Eritreakin kuuluisi jatkossa hänen valtakuntaansa. Eritrealaiset olivat eri mieltä, ja asiaa ratkottiin asein. Kun Haile Selassie syrjäytettiin 1974, moni etiopialainen odotti, että uusi kommunistinen sotilashallinto lopettaisi sodan eritrealaisten kanssa, mutta Mengistu olikin sitä mieltä, ettei mitään separatismia suvaita. Eritrea itsenäistyi vasta Mengistun ja kommunismin sorruttua 1991.

Haile Selassie on joillekin etiopialaisille pyhä, koska hänen katsotaan polveutuvan Israelin kuninkaista. Hänen valtakautenaan maa oli likimain feodaalinen, kehitys oli hidasta ja toisinajattelijoiden kannatti pitää matalaa profiilia.

Toiset haikailevat Mengistun perään. Hän pakeni hallintonsa romahdusta Zimbabween ja on siellä edelleen. Etenkin köyhemmistä perheistä tulleet etiopialaiset saattavat ajatella, että Mengistun kommunistit ajoivat vähempiosaisen asiaa, mutta hänen johdollaan maan elintarviketuotanto taantui ja monet näkivät nälkää. Kun vuoden 1984 kuivuus aiheutti valtavan nälänhädän pohjoisessa, hänen hallintonsa ei tehnyt juuri muita kuin symbolisia eleitä. Jos keisariaikana toisinajattelijoilla meni huonosti, heillä oli kommunistiaikana entistä suurempi riski päätyä narun jatkoksi varoituskyltti kaulassa. Mengistu on tuomittu poissaolevana muun muassa kansanmurhasta, mutta Robert Mugabe on kieltäytynyt luovuttamasta vanhaa kaveriaan.

Liitonarkku

Kun Euroopan maat rynnistivät Afrikkaan 1800-luvun lopulla, vastikään kuningaskunnaksi yhdistynyt Italiakin halusi mukaan. Se valtasi Eritrean ja Somalimaan siirtomaikseen ja yritti ottaa koko Etiopian, silloisen Abessinian, mutta kärsi nöyryyttävän tappion Adwan taistelussa 1896. Etiopialaiset muistelevat taistelua myyttisenä voittona, jossa keihäin ja jousin aseistautuneet afrikkalaiset löivät modernin eurooppalaisen armeijan. Keisari Menelik II:n armeijalla oli kyllä jonkinlainen tuliase valtaosalle miehistä ja lukumääräisesti ainakin viisinkertainen ylivoima. Lisäksi italialaisilla oli puutteelliset kartat, ja heidän pihi kenraalinsa panttasi parempia kivääreitä varastossa, koska halusi käyttää ensin vanhojen kiväärien patruunat loppuun. Tappio oli joka tapauksessa poikkeuksellinen, verrattavissa 7. ratsuväkirykmentin tuhoon Little Bighornissa.

Etiopialaiset katsovat aiheellisesti olevansa ainutlaatuinen kansa Afrikassa. Kun mantereen muut maat kolonisoitiin, Abessinia pysyi omillaan. Se piti oman kirjaimistonsa ja oman kirkkonsa. Sillä on rikas muinaishistoria, ja Aksum, eräs sen edeltäjävaltioista, oli antiikin aikana suurvalta.

Raamatullisiin aikoihin yltävä historia ja Aksumin muinainen loisto ovat osa etiopialaisten identiteettiä, ja niihin liittyy paljon myyttejä, jotka paikalliset ottavat yhtä vakavasti tai vakavamminkin kuin akateemisen historiantutkimuksen tulokset. Mytologian vanhin aines on suorastaan tarumaista ja silti monelle tavalliselle etiopialaiselle historiallinen totuus, jota ei voi kyseenalaistaa.

