Kannen ja alaotsikon perusteella Deborah Scrogginsin kirjaa Emma's War: Love, Betrayal and Death in the Sudan voisi luulla hömppäkirjaksi, mutta se on kaikkea muuta. Kirja kertoo englantilaisesta Emma McCunesta, joka lähti eteläiseen Sudaniin avustustyöntekijäksi ja päätyi naimisiin sissijohtajan kanssa. Kirjoittaja kuvaa Emmaa monelta kantilta ja onnistuu valottamaan uskottavasti, kuinka hän päätyi radikaaleihin ratkaisuihinsa.
Käsittelytapa on rehellisen oloinen: kriittinen mutta ei teilaava, ymmärtävä mutta ei sievistelevä. Kirjan suuri vahvuus on henkilön huolellinen sijoittaminen historialliseen ja maantieteellisen yhteyteensä, sillä vaikka kyse on vain yhdestä länsimaalaisesta, hänen tarinansa kertoo paljon Sudanista ja koko Afrikasta. Kirjoittaja on toimittaja, ja turhautuminen kansainvälisen avun toivottomuuteen on eräs kirjan johtoteemoista. Scroggins hahmottelee avustustyöhön hakeutuvista länsimaalaisista vähemmän mairittelevan henkilökuvan.
Sudanin historiaa ja etenkin heimopolitiikkaa kuvataan niin perusteellisesti, että välillä päähenkilö häviää pitkäksi aikaa näkyvistä. Kaikki kerrottu täytyy kuitenkin sisäistää, jos tarinan haluaa oikeasti ymmärtää, eikä kirjassa ole mitään turhaa. Osa lukijoista saattaa uupua kesken.
Asiamäärän pureskelua helpottaa se, että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, ja vaikeuttaa se, että se on kauttaaltaan masentava. Lukukokemusta varjostaa ensinnäkin se, että heti alussa annetaan ymmärtää päähenkilön elämän päättyvän huonosti ja ennenaikaisesti, ja toiseksi se, että kirja havainnollistaa lohduttomasti, kuinka tietyt Afrikan maat tuntuvat olevan tuomittuja loputtomasti toistuvaan sotaan, nälänhätään ja pakolaisuuteen. Ulkoa tuodut ideologiat voivat hetkeksi keskeyttää kehän tai muuttaa sen suuntaa mutta eivät lopeta sitä kokonaan.
Monen muun länsimaalaisen tavoin Emma näki uutiset Etiopian ja Sudanin nälänhädästä 1984 ja lähti Afrikkaan auttamaan lapsia. Bob Geldof ja Live Aid olivat tuohon aikaan näkyvästi esillä Suomenkin uutisissa.
Emmaa kuvailtiin valokuvamallin oloiseksi glamour-naiseksi, mutta hän ei vieroksunut tiettömien korpitaivalten karuja olosuhteita. Hän tunsi suurta sympatiaa hädänalaisia lapsia kohtaan ja oli valmis tekemään paljon heidän auttamisekseen. Hän oli myös villi ja epäsovinnainen eikä välittänyt muiden avustustyöntekijöiden mielipiteistä viettäessään yönsä milloin kenenkin kanssa. Monet Afrikassa vaikuttavat britit olivat yläluokkaisten kolonialistisukujen vesoja, ja heidän silmissään paikallisten miesten kanssa makaaminen saattoi olla jo tarpeeksi skandaalimaista, mutta liian läheiset välit kapinallisupseereihin vaaransivat avustustyöntekijöiden puolueettoman aseman.
Kun eurooppalaiset jakoivat Afrikan keskenään 1800-luvun lopulla, vanhoihin heimorajoihin ei kiinnitetty huomiota. Monessa uudessa siirtomaassa, kuten Sudanissa, Tšadissa ja Nigeriassa, pohjoisosa kuului arabitaustaisille muslimeille ja eteläosa mustille kristityille ja heimouskontoja harjoittaville, ja tällä tavoin luotiin sotia synnyttävä automaatti.
