Mt. Stanley: huippu

Oli vielä pimeää, kun lähdimme liikkeelle puoli kuudelta, joten etenimme otsalampun valossa. Johan ei lähtenyt vielä, koska hänen oppaansa oli sitä mieltä, että hänen on parempi yrittää valoisalla. Siinäkin piili oma riskinsä, sillä sää saattoi kuulemma olla arvaamattomampi iltapäivällä.

Ensimmäisenä oli edessä kallioita, jotka olivat paikoin aika jyrkkiä. Muutamassa kohdassa oli kiinteät köydet, jotka nopeuttivat nousua ja tekivät siitä turvallisempaa, mutta enimmäkseen kiipeäminen oli ponnistelua aina seuraavan lohkareen päälle ja harppomista kiveltä toiselle, käsiä tarvittiin harvakseltaan. Opas liikkui pienenä miehenä melkoista kyytiä, ja vaikka reisissäni olikin tuossa vaiheessa vielä hyvin virtaa, olin suurimman osan aikaa niin hengästynyt, etten meinannut pysyä hänen vauhdissaan.

Otsalampun valossa näin vain pari metriä eteenpäin, muuten ympärillä oli säkkipimeää, ja se saattoi olla eduksi, koska jyrkkää nousua tuntui jatkuvan loputtomasti ja korkeuseroa oli varmasti jo kertynyt melkoisesti. Pimeässä oli helpompi vain keskittyä seuraavaan askeleeseen. Toisaalta ei olisi tarvinnut astua kuin kerran harhaan ja matkanteon suunta olisi vaihtunut.

Kun pimeys alkoi vaihtua utuiseksi hämäräksi, saavutimme kahdesta jäätiköstä ensimmäisen eli Alexandran, joka kohosi edessämme vaaleanharmaana rinteenä. Kiinnitimme jääraudat. Minulla oli omat, jotka olin tuonut Suomesta, koska en ollut luottanut - aiheellisesti, kuten myöhemmin oli ilmennyt - Rwenzori Mountaineering Servicen vuokravarustevalikoiman laajuuteen. Vaelluskenkäni olivat sen verran isot, ettei rautojenkaan sopinut olla lilliputtimallia. En ollut aiemmin käyttänyt rautoja tositoimissa. Kun olin varannut kiipeilylupaa, minulle oli vakuutettu, ettei Stanleyllä tarvita mitään teknisiä kiipeily- tai jäätikkövaellustaitoja, enkä itsekään ajatellut, että jäärautojen käytössä olisi mitään sen kummempaa, liikkuvia osia ei kiinnityksen jälkeen ole. Näin asiat tuntuivat aluksi sujuvankin. Raudat olivat tukevasti kiinni.

Alexandran ylitystä varten emme kiinnittäneet varmistusköyttä. Oppaan mielestä sitä ei tarvittu, koska railot näkyivät selvästi ja niiden paikat tiedettiin. Liikuimme nopeasti, ja jo reilun parinkymmenen minuutin päästä olimme kulkeneet vinottain jäätikön yli ja laskeutuneet sen reunalta alas kiviselle harjanteelle. Vain hyvin kapeita railoja oli näkynyt.

Seuraavaksi kiipeiltiin taas kallioilla, ylös ja alas. Taivas kirkastui ja aurinko alkoi paistaa, ja hiki nousi pintaan siinä määrin, että takkia piti avata. Nyt näki jo niin hyvin, että alaspäin ei aina viitsinyt katsoa. Kiipesimme harjanteen yli ja laskeuduimme kiinteän köyden avulla sen toiselle puolelle, missä Margherita- eli Stanley-jäätikkö tuli näkyviin. Sille pääseminen vaikutti konstikkaammalta, sillä etureuna oli korkea ja pystysuora. Paras nousukohta oli ränni, jossa jäätikön reuna painautui vasemmalla kohoavaa kallionharjannetta vasten. Jyrkkä sekin oli, ja jäähakku tuli ensimmäistä kertaa tarpeeseen. Kiinnittäydyimme myös köydellä yhteen niin, että välissämme oli noin kymmenen metriä varaa.

Opas meni edeltä hakaten jään reunaan muutaman askelman, ja minä huolehdin alempana, että jos hän tulee alas, minä saan pysäytettyä hänen luisunsa köydellä. Jäämurskeen sataessa niskaani mietin, että vähän kehittyneemmissä kiipely-ympäristöissä kypärä olisi ollut vakiona mukana.

Muutaman metrin noustuaan opas pysähtyi, ankkuroi itsensä sopivaan kohtaan jääraudoillaan ja hakullaan ja valmistautui varmistamaan nousuani. Lähdin hitaasti ylöspäin liikuttaen aina yhtä raajaa kerrallaan, jääraudan aina jäähän kiinni potkaisten ja hakulla pieniä askelmia tehden. Opas piti köyden jatkuvasti lyhyenä. En ollut aiemmin tehnyt tällaista, enkä ollut odottanut joutuvani tekemään täälläkään. Välillä jääraudalle ei tahtonut millään löytää sopivaa alaa ja askelta ottaessa tuntui epävarmalta. Vielä epävarmemmalta tuntui, jos erehtyi vilkaisemaan alaspäin. En kuitenkaan pysähtynyt, ja hankalammista kohdistakin pääsi kokeilemalla eteenpäin. Välillä lipesin, mutta en niin pahasti, että olisin pudonnut köyden varaan.