Kaikilla kansakunnilla on tietysti myyttejä, jotka pönkittävät niiden omakuvaa, ja ajatus menneistä suuruuden päivistä vetoaa monen tunteisiin. Suomalaisenkin sydän sykähtää aina, kun historiantutkija sanoo lehdessä löytäneensä todisteita muinaissuomalaisten vaietusta suurvaltamenneisyydestä, vaikka tutkija olisi akateemisesti sivuraiteelle ajautunut ja kollegojensa vieroksuma eksentrikko. Tuoreemman historian myytit ovat vielä herkempiä: viime sotien tahrattoman sankaruuden mytologia on niin keskeinen osa nykysuomalaista mielenmaisemaa, että sotaa inhorealistisemmasta näkökulmasta käsittelevää historiantutkimusta saatetaan pitää veteraanien kunnian loukkaamisena.

Etiopialaiset katsovat, että Haile Selassie ja häntä edeltäneet Etiopian keisarit polveutuivat Israelin kuningas Salomonista. Legendan mukaan etiopialaisten ensimmäinen keisari, Menelik I, oli Salomonin ja Saaban kuningattaren poika, ja kaikki loput keisarit ovat samaa sukujuurta. Etiopian ortodoksikirkossa on paljon vanhoja juutalaisia piirteitä, ja amhara ja tigranja ovat seemiläisiä kieliä, joten tämä ei vielä kuulosta täysin fantasialta. Kiinnostavammaksi kertomuksen muuttaa liitonarkku, joka on etiopialaisten mukaan tallessa Aksumissa.

Liitonarkku - vanhassa suomennoksessa liitonarkki -  on siis 2. Mooseksen kirjan mukaan kantolaatikko, joka israelilaisten piti rakentaa lain tauluja varten. Jokaisessa Etiopian kirkossa on liitonarkun kopio ja sen sisällä lain taulujen kopiot. Raamatussa ei kerrota, mitä arkulle tapahtui, mutta mitään arkkua ei mainita enää siinä vaiheessa, kun babylonialaiset putsaavat Jerusalemin, eikä babylonialaisissakaan lähteissä ole viitteitä siitä, että he olisivat vieneet sen. Siksi jotkut historioitsijat ovat sitä mieltä, että arkku on siirretty pois Jerusalemista jo ennen kaupungin kukistumista.

Etiopialaiset uskovat, että arkku tuli Menelikin mukana Afrikan sarveen, kun poika palasi tutustumismatkalta isäukkonsa luota Israelista, ja on siitä lähtien ollut Etiopian kirkon turvissa. Joidenkin tarinoiden mukaan arkku oli satoja vuosia Tana-järven saaressa, mutta nyt sitä säilytetään pienessä erikseen aidatussa kappelissa Pyhän Siionin Marian kirkon alueella.

Arkkua vartioi aina kerrallaan yksi munkki, joka ei saa poistua kappelin pihapiiristä. Vastaavasti kukaan muu ei saa tulla aidan yli kappelin alueelle. Nykyinen vartija on ollut tehtävässä vasta muutaman vuoden. Hänen edeltäjänsä jäi eläkkeelle vartioituaan arkkua muutaman kymmenen vuotta.

Liitonarkun kohtalosta on kirjoitettu valtavasti humpuukia. Stuart Munro-Hayn kirja "The Quest for the Ark of the Covenant" edustaa vakavaa akateemista historiantutkimusta, ja hänen lopputulemansa on tyly: jos arkku on olemassa, se ei ole ainakaan Aksumissa.

Debre Damo

Debre Damon luostari rakennettiin 500-luvulla lännenelokuvien tyylisen tasahuippuisen, jyrkkäseinäisen vuoren päälle. Paikkaa valittaessa on taidettu miettiä, ettei sivullisten pidä päästä luostariin omin luvin. Tänä päivänäkin ainoa virallinen sisäänkäynti on 15 metrin korkeudessa kallionseinämässä, ja sen tavoittaa vain köyttä pitkin kiipeämällä. Naiset eivät saa tulla luostariin lainkaan.

Portinvartija laskee paksun kiipeilyköyden lisäksi nahkaisen turvaremmen, joka laitetaan vyötäisille. Vartija pitää sitä kireällä, kun vieras kiipeää ylemmäksi. Vaikea sanoa, kuinka paljon se auttaisi, jos loppumatkasta oikeasti lipeäisi. Vartijakaan ei ole mikään iso mies, voisi tulla mukana vähän tiukemmasti nyppäämällä.

