Huipulle

Matkalla yläleiriin ei tuullut, ja päivä paistoi lämpimästi. Silti nousu oli uuvuttava: ilman ohuus tuntui eikä kroppa palautunut tässä korkeudessa enää kunnolla levosta huolimatta, joten eilisessä jäätikköharjoituksessa palaneet energiat olivat edelleen tiessään. Yläleiri ei tuntunut lähenevän, mutta kyllä se läheni, ja äkkiä se sitten ilmestyi näkyviin pystyn kallion takaa. Teltat pystytettiin ikään kuin pienillä terasseille, joita törrötti liuskeisen kivimuodostelman kyljestä. Leirissä ei ollut muita retkikuntia kuin meidän.

Tee maistui pahalta, sillä vesi ei mitä ilmeisimmin ollut puhdasta, vaikka se keitettiin. Yläleirissä ei kuulemma ollut tavatonta tulla sairaaksi. Sopivan suojaisia ja sopivalla etäisyydellä olevia vessanpaikkoja oli niukasti, joten koko paikka oli enemmän tai vähemmän likainen.

Lähtö oli aamuyön pimeydessä noin 2.40. Edeltävinä tunteina sherpa Reiska oli lähtenyt saattamaan yhtä kiipeäjistämme alaspäin pahojen vuoristotaudin oireiden takia, ja toinen joutui jäämään leiriin ankaran päänsäryn takia. Huippua kohti lähti siis enää puolet alkuperäisestä joukosta.

Etenimme kahtena köysistönä, joista etummaista johtivat Pasanen ja Rice Killer, takimmaista Tika ja Tommi. Kummassakin oli kolme turistia. Minä olin ensimmäisessä heti Pasasen perässä ja sain yhdessä Katjan ja Sannin kanssa nauttia Pasang Expressin vauhdista.

Oli aivan pimeää. Otsalampun valossa näkyivät vain Pasangin takajalat, välissämme oleva köysi ja pyöreä palanen lumista rinnettä. Nousimme ylämäkeen lyhyin, robottimaisin askelin. Tunnelma oli mystinen, toisesta maailmasta. Ainoa ääni tuli omista kengistä, ja senkin kuuli heikosti, koska pipo ja kuoritakin huppu olivat tiukasti korvien päällä. Näkymän muuttumattomuus ja rajoittuminen niin pieneen valopiiriin alkoi puistattaa, kun sitä oli jatkunut tunteja. Ajantaju katosi, ja kävi selväksi, että ylämäki oli pysyvä: se ei loppuisi lainkaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta korkean ilmanalan takia näpit alkoivat pian jäätyä. Jossain vaiheessa lakkasin käyttämästä nenäliinaa ja aloin pyyhkiä nenäni suoraan kintaaseen, joka tietysti jäätyi siitä vain lisää. Jossain kohtaa ohitsemme pyyhälsi venäläinen kiipeilijä, joka oli liikkeellä kaksistaan sherpan kanssa.

Tasaisin väliajoin tunsin köyden kiskaisun, kun Pasang hetkellisesti palasi meitä ripeämpään luontaiseen nousutahtiinsa. Oli epäilemättä hyvä, että hän oli pitämässä meillä vauhtia, koska liikkeessä pysyminen suojasi pahemmalta palelemiselta. Joka kiskaisun jälkeen hän pysähtyi hieman ja kääntyi katsomaan tummana hahmona meihin päin. Sitten liike taas jatkui. Jalkaterän tai puolen mittaisia askelia. Parasta oli, kun pystyi olemaan ajattelematta mitään, koska silloin kiipeämisen loppumattomuus ja ympäröivä pimeys eivät saaneet otetta. Mutta kun tietoisuus välillä heräsi, ainoa ajatus oli, että olin tyhmyyttäni lähtenyt aivan väärälle reissulle. Miksi kukaan täysijärkinen ihminen tekisi vapaaehtoisesti jotain tällaista.

Sitten taivaanrantaan syttyi ohut punainen viiva ja harmaiden vuorenhuippujen rivistöön alkoi tulla väriä. Aurinkoa sai vielä odottaa, mutta kun se pääsi taivaalle, kädet alkoivat sulaa armeliaan nopeasti. Ympäröivästä pimeydestä nousi esiin majesteetillinen maisema, kun aamuhämärän sininen piiloutui varjoihin ja koskemattomat valkoiset hanget alkoivat kimaltaa valossa. Huippu näkyi jo, ja se oli lähellä. Raajoihin tuli uutta virtaa.

Kun pääsimme huippuharjanteen juurelle, Pasang ja Rice Killer eli RK ryhtyivät kiinnittämään köysiä. Sillä välin takimmainen köysistö alkoi lähestyä.

Kiinnitimme itsemme köyteen ja kiipesimme huipulle nousukahvan ja hakun avulla. Näköala oli iso ja taivas muutamaa hattaraa vaille pilvetön: lähellä oli paljon korkeita vuoria, mutta ei niin lähellä, että maisema olisi jäänyt niiden taakse piiloon. Mt. Everestin ja Lhotsen muodostama massiivinen kivilinnoitus ei ollut aivan vieressä, mutta se peitti silti ison osan meitä ympäröivästä vuorikehästä. Muita yli kahdeksantonnisia näkyi Cho Oyu ja Makalu.

Poseerauksia ja ryhmäkuvia otettiin suuri määrä, ja huipulla viihdyttiin ainakin 15-20 minuuttia. Sitten alkoi kiitomatka alas.