Lapsisotilaat

Mun isän' oli sotamies ja nuori, kauniskin,
jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Luin reissussa kahta kirjaa lapsisotilaista. P. W. Singerin kirjassa Children at war (2006) käsitellään ilmiötä yleisesti, ja Paul Raffaelen kirja Kony and the LRA: Stories from the children (2012) keskittyy erityisesti LRA:n lapsisotilaisiin. Reissun jälkeen olen katsonut uudelleen kahta elokuvaa, joissa käsitellään samoja aiheita. Blood Diamond on ison budjetin Hollywood-elokuva, paikoin lähelle melodraamaa horjahteleva mutta silti yllättävän realistinen, kun taas Johnny Mad Dog on miltei dokumentaarinen, puistattavan todentuntuinen pienen budjetin indie-elokuva, jossa sotilaita näyttelevät lapset ovat pelottavan uskottavia rooleissaan. Jälkimmäinen on väkevämpi ja jää pyörimään mieleen. Muutenkin on tullut pohdittua tätä lapsisotilasasiaa.

Onni Kokko oli 14-vuotias haavoittuessaan kuolettavasti Tampereen taistelussa 1918. Siihen aikaan lapsi saattoi joutua aikuisten töihin ja lapsuus ylipäänsä oli vähemmän suojattua, mutta kiväärit olivat vielä sen verran painavia, ettei kuka tahansa vesseli voinut ryhtyä sotilaaksi. Nykyajan rynnäkkökivääriä jaksaa käytellä vähän keskenkasvuisempikin taistelija, ja tämä on huomattu joka puolella maailmaa.

90-luvun Sierra Leonessa 80 % sissijärjestö RUF:n taistelijoista oli 7-14-vuotiaita. Kongon 1990-luvun lopulla vallanneessa Laurent Kabilan sissiarmeijassa oli arviolta 10 000 lapsisotilasta, ja heitä palveli jopa hänen henkivartiostossaan. Yksi heistä ampuikin hänet 2001.

Lapsi saattaa monessa suhteessa olla pelottavan tehokas taistelija, ja siviilien kerrotaan usein pelkäävän lapsisotilaita enemmän kuin aikuisia, koska lapset ovat armottomampia ja arvaamattomampia, he saattavat tehdä mitä tahansa. Lapsella ei ole omaisuutta, jälkikasvua tai puolisoa, joiden menettämistä hänen pitäisi murehtia, eikä hän välttämättä ymmärrä pelätä kuolemaa, koska koko touhu voi vaikuttaa hänestä pelkältä jännittävältä leikiltä. Kun on hyvin nuorena altistettu väkivallalle ja pakotettu vahingoittamaan muita, normaalit moraaliset säätelyjärjestelmät jäävät kehittymättä ja lapsisotilaasta kasvaa raaka ja sumeilematon. Lapsisotilas on myös halpa, palkkaa ei usein tarvitse maksaa ollenkaan.

Monissa sodissa lapsia on liittynyt armeijaan vapaaehtoisesti, yksinkertaisesti saadakseen ruokaa. Myös suuret lupaukset houkuttavat: liittyjille luvataan naisia, kunhan ikää vähän kertyy, ja kunniaa, mainetta, osallisuutta urotekoihin, muiden arvonantoa ja ryöstösaalista. Kiväärin saaminen käteen voi tarjota lapselle voimantunteen, joka voi olla ratkaiseva seikka sellaiselle, joka on tottunut olemaan voimaton uhri. Myös ryhmään kuulumisen ja hyväksynnän tunteet ovat monelle tärkeitä, ja mielikuvissa sotilaalle on tarjolla sankarillisia johtajan, valloittajan ja suojelijan rooleja.

LRA ei kierrä kyselemässä kylän lapsilta, haluaisiko joku ryhtyä sotilaaksi, vaan hyökkää yöllä kylään, tappaa aikuiset ja vie lapset mennessään. LRA:n pahimman terrorin vuosina 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa kymmenettuhannet pohjoisugandalaiset lapset kävelivät iltaisin kaupunkeihin turvaan kylähyökkäyksiltä, nukkuivat tilapäismajoituksissa, kaduilla tai juuri tällaisten lasten auttamista varten perustetuissa keskuksissa ja palaavat taas aamulla kotikyliinsä koulua varten.

Kony värvää lapsia, koska heidät voi muovailla millaisiksi haluaa, ja hän vieroksuu kouluja käyneitä. Värvätyn siteet entiseen elämäänsä katkaistaan: hänet pakotetaan tekemään niin häpeällisiä tekoja, ettei häntä enää hyväksytä takaisin omiensa joukkoon, ja hänelle annetaan uusi nimi, joka konkretisoi uudelleensyntymän LRA-sotilaana. Sotanimien käyttö on ollut tyypillistä myös Liberiassa ja Sierra Leonessa, missä ovat vaikuttaneet muiden muassa eversti One More War, luutnantti Dirty Bathe ja Blood Never Dry.