Kiipeämistä piti kokeilla. Seinämä on likimain pystysuora mutta ei aivan tasainen, siinä on muhkuroita ja koloja. Se on kuitenkin satojen vuosien aikana hioitunut hyvin liukkaaksi.

Mahatauti toi oman lisämausteensa kiipeämiseen, ja olin tyytyväinen, ettei opas jäänyt seisomaan aivan suoraan alapuolelle, kun lähdin nousemaan. Jalansijoja oli harvassa ja seinämä oli niin liukas, että nousin lähinnä käsivoimin. Taudin takia energiaa ei ollut liiaksi, mutta kiipeäminen sujui. Kahden kolmanneksen jälkeen piti pysähtyä hetkeksi puuskuttamaan. Siinä vaiheessa olisi saattanut jänskättää, jos olisin katsonut alaspäin, mutta en katsonut. Viimeinen ponnistus oli punnertaminen sisään oviaukosta, joka oli vähän köyden kiinnityskohdasta sivussa. Siinä vaiheessa oli hankala löytää sopivia kädenpaikkoja eikä jaloille ollut tukevia sijoja, mutta jotenkin väänsin itseni ovenkarmien sisäpuolelle.

Itse luostarissa ei ollut erityisempää nähtävää. Pieni kirkko ja joukko asuinrakennuksia. Alas piti mennä taas samaa köyttä, ja vaikka se oli helpompaa kuin nouseminen, jalat lipsahtelivat moneen kertaan kiusallisesti. Tälläkään kertaa en pahemmin alaspäin katsellut ennen kuin olin lähellä maata.

Luostarin eräs varainhankintamuoto on pyhän veden tuotanto. Papit siunaavat luostarin kaivosta saatavan veden ja myyvät sitä ihmisille, jotka tulevat paikalle muovipulloineen ja keltaisine kanistereineen. Pyhä vesi auttaa kuulemma kaikenlaisiin vaivoihin. Tulomatkalla otimme kyytiin yhden sotilaan - jos sotilas viittilöi autoa pysähtymään, sitä kannattaa yleensä totella - ja paluumatkalla yhden papparaisen ja kaksi nuorta naista, jotka olivat hakemassa pyhää vettä. Hyväntahtoinen opas ja kannatettava asia, mitä sitä puolityhjällä autolla ajelemaan.

Menekilin kosto

Kalliokirkoissa kiertäminen tiesi kiipeämistä, ja aamupäivä oli tuskainen. En ollut nukkunut edellisenä yönä enkä syönyt kahteen päivään muuta kuin yhden paahtoleivän, sillä Menekilin kosto oli iskenyt jossain Addisin ja Kombolchan välillä. Päivällä onnistuin syömään lautasellisen riisiä, ja sen jälkeen olo vähitellen tasoittui. Iltapäivän kirkko-osuus meni helpommin.

Yövyin Lalibelassa entisessä valtionhotellissa, joka oli rakennettu Mengistun aikana. Olin ainoa vieras. Kun menin lounaalle, ravintolassa ei näkynyt henkilökuntaa. Kysyin respasta, onko ravintola auki, jolloin yksi ovimiehistä meni hätyyttämään tarjoilijat töihin. Kun istuin alas, ravintolan taustamusiikki pantiin päälle. Täällä on muutenkin näkynyt hyvin vähän muita länsimaalaisia. Vilkkain turismiaika on lokakuusta tammikuulle.

Kalliosta esiin veistetyt kirkot

Lalibelan kallioon hakatut kirkot toivat mieleen Tolkienin. Tällaisia Morian kääpiöt olisivat arvostaneet.

