Mt. Stanley: neljäs kiipeilypäivä

Opas asetti lähdön melko myöhäiseksi aamupäivällä, ettemme viipyisi korkealla yhtään pitempään kuin olisi pakko. Kohteena oli Elena Camp noin 4500 metrin korkeudessa, viimeinen leiri ennen huippua.

Yöllä oli ollut niin kylmä, että olin laittanut merinokerraston alle ja jussipaidan päälle, mutta kun olimme kiivenneet puoli tuntia, olo kävi tukalaksi ja oli pakko vähentää vaatetta. Päivän matka oli melko lyhyt, mutta se oli kokonaan kiipeämistä ilman tasamaajaksoja, ja edessä olivat tähän saakka jyrkimmät rinteet.

Puolessavälissä pidimme tauon vuorenseinämästä ulospäin työntyvällä harjanteella. Sieltä näki koko laakson, jota pitkin olimme nousseet ylemmäksi John Matte Campistä alkaen. Ylempi Bigon suo levittäytyi allamme usvattomana, ja sen lähimmässä päässä oleva pieni järvi erottui ensimmäistä kertaa kunnolla.

Viimeiset sadat metrit olivat paljasta kalliota, ja käsiä tarvittiin välillä avuksi. Kun pääsimme leiriin, tunnelma oli samalla tavalla epätodellinen ja aavemainen kuin Kilimanjaron korkeimmassa leirissä mutta vielä hiljaisempi. Pilvet olivat taas kerääntyneet ympärillemme eikä alarinteisiin nähnyt, ylöspäinkin heikosti, ja kalliopintoja pehmensi kaikkialla ohut utu. Rakennukset olivat paljon pienempiä kuin alemmissa leireissä, joissa mökit olivat monihuoneisia ja tolppien varaan rakennettuja. Nämä muistuttivat enemmän puisia telttoja. Puuseet olivat samanlaisia koko matkalla ja niissä oli kaikki oleellinen eli reikä lattiassa.

En ollut pystynyt syömään pariin päivään kunnolla. Maha temppuili Kilimanjarollakin, joten ehkä kyse oli korkeudesta. Onneksi varalla oli Siripiri-glukoositabletteja, joiden voimalla kiipeäminen ei muuttunut pelkäksi tuskaksi.

Seuraavana aamuna oli vuorossa huiputusyritys. Herätys oli viiden aikoihin. Tyypillistä, että lomalla tulee yhtenään herättyä aiemmin kuin työpäivinä.