Eteläisen Sudanin suuret heimot kuten nuer ja dinka olivat vanhastaan toistensa vihollisia. Sudanin itsenäistyttyä pohjoisen muslimihallinto pyrki islamisoimaan myös etelän ja laajentamaan sharia-lain koskemaan kaikkia, ja kun etelästä löytyi öljyä, pohjoisen mielenkiinto kasvoi entisestään. Dinkat ja nuerit liittoutuivat muslimeja vastaan ja perustivat SPLA:n eli Sudanin kansanvapautusarmeijan. Seurauksena oli kaksi pitkää sisällissotaa.
SPLA:ta johtivat lännessä koulutetut miehet: keskeiset päälliköt olivat kaikki tohtoreita aivan kuin keskustapuolueessa aikanaan. John Garang oli liikkeen johtaja, ja hän oli dinka.
Siinä missä monet muut SPLA:ssa halusivat erottaa eteläisen Sudanin omaksi maakseen, Garang halusi pitää Sudanin yhtenäisenä mutta saavuttaa tasa-arvon yhtäältä pohjoisen ja etelän ja toisaalta muslimien ja kristittyjen välille. Eräs hänen lähimmistä miehistään, Riek Machar, oli puolestaan nuer ja kannatti etelän itsenäisyyttä.
SPLA:n tärkein tukija oli Mengistun johtama kommunistinen Etiopia, ja sissit käyttivät Etiopian lounaisosaa ja etenkin sinne syntyneitä sudanilaisten pakolaisleirejä turvapaikkanaan. Osa liikkeen johtajista oli sosialisteja tai ainakin hallitsi asiaan kuuluvan retoriikan, mutta heimo oli useimmille tärkein. Eräät johtajat olivat aikanaan kieltäytyneet heimonsa perinteisistä miehistymisriiteistä: esimerkiksi nuer-heimolla pojan otsaan viilletään joukko viivoja, kuulemma joskus niin syvään, että heimon tunnistaa vainajan pääkallosta. Tavalliset heimosoturit saattoivat siksi pitää johtajiensa miehisyyttä kyseenalaisena, ja SPLA kärsi jatkuvasti heimokulttuuriin liittyvistä jännitteistä.
Etiopian pakolaisleireiltä kantautui tietoja, joiden mukaan SPLA oli haalinut erillisiin leireihin nuoria poikia ja koulutti heistä lapsisotilaita. Emma meni tapaamaan Riek Macharia taivutellakseen hänet sulkemaan leirit ja päästämään pojat koteihinsa. Riekillä oli myötätuntoisen ihmisen maine, ja hän lupasikin katsoa, ettei SPLA kouluta lapsista sotilaita.
Emma rakastui Riekiin, ja he menivät naimisiin 1991. Riekillä oli ennestään yksi vaimo, älykäs ja kaunis Angelina, joka asui Englannissa heidän lastensa kanssa, mutta nuer-heimon kulttuurissa mies voi ottaa useammankin vaimon, jos hänellä on varaa maksaa myötäjäisiksi vaadittu määrä karjaa ja hän pystyy elättämään kaikki vaimonsa. Riek oli luvannut ensimmäiselle vaimolleen, ettei ota muita vaimoja, ja se oli ollut yksi avioliiton ehdoista. Uutta avioliittoa siunattaessa Riek ilmoitti, että ensimmäinen vaimo oli antanut suostumuksensa liitolle, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Vaimo ei edes tiennyt häistä. Lupauksen rikkominen olisi antanut hänelle oikeuden avioeroon, mutta hän jätti sen käyttämättä. Riek ei tiettävästi maksanut yhtäkään lehmää Emman suvulle.
Avioiduttuaan sissipäällikön kanssa Emma menetti työnsä avustusjärjestössä. Hän ryhtyi auttamaan miestään sotapäällikön työssä. Tiedossa ei ole, kuinka paljon Emma lopulta vaikutti Riekin ratkaisuihin, mutta ennen pitkää Riek nousi kapinaan John Garangia vastaan. Melko varmaa on, että SPLA käytti lapsisotilaita, ja vaikka Riek oli päästänyt osan hallinnassaan olleiden leirien pojista koteihinsa, osa oli jäänyt.
