Tochal: kohti Damavandia

Yksi tämän retken pääkohteista oli Damavand Teheranin pohjoispuolella Alburz-vuorilla. Vuori on Lähi-idän korkein, 5671 metriä, ja sillä on keskeinen rooli alueen mytologiassa, sen uumeniin on vangittu lohikäärmeitä ja muuta vastaavaa. Nooan arkkikin on paikallisen tiedon mukaan rysähtänyt Damavandille, ja Ararat on ollut jonkinlainen väärinkäsitys.

Tuossa korkeudessa happea on jo kolmannes vähemmän kuin merenpinnan tasossa, joten sopeutuminen korkeaan ilmanalaan on keskeinen juttu. Koska tarkoitus oli nousta huipulle saakka eikä vain ihailla maisemia juurelta, aloitin oppaan kanssa sopeutumisnousulla Tochal-vuorelle torstaina 26. päivä.
Tochal on 3962 metriä korkea vuori, joka on ensisijaisesti hiihtokeskus mutta näin kesäisin myös patikkapaikka. Lähtöpaikkana oli parkkipaikka noin sadan metrin korkeudessa, joten matkaa ylöspäin oli lähemmäs neljä kilometriä.

Ensin oli tarkoitus säästää aikaa nousemalla köysiradalla kakkosasemalle 2400 metriin ja jatkaa sieltä jalan, mutta radan aikataulu oli jostain syystä tunnin normaalista myöhässä, joten lähdimme aamuseitsemältä kävellen rinteeseen. Reitti kulki leveää, loivasti nousevaa soratietä pitkin, ja jalka nousi kepeästi. Aikaa ei lopulta mennyt kuin kaksi tuntia. Ehkä reissua edeltäneellä kunnonkohotuksella oli ollut sellainen vaikutus, että kunto oli kohonnut. Myöskään hapen vähyys ei nousun aikana aiheuttanut päänsärkyä tai muita oireita.

Kakkosasemalle ehtiessämme köysirata kulki jo. Pidimme ensin pienen tauon ja söimme välipalaa aseman pienessä ruokasalissa. Seinällä oli hieno, koristeellinen huoneentaulu, jossa oli persialaista kirjoitusta. Kysyin Muhammadilta, oliko se Koraanista. Ei ollut, vaan siinä sanottiin, että ravintolassa ei saa syödä omia eväitä.

Välipalan jälkeen nousimme köysiradalla viitosasemalle - kolmosta ei ole ja nelosen jätimme väliin. Tällä välillä nousua ei tullut kuin 370 metriä, mutta vaakasuunnassa matkaa oli sen verran paljon, että nopeampi kulkupeli säästi meidät kävelemästä iltaan saakka.

Pääsimme huipulle noin kello 12.40. Siellä oli joukko muita kiipeilijöitä makoilemassa sekä pieni suoja, jossa kiipeilijät joskus yöpyvät tai pitävät säätä talvella.

Köysirata kulkee vain kahteen saakka, joten lähdimme muutaman minuutin ihmettelyn jälkeen taas alas voidaksemme mennä radalla saman pätkän kuin tullessakin. Ehdimmekin sopivasti, mutta kun šaahin aikainen vaunu oli keikkunut asemien puoliväliin, matkanteko yhtäkkiä katkesi kuin seinään. Siinä sitä sitten killuttiin pienessä kopperossa, joka muuttui hyvin nopeasti saunaksi.

Lopulta homma jatkui, ja kun pääsimme asemalle, pysäytyksen syyksi paljastui jonkinlainen vaihteenvaihdos.

Kokonaisuutena vuorella käynti sujui yllättävän keppoisesti, enkä olisi uskonut, että niin korkealle on niin helppo nousta niin nopeasti, mutta jälkeenpäin päässä humisi hiukan ja varjopäänsärky vaivasi. En juonut tarpeeksi vettä. Damavandia varten karttui hyvää kokemusta: miten reppu kannattaa pakata, paljonko vettä tarvitaan. Samaten auringolta suojautumiseen osasi pääretkellä varautua paremmin. Totesin myös, että joskus alamäki on vaikeampaa kuin ylämäki: ylämäkeen voi mennä kuinka hitaasti hyvänsä, mutta jos alamäki on jyrkkä, sitä on pakko valua alaspäin tiettyä vähimmäisvauhtia. Varpaat pakkautuvat kenkien päähän, pohkeet ja polvet ovat kovilla.

Hyvän nousun jälkeen toiveet olivat korkealla. Mutta Damavand oli sitten vähän toisenlainen vuori.