Leijonia Tarangiressa 13.7.09

Arushassa pyykkäsimme vähän ja huomasimme, ettei Kilimanjaron ryönä lähde kylmällä vedellä, mutta pesuaineesta jäi puhdas tuoksu. Ilta oli kylmä, eivätkä vaatteet tahtoneet kuivua millään. Masai Campin ravintolassa säädettiin taas vaihteeksi, ja iltaruoan saaminen kesti puolitoista tuntia. Sittenkin se oli kylmää. Tässä maassa ruoka tuodaan yllättävän usein pöytään kylmenneenä. Ehkä sillä on jotain tekemistä kuuman sään kanssa.

Aamulla selviteltiin lisää Tropical Trailsin sähellyksiä, ja kun olimme pesseet niistä kätemme, tutustuimme safarioppaaseemme Johniin. Hän oli kaikenkokenut opas, joka puhui parempaa englantia kuin esimerkiksi oppaamme Kilillä. Hänen aisaparinsa oli kokki Immanuel, nuoren näköinen kaveri, joka oli silti ollut näissä hommissa jo neljä vuotta. Pääsimme liikkeelle vähän ennen puoltapäivää ja karautimme kohti Tarangiren kansallispuistoa.

Matkalla näin muiden firmojen safariautoja ja harmittelin omamme surkeutta niihin verrattuna. Ikkunat olivat niin pienet ja matalalla, että jouduin painautumaan kasaan nähdäkseni ulos. Onneksi itse safarin alkaessa paljastui, ettei tilanne ollut oikeasti huono. Katon sai nimittäin melkein kokonaan nostettua ylös, jolloin näköala olikin parempi kuin hyvä. Autosta ei saa poistua safarin aikana muuten kuin leirissä.

Tarangire on aika pieni luonnonpuisto, ja oikein viihtyisä. Siellä oli vain muutama muu safariauto, ja suurimman osan aikaa olimme ylhäisessä yksinäisyydessä. Nähtävää oli paljon: ensin impaloita ja dikdikejä eli kissan kokoisia miniatyyrigaselleja, sitten vervettimarakatteja ja kirahveja. Tunnen tiettyä sympatiaa viimeksi mainittuja kohtaan. Onneksi Tarangiressa ei ole ovenkarmeja, joiden ali niiden pitäisi kumartua. On vain akaasioita ja baobaopuita. Jälkimmäiset lehtivät vain sateen jälkeen, ja nyt edellisestä sadekaudesta oli jo aikaa. Niinpä valtavan leveät ja muhkuraiset baobaot olivat aivan paljaita. Niissä on jotain demonista. Kuin suoraan kauhuelokuvista.

Elefantit olivat vaikuttavin ilmestys sekä täällä että myöhemmin Serengetissä, Ngorongorossa ja Manyarassa. Järkyttävän isoja otuksia. Kun niitä on parikymmentä samassa laumassa, kokonaisuudessa on jotain mykistävän pysäyttämätöntä. Niillä on samantapainen tuoksu kuin lehmillä kesälaitumella.

Näimme myös villisikoja, strutseja, seeproja, hyeenan, sakaalin ja leijonia. Villisiat eivät olleet kovin isoja, mutta yhdellä oli valtavat torahampaat. Strutsit olivat kookkaampia kuin olin odottanut, seeprat kummallisia jääkiekkoerotuomarin näköisiä semihevosia. Hyeena oli vähän sellainen kovapintaisen katujätkän näköinen tyyppi, sakaali taas liian isolla korvilla varustettu ketturepolainen.

Impalaa popsivan leijonaperheen näkeminen oli kuulemma poikkeuksellista. Siinä oli sitä Avara luonto -meininkiä: naarasleijona nuolee melkein hellästi verta raadon kyljestä, ja kömpelöt pikkuleijonat telmivät onnellisina ruokapöydässä. Läsnä oli kaksi naarasleijonaa ja kaksi tai kolme poikasta.

Yöllä leirissä ei kuulunut muiden luontokappaleiden kuin lintujen ja kovaäänisten saksalaisten turistien ääntelyä.