Osa SPLA-päälliköistä piti Garangia diktaattorina ja halusi vallanvaihtoa; toiset pitivät ainoana tienä rauhaan eteläisen Sudanin itsenäisyyttä, mitä Garang ei kannattanut. Riek ei siis ollut ajatuksineen yksin, mutta hänen kannattajansa olivat kuitenkin voittopuolisesti nuer-heimoa, kun taas dinkat pysyivät enimmälti uskollisina Garangille. Seurauksena oli SPLA:n jakautuminen kahtia ja eteläisen Sudanin sisällissota. Sudanin hallitus käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tukea Riekin puolta, mikä entisestään syvensi juopaa nuerien ja dinkojen välillä.
Kaksi vuotta häiden jälkeen Emma tuli raskaaksi. Ollessaan viidennellä kuulla raskaana hän joutui Nairobissa auto-onnettomuuteen ja sai surmansa marraskuussa 1993.
Sota etelän ja pohjoisen välillä päättyi lopulta 2005 välirauhansopimukseen, jossa etelälle annettiin autonomia ja oikeus pitää 2011 kansanäänestys itsenäisyydestä. Olennaista oli se, että pohjoinen väsyi sotaan ja etelän kanssa syntyi yhteisymmärrys öljytulojen jakamisesta. äänestys pidettiin, itsenäistymiskanta voitti ylivoimaisesti ja Etelä-Sudanista tuli oma valtionsa.
Riek meni ennen pitkää naimisiin toisen valkoisen naisen kanssa, tällä kertaa amerikkalaisen. Hänen ensimmäisestä vaimostaan tuli merkittävä poliitikko uudessa Etelä-Sudanissa. John Garang kuoli vuonna 2005 helikopterionnettomuudessa, jota jotkut ovat pitäneet salamurhana, kuten Emmankin kuolemaa, ja joka saattoi sellainen ollakin, toisin kuin todennäköisesti Emman. Garangin varamiehestä Salva Kiiristä tuli Etelä-Sudanin presidentti ja Riek Macharista hänen varamiehensä.
Itsenäistyminen ei ole lopettanut Etelä-Sudanin ongelmia, heimojen väliset jännitteet ovat edelleen olemassa ja tuottavat väkivaltaa ja levottomuuksia. Maalta puuttuu infrastruktuuri, ja vaikka sillä on öljytuloja, korruptio hidastaa kehitystä. Muutama päivä sitten oli uutisissa, että Riek on saanut potkut mutta suhtautunut asiaan filosofisesti.
Emma's War tihkuu kritiikkiä avustustyön järkevyyttä ja avustustyöntekijöiden motiiveja kohtaan. Hän on sitä mieltä, että avustustyöntekijät ja katastorifialueilla työskentelevät toimittajat - jälkimmäisen kategorian takia hän käyttää kritiikin kohteestaan sanaa "me" - eivät tee työtään hyvän hyvyyttään vaan jännityksen takia; kuoleman läheisyys ja sädekehän houkutus tekevät elämästä kriisialueella kihelmöivää ja addiktoivaa. Hyvänä bonuksena avustusjärjestöt ja media maksavat kovaa palkkaa niille, jotka ovat valmiita toimimaan vaarallisilla alueilla. Moraalinen ylemmyydentunne ja ylistämällä alistaminen ovat syntejä, johon länsimaalaiset usein Afrikassa lankeavat, ja oma lukunsa ovat ne, jotka tuntevat Kiplingin "valkoisen miehen taakan" - ironisesti tai ei - niin raskaana niskassaan, että haluavat muuttua afrikkalaisiksi. Sitä useimmat afrikkalaiset itse eniten ihmettelevät: he pitävät ihmistä vähäjärkisenä, jos hän haluaa luopua mukavasta elämästään lännessä. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö avustustyön yhtenä pontimena olisi tai voisi olla aito myötätunto ja auttamisen halu.
