Kotka on laskeutunut

Palasin perjantaina Suomeen. Ensimmäinen kulttuurisokki tuli vastaan taksissa, kun käytössä oli mittari, taksissa oli taksin merkki, hinnasta ei tarvinnut neuvotella etu- eikä väitellä jälkikäteen, kuski tunsi reitin, auto oli hyvässä kunnossa ja liikennekin maltillista. Toisaalta hinta oli moninkertainen.

Olin aika väsynyt romahtaessani taksin takapenkille. Olin herännyt varhain ehtiäkseni Teheranin basaariin ennen pahimpia ruuhkia; en tietenkään onnistunut, koska jäin heräämisestä huolimatta punkkaan lojumaan.

Heiluin basaarissa, kunnes paikat menivät alkuiltapäivästä kiinni (oli torstai eli sikäläinen lauantai) ja lähdin sitten etsimään nettikahvilaa, mihin sain kulumaan noin kaksi tuntia. Kahvila oli toki kiinni sen päivän.

Illan tullen koneen lähtöön oli aikaa kymmenisen tuntia - lähtöaika oli puoli viideltä aamulla. Onneksi Teheranin suomalaiset pelastivat minut tylsältä odottelulta. Tapasin vielä kolmannenkin kerran Kaisua ja Annaa, joihin olin tutustunut aivan alkumatkasta. Kävimme ensin valokuvanäyttelyssä ja menimme sen jälkeen ravintolaan. Huivipakko ja Iranin poliittinen asema puhuttivat pitkään.

Tällaiset keskustelut olivat yksi syy, miksi matka Iraniin oli voimakas kokemus. Maassa on jännitteinen tilanne, johon ei ehkä normaalilla reppumatkalla olisi välttämättä päässyt kunnolla sisälle. En tiedä, pääsinkö minä, mutta ainakin minulla oli kaksi etua: ensimmäinen oli aiemmin mainitsemani matkustelu kaksistaan englantia puhuvien oppaiden kanssa, ja toinen oli vastaava yhteys Teheranissa asuviin suomalaisiin.

Kaisu, Kristiina ja Veikko olivat Suomen Teheranin-suurlähetystön palveluksessa, Anna taas UNHCR:n; lisäksi seurueeseen kuului yhtenä iltana Päivi, joka oli Iranissa lomalla niin kuin minäkin. Heiltä kuulin havaintoja, joita en olisi paikallisilta voinut saada. Sanomattakin on selvää, että mainitunlaisiin työtehtäviin eivät päädy kapeakatseiset monokulturalistit tai piilokolonialistit. Kuulemani toteamukset olivat silti rehellisiä ja kaunistelemattomia.

Teheranin-suurlähetystön väelle kuuluu suuri kiitos näiden illanistujaisten järjestämisestä. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että oman maan edustusto voi olla keidas, joka suojaa koti-ikävältä.

Tuon viimeisen illanistujaisen jälkeen joskus puolenyön jälkeen siirryin Imaami Khomeinin kansainväliselle lentokentälle. Siellä asiat etenivät hyvin hitaasti: en ole missään nähnyt niin hidasta passintarkastusta. Minun passini syynäämisessä heillä ei toki kauan nokka tuhissut, mutta edelläni olevien arabien asiakirjat tutkittiin hyvin perusteellisesti.

Kone lähti Istanbulia kohti jotakuinkin aikataulussa. Konstantinopolissa nuokuin nelisen tuntia ennen jatkolentoa Helsinkiin. Jo täällä tärmäsin outoihin juttuihin, kuten siihen, että luottokortti alkoi taas toimia. Ostin Timbuktua käsittelevän kirjan. Malia ja tuaregeja käsitteleviä kirjoja on kertynyt jo aika monta; jospa ensi kesänä...

Alkuun palatakseni: taksikuski toi minut kotiovelle perjantaina iltapäivällä. Huomenna maanantaina menen töihin. Kuukauden loma ei kestä kuin neljä viikkoa.

Mitä jäi käteen? Jos viimevuotinen Tiibet oli osin ahdistava paikka Kiinan miehitysvallan takia, niin Iran oli sitä kaksin verroin ydinasekriisin ja etenkin uskonnollisen kireyden takia. Olisi hölmöa sanoa, että tämä oli "mukava" loma; ei kai kukaan lähde Iraniin etsimään hauskanpitoa. Tämä oli ensisijaisesti kokemus ja elämys, sukellus todelliseen vierauteen. Eikä se silti tarkoita, etteikö usein olisi ollut mukavaa.