Monesti lapsi pakotetaan tai huijataan tekemään pahaa omalle yhteisölleen tai perheelleen. Joskus on surmattava omia perheenjäseniä, mieluiten vanhemmat, tai naapureita. Joskus täytyy osallistua oman kylän polttamiseen. Hirveimpiä ovat kertomukset kaapattujen lasten marssituksesta kotikylistään Pohjois-Ugandassa Sudanin puolella sijaitseviin LRA-tukikohtiin. Matka on kestänyt viikkoja, ja heikoimmilta on ennen pitkää kestävyys loppunut. Moni on myös yrittänyt karata. Muut lapset on pakotettu ensin surmaamaan uuvahtanut tai pakoa yrittänyt toverinsa kepein, viidakkoveitsin tai puremalla ja sitten keittämään ja syömään hänen ruumiinsa.

Kun siteet menneeseen on katkaistu, lapsi ei enää yritä niin helposti karata. Häntä hyljeksivät kaikki muut paitsi hänen oma yksikkönsä.

Koulutus ja sitä seuraava palvelus on väkivaltaista ja julmaa. Pienistäkin rikkeistä rankaistaan kepiniskuilla, silpomisella tai kuolemalla, ja rangaistuksen panevat toimeen omat kaverit. Jokaisen on surmattava omin käsin joku, ennen kuin lasketaan oikeaksi sotilaaksi, ja monesti on myös juotava uhrin verta. Vähä vähältä lapsesta kitketään enin myötätunto ja sääli ja hänestä muokataan tottelevainen ja tunnoton tappaja. Pelottomuutta ja häikäilemättömyyttä voidaan vielä vahvistaa huumeilla tai viinalla.

Yksi LRA:n ensimmäisistä massasieppauksista tapahtui 1996. 139 lasta kaapattiin St. Mary's College -tyttökoulusta ja vietiin LRA:n tukikohtaan Sudanin puolelle. Musevenin sotilaat ajoivat takaa mutta joutuivat pysähtymään rajalla. Italialainen nunna, sisar Rachele vaelsi pitkän matkan Konyn puheille ja onnistui neuvottelemaan 109 tyttöä vapaaksi. Loput 30 jäivät, eikä kaikkien kohtaloa tiedetä tänäkään päivänä.

LRA tekee kaappaamistaan tytöistä joskus sotilaitakin, toisinaan kantajia, kokkeja ja muita työntekijöitä, mutta etenkin kauneimmat tytöt varataan johtajien vaimoiksi. Lapsisotilaista 10-25 prosenttia on tyttöjä. Kony haluaa, että hänen uuden puhtauden valtakuntansa pojat ja tyttäret ovat hänen sotilaidensa ja heidän lapsivaimojensa jälkeläisiä, joten lasten hankkimiseen kannustetaan. Joissain muissa sissijärjestöissä, kuten esimerkiksi Kolumbian FARCissa, raskaaksi tulemista ei katsota hyvällä: on tehtävä abortti tai annettava vauva pois. LRA:ssa lapset vain sitovat tytöt tiukemmin ryhmän jäseniksi ja tarjoavat pitkällä aikavälillä rekrytointipotentiaaliakin.

Kaikkiaan LRA on 25 vuoden aikana kaapannut arviolta 30 000 lasta Ugandassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Sudanissa (nyttemmin Etelä-Sudanissa). Osa heistä on karannut, osan on Ugandan armeija vapauttanut, monet ovat jääneet sille tielleen. Armeija on vapauttanut lapsisotilaita ja -vaimoja LRA:n käsistä iskemällä leireihin taisteluhelikoptereilla, ampumalla kaikkea mikä liikkuu ja viemällä henkiinjääneet vastarinnan laannuttua pakolaisleireille.

Karanneiden tai armeijan vapauttamien lapsivaimojen kohtalo ei ole sen parempi kuin lapsisotilaidenkaan: heitä ei tyypillisesti enää huolita vanhaan kotikyläänsä, ja useimmat päätyvät prostituoiduiksi. Vapautetuista lapsisotilaista osa kelpaa sotaväkeen, ja Ugandan armeija saattaa jopa katsoa olevansa hyvätekijä tarjotessaan työpaikan lapsisotilaalle, jota ei muualle huolita.

LRA:sta irti päässeiden lasten palauttaminen takaisin yhteiskunnan jäseniksi vaatisi paljon enemmän resursseja kuin alueen maat tulevat siihen uhraamaan. Yritystä on: perinnetansseilla ja -lauluilla tavoitellaan muistikuvia menetetystä lapsuudesta, ja lapset yritetään saada puhumaan kokemuksistaan, tai piirtämään niitä. Heille kerrotaan, etteivät heidän hirmutekonsa ole heidän omaa syytään vaan heidän kaappaajiensa. Parhaiten toipuvat ne, jotka kykenevät puhumaan teoistaan rehellisesti. Monelle nuorellemiehelle voi kuitenkin olla kovaa luovuttaa ase ja palata aikuisten ehdoilla eläväksi lapseksi, vaikka Raffaelen haastattelemista moni vannoikin, ettei halua enää ikinä nähdä aseita.

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.
Miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi,
en sinne käymätt' olla voi
tiet' isäin astumaan. 

(Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat / Sotilaspoika, suom. Paavo Cajander)