Mitä sitten pitäisi ajatella tällaisen turistin, joka menee näihin maihin ihmettelemään? Olen onnistunut välttämään varsinaiset kriisialueet, joten katastrofituristiksi en tunnustaudu, joskin on pakko myöntää, että joillakin alueilla sota ei ole ollut ajallisesti muutamaa kuukautta kauempana, esimerkiksi Kongossa. Tällaisiin paikkoihin matkustaminen on jännittävää, mutta en halua nähdä ihmisten hätää. Kertooko orpokotien avustaminen kuitenkin syyllisyydentunnosta? En tiedä. Joka tapauksessa en ihmettele Scrogginsin mietteitä avustustyön nurjasta puolesta. Monet kriisialueilla työskennelleet ovat muistelleet, että vaaran alla vietetyt vuodet ovat olleet heidän elämänsä voimakkaimpia kokemuksia. He ovat siellä tunteneet itsensä elinvoimaisemmiksi, elämänhaluisemmiksi ja elämää arvostavammiksi kuin missään muualla. Eikä ole vaikeaa olla samaa mieltä turhautumisesta, jota kansainvälisen avun tehottomuus herättää kaikissa asianosaisissa. Dambisa Moyon kirja Dead Aid käsittelee juuri asian tätä puolta.
Scroggins mainitsee kirjassaan myös hotelli Acropolen, jossa hän oli aina Khartoumissa käydessään, ja sitä pyörittävät kreikkalaisveljekset. Hän kertoo, että hotelliin tehtiin vuonna 1988 pommi-isku, jossa kuoli 7 ja loukkaantui 17 ihmistä ja jonka lopullisista määrääjistä ei kai ole saatu koskaan varmuutta. Joukko palestiinalaisterroristeja otti tuoreeltaan vastuun ja ilmoitti syyksi, että avustustyö on pelkkä peiterooli hotellissa yöpyville briteille ja amerikkalaisille, jotka ovat oikeasti vakoojia; amerikkalaisten mukaan taas Abu Nidal hoiti homman Libyan laskuun. Luin Emma's Warin Etiopiassa, ja kun pääsin Sudaniin, kysyin Georgelta kirjasta. Hän sanoi Scrogginsin olevan hänen hyvä ystävänsä. En kysynyt pommi-iskusta.
Käsittelytapa on rehellisen oloinen: kriittinen mutta ei teilaava, ymmärtävä mutta ei sievistelevä. Kirjan suuri vahvuus on henkilön huolellinen sijoittaminen historialliseen ja maantieteellisen yhteyteensä, sillä vaikka kyse on vain yhdestä länsimaalaisesta, hänen tarinansa kertoo paljon Sudanista ja koko Afrikasta. Kirjoittaja on toimittaja, ja turhautuminen kansainvälisen avun toivottomuuteen on eräs kirjan johtoteemoista. Scroggins hahmottelee avustustyöhön hakeutuvista länsimaalaisista vähemmän mairittelevan henkilökuvan.
Sudanin historiaa ja etenkin heimopolitiikkaa kuvataan niin perusteellisesti, että välillä päähenkilö häviää pitkäksi aikaa näkyvistä. Kaikki kerrottu täytyy kuitenkin sisäistää, jos tarinan haluaa oikeasti ymmärtää, eikä kirjassa ole mitään turhaa. Osa lukijoista saattaa uupua kesken.
Asiamäärän pureskelua helpottaa se, että kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, ja vaikeuttaa se, että se on kauttaaltaan masentava. Lukukokemusta varjostaa ensinnäkin se, että heti alussa annetaan ymmärtää päähenkilön elämän päättyvän huonosti ja ennenaikaisesti, ja toiseksi se, että kirja havainnollistaa lohduttomasti, kuinka tietyt Afrikan maat tuntuvat olevan tuomittuja loputtomasti toistuvaan sotaan, nälänhätään ja pakolaisuuteen. Ulkoa tuodut ideologiat voivat hetkeksi keskeyttää kehän tai muuttaa sen suuntaa mutta eivät lopeta sitä kokonaan.
