VIIDES KIIPEILYPÄIVÄ 10.7.09: KARANGA-BARAFU

Aamu oli kurja: ensin tuli hirveä tutina, vilunväreet ja päänsärky, jolloin arvelin, että nyt se tauti vasta iski kunnolla päälle. Tajusin kuitenkin sen verran, etten ollut saanut vähään aikaan kahvia - ja kun sitä sain, päänsärky väistyi ja muutenkin olo parani vähän. Söin taas vähän paahtoleipää. Kun pohdin keiton syömistä, kokki sanoi, ettei kannata. Hänen mukaansa ei saanut syödä mitään vetelää, jos maha oli vetelänä, vaan piti keskittyä mahdollisimman kuivaan muonaan eli tässä tapauksessa paahtoleipään. Se tosiaan oli aivan kuivaa. Kokki teki minulle vielä parantavan juoman, suolavettä. Se kuulosti järkevältä; pieni määrä suolaa kuitenkin helpottaa nesteen imeytymistä. Hörppäsin juoman ja totesin välittömästi, että suolaa oli siinä todella paljon. Niin paljon, että kun pääsin ulos ruokailuteltasta, paahtoleivät ja kahvi tulivat ankaralla voimalla ylös ja ketoon. Jekki muistelikin, että väkevää suolavettä käytetään oksennuttamiseen. Vanhoille afrikkalaisille poppamiestaidoille miinus viisi pistettä.

Ei auttanut, piti jatkaa matkaa. Voimia riitti yhä. Tähtäimessä oli Barafun leiri 4600 metrin korkeudessa. Se oli viimeinen leiri ennen huippua. Lähdimme liikkeelle yhdeksän korvissa ja ehdimme leiriin varhain iltapäivällä.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme viimeiseen nousuun liittyvät asiat läpi Adroniksen kanssa. Hän sanoi, että mukaamme tulee myös William, jota olimme luulleet kantajaksi muiden joukossa. Hän oli siis apuopas.