Kuningas Lalibela rakennutti pääkaupunkinsa - silloisen Rohan, nykyisen Lalibelan - keskustaan toistakymmentä kirkkoa, todennäköisesti 1100-luvulla. Kukaan ei tiedä varmasti, miksi kirkkoja rakennettiin niin monta. Kaikki ovat erilaisia. Kaikki on hakattu kallioon, mutta ne eivät ole luolakirkkoja. Esimerkiksi Bet Giyorgis näyttää tavalliselta kivikirkolta, joka on rakennettu jyrkkäseinäisen kallionkolon pohjalle, mutta se on kokonaan yhtä kiviainesta. Se on ikään kuin kirkkoa esittävä veistos, jonka hahmon taiteilija on nähnyt kalliossa ja loihtinut sitten esiin poistamalla ylimääräisen kiven taltalla ja vasaralla.

Bet Giyorgis on pohjakaavaltaan ristin muotoinen mutta esittää Nooan arkkia, ja sen louhoksen pohjalla on myös palanen Ararat-vuorta, joka on mahdollisesti ollut louhittavaksi liian kovaa kiviainesta.

Jotkut kirkot on rakennettu sivulta päin kaivaen, mutta louhijat eivät ole lopettaneet siinä vaiheessa, kun julkisivu on saatu näkyviin ja sisätilat ontoiksi; myös ulkoseinät on hakattu esiin, ja joissakin tapauksissa myös -katto. Nämä kirkot näyttävät luolan sisään rakennetuilta kivirakennuksilta.

Kirkot jakautuvat kahteen pääryhmään, joita erottaa kallioon niin ikään louhittu jokiuoma, Jordan-virta. Teknisesti ottaen Jordanin tehtävänä on kerätä kaikkien kalliokirkkojen sadevedet. Kakkoiseen ryhmään kuuluvien kirkkojen Bet Abba Libanosin ja Bet Lehemin välissä on 50-metrinen pimeä tunneli, joka symboloi helvettiä, ja se on sen verran matala, että monessa kohtaa joutuu kulkemaan kumarassa. Kirkkojen välissä on muitakin tunneleita, ja koska koko kaupunki on kukkulaisessa paikassa, portaita ja kapeita käytäviä riittää.

Kirkoista suurin on Bet Medhane Alem, joka on 11,5 metriä korkea. Sitä tukee sisäpuolelta 36 pylvästä ja ulkopuolelta toiset 36 pylvästä.

Pohjois-Etiopiaan

Omon laakson jälkeen oli vuorossa kiertomatka Pohjois-Etiopian historiallisiin kohteisiin. Pohjoinen on amharojen ja tigrejen maata, erilaista kuin etelä. Ainakin vuoristoisempaa.

Opas otti yhdessä kohdassa kyytiin kulkumiehen, jolla oli sauva ja taakkanaan iso säkki. En tiedä, miksi opas otti kyytiin juuri hänet kaikista tienposken matkalaisista, he eivät tunteneet toisiaan. Mies näytti yksinkertaisine vaatteineen ja kantamuksineen köyhältä maamieheltä. Vähän aikaa ajettuamme hän kaivoi paitansa laskoksista kännykän ja puhui siihen loppumatkan.

Opas on monesti antanut esimerkiksi kirkkojen lähistön tai ravintoloihin tuleville kerjäläisille rahaa. Antoi myös ateriansa loput kääpiölle, joka tuli kanssamme samaan ravintolaan mutta käveleskeli vain ympäriinsä tilaamatta mitään.

Etelässä automme nähneet lapset alkoivat aina tanssia tienvarressa hytkyttämällä lanteitaan ja nostelemalla jalkojaan polvi koukussa sivulle. Tanssin tehtävänä on saada faranjit pysähtymään, että lapset voisivat sitten esiintyä maksusta. Tanssi alkaa heti, kun lapsi huomaa auton. Pohjoisessa sama toistuu, mutta tanssi on erilaista, siinä liikutellaan ensisijaisesti hartioita, oikeaa ja vasenta vuoronperään ylös taikka etuviistoon. Tanssiin voi liittyä myös paimensauva, joka korostaa hartioiden liikkeitä. Tigrelapsilla on myös oma tanssinsa, mutta olen nähnyt siitä vain vilauksen. Siinä toinen käsi teki isoja liikkeitä korkealla ja toinen oli kupeella.