Monen muun länsimaalaisen tavoin Emma näki uutiset Etiopian ja Sudanin nälänhädästä 1984 ja lähti Afrikkaan auttamaan lapsia. Bob Geldof ja Live Aid olivat tuohon aikaan näkyvästi esillä Suomenkin uutisissa.
Emmaa kuvailtiin valokuvamallin oloiseksi glamour-naiseksi, mutta hän ei vieroksunut tiettömien korpitaivalten karuja olosuhteita. Hän tunsi suurta sympatiaa hädänalaisia lapsia kohtaan ja oli valmis tekemään paljon heidän auttamisekseen. Hän oli myös villi ja epäsovinnainen eikä välittänyt muiden avustustyöntekijöiden mielipiteistä viettäessään yönsä milloin kenenkin kanssa. Monet Afrikassa vaikuttavat britit olivat yläluokkaisten kolonialistisukujen vesoja, ja heidän silmissään paikallisten miesten kanssa makaaminen saattoi olla jo tarpeeksi skandaalimaista, mutta liian läheiset välit kapinallisupseereihin vaaransivat avustustyöntekijöiden puolueettoman aseman.
Kun eurooppalaiset jakoivat Afrikan keskenään 1800-luvun lopulla, vanhoihin heimorajoihin ei kiinnitetty huomiota. Monessa uudessa siirtomaassa, kuten Sudanissa, Tšadissa ja Nigeriassa, pohjoisosa kuului arabitaustaisille muslimeille ja eteläosa mustille kristityille ja heimouskontoja harjoittaville, ja tällä tavoin luotiin sotia synnyttävä automaatti.
Eteläisen Sudanin suuret heimot kuten nuer ja dinka olivat vanhastaan toistensa vihollisia. Sudanin itsenäistyttyä pohjoisen muslimihallinto pyrki islamisoimaan myös etelän ja laajentamaan sharia-lain koskemaan kaikkia, ja kun etelästä löytyi öljyä, pohjoisen mielenkiinto kasvoi entisestään. Dinkat ja nuerit liittoutuivat muslimeja vastaan ja perustivat SPLA:n eli Sudanin kansanvapautusarmeijan. Seurauksena oli kaksi pitkää sisällissotaa.
SPLA:ta johtivat lännessä koulutetut miehet: keskeiset päälliköt olivat kaikki tohtoreita aivan kuin keskustapuolueessa aikanaan. John Garang oli liikkeen johtaja, ja hän oli dinka.
Siinä missä monet muut SPLA:ssa halusivat erottaa eteläisen Sudanin omaksi maakseen, Garang halusi pitää Sudanin yhtenäisenä mutta saavuttaa tasa-arvon yhtäältä pohjoisen ja etelän ja toisaalta muslimien ja kristittyjen välille. Eräs hänen lähimmistä miehistään, Riek Machar, oli puolestaan nuer ja kannatti etelän itsenäisyyttä.
SPLA:n tärkein tukija oli Mengistun johtama kommunistinen Etiopia, ja sissit käyttivät Etiopian lounaisosaa ja etenkin sinne syntyneitä sudanilaisten pakolaisleirejä turvapaikkanaan. Osa liikkeen johtajista oli sosialisteja tai ainakin hallitsi asiaan kuuluvan retoriikan, mutta heimo oli useimmille tärkein. Eräät johtajat olivat aikanaan kieltäytyneet heimonsa perinteisistä miehistymisriiteistä: esimerkiksi nuer-heimolla pojan otsaan viilletään joukko viivoja, kuulemma joskus niin syvään, että heimon tunnistaa vainajan pääkallosta. Tavalliset heimosoturit saattoivat siksi pitää johtajiensa miehisyyttä kyseenalaisena, ja SPLA kärsi jatkuvasti heimokulttuuriin liittyvistä jännitteistä.