Lopulta pääsin paikkaan, jossa opas oli kertyneen köysikerän kanssa. Siitä eteenpäin kiipesimme ylös laajaa Margheritan jäätikkörinnettä, ja koko maisema muuttui talviseksi. Yhdessä kohtaa katsoin sivulle ja alaspäin ja mietin, että jos tämä olisi laskettelurinne, laskisin koko matkan auraamalla.

Oppaalla oli jostain syystä kiire, ja välissämme oleva varmistusköysi jännittyi tuon tuosta kireäksi. Minua se ärsytti, koska tahtimme oli ollut muutenkin hyvä, joten jatkoin omaa vauhtiani ja annoin hänen nykiä.

Aurinko hiillosti nahkaa ja hiki valui. Lumen peittämä jäärinne oli tasainen eikä niin jyrkkä, että jäähakkua olisi tarvittu avuksi, mutta se ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Etäisyyksiä oli vaikea arvioida, koska rinteen yläosa kaartui aina pois näkyvistä, jokaisen kumpareen takaa paljastui aina uusi nousu.

Mutta sitten nousu äkkiä loppui. Olimme lumisen harjanteen huipulla, ja sen päässä oikealla kohosi jylhä kivihuippu. Etenimme harjannetta pitkin kivimassan juurelle, missä jäimme varjoon ja jäseniä puraisi heti pieni vilu. Jatkoimme kiertäen kohtaan, jossa jäältä pääsi nousemaan kivirinteeseen. Tähän paistoi taas aurinko. Otimme jääraudat taas pois ja istahdimme louhikkoon haukkaamaan evästä.

Jäljellä oli viimeinen nousu, kohtalaisen jyrkkä kivikko. Opas sanoi, että sen kapuamiseen menee alle tunti, ja tosi oli. Pääsimme vuoren korkeimmalle huipulle eli Margherita Peakille noin kahdessakymmenessä minuutissa, jolloin kello oli 9.19. Olimme käyttäneet nousuun kaikkineen alle neljä tuntia, mikä oli kuulemma hyväkuntoisen kiipeilijän normaaliaika. Entistä enemmän ihmetytti, minne oppaalla oli ollut niin kiire.

Nautiskelin maisemista ja otin muutaman kuvan. Näköala ympäröivien vuorten yli oli huima: Mt. Speke ja Mt. Baker näyttivät tästä kulmasta kovin pieniltä, toisin kuin juurelta. Tuulta ei juuri ollut. Tuloreittimme oli Margherita-jäätikköä lukuun ottamatta pilvien peitossa.

Hetkeä myöhemmin pilvipeite alkoi kohota. Pyörteilevä harso valui jäätikkörinnettä ylöspäin vaahdoten äänettömästi kuin koski hidastetussa mykkäelokuvassa. Oppaan ei tarvinnut sanoa, että nyt on syytä lähteä alas.

Laskeutuminen huipulta Margheritalle sujui ongelmitta, mutta jäätiköllä raudat alkoivat temppuilla. Ensin toinen luiskahti pois paikaltaan, sitten toinen. Kun sama vielä toistui, opas totesi, että Haglöfsieni pinta on liian liukas jäärautojen remmeille. Mukava havaita tässä vaiheessa.

Suurta haittaa rautojen lipsumisesta ei tullut ennen kuin ryhdyimme laskeutumaan jäätiköltä seuraavalle kallio-osuudelle. Jyrkkä kohta, johon olimme tullessa joutuneet hakkaamaan pieniä askelmia jäähakulla, oli alaspäin mennessä yllättäen yhtä jyrkkä, ja sen puolessavälissä toinen jäärauta päätti irrota. Asentoni oli sillä hetkellä onneksi tukeva, mutta nosti sykettä kuitenkin. Laskeuduin lopun matkaa kalliolle hakun ja toisen jääraudan avulla. Sen verran säpsähdyttävä kokemus oli tuo, että päätin jo, etten enää samalla kenkä-rauta-yhdistelmällä enää toiste lähde teutaroimaan.

Kiipesimme kallioharjanteen yli Alexandra-jäätikölle pilvipeitto päällämme. Kulku oli nopeaa. Alexandralla laitoimme taas raudat, ja minulta ne irtosivat vielä kertaalleen. Kerran totesin oppaan kävelleen alle kymmenen sentin päästä osin jäähötön peittämästä, miehen mentävästä reiästä, joka näytti jatkuvan Kiinaan.

Jäätikön jälkeen oli edessä vielä viimeinen kallioikiipeilyvaihe. Tullessa sen mittoja ei ollut pimeässä tajunnut, mutta nyt se näytti pelottavalta. Liikuimme edelleen melkoista vauhtia, loikimme kiveltä toiselle vaistonvaraisesti, pysähtymättä puntaroimaan reittivaihtoehtoja. Ehdimme Elena-yläleiriin 11.40, kaksi tuntia huipulta lähdön jälkeen.