Oppaista

Mongoliassa osallistuin yhdeksänpäiväiselle jeeppiretkelle, jota veti opas, Tiibetissä nelipäiväiselle, mutta muuten paikallisia oppaita ei ole juuri tullut hyödynnettyä. Täällä Iranissa olen käyttänyt oppaiden palveluksia jo neljästi.

Yksi syy on se, että iranilaiset eivät juuri puhu englantia. He opiskelevat sitä seitsemän vuotta, mutta lopputuloksena useimmat kykenevät sanomaan kaksi asiaa: where are you from ja welcome to Iran. Jälkimmäinen on tietysti mukava, etenkin kun sitä kuulee hämmentävän usein. Monia asioita on joka tapauksessa vaikea hoitaa ilman farsintaitoa, minkä lisäksi tuntuma paikallisiin jää vääjäämättä puutteelliseksi. Oppaat puhuvat vähintään kohtuullista englantia, mikä yhtäältä sulavoittaa asioiden järjestelyä ja toisaalta tarjoaa yhteyskohdan, jonka kautta voi oppia lisää iranilaisista ja heidän tavoistaan.

Toinen syy oppaiden käyttöön on se, että olen poikkeuksellisesti yksin liikkeellä. Kavereiden kanssa matkustellessa tulee herkemmin pitäydyttyä omassa joukossa ja harhailtua päättömästi. Sitä Lonely Planetiakaan ei aina jaksa lukea, ja niinpä monista paikoista jää hämärän peittoon paljon mielenkiintoista. Yksin liikkuessa oppaalle jää ikään kuin luontevasti tilaa.

Liikuin kaikkien neljän oppaan kanssa kaksin, joten sain tilaisuuden keskustella tuntikausia paikallisen kanssa ja esittää luvuttomasti kysymyksiä. Kaikki vastailivat auliisti ja jokainen otti automaattisesti puheeksi aiheet, joita en itse olisi rohjennut, kuten uraanin rikastamisen, naisten aseman ja uskonnon Iranissa. Oppaiden näkemykset Iranin tilanteesta olivat hämmästyttävän avomielisiä ja kriittisiä.

Ensimmäinen oppaani oli Muhammad, joka näytti tietä Damavandille ja josta olen jo kirjoittanut. Hän oli kirjanpitäjä, intohimoinen vuorikiipeilijä ja professorisperheen vesa. Vähän minua nuorempi, yhtä lailla runouden ystävä. Oikein hyvä tyyppi, vaikka hän ei aina muistanutkaan mainita, jos ei ollut ymmärtänyt jotakin lausumaani. Hän opetti minulle monta keskeistä farsinkielistä fraasia.

Persepoliksessa minua valisti Masumeh. Olin jotenkin kuvitellut, ettei naispuolista opasta päästettäisi kahdestaan minnekään miehen kanssa, saati ulkomaalaisen miehen, mutta mitään ongelmaa ei ollut havaittavissa. Masumeh oli opiskellut englantilaista kirjallisuutta ja puhui erinomaista englantia, minkä lisäksi hän tunsi laajasti Persian historiaa. Hän oli myös ilo silmälle. Kiertokäynnin loppuosa meni istuskellessa ja meni ainakin tunnin yliajalle, kun jäimme keskustelemaan huivipakosta ja islamista. Hänelle huivi suojautumiskeino; hän tunsi tarvitsevansa suojaa miehiltä. Hänen kuvauksensa huivipakosta auttoi ymmärtämään asian toista puolta, mutta ei muuttanut mielipidettäni.

Esfahanissa oppaanani oli keski-ikäinen, läpikotaisin hienostunut herrasmies nimeltä Ahmad. Hänkin oli opiskellut englantia ja englantilaista kirjallisuutta. Hänen historiantuntemuksensa ylitti tavanomaisen oppaan tiedot, minkä lisäksi hänen lukeneisuutensa käsitti myös filosofian. Nietzsche tuli pakostakin esiin, kun liikuttiin zarathustralaisten vanhoilla pyhillä paikoilla. Mahmud selvitti minulle laajasti moskeijoiden arvoasteikkoa mullaheineen, imaameineen ja ajatollaheineen. Mahmudilla oli luultavasti myös toimivat provikkasuhteet muutamiin paikallisiin elinkeinonharjoittajiin, sillä hän vei minut sopivan vahingossa tutustumaan miniatyyrimaalari Mustafa Fotowatiin ja suureen mattokauppaan. Mattokauppoja ei syntynyt, mutta Mustafan työt olivat upeita: hän työskenteli paraikaa ja näytti, kuinka maalaa miniatyyrikokoiset maalauksensa kissankarvasiveltimellä kamelinluulle. Ostin lopulta kaksi, toisessa on Omar Khaijam viinipikarin ja muusan kanssa, toisessa sufimystikko kirvestunnuksineen. Ahmad sai odotella aika kauan, kun valitsin mieleisiäni, joten toivotaan, että hän tosiaan sai provikan. Ainakin hän tinki hintaa puolestani.

Entinen upseeri Ali opasti minua Yazdin autiomaaretkellä. Hän oli ollut šaahin aikana brittiläisessä sotilasakatemiassa ja puhui siksi moitteetonta englantia. Rehellinen ja suoraselkäinen mies. Hän sanoi todenneensa aikanaan, että joutuisi sotilaana liian usein toimimaan omantuntonsa vastaisesti, ja vaihtaneensa siksi alaa. Hänen kanssaan keskustelin etupäässä politiikasta, ja muista oppaista poiketen hän kommentoi piikikkäästi myös EU:n Lähi-idässä harjoittamaa politiikkaa. Alin mielipiteet kansainvälisestä politiikasta olivat linjassa hänen vahvan moraalisen ajattelutapansa kanssa, ja hänelle realpolitik oli pelkkää selkärangattomuutta. Hän oli sitä mieltä, että suojautuakseen ydinasevaltojen painostukselta Iraninkin pitäisi hankkia ydinase. Ali ripitti eurooppalaisia siitä, että Iran niputetaan aina yhteen arabimaiden kanssa, mutta hän toisaalta teki itse saman Euroopan maille. Luulen, että Iranin nykyinen asema ahdisti häntä tavattomasti, koska mikään osapuoli ei vastannut hänen käsitystään oikeamielisestä toimijasta.

Tulen varmaan myöhemmilläkin reissuilla palkkaamaan paikallisia oppaita, vaikken matkustelisikaan yksin. Pienestäkin paikasta saa paljon enemmän irti.