Ruandan kansanmurhan museo

Seinällä on iso valokuva veikeästi hymyilevästä pikkupojasta. Alla on pieni plakaatti. "Nimi: Patrick. Ikä: 5 vuotta. Lempilelu: auto. Paras ystävä: isosisko. Kuolintapa: hakattu nuijalla." Samanlaisia kuvia ja lakonisesti kerrottuja tarinoita on monta.

Kun puhutaan suurista historiallisista hirmutöistä, herää kysymys, voiko niiden kauhuista todella välittyä mitään museokävijälle. Museot ovat siistejä paikkoja, joissa kaikki on sivistynyttä ja hillittyä.

Auschwitzissa museossa voimakkaimman vaikutuksen tekivät uhreille kuuluneet henkilökohtaiset esineet, sillä ne toivat ison historiallisen tapahtuman yksilön tasalle aivan eri tavalla kuin historiankirjojen tyylillä annettu kuvaus tai edes valokuvat surmapaikoilta. Vitriinissä oli tuhansia leirille kuljetettujen juutalaisten matkalaukkuja, joissa kussakin oli omistajan omakätisesti kirjoittama nimi ja osoite.

Ruandan kansanmurhan museossa on esillä suuri määrä pääkalloja ja sääriluita, joista monissa on isompia ja pienempiä vaurioita viidakkoveitsistä, keihäistä, kirveistä, vasaroista ja luodeista. Niissäkin on makaaberiudestaan huolimatta museomainen tuntu. Lasten tarinat ovat tämän paikan sävähdyttävin osa.

Jotain olennaista jäi jälkeenpäin ajatellen kuitenkin näkemättä. Kansanmurhan museossa uhri kohdataan suoraan, mutta murhaaja vain hänen pelkonsa ja kärsimyksensä kautta. Voi pohtia, millaiseen mielentilaan ihmisen on täytynyt joutua, että hän on kyennyt pieksemään kaksivuotiaan tytön hengiltä puunuijalla, mutta sen lähempää tekijää ei pääse näkemään; murhaaja jää etäiseksi hirviöksi, joka ei tartu matkaan. Museokävijä ei joudu miettimään, voisiko hän itse päätyä missään oloissa vastaaviin tekoihin, ja minusta se on ongelma. Ruandankin kansanmurhan toteuttamiseen tarvittiin niin paljon väkeä, että enemmistön täytyi olla tavallisia ihmisiä. Ehkä heidänkin tarinoitaan olisi voinut tuoda esiin: tällainen oli tavallinen jeppe, jolla oli tavallinen perhe, hän teki tavallisia töitä ja rentoutui tavallisten asioiden parissa; asiat menivät näin ja näin, ja hänestä tuli yksi pieni osa suurta teurastusta.

Kansanmurhan museon eräs tehtävä on pyrkiä valistuksen keinoin estämään vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa; ehkä se onnistuisi paremmin, jos kävijä saataisiin säikähtämään museossa itseään. Ministerit ja sotapäälliköt suunnittelivat kansanmurhat ja antoivat siihen johtaneet käskyt, mutta he olivat etäännyttävän, byrokraattisen välimatkan päässä itse toimeenpanosta eikä tavallinen museokävijä heihin muutenkaan samastu. Siksi tarvitaan tavallisten kansanmurhaajien tarinoita.