Etiopian pakolaisleireiltä kantautui tietoja, joiden mukaan SPLA oli haalinut erillisiin leireihin nuoria poikia ja koulutti heistä lapsisotilaita. Emma meni tapaamaan Riek Macharia taivutellakseen hänet sulkemaan leirit ja päästämään pojat koteihinsa. Riekillä oli myötätuntoisen ihmisen maine, ja hän lupasikin katsoa, ettei SPLA kouluta lapsista sotilaita.
Emma rakastui Riekiin, ja he menivät naimisiin 1991. Riekillä oli ennestään yksi vaimo, älykäs ja kaunis Angelina, joka asui Englannissa heidän lastensa kanssa, mutta nuer-heimon kulttuurissa mies voi ottaa useammankin vaimon, jos hänellä on varaa maksaa myötäjäisiksi vaadittu määrä karjaa ja hän pystyy elättämään kaikki vaimonsa. Riek oli luvannut ensimmäiselle vaimolleen, ettei ota muita vaimoja, ja se oli ollut yksi avioliiton ehdoista. Uutta avioliittoa siunattaessa Riek ilmoitti, että ensimmäinen vaimo oli antanut suostumuksensa liitolle, mutta tämä ei pitänyt paikkaansa. Vaimo ei edes tiennyt häistä. Lupauksen rikkominen olisi antanut hänelle oikeuden avioeroon, mutta hän jätti sen käyttämättä. Riek ei tiettävästi maksanut yhtäkään lehmää Emman suvulle.
Avioiduttuaan sissipäällikön kanssa Emma menetti työnsä avustusjärjestössä. Hän ryhtyi auttamaan miestään sotapäällikön työssä. Tiedossa ei ole, kuinka paljon Emma lopulta vaikutti Riekin ratkaisuihin, mutta ennen pitkää Riek nousi kapinaan John Garangia vastaan. Melko varmaa on, että SPLA käytti lapsisotilaita, ja vaikka Riek oli päästänyt osan hallinnassaan olleiden leirien pojista koteihinsa, osa oli jäänyt.
Osa SPLA-päälliköistä piti Garangia diktaattorina ja halusi vallanvaihtoa; toiset pitivät ainoana tienä rauhaan eteläisen Sudanin itsenäisyyttä, mitä Garang ei kannattanut. Riek ei siis ollut ajatuksineen yksin, mutta hänen kannattajansa olivat kuitenkin voittopuolisesti nuer-heimoa, kun taas dinkat pysyivät enimmälti uskollisina Garangille. Seurauksena oli SPLA:n jakautuminen kahtia ja eteläisen Sudanin sisällissota. Sudanin hallitus käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tukea Riekin puolta, mikä entisestään syvensi juopaa nuerien ja dinkojen välillä.
Kaksi vuotta häiden jälkeen Emma tuli raskaaksi. Ollessaan viidennellä kuulla raskaana hän joutui Nairobissa auto-onnettomuuteen ja sai surmansa marraskuussa 1993.
Sota etelän ja pohjoisen välillä päättyi lopulta 2005 välirauhansopimukseen, jossa etelälle annettiin autonomia ja oikeus pitää 2011 kansanäänestys itsenäisyydestä. Olennaista oli se, että pohjoinen väsyi sotaan ja etelän kanssa syntyi yhteisymmärrys öljytulojen jakamisesta. äänestys pidettiin, itsenäistymiskanta voitti ylivoimaisesti ja Etelä-Sudanista tuli oma valtionsa.
Riek meni ennen pitkää naimisiin toisen valkoisen naisen kanssa, tällä kertaa amerikkalaisen. Hänen ensimmäisestä vaimostaan tuli merkittävä poliitikko uudessa Etelä-Sudanissa. John Garang kuoli vuonna 2005 helikopterionnettomuudessa, jota jotkut ovat pitäneet salamurhana, kuten Emmankin kuolemaa, ja joka saattoi sellainen ollakin, toisin kuin todennäköisesti Emman. Garangin varamiehestä Salva Kiiristä tuli Etelä-Sudanin presidentti ja Riek Macharista hänen varamiehensä.
