Päivä alkoi pitkällä loivalla nousulla avoimessa maastossa. Melkein koko leiri oli liikkeellä samaan aikaan; amerikkalaisia oli todella paljon, useimmiten isoissa ryhmissä, samoin brittejä, saksalaisia ja hollantilaisia. Pyrimme taas tekemään pesäeroa äänekkäimpiin ryhmiin, ja kun saavuimme Lava Toweriksi kutsutulle laavamuodostelmalle, edellämme ei ollut enää montaakaan retkikuntaa, vaikkei vauhtimme ollut mitenkään hurja. Isot ryhmät liikkuivat todella hitaasti.
Kantajat olivat menneet alempaa reittiä Barrancon leiriin, joka oli suunnilleen samalla korkeudella Shiran leirin kanssa, kun taas me nousimme laavatornille 4600 metriin totutellaksemme korkeaan ilmanalaan. Viimeinen nousu oli jyrkkä, mutta jalat pelasivat hyvin eikä hengästyttänytkään ihmeemmin. Tornin luona lounas teki kauppansa. Loppumatka Barrancoon oli melkein pelkkää laskeutumista, ja ehdimme jo varhain iltapäivällä leiriin.
Illallista odotellessamme leiri äkkiä katosi, kun alhaalta laaksoista nousi pilviä, jotka leikkasivat näkyvyyden muutamaan metriin. Pilviverho hävisi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Onneksi vastaavaa ei sattunut kiipeämisen aikana.
Illalliseksi oli pasta bolognesea. Ei ehkä kaikkein perinteisin tansanialainen ruoka. Tässä vaiheessa mahasta alkoi tulla epämääräisiä signaaleja, ja seuraavana aamuna iski Kilimanjaron kosto.
19.7.09
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
1 kommentti:
Ehdin jo ilahtua ja lukea osan tekstistäsi juuri ennen kuin sain viestisi. Jäin miettimään mistä se Pynchon oikein kertoo.
Lähetä kommentti