Konstantinopoli

Eilen ravintolan terassilla kävi pöytien alla ruskeankirjava vilinä, kun reissussa rähjääntynyt kulkukissa jahtasi brittituristien sille heittelemiä suupaloja. Vastapalvelukseksi britit olisivat halunneet tyydyttää hellittelynhaluaan, mutta katti ei suvainnut moista vaan ensin läppäsi miestä villisti näpeille ja sitten väisti naisen silittelyä hamuavan käden akrobaattisella liikesarjalla. Turistin mielestä kissa - paikallisten eli palveluntarjoajan edustajana - ei täyttänyt omaa osuuttaan diilistä. Almua vastaan turisti ostaa oikeuden hipelöidä alkuasukasta. Jos alkuasukas ei alistu järjestelyyn, hän on jonkinlainen huijari, jollaisia alkuasukkaat oletusarvoisesti ovat muutenkin. Ilmeisesti tarjoilija oli samaa mieltä, sillä hän monotti mirrin ulos. Tilalle tuli toinen, tällä kertaa kaulapannalla varustettu sileäturkkisempi kissa.

Kaikista maailman asukkaista turistit lienevät kaikkein herkimpiä huijausepäilyksille. Kun ei osaa paikallista kieltä eikä tunne tapoja, syntyy helposti pelko, että nyt meikäläistä vedetään höplästä. Mitä tuo tyyppi virnistelee? Lähtemällä turistiksi ihminen tavallaan saattaa itsensä hädänalaiseen asemaan, jota pieneen vedätykseen taipuvaiset henkilöt ilman muuta yrittävät käyttää hyväkseen. Ei sellaisia ihmisiä kaikki nurkat ole täynnä sen enempää täällä kuın Suomessakaan, mutta vaikutelma voi syntyä, kun skoijarit kertyvät sinne minne turistitkin.

Tässä kaupungissa on uskomattoman paljon kulkukissoja. Kaikki eivät vierasta ihmisiä yhtä paljon kuin mainittu ravintolapummi, erästä lutuista pentukolmikkoa sain kuvata aivan läheltä Konstantinopolin vanhan kaupunginmuurin juurella. Nyt on kortille tallentunut jo enemmän kissoja kuin ihmisiä. Mutta vähän jälkimmäisiäkin sentään.

Pari tuntia sitten satuin ahtaille sivukujille, joilla ei liikkunut muita matkalaisia (niin, muita turisteja). Törmäsin laumaan lapsia, joista yksi huomasi kamerani ja innostui pyytämään, että ottaisin hänestä kuvan. Hetken päästä kaikki halusivat poseerata, ja minähän napsin minkä ehdin. Muksut ovat mukavia ja luontevia kuvattavia, hyviä poseerauksia ei paljon tarvitse pyydellä. Tiibetissäkin kuvasin paljon nimenomaan mukuloita. Pennuilta löytyvät usein ne veikeimmät ilmeetkin.

Tässä porukassa yksi oli surullisen näköinen. Hän ei tullut kuvaan enkä aluksi edes huomannut poikaa, joten tytöt kiskoivat minut erikseen kuvaamaan häntäkin. Hymyä ei irronnut, mutta poseeraus kyllä. Toisella pojalla oli käsi rähjäisessä kantositeessä, mutta se ei estänyt häntä pomppimasta eteen juuri hymytöntä poikaa kuvatessani, mikä johti automaattisesti nujakkaan. Yhteenotto vaimeni sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Sellainen muodostui paitsi tyttöjen niin myös ikkunasta tapahtumia seuranneen aikuisen naisen taholta. Hän oli kaiketi lapsikatraan hoitaja tai jonkun äiti.

Poseerauksista ei tahtonut tulla loppua. Yksittäiskuvia, kaverikuvia, ryhmäkuvia kaikilla mahdollisilla yhdistelmillä. Ja aina kun joku otti asennon ja ehdin sommitella, kuvaan änkesi lisää porukkaa.

Sain postiosoitteen, johon lähettää kuvat. Saattavat olla reissun parhaat. Tähänastisen reissun ainakin.