Itsenäistyminen ei ole lopettanut Etelä-Sudanin ongelmia, heimojen väliset jännitteet ovat edelleen olemassa ja tuottavat väkivaltaa ja levottomuuksia. Maalta puuttuu infrastruktuuri, ja vaikka sillä on öljytuloja, korruptio hidastaa kehitystä. Muutama päivä sitten oli uutisissa, että Riek on saanut potkut mutta suhtautunut asiaan filosofisesti.
Emma's War tihkuu kritiikkiä avustustyön järkevyyttä ja avustustyöntekijöiden motiiveja kohtaan. Hän on sitä mieltä, että avustustyöntekijät ja katastorifialueilla työskentelevät toimittajat - jälkimmäisen kategorian takia hän käyttää kritiikin kohteestaan sanaa "me" - eivät tee työtään hyvän hyvyyttään vaan jännityksen takia; kuoleman läheisyys ja sädekehän houkutus tekevät elämästä kriisialueella kihelmöivää ja addiktoivaa. Hyvänä bonuksena avustusjärjestöt ja media maksavat kovaa palkkaa niille, jotka ovat valmiita toimimaan vaarallisilla alueilla. Moraalinen ylemmyydentunne ja ylistämällä alistaminen ovat syntejä, johon länsimaalaiset usein Afrikassa lankeavat, ja oma lukunsa ovat ne, jotka tuntevat Kiplingin "valkoisen miehen taakan" - ironisesti tai ei - niin raskaana niskassaan, että haluavat muuttua afrikkalaisiksi. Sitä useimmat afrikkalaiset itse eniten ihmettelevät: he pitävät ihmistä vähäjärkisenä, jos hän haluaa luopua mukavasta elämästään lännessä. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö avustustyön yhtenä pontimena olisi tai voisi olla aito myötätunto ja auttamisen halu.
Mitä sitten pitäisi ajatella tällaisen turistin, joka menee näihin maihin ihmettelemään? Olen onnistunut välttämään varsinaiset kriisialueet, joten katastrofituristiksi en tunnustaudu, joskin on pakko myöntää, että joillakin alueilla sota ei ole ollut ajallisesti muutamaa kuukautta kauempana, esimerkiksi Kongossa. Tällaisiin paikkoihin matkustaminen on jännittävää, mutta en halua nähdä ihmisten hätää. Kertooko orpokotien avustaminen kuitenkin syyllisyydentunnosta? En tiedä. Joka tapauksessa en ihmettele Scrogginsin mietteitä avustustyön nurjasta puolesta. Monet kriisialueilla työskennelleet ovat muistelleet, että vaaran alla vietetyt vuodet ovat olleet heidän elämänsä voimakkaimpia kokemuksia. He ovat siellä tunteneet itsensä elinvoimaisemmiksi, elämänhaluisemmiksi ja elämää arvostavammiksi kuin missään muualla. Eikä ole vaikeaa olla samaa mieltä turhautumisesta, jota kansainvälisen avun tehottomuus herättää kaikissa asianosaisissa. Dambisa Moyon kirja Dead Aid käsittelee juuri asian tätä puolta.
Scroggins mainitsee kirjassaan myös hotelli Acropolen, jossa hän oli aina Khartoumissa käydessään, ja sitä pyörittävät kreikkalaisveljekset. Hän kertoo, että hotelliin tehtiin vuonna 1988 pommi-isku, jossa kuoli 7 ja loukkaantui 17 ihmistä ja jonka lopullisista määrääjistä ei kai ole saatu koskaan varmuutta. Joukko palestiinalaisterroristeja otti tuoreeltaan vastuun ja ilmoitti syyksi, että avustustyö on pelkkä peiterooli hotellissa yöpyville briteille ja amerikkalaisille, jotka ovat oikeasti vakoojia; amerikkalaisten mukaan taas Abu Nidal hoiti homman Libyan laskuun. Luin Emma's Warin Etiopiassa, ja kun pääsin Sudaniin, kysyin Georgelta kirjasta. Hän sanoi Scrogginsin olevan hänen hyvä ystävänsä. En kysynyt pommi-iskusta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti