Damavand: korkealla on kylmä

Tässä vielä viimeinen jakso Damavand-jatkosarjasta. Viimeksi sankarimme saapuivat ylempään leiriin 4200 metrin korkeuteen.

Bargah Sevvomissa tai täydellisemmin kai Bargah-e-Sevvomissa oli paljon porukkaa, josta osa yöpyi omissa teltoissa. Itse suojassa, jonne itse majoituimme, oli kaikki muut punkat täynnä iranilaisia.

Keli oli vilpoinen, etenkin tuuli pureksi luita, ja nokka vuoti koko ajan osin sen ja osin pölyn takia. Ylämäessä oli tullut vastaan parikin porukkaa, jotka olivat joutuneet kääntymään jossain vaiheessa takaisin kylmän takia. Pari venäläistäkin, eivät mitään hymyveikkoja, mikä kyllä saattoi huiputuksen epäonnistumisen lisäksi johtua myös Venäjän edellispäiväisestä nöyryytystappiosta Espanjalle EM-jalkapallossa. Sanoin toiselle että strastvui, ja hän vastasi enempiä reagoimatta samoin.

Yöllä en saanut unta kuin ehkä pari tuntia. Joukko iranilaisia lähti yöllä huiputukseen ja pölpötti ja mellasti kuin päivällä. Ottivat aikansakin. Aamulla väsytti, ja kova laveeri tuntui luissa. Hyvää nukkuma-asentoa ei oikein löytynyt. Niin sitä tullaan vanhaksi? Muistan, kuinka nuorenamiehenä armeijassa nukahdin radion päälle. Korkea ilmanala kyllä aiheuttaa myäs unettomuutta, mutten ollut kärsinyt sellaisesta Himalajalla tätä suuremmassakaan korkeudessa.

Seuraavana päivänä teimme sopeutumisnousun jääputoukselle ja vähän yli. Ensin mainitulle 4850 metrin korkeuteen päästiin noin kolmessa tunnissa, ja siitä viiteen tonniin meni vielä ehkä puoli tuntia.

Kun istuskelimme ylhäällä sopeutumismielessä, seuraamme liittyi iranilainen, jolla ei ollut reppua, ainoastaan puolentoista litran pullo ja siinä ehkä puoli litraa vettä. Sanoi olevansa matkalla huipulle. Muhammad arveli, ettei tyyppi ollut kovin kokenut. No, palasi myöhemmin suojaan onnistuneen huiputuksen jälkeen, joten ihan turha kaveri hän ei ollut.

Tuuli kylmetti hien äkkiä, joten lähdimme alas. Poissaollessamme suoja oli tyhjentynyt iranilaisista mutta tilalle oli tullut iso seurue englantia puhuvista maista. Oli ausseja, englantilaisia ja ainakin yksi skotti. Oli mukava puhua vaihteeksi niin, että vastapuoli ymmärsi joka sanan. Iranilaiset opiskelevat englantia kakkoskielenä vähintään seitsemän vuotta, mutta keskittyvät kuulemma etupäässä kieliopin pänttäämiseen. Perusilmaisut sujuvat aika monelta, mutta siihen se useimmiten jää.

Päivän mittaan aloin aivastella tihenevään tahtiin ja nuha paheni. Ei kauhean hyvä merkki seuraavan aamun huiputusta ajatellen.

Yöllä oli tarkoitus lähteä liikkeelle neljän aikaan. Alettiin nukkua kai kahdeksan maissa, mutta uni ei tullut. Joskus kymmenen ja kahdentoista välissä nousi kuume. Sekoitin Panadol Hotin kylmään veteen, mutta siitä ei ollut apua, tietenkään. Ja se oli sitten siinä. Damavandin valtaus karkasi kertalaakilla käsistä.

Loppupäivä meni pääosin nukkuessa, tosin välillä jutustelin aussien kanssa. Niin korkealla toipuminen on hidasta tai olematonta, joten iltapäivällä käveltiin Muhammadin kanssa takaisin ykkösleiriin, mistä kuski haki meidät Teheraniin. Seuraavat pari päivää menivät aika sumuisissa merkeissä hotellihuoneessa, kun kroppa ihmetteli, kuinka tällaisessa ilmanalassa voi olla flunssa.

Huippu jäi siis kuudensadan metrin päähän. Ehkä teen joskus kahden tai kolmen kuukauden sapattimatkan, jonka kuluessa kierrän sekä Mongoliasta, Tiibetistä että Iranista kaikki ensimmäisellä käynnillä väliin jääneet paikat.

Pännii, voin kertoa. Mutta matkaa on vielä paljon jäljellä, monta hienoa paikkaa jo nähtynä ja monta edessä. Kunhan vain eräät maat eivät saa päähänsä aloittaa mitään typeryyksiä täällä.