Perfektionismi

Opettelin kirjoittamaan kuusivuotiaana, koska en halunnut jäädä kakkoseksi isosiskolleni. Ekaluokalla aloin tehdä omia sanomalehtiäni, joihin otin mallia kotiseutuni maakuntalehdistä. Lehdissäni julkaistiin kunnallisvaalien ehdokaslistoja, joilla esiintyivät kaikki uutisista mieleen jääneet henkilöt, esimerkiksi Jasser Arafat. Hän edusti Suomen maaseudun puoluetta.

Lapsena kehitin muutenkin tarinoita, joissa kaikki oli suurta. Mielikuvitushahmo Santtu hallitsi valtavaa avaruuslaivastoa, jonka arkeen kuului makkaroiden hakeminen Marsista ja niiden paloittelu Jupiteristä haetuilla terillä. Santulla oli kaikkea enemmän kuin kenelläkään muulla, paitsi rahaa, tai ainakaan siitä ei puhuttu. Hänellä oli niin monta avaruusalusta, että pelkän lukumäärän ilmoittaminen vei monta riviä. Panssarivaunuja hänellä oli vain kymmenen, mutta niissä kussakin oli sitten tuhat tuhatta tykkiä.

Koulun alettua Santtu joutui eläkkeelle, mutta sama suuruudenhullu meno jatkui sarjakuvissa ja kirjoitelmissa. Sormusten herran luettuani en voinut pitkään aikaan keksiä tarinoita, joissa panoksena olisi ollut jotain vähäisempää kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo. Ratkaisu tapahtui aina jossain avaruuden syvyydessä, jonne hyvä ja paha kokosivat armeijansa. Sinne lähtivät sarjakuvasankarit Hämähäkkimiehestä G.I.Joe-hahmoihin, Transformers-robotit, Star Warsin osapuolet, Pattonin, Napoleonin ja kumppanien joukkoja sekä tietysti Masters of the Universe. Hyvien ylipäällikkönä toimi He-Man.

Monessa muussakaan asiassa mikään ei riittänyt. Seitsemän- ja kahdeksanvuotiaana tein isäni pajalla puisia lentokoneita ja laivoja, joiden tärkein ominaisuus oli lukumäärä. Kehitin tähän tarkoitukseen tehokkaan sarjatuotannon. Noin kymmenvuotiaana rakensin huoneeseeni maastomallin, jossa kävin sotaa parisenttisillä muovisotilailla. Sotilaita täytyi ensinnäkin olla satoja, mieluiten tuhansia. Talojen piti olla suuria ja niitäkin piti olla paljon. Kun sotaväen määrä kasvoi, vanha maasto jäi pieneksi. Tein kaksi kertaa isomman. Sitten vaadin ja sain parvisängyn, mikä mahdollisti vielä isomman maaston. Varustelukierteen katkaisi ainoastaan yläaste, jonka aloitettuani en enää kehdannut käydä sotaa muovisotilailla.

Yläasteella aloin rakentaa kunnianhimoisempia pienoismalleja, joita vein Helsinkiin kilpailuihinkin. Niissä laatu oli jo tärkein asia, mutta niiden piti silti olla isoja. Yksittäinen panssarivaunu ei tuntunut missään; se täytyi sijoittaa romahtaneen talon viereen. Eikä minkä tahansa talon, vaan ylellisesti koristellun kerrostalon, jonka lattiat piti laatia laudan näköisistä balsarimoista ja varustaa naulan jäljin. Mietin kauan, millaiset ikkunanpuitteet sopisivat parhaiten sen luokan taloon.

Samoihin aikoihin aloin pelata myös roolipelejä. Rohmusin tietenkin niin paljon sääntö- ja maailmakirjoja kuin rahavarani antoivat myöden, mutta suunnittelin myös omaa fantasiamaailmaa. Aluksi piirtelin vain karttoja ja kirjoitin lyhyitä kuvauksia kansoista. Sitten luin geologian käsikirjaa, josta sain päähäni, ettei karttoja voi piirtää noin vain, sillä luonnonmuodostumat seuraavat tiettyä logiikkaa. Jääkauden jälkien toistaminen oli älyllisesti tyydyttävää, mutta sen jälkeen menin yhä syvemmälle, kunnes päädyin selvittämään mannerlaattojen liikkeitä. Sama tolkuton perusteellisuus venyi ajan myötä kaikille fantasiamaailman osa-alueille, kuten kieliin, uskontoihin, viljalajikkeiden tuottavuuteen ja kaikkien näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Itse pelaaminen oli toisarvoista maailman kehittelyyn nähden.

Lapsuuden suuruudenhulluus siis säilyi, mutta määrällisen liioittelun rinnalle tuli täydellisyyden tavoittelu.

Perfektionismi ei ole kadonnut toimistani vieläkään, vaikka maalaisjärki sääteleekin sitä nykyään enemmän. Myös määrällinen suuruudenhulluus on säilynyt, mutta nykyään se on aina sidoksissa perfektionismiin: ostan tolkuttomasti kirjoja ja dvd-elokuvia, koska haluan kattavan kokoelman siitä ja siitä aiheesta. Innostun aina uudesta aiheesta ja hankin välittömästi kaiken sitä käsittelevän materiaalin. Esimerkiksi nähtyäni elokuvan Regeneration tilasin myös tosipohjaisen kirjan, johon se perustui, sekä päähenkilö Siegfried Sassoonin elämäkerran ja runokokoelman. Elämäkerrassa viitattiin Sassoonin ja Arabian Lawrencen ystävyyteen, joten hankin myös Lawrencen elämäkerran ja kirjekokoelman.

Järki ei ehkä säätele perfektionismiani kovin hyvin, mutta laiskuus tekee sen paremmin, samoin se, että olen kiinnostunut hyvin monista asioista. Mihinkään yksittäiseen asiaan, kirjoittamista lukuun ottamatta, ei jää valtavasti aikaa, joten perfektionismi ei ehdi kehittyä pakkomielteiseksi.