KUUDES KIIPEILYPÄIVÄ 11.7.09: HUIPUTUSYRITYS

Adronis herätti meidät noin varttia ennen puoltayötä. Olimme menneet nukkumaan kuuden jälkeen illalla ja saaneetkin vähän unenpäästä kiinni; ei kuitenkaan kunnon unta. Monet eivät nuku yläleirissä yhtään silmäntäyttä. Mietin, että olisi ollut fiksua ajoittaa retki niin, että huiputusyönä olisi ollut kuutamo. Eipä tullut aiemmin mieleen.

Safiri toi meille telttaan laihaa ällönmakeaa puuroa, kahvia ja paahtoleipää. Puin paksummin päälleni kuin aiemmissa vaiheissa: alimmaisena merinolammasvillainen kerrasto, sitten fleeceasu ja päällimmäisenä sadetta ja tuulta pitävä kuoriasu. Päässä paksu pipo ja kädessä käsineet, jotka olin ostanut Tiibetistä ja jotka olivat vähän liian pienet. Astuin ulos teltasta otsalampun valossa ja totesin, ettei ollut niin kylmä kuin opas oli pelotellut. Tuskin kymmenen astetta pakkasta. Totesin myös, että oli kuutamo, joten tuuriakin oli vaihteeksi.

Lähdimme liikkeelle noin neljännestä yli kaksitoista. Edessä oli reilun kuuden tunnin nousu ja viiden kilometrin matka huipulle. Alkumatkasta oli kivikkoa, sitten loputtoman tuntuinen sorarinne, joka valui joka askeleella. Onneksi otsalamppu rajasi näkökentän edellä kulkevan jalkoihin, oli helpompi keskittyä vain seuraavaan askeleeseen. Vähän zeniläiseen mielentilaan siinä vaipui. Askel, askel, askel. Ei mitään muuta.

Pian tuli hiki, ja etenkin jalkoihin oli kuuma. Samalla aloimme taas ohittaa muita ryhmiä. Tällä kertaa syynä ei ollut vauhdikas harppominen vaan se, ettemme aluksi pitäneet juuri ollenkaan taukoja. Oppaan ajatus oli se, että tauolla kylmettyy, joten on parempi pysyä liikkeessä. Tässä oli varmaan jokin teoreettinen järki, mutta käytännössä ratkaisu oli huono myös siksi, että etenemisemme oli kokonaisuutena liian nopeaa. Kysyin Adronikselta, mitä tapahtuu, jos ehdimme huipulle ennen auringonnousua. Häntä nauratti: "Huippu ei ole lähellä, vaikka siltä näyttää." Naureskeli samaa asiaa myös toiselle oppaalle, jonka ryhmän ohitimme.

Jossain vaiheessa Adronis kehotti sammuttamaan otsalamput. Ne luultavasti vaikeuttivat hänen näkemistään, koska hänellä ei itsellään ollut minkäänlaista lamppua. Kuutamossa näki kuitenkin riittävän hyvin.

Tunnelma oli aavemainen. Ympärillä täydellinen hiljaisuus ja pelkkää elotonta kivikkoa, joka näytti kuun kelmeässä valossa... kuun kamaralta. Nousu ei tuntunut loppuvan lainkaan.

Vähän ennen kuutta saavuimme viimein Stella Pointille, josta huippuharjanne alkaa. Tässä vaiheessa tuuli alkoi purra. Haltin Tunturisusi piti aika hyvin pintansa, mutta silti yläkroppaan hiipi pieni kylmyys. Oppaalla asiat olivat huonommin: hänellä oli sormettomat käsineet ja sormet sitä myöten jäässä. Ei ihme, että hänellä oli niin kiire.

Viimeisen harjanteen puolivälissä tulivat vastaan ensimmäiset huiputtajat. He olivat ehtineet huipulle niin varhain, etteivät olleet voineet jäädä odottamaan valkenemista. Meidän kohtalomme oli samantapainen.

Harjanne päättyi huipputasanteeseen. Huipun nimi on Uhuru. Suunnilleen korkeimmalla kohdalla oli plakaatti, joka osoittaa Afrikan mantereen korkeinta kohtaa. Perillä oltiin. Edellämme huipulle oli saapunut kuuden-seitsemän hengen retkue, joka otti paljon kuvia kyltin luona, muun muassa sponsoreiden tunnuksia pidellen, mikä tuntui aika hölmöltä, kun kyseessä ei kuitenkaan sen korkeampi vuori ollut. Kuvausvuoroa odotellessa aurinko alkoi pilkistää taivaanrannassa, mutta pilviä oli niin paksusti, ettei huipulla ollut vielä valoisaa, kun pääsimme räpsimään omat huiputuskuvamme. Niistä tuli niukan valon takia huonoja.

Pian kuvausten jälkeen lähdimme alaspäin. Apuopas William johti joukkoa ja vetikin sellaista tahtia, että voimat kuluivat paljon nopeammin kuin nousussa. Ohitimme suuren joukon väkeä, joka oli vasta nousemassa huippuharjanteelle, ja harmittelimme, ettemme olleet samassa matkassa - nyt oli nimittäin jo aivan valoisaa, ja paitsi kylttikuvat, niin myös maisemakuvat huipulta näkyvistä jäätiköistä olisivat nyt olleet aivan erilaisia. Toki alempaakin sai pari maisemaa räpsäistyä. Huipulle pääseminen oli kuitenkin ollut pääasia.

Ohittamiemme kiipeilijöiden joukossa oli myös vanhempi japanilainen rouva, jonka olimme nähneet vaikeuksissa jo Barrancon jälkeisessä jyrkässä rinteessä. Hän eteni hyvin hitaasti, mutta jokin hänen liikkeissään antoi ymmärtää, ettei hän antaisi periksi.

Noin puolessatoista tunnissa ehdimme takaisin Barafuun. Heitimme puoleksi tunniksi pötköllemme ja söimme vähän kokin valmistamia eväitä. Sitten piti jo lähteä jatkamaan, vaikka kroppa oli siinä uskossa, että päivän kiipeilyt oli kiipeilty. Edessä oli vielä kymmenen kilometrin laskeutuminen alempaan Mwekan leiriin 3100 metriin. Ilmeisesti ajatus on, ettei 4600 metrissä pysty lepäämään kunnolla, ja siksi kiipeilijät pyritän ajamaan heti alempaan leiriin.

Kolmen tunnin matka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Tuntivauhdista voi päätellä, että alamäessä pääsi aika kovaa. Ei olisi huvittanut enää ponnistella, mutta kaukana edessä häämöttävä leiri antoi motivaation. Illan mittaan pääsi vähän peseytymään ja syömään, ja palautuminen alkoi. Mystinen viides kantajakin ilmestyi, kun tuli aika jakaa tipit. Hänen nimensä oli "Johnson". Kumpikaan meistä ei muistanut nähneensä häntä aiemmin. Kyselin oppaalta asiasta, mutta selitys kuului, että Johnson kuskasi usein roskia, kun muut veivät leiritarvikkeita. Tiedä häntä. Jotenkin nolona Adronis näihin kysymyksiin vastaili.

Viimeiseksi päiväksi oli jäljellä vielä reipas kymmenen kilometrin pyrähdys Mwekasta portille. Se meni yllättävän nopeasti, noin kolmessa tunnissa, parin britin kanssa jutellessa. Portilla sai käteen virallisen todistuksen Kilimanjaron huiputuksesta. Oli kohtuullisen mukava hypätä jeepin kyytiin ja suunnata takaisin kohti Arushaa.