Jumissa Kharessa

Nousu Khareen noin 4800 metriin oli aluksi maltillinen ja loppua kohden raskas. Näissä korkeuksissa hapen vähyys alkoi jo tuntua, ja kun uni oli edelleen katkonaista, pieni päänsärky vaivasi öisin ja nuhakin yltyi, askel oli iltapäivän tullen painavampi kuin aamulla.

Kharestakin sai länsimaisia lohtuherkkuja, tietyissä rajoissa, mutta hinta oli taas vähän kovempi kuin alempana. Tarjolla oli myös ensimmäistä kertaa nettiyhteys, mutta se maksoi 50 rupiaa eli noin 50 senttiä minuutilta ja oli niin hidas, ettei netissä roikkumisesta ollut kauheasti mieltä. Kotopuoleen sain kuitenkin laitettua viestin, että henki pihisee vielä.

Meidän oli tarkoitus viipyä täälläkin kaksi yötä. Harjoittelimme kiipeilyvaljaiden, nousukahvan ja laskeutumiskasin käyttöä sherpojen ja matkanjohtajamme Tommin opastuksella. Aika nopeasti touhuun sai sellaisen tuntuman, etteivät edessä olevat nousut jäätiköllä ja huipun tuntumassa tuntuneet ylikäymättömiltä mysteereiltä. Valjaisiin, jäärautoihin ja hakkuun olin tottunut jo Stanleyllä Ugandassa.

Valmistauduimme lähtemään seuraavana aamuna perusleiriin, mutta kun sääennuste lupasi lasketulle huiputusyölle lähes 30 metriin sekunnissa yltyvää myrskytuulta, edessä oli päätöksentekoa. Luvatut tuulet olisi Suomessa luokiteltu joko koviksi tai ankariksi myrskytuuliksi, eikä asteikossa olisi ollut niiden perässä enää kuin hirmumyrsky. Ennusteen mukaan tuuli ehtisi tyyntyiä myrskylukemista tavalliseksi kovaksi tuuleksi, jos viettäisimme Kharessa kaksi ylimääräistä yötä. Matkaan sisältyi kaksi varapäivää, joten asiaa ei tarvinnut sen enempää miettiä. Joillakin toisilla ryhmillä varapäiviä ei ollut ollut lainkaan, ja heidän täytyi joko uhmata tuulia tai lähteä kotiin. Esimerkiksi Khotessa tapaamamme britit lähtivät ennen meitä ja joutuivat kääntymään tuulen takia takaisin.

Ylimääräinen lepo tuli minulle tarpeeseen, sillä nuhani oli pahentunut eikä öinen päänsärky ollut hellittänyt. Yhdellä aamiaisella oli tullut yllättäen oksennuskin. Onneksi en osunut kuin kahteen muuhun retkikunnan jäseneen.

Päivät olivat kohtalaisen aurinkoisia. Jossain vaiheessa tupiemme edessä olevalle hiekalle ilmestyi nukkuva koira. Se tuntui nukkuvan aina koko päivän, kunnes pimeän tultua heräsi ja alkoi räksyttää. Joku mainitsi nähneensä ketun tapaisen eläimen, johon koira tuntui haukkunsa kohdistavan, ja jos tällaisesta kaksinkamppailusta oli tosiaan kyse, molemmat osapuolet olivat äärimmäisen sitkeitä, sillä haukkumista jatkui yöt läpeensä.

Kuulimme huhun, että japanilainen kiipeilijä olisi pudonnut railoon jossain ylempänä Meralla ja että häntä olisi jo kolmesti yritetty pelastaa. Mietimme, olivatko kyseessä Thangnagissa näkemämme japanilaiset. Myöhemmin selvisi, että japanilainen kiipeilijä oli kylläkin pudonnut, mutta ei railoon vaan alas vuorelta, ja vieläpä eri vuorelta, yli seitsentonniselta Chamlangilta, joka kylläkin oli Meran vieressä. Kiipeilijä oli jo käynyt huipulla normaalireittiä mutta halunnut sitten kokeilla soolona vaikeampaakin, ja sitten jotakin oli sattunut, ja rinteen juurelta löydettiin vain hänen saappaansa ja reppunsa.

Kharessa retkikuntamme pieneni kahdella. Yksi meistä jouduttiin evakuoimaan helikopterilla Katmanduun ja toinen laskeutui Thangnagiin flunssan ja vuoristotaudin takia. Me muut pääsimme viimein lähtemään ylöspäin neljän Kharessa vietetyn yön jälkeen. Nuhani oli onneksi paranemaan päin.