Ylös Hinkun laaksoa

Jyrkänpuoleisen ja lipevän lumirinteen selvittämiseen meni lopulta vain pari tuntia, vaikka loppuvaiheen pahimmissa paikoissa seisoskelimmekin hyvän aikaa paikallamme, kun sherpat menivät edellä ja hakkasivat lumeen jalansijoja. Olimme varjossa suurimman osan aamupäivää ja kuvittelimme, kuinka solan ylitettyämme aurinko näyttäisi meille parhaan puolensa harjanteen vastakkaisella puolella ja allamme leviäisivät vihreät rinteet.

Kun pääsimme värikkäillä lippusiimoilla merkittyyn solaan, näkymä ei vastannut haaveita. Edessä oli tuoreen lumen liukastama louhikkoinen rinne, ja vaikka aurinko olikin hetken pilkistänyt solaa lähestyessämme, olimme kohta taas harmaanvalkoisen usvan kylmässä syleilyssä. Korkeutta oli noin 4500 metriä.

Seurasimme harjannetta sen huipun tuntumassa, kunnes polku ylitti sen uudelleen. Poikkesimme yksinäisessä teetuvassa, jossa mies kuunteli radiota. Kävi mielessä, kuinka lämmin rakennuksen muovikelmukatto mahtoi olla kylmempinä päivinä, mutta ehkä täällä ei ihan jäätävää ollutkaan kiipeilykauden aikana. Nyt kausi oli lopuillaan, ja kun enimmät turistit olisivat poissa, myös nämä tilapäisasujaimistot tyhjenisivät talveksi.

Teetuvalta alas johtava polku oli ilahduttavasti lumeton, ja pitkän laskeutumisen päätteeksi löysimme seuraavan leiripaikkamme Tulikharkan.

Tulikharkan ruokasalissa oli tarjolla kamiina, jonka lämmittäminen maksoi 200 rupiaa eli noin kaksi euroa per henkilö. Ei ehkä kuulostanut halvalta, mutta näillä main ei kasvanut ensimmäistäkään puuta, joten jonkun täytyi kantaa kaikki polttoaine selässään. Eikä muutaman päivän värjöttelyn jälkeen paljon lämmön hintoja kyselty. Illalla juttelimme parin vastakkaiseen suuntaan matkalla olevan belgialaisen kanssa: he olivat joutuneet kääntymään takaisin huippua valtaamatta, koska tuuli oli ollut niin kova, etteivät he olleet pysyneet enää pystyssä.

Yövyimme teltoissa. Olimme paljon alempana kuin aamulla, mutta yöllä oli silti miltei yhtä paljon pakkasta kuin Khari Tengissä. Päätä särki aamuun asti juuri sen verran, että sapetti ja pänni, mutta ei niin paljon, että olisi vielä tarvinnut pelätä varsinaista vuoristotautia. Mietin kyllä, millaista ylempänä tulisikaan olemaan, jos jo nyt oli tällaista. Aiemmilla vuoristoretkilläni samoissa korkeuksissa ja korkeammallakin en ollut kärsinyt päänsärystä.

Seuraavana päivänä lähdimme taas ylöspäin ja ylitimme useammankin solan. Lumesta ei ollut enää tietoakaan. Eräästä solasta näimme ensimmäisen kerran Meran, ja sillä oli merkillinen vaikutus: yhtäkkiä kivikossa kompurointi lakkasi olemasta loputonta, päämäärätöntä harhailua ja muuttui pyrkimiseksi tavoitteeseen, joka oli nyt näköpiirissä ja konkreettinen.

Lähdimme laskeutumaan alas Hinkun laaksoon, jota tulisimme seurailemaan melkein vuorelle asti. Aluksi kuljimme alppiruusupensaiden peittämien rinteiden poikki, kunnes alamäki jyrkkeni ja ympärillemme kohosi mäntymetsä, jonka varjossa kivinen polku kävi jäiseksi. Vaellussauvoista oli taas paljon iloa, mutta siksakkina alaspäin kiemurteleva polku ei tuntunut loppuvan lainkaan. Tuntui, että olimme jo laskeutuneet kilometrin alemmaksi, ja silti jokaisen mutkan perässä tuntui olevan aina uusi polunpätkä ja uusi mutka. Polvet ja hartiat väsyivät, kun laskeutumista piti kaikin keinoin yrittää jarrutella ja jokaista askelta varoa.

Lopulta petäjien takaa tuli näkyviin laakso, jonka keskellä virtasi joki, ja vähän matkan päässä edempänä aiempia majapaikkojamme isompi rykelmä rakennuksia. Aurinko paistoi, kun pääsimme metsän siimeksestä majatalomme luo. Olimme Khotessa. Täällä oli tarkoitus nukkua ihan sängyssä. Rakennuksia oli ehkä pari-kolmekymmentä, ja melkein kaikki niistä olivat majataloja, ruokasaleja tai pieniä kauppoja. Täälläkään ei asunut talvisin ketään.

Olimme taas noin 3500 metrissä ja Khotessa oli aurinkoisempaa, mutta majatalon huoneissa sai silti kääriytyä samalla tavalla makuupussiin kuin ylempänäkin. Ruokasalin kamiina oli kovassa käytössä, vaikka siitä sai pulittaa Tulikharkan tapaan kovan hinnan, polttopuun helpommasta saatavuudesta huolimatta.

Useimmissa yöpaikoissa sherpat olivat laittaneet meille ruoan, mutta täällä tilattiin listalta, mikä tuntui aika ylelliseltä. Voi olla, että Tulikharkassakin tilattiin; en muista enää. Viivyimme kaksi yötä ja tilasimme kaikenlaisia herkkuja: Coca Colaa, friteerattua Snickersiä, Pringlesiä. Länsimaiset lohturuoat olivat kalliimpia kuin kotona. Varsinaisessa ruoassa oli enemmän proteiinia kuin maastoruokailuissa, sillä täällä sitä sai muustakin kuin kananmunista. Jakkipihviäkin olisi ollut tarjolla, mutta se tuntui tässä vaiheessa matkaa liialliselta.

Istuimme iltaisin tuntikaudet ruokasalissa ja päivisin jutustelimme ulkona; porukka tutustui toisiinsa vähitellen paremmin, ja kun jutun juurta alkoi löytyä, mieliala parani entisestään. Ensimmäisenä iltapäivänä oli jopa sen verran lämmin, että uskaltauduin sankosuihkuun. Pitäisi kotonakin peseytyä harvemmin, niin osaisi nauttia enemmän pitkän tauon jälkeisestä kylvystä.

Khoten ainoa haittapuoli oli nepalilaisen puun kovuus. Katot ja ovenkarmit olivat usein sillä korkeudella, että kolhin päätäni useamman kerran.

Joukko brittejä saapui myös Khoteen ja pystytti telttansa majatalomme lähelle. He taisivat kaikki olla eläkeläisiä, kuten oli asianlaita aika monessa muussakin kohtaamassamme ryhmässä. Kaikkiaan väkeä oli liikkeellä hyvin vähän.

Lepopäivien jälkeen jatkoimme matkaa marraskuun 9. päivän aamuna. Oli seitsemäs päivä maastossa. Suuntasimme ylävirtaan jokilaaksoa myötäillen. Nousua oli tällä osuudella vähän suhteessa matkan pituuteen eikä missään ollut erityisen jyrkkää, mutta paikoin saimme taiteilla korkeassa louhikossa.

Illalla saavuimme laakson perällä sijaitsevaan Thangnagiin, joka oli Khoten kokoinen tai vähän isompi. Tarkoitus oli yöpyä taas kaksi yötä teltoissa ja tottua korkeuteen, mutta omaan laskuun sai mennä majataloonkin. Melkein kaikki tarttuivat tilaisuuteen.

Näimme pari helikopteria, jotka toivat tavaraa ja veivät kiipeilijöitä pois, joko sairastuneita tai kyllästyneitä. Ruokasalissa näimme kolme japanilaista, mutta muuten turisteja oli täälläkin niukasti. Kahden yön jälkeen suuntasimme kohti Kharea, jonka jälkeen edessä olisi vain telttaleirejä itse Meralla.