Kohti Epulua

Tulivuoren jälkeen edessä oli lähtö Iturin sademetsään, jossa on edelleen ikivanhaan tapaan elävien pygmien kyliä. Samassa metsässä asuu kirahvin sukuisia okapeja, mutta ne ovat niin harvinaisia ja säikkyjä, että niitä oli tarkoitus ihmetellä vain Epulun tutkimusaseman aitauksessa. Matka Gomasta Epuluun vaatii kaksi pitkää ajopäivää, ja pygmien löytäminen vaatii vielä sen päälle kunnon viidakkovaelluksen. Se oli tietysti oleellinen osa homman viehätystä. Epuluun ei voi poiketa hetken mielijohteesta eikä pygmien kyliin pääse turistibussilla.

Järjestelyissä oli yksi ongelma. Oppaamme ei osannut englantia niin hyvin, että olisi varsinaisesti ymmärtänyt, mitä häneltä kysytään; hän yritti arvata kysymyksen aiheen tunnistamiensa avainsanojen kuten paikannimien perusteella. Hän ei ollut myöskään etukäteen perillä matkaohjelmasta, vaan näki sen ensimmäistä kertaa, kun näytimme sen hänelle. Päälle päätteeksi hänelle oli tulossa flunssa. Pääsi helpotuksen huokaus, kun lähtöä edeltäneenä iltana tuli tieto, että Epuluun lähtisi sittenkin kanssamme eri opas.

Kerrottiin, että opas ja kuljettaja tulisivat seitsemältä. Nousin kuudelta ja valmistauduin kaikessa rauhassa pakkaamiseen, kun ovelle koputettiin. Siellä oli uusi oppaamme Fidel. Hän oli tietysti taas eri henkilö kuin se, joka edellisiltana oli oppaaksemme nimetty; lisäksi hän oli siinä uskossa, että lähtö olisi kuudelta eikä seitsemältä.

Eipä siinä mitään. Ulkona hiippaili huumehörhön oloinen saksalainen, joka esittäytyi Simoniksi. Hänkin oli tulossa matkalle, eli se siitä yksityiskuljetuksesta, josta olimme maksaneet. Simon laukoi yhtenään kolonialista huulta, onneksi oppaan huumorintaju tuntui kestävän. Ruandalainen Fidel osoittautui varsin päteväksi oppaaksi.

Ensimmäisen päivän tavoite oli Butembon kaupunki. Gomasta sinne vievä tie oli päällystetty, mutta siitä oli pelkkää haittaa, sillä puolet päällysteestä oli kadonnut ja loppu oli kovin teräväreunaista. Mitsubishi Pajerostamme puhkesi ennen pitkää rengas, koska kuljettaja Timothei halusi elvistellä; sama juttu joka maassa. Tosi hyvä kuski hän oli silti. Pajerossa oli kaksi vararengasta, ja vaihto tapahtui nopeasti.

Kun tiet ovat näin huonoja Afrikan kolmanneksi suurimmassa maassa ja kieliäkin on yli 400, niin ei ole ihmekään, ettei Kongossa ole oikein löytynyt yhteishenkeä.

Kun päästiin tasangolta ylös vuorille, repaleinen tie muuttui rehelliseksi soratieksi, ja meno oli koko matkan niin monttuista, ettei kyydissä voinut edes lukea. Pää sumeni onneksi koomaiseen tilaan, jossa aika kului äkkiä, sillä autossa soi viiden biisin kokoelma afrikkalaista poppia loputtomalla toistolla.

Zenistelyyn tuli tauko, kun autosta irtosi karja-aura. Se köytettiin paikalleen, mutta kiinnitys petti myöhemmin uudelleen. Röykytys jatkui. Kolmanneksi autosta katosivat virrat. Lyhyen korjauksen jälkeen kaikki toimi vähän aikaa normaalisti, kunnes vika toistui ja tarvittiin pidempi korjaus.

Suunnilleen Luberon tienoilta alkaen maisemat muuttuivat postikorttimateriaaliksi. Siinä missä Goma oli rähjäinen ja röttelöitä riitti, maaseutu oli täällä hyvin roskatonta ja hoidetun näköistä. Komeat, suuret puut reunustivat jyrkässä rinteessä kulkevaa leveää tietä; monet kukkulat oli tupattu siististi täyteen taloja, ja vaikutelma oli suorastaan idyllinen. Tunnelman kruunasi tienoon rauhallisuus, lapsetkaan eivät enää ammuskelleet turisteja etusormillaan kuten Gomassa.

Illansuussa ehdimme Butemboon, jonka pääraitilla voisi kuvata länkkärin. Leveä, päällystämätön katu, molemmin puolin kaksikerroksisia taloja, joista ylemmässä on koko mitalta parveke ja alemmassa liikkeitä, kaikkialla rakennetaan, ränsistyneitä julkisivuja, vilkas mutta hivenen anarkistinen meininki. Kuski käänsi keulan kohti porttia, joka sopi kadun varteen hyvin eli näytti hoitamattomalta. Sen takaa paljastui keitaan lailla komea, hiljattain remontoitu hotelli. Huoneet olivat sisäpuolelta vähemmän vaikuttavia, lämmintä vettä ei tullut ja luvattu langaton netti ei toiminut, mutta yhdentoista tunnin tehosekoittimessa istumisen jälkeen mielessä oli lähinnä punkka.