Mt. Stanley: toinen ja kolmas kiipeilypäivä

Lähdimme toisena päivänä liikkeelle yhdeksän maissa. Edessä oli toinen noin seitsemän kilometrin jotos, mutta nyt nousu oli paikoin jo vähän jyrkempää ja ylöspäin johtavan laakson pohjalla oli peräkkäin kaksi kunnon suota, alempi Bigon suo ja ylempi Bigon suo. Enimmän osan matkaa ensin mainitun yli kulki harvaan lankutettu polku, mutta kun se loppui, edessä oli tarpomista mutakossa.

Minulla oli vuorta varten Haglöfs Grym Hi -vaelluskengät, jotka pitävät vettä ja joissa on melko korkeat varret. Opas oli kuitenkin Kasesesta lähtiessämme sitä mieltä, että vartta täytyy olla lisää, joten poikkesimme kenkäkauppaan hakemaan kumisaappaat. En lopulta kahlannut missään yli parikymmensenttisessä mudassa, joten vaelluskengät olisivat riittäneet, mutta yhdessä kumisaappaat olivat hyvät: ne kuivivat iltaisin paljon nopeammin kuin vaelluskengät. Yli kolmessa kilometrissä märkien varusteiden kuivattaminen muuttuu kovin hitaaksi, etenkin jos ei ole minkäänlaista tulta.

Toinen päivä oli noin kaksi kertaa pidempi kuin ensimmäinen. Saavuimme John Matte Campiin kolmen maissa noin kuuden tunnin kiipeämisen jälkeen. Ilta tuntui jo kylmältä, vaikka hikisten vaatteiden tilalle vaihtoi nopeasti kuivaa ja muutenkin pukeutui paksummin. Olimme 3500 metrin korkeudessa, ja siellä luihin alkaa hiipiä jonkinlainen kestovilu, joka ei hellitä muuten kuin liikkeessä.

Yöllä satoi vettä. Heräsi pelko, että seuraavan päivä nousu olisi yhtä edestakaisin luisumista mutaisissa rinteissä.

Yöunet olivat katkonaiset, vähän väliä piti juoda vettä, kääntyillä ja kuunnella flaamien vuorovetoista kuorsausta, joka aiheutti luultavasti pieniä maanvyöryjä. Kuorsasin varmaan itsekin, mutta siitä en onneksi tiedä mitään. Unen katkonaisuus johtui varmasti pääosin korkeasta ilmanalasta, mutta kaiketi myös siitä, että olimme menneet nukkumaan jo ennen yhdeksää ja päivärytmi oli mennyt sekaisin.

Vesipulloni meni tyhjäksi jo alkuyöstä, mutten halunnut kuoriutua makuupussista hakemaan toista pulloa, ja niinpä aamulla päässä viipyi pieni päänsäryn haamu. Nuppi onneksi kirkastui aamulla runsaalla vedenjuonnilla. Niska ja yläselkä olivat jumissa, mutta muuten kunto oli hyvä. Belgialaisille yö oli ollut tuskainen.

Kolmantena kiipeilypäivänä kuljimme ylänummilla, jotka olivat kuin toiselta planeetalta. Oudot kasvit sojottivat aavemaisessa hiljaisuudessa usvameren keskellä. Mutaa oli vähemmän kuin olimme pelänneet, mutta silti aivan riittävästi. Toisesta kumisaappaasta paljastui pieni reikä.

Saavutimme Bujugun leirin neljässä kilometrissä viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Kantajat ottivat vaelluskenkäni kuivatettaviksi kaasukeittimensä lähelle.

Peterillä oli iltapäivän mittaan alkanut särkeä päätä, ja se vain paheni iltaa kohti. Annoin hänelle ödeminejä, joita olin ottanut varmuudeksi mukaan. Johanilla ei ollut päänsärkyä eikä muitakaan ongelmia; heidän roolinsa näyttivät siis vaihtuneen. Johan oli sitkeä tyyppi. Hän liikkui kömpelösti ja näytti usein olevan horjahtamaisillaan rinnettä alas, mutta jotenkin hän vain puski eteenpäin. Piti nostaa hattua.

Seuraavana aamuna Peterin päänsärky oli hivenen hellittänyt mutta ei kuitenkaan lakannut. Opas suositteli kääntymään takaisin, ja samansuuntaista neuvoa tuli tuvan seinään niitatusta varoituslapusta, jonka mukaan ainakin kolme ihmistä oli kuollut Stanleyllä vuoristotautiin edellisten kolmen vuoden aikana. Kaikissa tapauksissa kiipeilijä oli jatkanut oppaan kääntymissuosituksista välittämättä. Peter oli fiksu ja lähti takaisin kohti perusleiriä.