Mongoliassa riitti aroa silmänkantamattomiin. Hevosen selässä tuntui kuin voisi ratsastaa taaivanrantaan eikä kukaan tulisi mussuttamaan. Teltan sai pistää minne vain. Se on vapautta se. Tiibetiin sen sijaan ei edes päässyt pelkällä viisumilla, tarvittiin erillinen matkustuslupa. Kaikki oli maksullista ja aidattua. Millaista lienee Iranissa? Tuskin sellaista ahdistavan pakkovaltaista, millaisena läntiset tiedotusvälineet sen näkevät, mutta kyllä viisumin saanti sinnekin vaati omat kommervenkkinsä.
Pitäisikö seuraavana kesänä lähteä taas jonnekin, missä luvat ja propuskat eivät ole niin oleellisia? Haluaisin Saharaan tuaregien pariin. Kilimanjarolle ajattelemaan hemingwaymäisiä ajatuksia. Beniniin tutustumaan alkuperäiseen voodoohon. Senegaliin, Mauritaniaan. Afrikkaan joka tapauksessa. Liekö erityisen rentoa meininkiä? Ainakin Länsi-Afrikka on kuulemma aika relaa seutua. Nigeria ei ilmeisesti ole, ainakin Lagos on ollut maailman väkivaltaisimpia kaupunkeja. Kamerun? Välillä ikäviä juttuja. Kongosta on turha puhuakaan. Ehkä sinne Saharaan? Algerian kautta tai Malin.
Kun Afrikka on koluttu, vuorossa on kai Etelä-Amerikka. Tai sitten palaan Aasiaan, tällä kertaa etelämmäs. Tai Tyynenmeren saarille?
Niin kauan kuin reissaan tällä tavalla, omistusasunto pysyy visusti poissa agendalta. Ei ehkä siksi, etten sellaista haluaisi, vaan siksi, että eihän sellaiseen ole piru vie varaa matkailun jälkeen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti